torstai 30. toukokuuta 2013

YLEn uutisointia Kekkosen muinaismuistoista

Tänään YLEn nettisivuilla on mielenkiintoinen uutinen: Suomi kieltäytyy palauttamasta muinaisesineitä Irakiin. Jutussa kerrotaan kuinka Irakin Helsingin-suurlähetystö on lähettänyt Museovirastolle luovutuspyynnön kuudesta muinaisesineestä, jotka presidentti Urho Kekkonen sai 1977 lahjaksi irakilaisilta Amos Anderssonin museossa esillä olleen näyttelyn avajaisten yhteydessä.

Postasin aikaisemmin tässä kuussa siitä, miten YLE nappaa ulkomaisilta uutissivuilta sensaatiomaisia uutisia muinaisuudesta tuottamatta omaa sisältöä. Siksi olenkin assyriologina erityisen tyytyväinen siitä että nyt on tehty ihan oma juttu mielenkiintoisesta ja ajankohtaisesta aiheesta.

Museoviraston johtoryhmä on mielestäni tehnyt tällä hetkellä oikean ratkaisun olla palauttamatta kyseisiä esineitä. Niin kauan kun pyyntö ei tule Irakin hallitukselta virallisia kanavia pitkin, palautusta ei ole syytä suorittaa. Jutun teksti kuitenkin esittelee ratkaisun perustelut erikoisella tavalla. Epäselväksi jää, kenen painotuksia ne ovat.

Santtu Natri kirjoittaa: "Irakista ryöstettiin viime sotien (kursiivi minun) aikana runsaasti kulttuurihistoriallisesti arvokkaita muinaisesineitä". Hän jatkaa kertoen että YK oli Persianlahden sodan (kursiivi minun) jälkeen kehottanut muita maita palauttamaan irakilaisia taideaarteita takaisin kotimaahansa. Persianlahden sota käytiin vuonna 1991, mutta se ei (vielä) johtanut Irakilaisten muinaismuistojen tulvaan ulkomaisilla markkinoilla. Irakin silloinen presidentti Saddam Hussein kontrolloi tuolloin maansa muinaismuistoja ja arkeologisia kohteita diktaattorin ottein ja esim. ryöstökaivaukset olivat maassa suhteellisen harvinaisia.

Irakin sota alkoi puolestaan maaliskuussa 2003 ja kun amerikkalaiset joukot valtasivat Bagdadin huhtikuussa samana vuonna, he eivät suojanneet Bagdadin arkeologista museota (vaikka kansainvälisten sopimusten mukaan heillä olisi ollut velvollisuus näin tehdä) vaan sallivat museon esineiden tuhoamisen ja ryöstämisen. Tässä kohtaa YK/Unesco esitti vetoomuksia siitä, että varastetut ja maasta salakuljetetut esineet tulisi palauttaa. Irakin sodan jälkeen maahan ei ole saatu palautettua muinaismuistohallinnoinnin vakautta. Bagdadin museota on sodan jälkeen restauroitu amerikkalaisin ja eurooppalaisin varoin ja oma arvioni on, että Kansallismuseossa olevien esineiden "palautuspaikaksi" se olisi täysin turvallinen. Osa ryöstetystä materiaalista on palautettu museoon, mutta tuhannet esineet ovat silti kadonneet ja toiveet niiden takaisinsaannista ovat minimaaliset. Ryöstökaivaukset rauniokummuilla sen sijaan jatkuvat. Tätä taustaa vasten irakilaisten halu saada takaisin sellaisia muinaismuistoja, joita Saddam Husseinin hallinto vei diplomaattisina tuliaisina esim. valtion päämiehille, on täysin ymmärrettävä. Kansallismuseossa Kekkosen saamia lahjoja ei ole laitettu edes esille, mikä kuvastaa sitä, kuinka vähän arvoa niille täällä Suomessa annetaan. Jos ne eivät kerran ole edes esillä niin miksi niitä ei sitten yhtä hyvin voisi palauttaa Irakiin? Mutta kuten sanottu, palautuspyynnön olisi tultava viralliselta taholta -- on siis varmistuttava siitä, etteivät esineet joudu jossain kohtaa sittenkin muinaismuistomarkkinoille.

Toiseksi perusteluksi esitettiin se, että esineet eivät ole "ainutkertaisia". Muinaismuistojen "ainutkertaisuus" on monimutkainen pohdinnan aihe. On totta, että esimerkiksi nuolenpääkirjoituksella varustettuja savinauloja on säilynyt tuhansittain, mutta on otettava huomioon se, että ne ovat peräisin eri hallitsijoiden rakennuksista ja yhden savinaulan teksti voi olla toista savinaulaa harvinaisempi. Eli arvioidessamme Kansallismuseossa säilytettävän savinaulan "ainutkertaisuutta" olisi hyvä antaa tietoa siitä, kuinka monta samalla tekstillä varustettua savinaulaa maailman museoissa on olemassa ja kuinka monta samanlaista Bagdadin museossa on jäljellä. Onko savinaulan tekstiä edes julkaistu? Sitä ei YLEn juttu meille kerro.
Savinaula muinaismuistomarkkinoilla, kuvalähde: http://www.collector-antiquities.com/315/
Yhdeksi Kekkosen lahjaksi saamista esineistä mainitaan sumerilainen sylinterisinetti (henkilökohtaisesti käytän opetuksessa termiä "rullasinetti", saks. Rollsiegel, joka havainnollistaa sen, että sylinterinmuotoisen sinetin kuva rullataan pehmeään savitauluun tai muuhun pintaan). 

Sylinterisinetit ovat aina uniikkeja esineitä, siitä huolimatta, että niitä on niinikään säilynyt kymmeniä tuhansia ja muutamat niistä päätyivät 1800-luvulla eurooppalaisten naisten koruihin.
Lady Layard ja mesopotamialaisista rullasineteistä valmistettu kaulakoru. Kuvalähde: J. Marzahn/B. Salje, Wiedererstehendes Assur. 100 Jahre deutsche Ausgrabungen in Assyrien (2003) s. 159.

Loitsumaljasta puolestaan olisi prof. Hannu Juusola voinut antaa asiantuntijan lausunnon, hän kun on väitellyt juuri tällaisten loitsumaljojen teksteistä (H. Juusola, Linguistic Peculiarities in the Aramaic Magic Bowl Texts. Studia Orientalia 86, 1999).
Joitain muinaismuistoja on siis maailman museot pullollaan ja jopa Suomessa ollaan todettu se, että arkeologisen materiaalin varastointi on kallista ja ryhdytty pohtimaan kysymystä "pitääkö kaikki esineet säilyttää". Meillä suomalaisilla ei ole kuitenkaan oikeutta alkaa arvioimaan irakilaisten muinaismuistojen  "arvoa" tai "ainutkertaisuutta" ja tehdä sen perusteella johtopäätöksiä siitä, pitäisikö esineet niiden "arvon" perusteella palauttaa vai ei. Jos irakilaiset tahtovat esineet takaisin, heillä on siihen täysi oikeus, oli esineitä heillä sitten kymmenittäin, sadoittain tai tuhansittain ennestään.

Natrin jutun kuvitus oli hyvä -- eniten pidin tästä kuvasta, jossa professori Jussi Aro (1928-1983) esittelee näyttelyn esineitä Kekkoselle ja muille kutsuvieraille. Aron takana olen näkevinäni myös Irakin silloisen Helsingin suurlähettilään Saleh Mehdi Amashin. En ole vielä ehtinyt saamaan käsiini/ lukemaan Matti Tuovisen päiväkirjoja, joissa Aron ja Amashin välisiä konflikteja kuulemma myös käsitellään. Kesällä on toivottavasti aikaa perehtyä myös siihen.
Kuvalähde YLE/Amos Andersonin taidemuseon kuva-arkisto

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Vad gjorde jag igår: nettivihaa vastaan

Eilen olin mielenosoituksessa nettivihaa vastaan. Nimettömien tappo- ja raiskausuhkausten kohteeksi on viime aikoina valikoitunut suomenruotsalaisia ja kaksikielisiä henkilöitä, siis tavallisia suomalaisia. Kuten viimekuisessa postauksessani Radiohuset ja Eblan "kivitaulut" totesin, ruotsi on minulle privaatin nautinnon lähde. Vähän harmittaa se, että puhetaito on päässyt hieman ruostumaan. Päätinkin edes yrittää puhua ruotsia vähän useammin, vaikka kuinka kieliopillisesti väärin. Siitäkin huolimatta, että eräs mamma pari viikkoa sitten haukkui minua Stockmannilla maalaiseksi. Kun totesin hänelle, että hän oli sivistymätön, kun haukkui ihmistä, jonka taustasta hän ei mitään tiennyt, maalaiseksi, vaihtoi hän yllättäen kieltä ja pani vastaan: Det är jag inte!

Kolmen Sepän patsaalla Helsingissä puhui myös mies, jonka muistan lapsuudestani. Alexander Holthoer on egyptologi Rostislav Holthoerin poika.
Isämme olivat kollegoita ja pikkutyttönä olin lumoutunut Holthoerin perheen monikielisyydestä ja monikulttuurisuudesta. Me olimme "tavallisia" puhtaasti suomenkielisiä -- heistä huokui kansainvälisyys ja hienostuneisuus. Yhä maailmalla egyptologeja sattumalta tavatessani saan kuulla ylistäviä anekdootteja Rostislavin kyvyistä puhua useampaa kieltä natiivin taidoin ja aksentein. Eilen ymmärsin entistä paremmin, etteivät kaikki suomalaiset suhtaudu/ole suhtautuneet monikulttuurisuuteen yhtä ihailevasti kuin minä, eikä elämä vähemmistönä suomalaisissa piireissä ole aina helppoa.
Hatunnosto Alexanderille!

maanantai 27. toukokuuta 2013

Luottokortteja ja sähköisiä tauluja

Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole assyriologeista mitään mielikuvaa. Toiset ajattelevat heidän olevan tutkijankammioissa alituiseen savitauluja tuijottavia harmaahapsisia miehiä kuten tämä kuva Knut Tallqvistista antaa ymmärtää.
Kuvalähde: P. Aalto, Oriental Studies in Finland 1828-1918 (1971) s. 49.
Todellisuudessa assyriologit ovat yhä useammin naisia ja nuoria he ovat olleet ... no, varmasti joskus opiskeluaikoinaan...
Assyriologin täytyy myös (ainakin välillä) hoitaa jokapäiväisiä triviaaleja asioita vaikka sitä kuinka tahtoisi vain uppoutua kirjoihin, vanhoihin lähteisiin ja patsasfragmentteihin sekä matkustaa eksoottisissa paikoissa. Työskennellessäni viime vuosikymmenellä erään säätiön asiamiehenä jouduin järestään tekemään kaikkea ei-assyriologista, esimerkiksi hoitamaan pankkiasioita. Tällä hetkellä  minun ei juurikaan tarvitse uhrata aikaani pankeille, mutta tänä aamuna jouduin istumaan ja jonottamaan Mannerheimintien Aktiassa kun jostain syystä uusi luottokorttini ei saapunutkaan postitse, vaan se oli erikseen haettava konttorista (= mikä vaiva!). Muinaisessa Mesopotamiassa ei kolikko- tai setelirahaa vielä tunnettu -- maksuvälineenä toimi usein metallit kuten kupari ja hopea, harvemmin kulta, joka nykymaailmassa on taas arvossaan. Modernissa Lähi-idässä perheen omaisuus saatetaan kiinnittää kultaan, esim. kultarenkaisiin.
Tänään käteisen käyttö vain vähenee ja vähenee, siksi minunkin piti se kortti sieltä pankista noutaa. Joissain tapauksissa käteinen raha kuitenkin vielä liikkuu -- edelläni asioi iäkäs herra, jolle pankkivirkailija löi täysin avoimen asiointipöydän äärellä muutamankymmentä vihreää seteliä eteen. Yhtä avoimesti iäkäs herra runttasi setelit asiakirjakansioon ja poistui Mannerheimintielle. Sydäntäni kylmäsi: tästä konttorista on kokonaan poistettu näkösuojatut asiointihuoneet, joissa tämänkaltaisten asiakaskäyntien tulisi tapahtua. Vielä runsas vuosi sitten heillä oli kaksi sellaista huonetta postimerkin kokoiseksi kutistuneessa konttorissa, nyt seinät on kadonneet ja tilalla ovat verhot -- joita pankkihenkilö ei katsonut aiheelliseksi vetää suojaksi. VAIKKA usein saa lukea ryöstöjengeistä, jotka kyttäävät pankkien edustoilla valmiina nappaamaan esim. vanhojen rouvien käsilaukkuja juuri kun he poistuvat käteiset mukanaan. Tuli sellainen olo, että pankinvaihto on edessä jos jossain voi vielä asioida diskreetisti. Että terveisiä vaan Aktiaan ja toivottavasti tämä asiakas ei päässyt rahoistaan liian pian väärässä paikassa eroon.
Pankin jälkeen suuntasin -- minnekkäs muualle kuin -- kirjastoon. Koska työhuoneeni on kotona, joudun raahaamaan lainattuja kirjoja kotiin ja takaisin, tasaisen tappavaa vauhtia. Reppuni on siis aina painava, hyvin painava tai liian painava. Siksi pysähdynkin toisinaan tekemään töitä myös kirjastoon ja silloin reppua on tähän mennessä kuormittanut lisäksi uskollinen ja ihastuttava työkaverini MacBook Pro-läppärini, Kampin Humacistä pari vuotta sitten ostettu. Liike on kätevästi bussilaituriani vastapäätä ja sieltä saa opettajat, myös tällaiset tavalliset dosentit, alennusta. Tunnustan olevani Mac-puoluelaisia -- väitöskirjani kirjoitin puolisoltani omimalla MacBook 100 -läppärillä ja sen jälkeen en ole muita käyttänyt. Laitan joskus kaikki läppärini typologiseen järjestykseen -- tuota ensimmäistä en nyt valitettavasti tähän hätään arkistohuoneesta löytänyt.
Enää tämä läppärini ei kuitenkaan kulje mukanani kirjastoissa kuin poikkeustapauksissa. Minua lahjottiin äitienpäivänä ruhtinaallisesti ja sain oman iPadin -- se kun painaa repussa huomattavasti vähemmän kuin 15-tuumainen läppäri. Olen vasta opetellut sen käyttöä ja tänään äkkäsin suureksi riemukseni sen, että jos kopiokoneelle on paha jono ja kopioitavia sivuja on vain muutama, voin ottaa padillani niistä kopiot eli valokuvat, toimii loistavasti! Ja tietysti sillä hoituu nuo minulle niin ylen tärkeät kuvatkin (liki paremmin kuin tavallisella kameralla). Ylen siisti laite myös assyriologille.

lauantai 25. toukokuuta 2013

Leipälautoja ja ruokakulttuuria

On kulunut jo runsas kuukausi siitä kun palasin Istanbulista ja yhä tietokoneeni työpöydällä lojuu valokuvia, joita ehdottomasti olen ajatellut käyttää postauksissani. Useat näistä pyörivät ruoan ympärillä: pari kertaa olen viime vuosina ylen nälkäisenä, tuntikausia museossa viettäneenä, päätynyt syömään linssikeittoa ja lahmacuneja pieneen ja edulliseen paikkaan Sirkeçissä. Nimeä en edes muista, mutta paikan "kyökkipuolta" koristavat kauniit kaakelit ja ruokailupuolta hempeän romanttiset seinämaalaukset.

Nämä kaksi sisustuselementtiä eivät ihan sovi yhteen, mikä juuri tekeekin paikasta hauskan.
"Janitsaarien" soppapatakujan viereisellä kujalla puolestaan myydään leipälautoja, tosin näillä liikutellaan varmasti myös turkkilaisen keittiön kaikkia ihania piirakoita eli börekejä kaikkine täytettyine variaatioineen -- pide, etli ekmek, lahmacun...
Rakastan hyvää ruokaa ja yksi osa assyriologin matkoihin liittyvistä hyvistä puolista on se, että matkoilla saa tutkia paikallisia toreja ja nauttia erilaisia ruokia kuin kotona. Silloin kun en ole fyysisellä matkalla voin tehdä virtuaaliretkiä kirjojen avulla. Eräs ruokaa käsittelevistä lempikirjoistani on muutaman vuoden takainen Helena Hallenbergin ja Irmeli Perhon Ruokakulttuuri Islamin maissa (Gaudeamus 2010), joka voitti myös Vuoden tiedekirja -palkinnon.

Erittäin mielenkiintoisen sisällön lisäksi (kirjassa on myös paljon hyviä reseptejä) minua viehättää kirjan erittäin kaunis ulkoasu, vaikka se ei olekaan kalliille tai kiiltävälle paperille painettu. Gaudeamus ansaitsee ehdottomasti suurta ylistystä ja kiitosta siitä, että se kustansi & teki kirjasta visuaalisesti nautittavan opuksen.
Monia mausteita, esim. yllä kuvattua sahramia käytettiin jo muinaisessa Mesopotamiassa. Tämä on kuitenkin niin laaja ja ehtymätön aihealue (haluaisin heti kirjoittaa useammankin kulinaariskulttuurihistoriallisen monografian...) että minun on paras lopettaa tällä kertaa tähän. Jatkoa seuraa, muunmuassa viinin historiasta. Jokaiselta turkkilaiselta torilta löytyy myös viininlehtiä, joita tietysti täytetään -- skandinaavisen kaalikääryleen prototyyppi.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Janitsaarien padat ja Mikko Luukon opetusnäyte

Alkukesän intensiivinen vihreys on parhaimmillaan ja pihassani kukkivat tulppaanit.
Ne palauttivat mieleeni väistämättä takaisin Istanbuliin, onhan tulppaani turkkilaisten eräänlainen kansalliskukka ja valtavat tulppaani-istutukset koristivat kaupunkia juuri vierailuni aikana.
Kävellessäni egyptiläisen eli maustebasaarin takaisilla kujilla, joissa erilaista ei turisteille tarkoitettua tavaraa myydään aina yksi kadullinen kerrallaan, elin taas historian eri kerrostumissa.
Minua kiehtoo esimerkiksi tällaiset valtavat keittokattilat, joissa voisi tehdä mega-annoksia vaikkapa linssikeittoa. Nämä näyttäisivät olevan teräksestä valmistettuja, ennen niitä taottiin etenkin pronssista ja myöhemmin niiden sisustat tinattiin, jotta pinta kestäisi paremmin ruoanlaittoa.
Antiikkisia pronssiastioita on säilynyt verrattain vähän -- metallit olivat kallisarvoisia ja etenkin pronssiesineitä sulatettiin yhä uudelleen ja uudelleen. Fryygian pääkaupungista Gordionista on kuitenkin kaivettu esiin mahtava tumulushauta, johon haudatun henkilön arvellaan olevan joko tarunhohtoinen fryygialaiskuningas Midas tai hänen isänsä Gordios. Sinne oli asetettu suuri määrä pronssiastioita kuninkaan seuraksi hänen tuonpuoleisia pitojaan varten.
Pronssi"kattila", suuaukon ympärysmitta 78,2cm.  Gordion, Tumulus MM, n. 730 eaa.
Ankara, Anatolialaisten sivilisaatioiden museo Inv. 18516.
Kuvalähde: A. Toker, Museum of Anatolian Civilisations, Metal Vessels (1992) Nr. 134.
Tätä astiaa ei todennäköisesti ole kuitenkaan käytetty linssisopan keittoon vaan ennemminkin se oli viinin ja veden sekoitusastia jota käytettiin juhlavissa symposiumeissa. Kiehtovaa on se, että samannäköisiä sekoitusastioita esiintyy myös uusassyrialaisissa reliefeissä ja eunukit ammentavat niistä juomaa leijonapäisillä situla-"ämpäreillä", joita niinikään laitettiin fryygialaiskuninkaan mukaan hänen hautaansa.
Sargon IIn seinäreliefi Khorsabadista, n. 710 eaa. Alkuperäinen reliefi ei ole säilynyt vaan upposi Tigris-virtaan kuljetuksen aikana. Kuvalähde: E. Botta, Monument de Ninive (1849) pl. 76.

Gordion MM, Ankara, Anatolian Sivilisaatioiden Museo, Inv. 18505.
Kuvalähde: . Toker, Museum of Anatolian Civilisations, Metal Vessels (1992) Nr. 122

Eunukeista aasinsilta ottomaaniaikaan ja Yashimiin, Jason Goodwinin luomaan mainioon etsivä-eunukkiin, joka ratkaisee murhia 1800-luvun Konstantinopolissa. Olen lukenut Goodwinin Yashim-dekkareista englanniksi kaksi, An Evil Eye (2011) ja The Janissary Tree (2006, myös ystäväni Pekka Tuomiston erinomaisena suomennoksena Janitsaaripuu). Janitsaaripuussa Yashim ratkaisee janitsaarien murhia -- ensimmäinen kuollut sotilas löytyy jättimäisestä soppakattilasta ja Yashim yrittää päästä perille siitä kenen sopankeittäjän kiltaan kuuluvan ammattimiehen työväline puuttuu... Ruoka, kuten sisälmyskeitto, on dekkarissa olennaisessa osassa ja Goodwinin kirjoja lukiessa tulee aina nälkä...
Janitsaarien keittopadat esiintyvät myös muilla kirjailijoilla, esimerkiksi Mika Waltarilla, joka mielisairaalassa uneksii: Istuin seraljin muurilla ajatellen kiihkeästi janitsaarien pihan ikivanhaa plataania, jonka rungossa näkyivät keittopatojen alla loimunneiden liekkien nokiset jäljet ja jonka paksuista oksista joskus olivat riippuneet hirtettyjen visiirien ruumiit janitsaarien viskattua patansa nurin ja rummurraessa puuhauhoillaan kapinaa niiden kylkiin (Lähdin Istanbuliin (1948) s. 183).
Uusassyrialaisista puolestaan aasinsilta tämänpäiväiseen dosentuurin opetusnäytteeseen, jonka piti Helsingin yliopistolla Mikko Luukko aiheesta Assyrian imperiumi (valtio)sopimusten valossa.
Mikon opetus oli selkeä ja huolellisesti valmisteltu. Jos jotain jäi uupumaan niin yritys kysymysten kautta päästä kuulijoiden kanssa vuorovaikutukseen ja tuoda muinaisten sopimusten aidosti mielenkiintoiset piirteet enemmän esille. Mutta kyllä näillä taidoilla pitäisi dosentuuri irrota, onnea Mikko!

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Liebster Award & haaste

Puolenyön jälkeen, ollessani jo unten mailla pimpahti padiini viesti (en ollut vielä oppinut, että siinä on toinenkin ääninappi, se mistä saa ilmoituspimpautukset vaikenemaan... Aamulla esikoiseni ystävällisesti ohjasi äitiään.). 

Viesti tuli Kyöstiltä (Deadline Torstaina), joka antoi minulle "Liebster Award"-tunnustuksen.

Olen blogannut vasta runsaan kuukauden ajan ja on hauska huomata, että sitä lukevat muutkin kuin fb-kaverini ja eräiden suurvaltojen tiedustelupalvelut (suomenkielisiä postauksia katsotaan ahkerasti Yhdysvaltojen ja Venäjän suunnalta, etenkin jos avainsanoina ovat Syyria ja/tai Aleppo...). 
Kiitos Kyösti!




Liebster Award-tunnustuksen säännöt:
1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.
2. Vastaa sinulle esitettyihin 11 kysymykseen.
3. Keksi 11 kysymystä.
4. Jaa tunnustus 11 blogille, joilla on alle 200 lukijaa.



Koska olen liikuskellut blogimaailmassa vain hyvin vähän aikaa, toteutan tästä haasteesta vain tuon vastauspuolen kun en usko, että saisin tältä istumalta revittyä nuo 11 uutta blogia kasaan, joille voisin antaa tunnustuksen. Saatan tehdä sen joskus myöhemmin. Ja koska on torstai ja deadline on Kyöstilläkin aina torstaisin, vastaan siis nyt välittömästi.


1. Jos jostain kummallisesta syystä tarvitset yksityisetsivän palveluksia, palkkaatko Philip Marlowen, Hercule Poirotin vai Kinsey Millhonen?

Kyllä kilauttaisin Poirotille -- Marlowea tai Millhonea en tunne lainkaan. 

2. Onko joku kirjallisuudenlaji tai alaheimo (dekkarit, trillerit, sci-fi, kauhu, romanttinen, goottinen jne) johon et koske kolmen metrin kepilläkään?

Olen aika monipuolinen lukija, mutta en pakota itseäni lukemaan mitään, mikä ei herätä kiinnostusta (usein myös kirjan kansi toimii houkuttimena). Tietyt lajit eivät vain tartu mukaan kirjakaupoista tai kirjastoista. Yhtään gootti-kirjaa en ole tainnut lukea ja fantasiaa ja sci-fiä jonkin verran ainoastaan siksi, että olen lukenut niitä yhdessä poikieni kanssa (mm. Taru sormusten herrasta, Harry Potterit jne.). Jätän kaikki sellaiset kirjat surutta kesken, jotka eivät innosta. Elämä on liian lyhyt "huonojen" kirjojen lukemiseen.

3. Luetko tietokirjoja huviksesi?

Kyllä. Jatkuvasti, montaa eri kirjaa samanaikaisesti. Tutkimustyöni on suurin huvini ja sen lisäksi luen myös muiden alojen tietokirjoja. Biografiatkin lasketaan tietokirjallisuuteen -- olen niiden ylen huvittunut suurkuluttaja.

4. Pitääkö romaanissa olla jokin sanoma?

Kaikissa romaaneissa on jokin "sanoma" -- lukijat tulkitsevat tekstin omalla tavallaan ja löytävät erilaisia sanomia.

5. Luetko romaania koskaan eräänlaisena matkakirjana, miljöön ja paikallisen kulttuurin ilmentäjänä?

Hyvin usein. Teen jatkuvasti virtuaalimatkoja eri aikoihin ja paikkoihin. 

6. Oletko koskaan matkustanut johonkin kaupunkiin tai kylään siksi että olet lukenut siitä kertovan romaanin?

Kyllä, mutta virtuaalisesti ehkä enemmän kuin fyysisesti. Usein luen kirjallisuutta paikoista, missä olen jo käynyt ja haluan tietää enemmän. Minua kiinnostaa mm. se, miten muinaisuuteen sijoittuvissa kirjoissa kuvataan jonkin paikan rakennuksia, monumentteja ja arkistakin elämää (eli kuinka hyvää taustatyötä kirjoittaja on tehnyt, tunteeko hän ammattikirjallisuutta ja jos tuntee niin miten hän käyttää esim. kirjallisia lähteitä tai arkeologisia löytöjä hyväkseen).

7. Saako kymmenvuotias lapsi lukea kaiken mitä kirjakaupasta löytyy?

Ei tietenkään -- onneksi kymmenvuotias ei kuitenkaan ymmärrä lähteä hakemaan tai lukemaan kirjakaupassa hänelle sopimatonta materiaalia, koska sarjakuvat jne. ovat niin paljon kiinnostavampia. Tämä pätee siis poikiin, joista minulla on enemmän kokemusta. Tässä ajattelen lähinnä pornografista materiaalia -- muutoin lapset saavat mielestäni lukea lähes kaikkia "aikuisten" kirjoja jos kiinnostusta riittää. Kotien kirjahyllyt saattavat olla potentiaalisesti "vaarallisempia" paikkoja -- sain lapsena rauhassa lukea ja selata kaikkia kirjoja kotona. Ainoa mistä äitini aikoinaan nikotteli oli Harri Sirolan Abiturientti, jonka isosiskoni sai abiturienttivuonnaan lahjaksi ja minä kolme vuotta nuorempana olisin kuulemma saanut lukea sen vasta omana abiturienttivuonnani. Ei minua kuitenkaan estetty sitä lukemasta ja tottahan toki kirja kiinnosti kun sitä pidettiin epäsopivana :).

8. Joidenkin mielestä romaani alkaa muuttua taiteeksi vasta kun kirjailija kuvaa päähenkilönsä vastenmielisessä ja luotaantyöntävässä valossa. Onko näin vai saako päähenkilössä olla myös ripaus romanttista sankaruutta?

Gilgamesh on mielestäni kohtalaisen romanttinen sankari. Toisaalla vastenmielisyys voi myös muuttua hitusen romanttiseksi -- jostain syystä pidän esim. Patricia Highsmithin luomasta Tom Ripleystä. Meillä kaikilla on möykkyjä ja kummallisuuksia sisuksissamme -- viehättäviä päähenkilöistä tulee silloin kun he ovat kaikessa luotaantyöntävyydessään särmikkäitä ja inhimillisiä.
9. Pidätkö kirjoista joissa tarina, ihmisten kohtalo jää auki, selittämättä?

Pidän ja en pidä -- riippuu täysin kirjan muista ansioista.

10. Kun valitset romaania luettavaksi (kaupassa, kirjastossa, kaverin hyllystä), tartutko teokseen jossa on alle 144 sivua?

Tartun kaikenlaisiin kirjoihin yleensä muun ulkonäön kuin paksuuden perusteella.

11. Romaaneista on tehty monenlaisia filmatisointeja. Tuleeko mieleesi joku erittäinen onnistunut tai mahdottoman huono elokuvasovitus?

Rakastan sekä Evelyn Waughin romaania Brideshead Revisited (Mennyt maailma) että siitä tehtyä 1980-luvun alun televisiosarjaa. Kaikki yksityiskohdat ovat kohdillaan eikä esim. dialogeja ole juurikaan typistetty. Myös Henry Jamesin Portrait of a Ladystä (Naisen muotokuvasta) tehty elokuva ei ollut huono ja muitakin on. Mahdottoman huonoja ei nyt juuri pulpahda mieleen -- eivät ilmeisesti muistamisen arvoisia.

Aurinkoista torstaita kaikille!

Assyriologi omilla kotikulmillaan

Asuin lapsuuteni Tapiolassa. Ympäristössä ei ollut Merituulentien toisella puolella sijainnutta nk. Sepän taloa (sotien jälkeen Steniusten Lauttasaaresta siirtämä puurakennus) ja 1. maailmansodan aikaisia vallihautoja lukuunottamatta mitään "historiaa", etenkään vanhoja rakennuksia. Inhosin Tapiolan modernia arkkitehtuuria, se ei puhutellut minua lainkaan ja mikään ei ollut ihanampaa kuin päästä esim. Helsingin keskustaan ihailemaan uusrenessanssi"palatseja". Maaseudulla rakastin puolestaan vanhoja puutaloja ja niiden lumoavaa tunnelmaa. Tuliko minusta Tapiolan "rumien" talojen vuoksi muinaistutkija?

Hieman paradoksaalisesti asun tällä hetkellä modernissa, alle kymmenen vuotta vanhassa talossa. Asuinalue sisältää kuitenkin rakennuksia monilta eri vuosikymmeniltä. Täällä on kohtalaisen viehättävää kerrostuneisuutta, vaikka vuosituhannet eivät olekaan läsnä jokapäiväisessä elämässä. Laurinlahdessa oli aikoinaan huvilayhdyskunta, joka jatkaa myös tänään asukasyhdistyksenä.

 Lempikävelyreittini kulkee Ristiniemen eli Korsnäsin rannan kautta. Myös tämä niemi on ollut aikoinaan suosittu huvila-alue, etenkin 1800-luvun lopussa. Siellä on paikkoja, joissa tarkkasilmäinen erottaa hoitamattomien "puistoalueiden" kulmista vanhoja piha-alueita -- taloista ei ole säilynyt kivijalkojakaan. Entinen "sivilisaatio" ilmenee vanhoina marjapensaina ja omenapuina. Näin keväisin yhteen paikkaan nousee sitkeitä narsisseja.
Ristiniemen venelaituri kunnostettiin viime vuoden keväällä ja nyt siihen pysähtyy Espoon vesibussi.
Kirjailija ja Suomen sotilaskotitoiminnan perustaja Katri Bergholm vietti lapsuutensa kesiä näissä maisemissa. Muistelmateoksessaan Kuultua ja Elettyä (Otava 1944) hän kertoo Helsingin seurapiirien huvielämästä Espoonlahdella ja kuvan yläreunassa näkyvässä saaressa: Metsolan muodosti kaksi yhteenkasvanutta kapean kannaksen yhdistämää saarta sekä vielä yksi erillinen pienempi saari. Näitä isompia ruvettiin nimittämään Englanniksi ja Skotlanniksi ja pientä erillistä Irlanniksi (s. 259).

Bergholm kertoo myös vastapäisestä niemestä ja sen asukkaista:
Lähinnä meitä Sandvikissä, jonka nimi sittemmin muutettiin Korsnäsiksi, asui ensimmäisinä kesinä täti Rosa Kiseleff ja hänen luonaan Ebba Tjepurnoff. ... Oli siellä välillä muitakin omistajia, joita nyt en muista, mutta viimeisinä kesinä omistivat Korsnäsin professori Oskar Heikel ja hänen vaimonsa Mathilda, josta äitini paljon piti (s. 268).
Agronomi August Bjelken talossa Thorsvikissä (ks. kartta, nykyinen Torsvik) asui kuulemma kesäisin Strandmannin perhe. Mielenkiintoinen on myös Bergholmin kuvaus siitä, miten eräänä kesänä tsaari Aleksanteri III seurueineen vieraili Espoonlahdella (s. 263-265). Seuraavana aamuna keisarinna soudatti itsensä Thorsvikiin missä hän itse osti munia Hanna Bjelkeltä puhuen äidinkieltään tanskaa niin "skandinaavisesti" ääntäen, että molemmat hyvin ymmärsivät toisiaan.
Alkuperäistä Villa Korsnäsiä eikä sen 1935 rakennettua uusversiota ei enää ole. Saunarakennus- ja uimalaituri ovat, mutta eivät enää kuulu kokonaan uudestaan rakennetun villan tontille. Nykyisen tontin ulkopuolelle sijoittuvat myös ylen vanhat lehmukset ja valtavaksi pöheiköksi villintynyt rhododendron -- niitä kuvaan & postaan sitten kun rhodo alkaa kukkia, säästöliekillä elävät lehmukset työntävät lehtensä esiin ja olen suotuisammalla valolla liikkeellä.
Vain tähän aikaan keväästä laiturien ja rannan vahnat kivirakenteet ovat näkyvillä. Kuvittelen aina mielessäni veneet ja 1800-luvun lopun herrasväen vaaleissa kesävaatteissaan oleskelemassa laitureilla ja nauttivan elämästään. Rannan kaislikko ja vanhat puut kuiskivat tarinoita menneistä ajoista. Tässä osaa rantatietä alan aina suunnitella dekkaria...
Ristiniementielle puolestaan näkyy tämä betonikivijalka silloin kun kasvillisuus ei peitä sitä.
Olemme ihmetelleet sen käyttötarkoitusta ja mielikuvituksemme on ristinnyt sen "vartio/vakoilutorniksi" -- ennen kuin puut tien toisella puolella olivat yhtä korkeat kuin nyt, tornista olisi ollut vapaa näkyvyys Porkkalanniemelle, i.e. Neuvostoliiton vuokra-alueelle. Tarkkailtiinko täältä vaivihkaa vuokralaisten toimintaa?

lauantai 11. toukokuuta 2013

huippuprofessori Murrayta kuuntelemassa

Tänä aamuna, lauantaista huolimatta, nousin aikaisin aamulla ja laittauduin yliopistolle kuuntelemaan oxfordilaisen huippuprofessori Oswyn Murrayn esitelmää. Murray on antiikintutkimuksen huippunimiä ja hänen kirjoittamaansa klassikkoteosta Early Greece luimme Tübingenissä 1980-luvulla saksankielisenä käännöksenä Das frühe Griechenland.

Tilaisuus oli  FiDi-Prof. Robert Rollingerin IHANE-projektin vuositapaaminen, johon liittyi esitelmiä eilen perjantaina ja siis tänään aamupäivällä. IHANE on Suomen Akatemian rahoittama ja FiDi-professuurin perimmäisenä ajatuksena on se, että Suomeen saadaan viideksi vuodeksi ulkomaisia huippututkijoita antamaan piristysruiskeita suomalaiselle tiedeyhteisölle ja tutkimukselle.

Opiskeluaikoinani Tübingenissä vierailuluennot olivat aina tervetullut vaihtelu yliopiston ja instituutin normaaliin opetus- ja esitelmärepertuaariin. Kaikkia vierailijoita tuli kuulemaan suuri joukko yliopiston väkeä sekä muita kiinnostuneita. Muistan elävästi Filippo Coarellin ja David Ussishkinin tässä vain pari nimeä mainitakseni. Uusia kaivauslöytöjä, uusia tuulahduksia ulkopuolisesta maailmasta. Sekä opiskelijat että yliopiston opettajat eivät jättäneet näitä tilaisuuksia väliin, koska aina oppi jotain uutta tai sitten vierailijoita vain kunnioitettiin läsnäololla, mutta kunnioitettiin joka tapauksessa.
Näin ei valitettavasti ole ainakaan enää Helsingin yliopistossa. Enää eivät -- tai ylen harvoin--  kirjoita kaupungin tai maan ykköslehdet vierailevista professoreista lehtiuutisia, mutta valitettavaa on etteivät edes yliopistolaiset vaivaudu osallistumaan kaikille avoimiin esitelmätilaisuuksiin. Eilen perjantaina paikalla oli projektin ulkomaalaisten kutsuvieraitten lisäksi vain muutama IHANE-projektin "omaa väkeä" sekä muutama "ulkopuolinen" kuulija.
Lauantaiaamulla paikalle ei raahautunut ainuttakaan IHANE-projektin jäsentä Rollingeria lukuunottamatta ja "vieraita" oli vain kolme -- allekirjoittaneen lisäksi professorit Heikki Solin ja Mika Kajava. 
Tämä on todella surullista, sillä etenkin Murray ja eilen esiintynyt Kurt Raaflaub olisivat ansainneet suuremman yleisön. Kun suomalaisten varoista maksetaan huippututkijoita puhumaan Helsinkiin, olisi toivottavaa, että käyttäisimme tilaisuudet hyväksemme ja hyötyisimme henkisesti. Vaikka Murray ei omalla kohdallani kertonut mitään mullistavan uutta kreikkalaisesta symposiumista ja juomatapojen välittymisestä idästä länteen, oli siitä huolimatta nautinnollista ja antoisaa kokea hänet "livenä". Moni muu olisi varmasti oppinut jotain uutta ja näiden aiheiden olisi kuvitellut kiinnostavan muitakin helsinkiläisiä antiikintutkijoita kuin edellämainitsemiani professoreita. Vaikuttaa etenkin siltä, että opiskelijat eivät ymmärrä vierailuluentojen hyödyllisyyttä.

Omakohtaisesti suurin harmini ja menetykseni oli se, että suuresti ihailemani prof. Irad Malkin vain johti yhden perjantain istunnoista muttei itse puhunut omista tutkimuksistaan varhaisten kreikkalaisten verkostoitumisesta Välimeren piirissä. Eräänlainen pareontas apeinain vastakohta: paikalla mutta poissa...
Auditorio XVIn ikkunasta kuvattuna pari minuuttia vaille 9 aamulla, romanttinen sumu häilyy vielä torin ja Aleksanteri IIn patsaan yllä. Professori kuvaa patsasta...


keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Kurkkaa kirjahyllyyni

Tämä on vastaus la petite lectrice -- blogin postaukseen, jossa kurkattiin bloggaajan kirjahyllyyn. Kodissamme on paljon kirjahyllyjä -- melkein joka huoneessa. Kylppärissä ja vessoissa säilytetään vain lelukatalogeja. Meillä on myös nk. arkistohuone, missä säilytetään suurta määrää omia ja perikunnan kirjoja, taidetta ja arkistoitua paperidokumenttia.

Omistan kaksi koivupuista, isältäni perittyä kirjahyllyä.
Yläkerran työhuoneessa on uudempi, ostettu versio. Se pitäisi siivota, enkä kehdannut ottaa siitä tällä hetkellä kuin lähikuvia -- lupaan uuden järjestyksen myötä näyttää myös sen ihastuttavat limittäiset hyllyt, joista saa mosaiikkimaisen vaikutelman.




tiistai 7. toukokuuta 2013

YLE, antiikki ja arkeologia = Babylonin riippuvat puutarhat

Olen jo pidemmän aikaa mielenkiinnolla seurannut suomalaisten tiedotusvälineiden uutisointia Välimeren alueen muinaisuudesta. Pakko tunnustaa, että menneisyys ja arkeologiset löydöt muilla alueilla kiinnostavat minua huomattavasti vähemmän -- ihan kaikkeen ei assyriologinkaan motivaatio ja/tai asiantuntemus veny. Mutta Syyrian tämänhetkisten tapahtumien lisäksi seuraan siis kaikkea sitä mitä antiikista ja etenkin uusista löydöistä kirjoitetaan, sekä painetussa että sähköisessä mediassa. Kuljen tässäkin harrastuksessani isäni jalanjälkiä sikäli, että hän sekä jonkin verran kirjoitteli juttuja (esim. Uuteen Suomeen) että leikkeli niitä lehdistä talteen, tosin ilmeisen satunnaisesti.


Maailmalla -- etenkin sähköisessä mediassa monenlaista ja -tasoista uutisointia arkeologisista löydöistä on lähes päivittäin. Suomessa vain harvat jutut näyttävät ylittävän uutiskynnyksen ja usein ne näyttävät olevan siitä sensaatiomaisesta päästä. Huhtikuussa YLE uutisoi Turkista löytyneestä "helvetin portista" ja eilen pääsi käännöksenä otsikoihin useissa brittilehdissä julkaistu ennakkomainos oxfordilaisen assyriologin Stephanie Dalleyn kirjasta The Mystery of the Hanging Garden of Babylon. Etenkin sähköisessä versioissa julkaistavien tekstien otsikko on olennaisen tärkeä: otsikkoon on pantava jotain, joka vangitsee selailijan mielenkiinnon niin että hän klikkaa itse juttuun. Tekstin sisällöllä ei sitten olekaan juuri väliä, niin kuin faktojen ohuus tuossa Hierapoliksen "helvetin portissa"osoitti. Tämän jutun otsikossa väitetään, että brittitutkija "todistaa" Babylonin riippuvien puutarhojen sijainneen toisaalla. Todistaako hän tosiaan?


Antiikkia koskevien uutisten käännöksistä huomaa usein, että käännöksen/muokkauksen tehneellä toimittajalla ei ole minkäänlaista käsitystä muinaisista kulttuureista tai nykytiede arkeologiasta. Babylonin riippuvien puuatarhojen kohdalla Jussi Nurminen on selviytynyt tehtävästä lähes kiitettävästi -- hän on ottanut mm. selville sen, että assyrialaiskuningas, jonka englanninkielinen kirjoitusasu on Sennacherib, kirjoitetaan suomeksi Sanherib. Dalley on kuitenkin hänen mukaansa tutkinut "veistosten kaiverruksia" millä hän tahtoo sanoa, että Dalley käyttää todistusketjussaan hyväkseen Sanheribin pojanpojan Assurbanipalin palatsista löydettujä seinäreliefejä.


Dalley on kehitellyt teoriaansa Babylonin riippuvien puutarhojen sijainnista Ninivessä jo parinkymmenen vuoden ajan ja hänen aikaisemmat julkaisunsa ovat hyvin tunnettuja sekä assyriologiyhteisössä (mm. Iraq 56, 1994, 45-58) että puutarhaharrastajien (Garden History 21, 1993, 1-13) keskuudessa. Dalley oli mukana myös BBCn dokumentissa, jossa pyrittiin todistamaan se, että 7. vuosisadan eaa aikaista teknologiaa käyttäen oli mahdollista valmistaa veden nostamiseen tarvittavaa hydrauliikkaa (katso myös tämä). Mitään jutun väittämiä "pitäviä todisteita" hänellä ei silti yhä ole teorialleen ja aihepiiri on kiistelty. Kuvaavaa on se, että Michael Seymour kuvaa keskustelua British Museumin näyttelyn Babylon Myth and Reality (2008) oheiskirjassa näin:

It has sometimes been suggested that the gardens described by the Greek authors were not located in Babylon at all, but in Nineveh to the north, identifying them with the work of Senncaherib. Most writers stick to Babylon itself, an have offered a variety of possible -- and some improbable locations. The most likely candidates have been in or near to Nebuchadnezzar's Southern Palace. (s. 109).

Myös Dalley odottaa kirjalleen jakautuvaa vastaanottoa ja tiedeyhteisössähän tämäntapaisista asioista keskustellaan jatkuvasti.


Babylonin riippuvat puutarhat ja yleisesti antiikin seitsemän ihmettä ovat "suureen yleisöön" uppoavia aihepiirejä, joista on kirjoitettu kasoittain sensaatiohakuista, mysteereihin kietoutunutta kirjallisuutta ja vain vähän luotettavaa tutkimusta. Olen esitelmöinyt ja kirjoittanut niistä lyhyen jutun vuosia sitten Villa Lanten ystävien ROMA -vuosikirjaan (VII, 2008, 132-145).

Muinaisuutta ja arkeologisia löytöjä käsittelevien uutisten kohdalla on havaittavissa selkeä ilmiö: uutiset ovat viihdettä. YLEn linjaus tuntuu olevan se, että vetäviä otsikoita revitään jonkinlaiseksi täytteeksi ja tekstien sisältö ja/tai todellinen uutisarvo ovat toissijaisia. Muinaistutkijana tietysti toivon, että alamme aiheet ovat näkyvästi esillä mediassa ja herättävät keskustelua. Olen myös vakuuttunut siitä, että muinaisilla kulttuureilla ja siitä tehdyllä tutkimuksella tulee olla myös jonkinasteinen "viihdearvo" -- muinaisuus ja arkeologia ovat kiehtovia ja myös ei-ammattilainen voi saada niistä paljon innostusta ja virikkeitä mitä erilaisimpiin asioihin. Uutisoinnissa tulisi kuitenkin osata esittää lukijalle selkeästi se, mikä on oikeasti faktaa (= mitä voimme todistaa) ja mikä on tutkijan ehdotus, mikä on kiisteltyä jne.  Ongelmallisena näen etenkin sen, että esim. YLE kopioi ulkomaisten lähteiden tekstejä sen sijaan että tuottaisi aiheista omaa sisältöä. Myös suomalaiset tutkijat tekevät runsaasti mielenkiintoista tutkimusta, josta kannattaisi uutisoida.