torstai 28. elokuuta 2014

Anatolia odottaa, jälleen

Assyriologin olisi pitänyt postata jo viimeistään viikonloppuna, toisin kävi. Läppärini pimeni jälleen. Tällä kertaa olin hermoromahduksen partaalla, sillä en uskaltanut viimekertaisen kovalevyn poksahduksen jälkeen jälleenkäynnistää konetta ja erittäin paha tunne valtasi sydämeni, tekikö tämä erittäin tärkeä työkaverini minulle taas saman tempun ja jättäisi minut pulaan? Olen huomenna suuntaamassa taas Turkkiin, ensi viikolla pidettävään 9. kansainväliseen hetitologikongressiin. Esitelmä on vielä vaiheessa, niinkuin aina. Siinä käsitellään mm. näitä kahta hahmoa Aleppon säänjumalan temppelin seinässä.
Postaan matkan varrelta. Voi kun Turkissa ei olisi niin sateista kuin täällä... Toivon säänjumalalta vähän parempia matkakelejä.

perjantai 15. elokuuta 2014

Mitä luin tänään: Matti Laine, Merkitty mies

Olen useammassakin postauksessa tainnut kertoa assyriologin tavoista ainakin sen, että olen kaunokirjallisuuden suhteen aika rajoittunut lukija ja jos jokin kirja ei miellytä, jätän sen surutta kesken. Toisinaan on kuitenkin terveellistä ja avartavaa lukea kirja, jota ei "normaalisti" olisi koskaan ottaneeksi kirjakaupassa edes käteensä. Matti Laineen Merkitty mies (Paasilinna 2014) on juuri sellainen dekkari, joka esimerkiksi kantensa puolesta ei houkuttele tai puhuttele minua lainkaan. En todennäköisesti olisi edes valinnut sitä siinä tapauksessa, että hiihtomökillä olisi lukeminen päässyt pahasti loppumaan kesken, eikä laajennetun perheen yhteisessä kirjahyllyssä nököttäisi lukemattomana kuin juuri tämä, ylen harmaakantinen opus. Siinä tapauksessa veikkaan, että olisin lukenut jotain iPadiltäni (viimeinen hätävara :) ).
Niin, tässä dekkarissa ei ole mitään muinaistutkimukseen liittyvää, ei Italian tai Turkin aurinkoa eikä herkullista ruokaa. Ei Herodotosta tai Tacitusta lukevaa poliisikomisariota. Nyt kuitenkin kävi sillä tavalla, että eräs Akateemisen Kirjakaupan vanhoista työkavereistani löysi minut kesällä runsaan 20 vuoden jälkeen paljon parjatusta FBstä. Kaisa Haatanen toimii nykyään Paasilinnan kustannuspäällikkönä ja kutsui minut Laineen uusimman dekkarin julkkareihin Dubrovnik-baariin, jotka pidettiin pari päivää sitten. Sieltä sain mukaani myös kirjan, jolle päätin antaa mahdollisuuden ja jota luin koukuttuneena jo kotimatkalla bussissa. Tarina vei mennessään.
Teatteritaiteen maisterina Laine on erittäin hyvä esiintymään ja hurmaa yleisönsä. Julkkareiden jälkeen jokainen varmasti halusi lukea kirjan -- monipuoliset ihmiset viehättävät ja innostavat minua.

Merkitty mies oli positiivinen lukuelämys. Päähenkilönä ei ole omissa henkilökohtaisissa ongelmissaan rypevää poliisia vaan rikolliseksi ajautunut jääkiekkolupaus Elias Vitikka. Vitikka seikkailee jo Laineen edellisessä dekkarissa Pahojen miesten seura (Gummerus 2012),  siinä ilmeisesti kerrotaan se, miten hän ajautuu helsinkiläiseen alamaailmaan (pitänee jossain vaiheessa myös lukea). Tarina ei ole sinänsä monimutkainen tai mitään loistavia oivalluksia täynnä, mutta on silti rakennettu taitavasti ja nyt käytän tätä jo kliseeksi muodostunutta ilmaisua: pitää otteessaan. Itse kuitenkin arvasin suurimman pahiksen henkilöllisyyden juuri ennen kuin Laine paljastaa sen lukijoille -- saattaa olla, että Laine tarkoituksellisesti tähtää siihen, miellyttävään oivallukseen. Henkilökohtaisesti olisin kenties kuitenkin toivonut sitä, että pakka olisi kääntynyt totaalisesti ympäri, minut olisi vielä kerran yllätetty. Lopussa luodaan silmukoita seuraavalle jännittävälle episodille Vitikan elämässä.
Pidin kovasti Laineen tavasta olla kuvaamatta ihmisiä joko hyvinä tai pahoina. On totta, että tässä maailmassa tilaisuus tekee varkaan, mutta vielä useammin yksilö voi joutua niin pahaan ahdinkoon, että lainkirjain ei ole se ensimmäinen asia, mitä tulee ajatelleeksi. Mitä tapahtuu niille urheilijoille, jotka eivät saavuta huippua ja miljoonatuloja? Vitikka kuvataan myös mieheksi, joka jossain sopukassaan kuvittelee, että muut ihmiset pääsääntöisesti elävät mielenkiintoisempaa ja rikkaampaa elämää.
Tuntui että kulman takana, naapuripöydässä, toisessa kaupungissa, aina siellä missä hän ei ollut, oli meneillään jotain aisteja kiihottavaa ja arvokasta, jotain ainutlaatuista, josta hän jäi ikuisesti paitsi (s. 79). Älä Vitikka välitä, niin minustakin useimmiten tuntuu...
Merkityssä miehessä henkilöt kulkevat myös moraalisesti harmaalla alueella, siellä minne virkavalta ei millään tavalla voi ulottaa kättään. Ja Vitikalla on unelma. Unelmat ovat tärkeitä!
Helsinkiä ja pääkaupunkiseutua kuvataa tarkasti -- kadut, tiet, talot, ravintolat ja liikkeet ovat pitkälti oikean nimisiä ja tunnelma autenttinen. Jopa Espoonlahden kupeessa sijaitseva Katajatie on oikeasti olemassa, tiedän sen kun itse asun samalla alueella. Näin lukija paikat tunnistaessaan eläytyy juoneen ja muodostaa mielessään realistiset kulissit tapahtumille. Pääkaupunkiseudun miljöön dokumentointi tälläkin tavalla on tärkeää historiallisen ajankuvan kannalta, tämä on se kaupunki jossa asumme ja hengitämme. 
Merkitty mies on oiva kumppani moneen tilanteeseen -- torjuu tylsyyttä, tempaa mukaansa (taas tällainen klisee...), viihdyttää ja innostaa. Eilen esitelmän hahmottelu hetitologikongressia varten sujui huomattavasti hauskemmin ja itse asiassa tehokkaamminkin kun luin aina välillä kappaleen tätä oivaa dekkaria...

maanantai 11. elokuuta 2014

Viikonloppu vanhassa talossa

Assyriologi vietti viikonlopun puolisonsa perheen sukutorpassa Huissin lakian kupeessa. Viime kesänä päärakennusta korjattiin ja laajennettiin, jo silloin puutarha pääsi villiintymään. Tänä kesänä luonto on saanut niinikään enemmän tai vähemmän rehottaa vapaasti. Viinimarjasato jäi niukaksi. Sisällä talossakin on surumielinen tunnelma kun isäntäväki eli appivanhemmat, jotka hoitivat ja vaalivat paikkaa vielä viime syksynä, ovat nyt poissa.
Palattuani kotiin otin hyllystä Lassi Nummen Matkalla niityn yli (Otava 1986). Runosikermässä Talo lakeudella Lassi näyttäisi peilaavan tuntojaan vanhempiensa kodin purkamisen ajoilta, kun talo täytyy tyhjentää, tavarat kuljetetaan pois. Tyhjennys ei ole tämän torpan kohdalla onneksi ajankohtainen, tavarat saavat jäädä omille paikoilleen.
Ne vanhat ihmiset, jotka tässä asuivat ennen,
liikehtivät, joista pidin, rivakastikin niin kauan kuin voimia riitti,
sitten hauraammin, joita kaipaan, istuskelivat, keinutuoli narahti,
lähtivät taas liikkeelle, kyllä he olivat, ovat, kyllä olisi,
mukava vaihtaa pari sanaa, nauroivat, silmät siristyivät,
omana itsenään loppuun asti, jotka eivät nyt laskeudu portaita

ne vanhat ihmiset, jotka ennen, jotka
rakensivtä tämän, nyt poissa kokonaan
tavallaan, tai ei, jotakin on jäänyt, ehkä hengitys,
öiden levollinen huounta näihin seiniin,
tämän katon alle

ne vanhat ihmiset jotka asuivat,
mitä minun piti heistä, ei nyt tule

(Lassi Nummi, Matkalla niityn yli, Talo lakeudella 5. )
Pihassa oranssit tiikerililjat uhmasivat rikkaruohoja ja kastelijan puuttumista, nyt ukkoskuuro soi helpotusta.
Aamukävelyllä kuningas Mesilimin kanssa kuuntelimme kurkien hurjaa mesoamista -- koira tuota ääntä vieroksui. Saavuimme pellon laitaan, kaukana kaksi hahmoa.
Ja vilja oli kypsää.
Assyriologin ajatukset siirtyvät hitaasti kohti Turkkia, 18 päivää lähtöön...

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Kaunokirjallisuus kohtaa kuvataiteet: uudistunut Gösta hurmasi assyriologin

Assyriologi kävi viime kesänä Mäntässä katsastamassa Serlachius-museoiden Gustafin ja sen Paperiperkele-näyttelyn, josta innostuneesti postasin. Gösta oli silloin kiinni, koska lisätiloja vasta rakennettiin. Tänä vuonna keskityimme vain Göstan näyttelyihin, päivä oli ihanan lämmin ja ilmassa ukkosta.
Ennen kuin jatkan tätä postatusta on todettava se, että tunnen museoiden johtajan Pauli Sivosen, mutta puolisoni maksoi meidät sisään ihan niinkuin muutkin kävijät. En ylistä museota tuttavuuteni vuoksi, vaan siksi että olen aidosti vaikuttunut sekä säätiön toimintaperiaatteista että museoiden näyttelykonsepteista.   Pääsyliput eivät toisaalta ole mikään suuri kustannuserä, sillä kahdeksalla eurolla pääsee sisälle molempiin museoihin. Yksityisen säätiön toiminta ei perustu pääsylipputuloihin vaan se ammentaa vauraudestaan ja luo ihmisille mahdollisuuden mahtaviin taide-elämyksiin. Voiko tällaista olla tässä kaupallisuuden, kvartaalitalouden, kustannusleikkausten, laman lyttäämässä maassamme? Kyllä voi, Serlachiuksen taidesäätiö osoittaa sen.
En ole mikään hirvittävän suuri modernin taiteen rakastaja (enkä varsinkaan väitä ymmärtäväni sitä juuri lainkaan...) -- joihinkin töihin saatan tosin ihastua ja Riiko Sakkisen "listataiteesta" minun on tehtävä oma erillinen postauksensa yhdessä mesopotamialaisen listaperinteen kanssa. Göstan uuden paviljongin Superpop! -näyttely on kuitenkin katsomisen arvoinen, erityisesti sen vuoksi, että siellä on erikoislaatuinen tilaisuus nähdä suomalaisessa yksityiskokoelmassa olevia Andy Warholin töitä. Suomessakin siis on merkittäviä taidekeräilijöitä...
Riiko Sakkisen MuNA on puolestaan ajatuksena loistava, mutten toisaalla ole varma onko sen toteutus aivan huippulaatua. 
Nallet olivat toki söpöjä, mutten millään lailla tuntenut kutinaa hankkia sellaista itselleni, enkä muitakaan MuNA -tuotteita. Näidenhän olisi pitänyt minunlaisessani papyrofiilissä ja kynäfriikissä ihmisessä herättää vastustamattomia ostohaluja. MuNA -kirjan puolestaan sain jo aikaisemmin kesällä  yhdeltä sen kirjoittajista -- en ole sen tekstiä vielä ehtinyt kokonaan lukemaan, vaikka se onkin sekä hyvin kirjoitettu että monia ajatuksia herättävä.
 Uutta palviljonkia enemmän hurmaannuin siitä mitä näin ja koin Göstan vanhemmalla puolella. Alakerrassa juutuin hyväksi toviksi Jaana Väisäsen videoteoksen Grain of Salt (2012) äärelle. Eemil Halosen museossa kuvatussa filmissä vinttikoirat juoksevat patsaiden välissä, kommunikoivat niiden kanssa. Minuun tämä vetosi. Sekä koirat että patsaat. Tunnelma oli unenomainen ja maaginen, pakahduttavan kaunis.
Vanhan puolen yläkertaan päästessäni olinkin sitten jälleen aivan myyty. Taidesäätiön kokoelman varhaisempaa maalaustaidetta, suomalaisten mestareiden töitä ei oltu laitettu konventionaalisesti esille vaan tässä näyttelyssä oli reippaasti rikottu perinteisen ripustuksen rajoja, kuten museo itse asian haluaa esittää.
Maalaukset on asetettu "käsin kirjoitettujen" tekstien ja esimerkiksi vanhojen valokuvien keskelle ja jokainen niistä kertoo pienen tarinan. Tekstit ovat kaunokirjallisuutta, Riikka Ala-Harjan käsialaa ja luovat (faktoihin ja tutkimuskirjallisuuteen pohjautuvina) loistavasti kuvien ympärille niiden syntyhetkeen ja aikakauteen sopivan mikromaailman ja tunnelman. Vanhat valokuvat tukevat kokonaisvaikutelmaa. Näyttelyssä tehdään pienoismatkoja menneisyyteen, ideana ja toteutuksena aivan loistava!
Erityisen hyvin Ala-Harja onnistui Albert Edefeltin maalauksen Tyttö ja kissa -tekstin kanssa, siinä kertoo kissa tunnelmistaan Edefeltin kuuluisan Virginie-mallin sylissä: "En yhtään tykkää miten Virginie katsoo maalaria. Virginie silittää minua, vaikka haluaisi silittää maalaria. Maalari maalaa minua, vaikka haluaisi silittää Virginietä. Minä haluaisin loikata ikkunasta ja paeta kaupungille. ...
Virginiestä (se vähä mitä hänestä tiedetään) voi lukea enemmän Anna Kortelaisen kirjasta Virginie!: Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (Tammi 2002).
Olisin viipynyt näyttelyssä koko Göstalle varaamamme ajan, ja vielä paljon kauemminkin. Jos vain mitenkään mahdollista, haluan sinne vielä uudestaan vaikka sitten kun syksyllä tarvitsen jotain inspiroivaa, energisoivaa, voimaannuttavaa...  


sunnuntai 3. elokuuta 2014

Kultaista taljaa Villa Schildtissä

Viime kesänä assyriologi kutsuttiin ensimmäistä kertaa Villa Schildtin kesätapaamiseen, silloin saimme kuulla Sofia Häggmanin hurmaavan esitelmän Siwan keitaasta Egyptissä. Perjantaina elokuu alkoi samoissa mukavissa tunnelmissa, tällä kertaa nivoutuen Göran Schildtin purjehdukseen Mustallamerellä, josta hän myös kirjoitti kirjan Kultainen Talja.
Kirjan nimi on viittaus kreikkalaiseen sankaritaruun Iasonista, joka lähti Kolkhis-nimiseen paikkaan (nykyisessä Georgiassa) etsimään kultaista taljaa. Schildt ei itse päässyt sinne asti -- 1963 alue oli Neuvostoliiton hallussa eikä matkustuslupaa hellinnyt. Assyriologin mielestä aihe on silti mitä mielenkiintoisin, koska viime vuosikymmeninä monet muinaistutkijat ovat olleet sitä mieltä, että kultaisen taljan tarulla on yhteydet heettiläisten mytologiaan ja teemasta on viime aikoina kirjoittanut myös Jason Colavito.
Villa Schildtin tämänkesäinen pieni näyttely koostuu Schildtin matkalla ottamista valokuvista ja kirjan teksteistä. Pieni näyttelykatalogi itse matkaa avaavine taustoineen on Sabira Ståhlbergin kynästä. Näyttely on vielä avoinna neljä viikkoa elokuun loppuun asti ja suosittelen pistäytymistä, etenkin kun välimerelliset lämpimät säät näyttävät jatkuvan vielä usean viikon ajan!
Göran Schildtin valokuvat ja tekstit herättävät minussa aina jotenkin pakahduttavan tunteen -- kaipuun Välimerelle, sen satamiin, kyliin kuten myös kaipuun siihen menneeseen aikaan, jolloin itse olin hädintuskin syntynyt ja jolloin Välimeren alue ei ollut vielä turismilla liiemmin turmeltu. Voi, olisipa se aikakone jo keksitty...
Lounaan ja musiikkiesityksen jälkeen Christine Schildt ja Thomas Thesleff palasivat tuohon kesään ja purjehdukseen Dafnella. Ihailuni Christineä kohtaan kasvoi entisestään -- siinä on nainen, joka kertoi hauskasti, mielenkiintoisesti ja myös itseironisen humoristisesti purjehduksesta, sen vaikeuksista ja vaaroista. Miten hän selvisi myrskyisellä välimerellä ja muiden ihmisten kanssa pienessä purjeveneessä? Hän oli nuori ja rakastunut Göraniin, josta vasta muutamia vuosia myöhemmin tuli hänen aviomiehensä. Omnia vincit amor... Christinen valloittava esiintyminen herätti yleisössä kiinnostusta myös Göranin muistelmateoksiin, joita tiettävästi myytiinkin sitten ainakin joitakin kappaleita. Itse toivoisin, että myös Christine kirjoittaisi & julkaisisi omat muistelmansa, niissä tulisi varmasti ainutlaatuinen naisnäkökulma erään avioliiton tarinaan.
Matkasin Tammisaareen jälleen bussilla. Pääsin takaisin kotiovelle erittäin ystävällisessä, kohteliaassa, mukavassa ja kultivoituneessa herraseurassa, siitä sydämelliset kiitokset Leif Jakobssonille ja Ben af Schulténille! Olen Villa Schildtin jälkeen jälleen monia hyviä kokemuksia rikkaampi, siitä kiitokset säätiön väelle!