tiistai 30. tammikuuta 2018

Palmyrasta Ain Daraan: ISIS poissa, tuhot jatkuvat


Assyriologi oli viikonloppuna Oulussa juhlimassa kälynsä merkkipäivää mukavassa naisseurassa. Sunnuntaiaamuna, majapaikassa, sosiaalisesta mediasta ryöpsähti päälle jälleen näitä tuhouutisia: Syyrian pohjoisosassa Afrinin alueella, lähellä Turkin rajaa, sijaitsevan Ain Daran temppelin rauniot olivat pahasti raunioituneet sotatoimien johdosta. Tämä osui minuun kovaa myös henkilökohtaisesti -- Ain Daran kuvanveisto on ollut oikeastaan koko tutkijanurani ajan ydinmateriaaliani, jos näin voi sanoa. Sen lisäksi, että kyse oli todella ainutlaatuisesta löytöpaikasta. Voi itku!

Kun ISIS muutama vuosi sitten tuhosi muinaismuistoja Irakissa ja Syyriassa, niistä nostettiin kansainvälisissä tiedotusvälineissä aikamoinen kalabaliikki. Kauhisteluun oli erittäin hyvä syy, mutta esimerkiksi Syyrian kriisin kohdalla huomio on kohdistunut liikaa ISISin kulttuuriperintörikoksiin kun samaan aikaan todennäköisimmin myös kaikki muut sotivat osapuolet ovat vahingoittaneet muinaismuistokohteita. ISIS on ollut Syyrian kriisin ainoa armeija tai taistelujoukko, joka on avoimesti kehua retostellut tuhotöillään ja käyttänyt omia rikoksiaan propagandassaan. Muut osapuolet syyttävät vastustajiaan ja käyttävät kulttuuriperintöä niinikään propagandakoneistonsa osina.

Ain Daran on sinänsä perinteinen pohjoissyyrialainen löytöpaikka, että siinä on rauniokumpu, muinaisen asutuksen ydin sekä muureilla ympäröity alakaupunki. Rauniokummun laella sijaitsevan temppelin raunioiden lisäksi, jotka 1950-80 -luvuilla kaivettiin esille, muinaiskaupunkia ei ole juuri tutkittu arkeologisesti yleistä pintakartoitusta ja muutamia koeojia lukuunottamatta.

Jo opiskeluajoista lähtien Ain Daran temppeli ja sen koristelu ovat kiinnostaneet ja kiehtoneet minua. Kuvanveistoltaan temppeli on ainutlaatuinen: sen ulkoseiniä kiersi basalttisokkeli, joissa rivistöt leijonien ja sfinksien reliefejä. Lisäksi näiden päälle oli pystytetty aikoinaan vaikuttava linja nk. leijona- ja sfinksiprotoomeja eli patsaita, joista oli työstetty ainoastaan etuosa (etujalat, rintakehä ja pää). Julkisivun pieniäkään yksityiskohtia ei jätetty koristelematta. Lähi-idän arkeologiassa käytetään pyöreäksi letitetystä koristenauhasta termiä "guilloche", sitä on täällä miltei joka paikassa ja lisäksi mielenkiintoisia palasia ovat nk. "valeikkunat" joita on sittemmin löytynyt suuret määrät myös Aleppon linnavuoren eriaikaisista rakenteista kun vanhoja kiviä on uudelleenkäytetty sekä itse samaisella linnavuorella sijainneesta säänjumalan temppelin cellasta. Ain Daran temppelin sisäosaa ja cellan podiumia (jonka päällä jumaluuden kulttikuva luultavimmin oli asetettuna) koristivat puolestaan reliefit, jotka esittivät puolestaan "taivasta kannattelevia" hahmoja. Temppelin lisäksi Ain Daran tavaramerkki on ollut yksittäinen porttileijona, jolla on aikoinaan ollut pari toisella puolella temppelialueelle johtanutta porttia (mutta paria ei modernien kaivausten aikana ole löytynyt). Suuri osa kuvanveistosta on kärsinyt ajan hampaan purtavana. Leijonilla ja sfinkseillä ei ole päätä taikka kasvoja ja koska löytöjä ei ole suojattu modernien kaivausten jälkeen, jokatalviset sateet sekä satunnaiset yöpakkaset murentavat basalttikiveä pikku hiljaa.

Ain Daran temppelistä tekee ainutlaatuisen myös sen pohjakaava ja se tosiasia, että tunnemme kyllä monia rautakauden alun (n. 1200-600 eaa) asutuksia alueelta, mutta temppeleitä on löytynyt vain muutama. Pohjakaava on kuuluisa muissakin kuin Lähi-idän arkeologian piirissä: Vanha Testamentti kuvaa myyttistä kuningas Salomonin temppeliä Jerusalemissa ja koska tuosta rakennuksesta ei ole säilynyt meille (ehkä) kiveäkään, verrataan Raamatun kirjallista kuvausta Ain Daran temppelin pohjakaavaan. Monet ovat sitä mieltä, että Ain Daran löydös vahvistaa raamatullisen tekstin paikkansapitävyyden ja todistaisi eräällä tavalla myös Salomonin historiallisen henkilöllisyyden. Itse en ole täysin vakuuttunut siitä, ettikö VTssä kuvattu temppeli voisi olla jokin myöhäisempi versio (enkä välttämättä usko edes koko Salomonin olemassaoloon), vaikka rakenteellisia yhtäläisyyksiä rakennusten välillä saattaa ollakin. Kirjallista kuvausta on kuitenkin vaikeaa verrata fyysisiin rakenteisiin, etenkin jos ne ovat säilyneet ainoastaan raunioina.
Kuvalähde: A. Abu Assaf, Der Tempel von Ain Dara (1990) Abb. 18
Ain Daran temppelissä näkyy selkeästi myös kulttuuripiirien kohtaaminen myöhäisellä pronssikaudella (n. 1600-1200 eaa) ja rautakauden alussa (n. 1200-600 eaa). Peruspohjakaava (Ain Darassa n. 30x20 m) noudattaa ikivanhaa syyrialaista traditiota, jossa temppeli on yksinkertainen neliö tai suorakaide ja sen päädyssä sijaitsevaa sisääntuloa koristaa lyhyet ulokkeet ja myöhemmin myös 1-2 vapaastiseisovaa pylvästä. Mallia kutsutaan latinalaisen termin myötä in antis. Runsaan veistoskoristelun tyyliä on kuitenkin luonnehdittu vahvasti heettiläistyyliseksi. Keski-Turkista Syyriaan n. 1350 eaa levittäytynyt heettiläisten valtakunta (usein myös "imperiumiksi" kutsuttu) omaksui syyrialaisilta runsaasti kulttuurivaikutteita, mutta heettiläiset jättivät vastavuoroisesti oman jälkensä etenkin paikalliseen kuvanveistotyyliin ja kuva-aiheistoon. Myös heettiläisten käyttämällä hieroglyfiluuvilaisella kirjoitusjärjestelmällä kirjoitettujen piirtokirjoitusten fragmentteja on löytynyt temppelin alueelta. Ain Daran temppeliä korjattiin ja restauroitiin useamman kerran ja tämän vuoksi tutkijat eivät ole täysin yksimielisiä siitä miten reliefit ja patsaat tulisi ajoittaa. Yleisesti kuitenkin oletetaan, että temppelin ensimmäinen vaihe rakennettiin jo myöhäisellä pronssikaudella n. 1300 eaa ja sitä korjailtiin ainakin noin 900-800 -luvuille eaa. Tyylillisesti temppelin reliefit, protoomit guilloche-nauhat ja valeikkunat ovat erittäin lähellä jo edellä mainitun Aleppon säänjumalan temppelin veistoksia.

Aleppo säänjumalan temppelin "valeikkuna" syyskuussa 2010
Palistinin kuningas Taita Aleppon säänjumalan temppelissä, syyskuu 2010
Aleppon temppelin kaivaja Kay Kohlmeyer arvelee edelleen, että Aleppossa temppelin restauroineen nk. Palistinin kuninkaan Taitan kädenjälki näkyy myös Ain Darassa, erityisesti tuon yksinäisen porttileijonan hahmossa. Tällä kaikella on se merkitys, että Taita ja hänen Aleppoon teettämänsä reliefit ja piirtokirjoitukset löydettiin vasta aika äskettäin ja hänen aikakautensa ajoitetaan tällä hetkellä n. 1000-luvun alkupuolelle eli aikakauteen josta meillä on muutoin hyvin vähän mitään tietoa koko Syyrian ja laajemmin Levantin alueella. Aikakautta on pitkään kutsuttu tutkimuskirjallisuudessa "pimeiksi vuosisadoiksi". Nyt kun tähän aikakauteen alkoi vihdoin tulla enemmän valoa, on temppelinraunioista noin 60 % tuhoutunut sodan melskeessä. Cellan reliefit ja pienemmät fragmentit kuljetettiin tosin jo aikaisemmin Aleppon arkeologiseen museoon, mutta museon kokoelmien kohtalosta ei ole toistaiseksi ainakaan minulla tarkempaa tietoa.

Surun lisäksi olen ollut hienoisen järkyttynyt siitä, miten sekä "tavalliset" somettajat että esim. kansainväliset tiedotusvälineet ovat kritiikittä ja ilman tutkimuksia leimanneet Turkin valtion armeijan vahinkojen aiheuttajaksi. Uutisen lähteenä on Syyriassa sotiva YPG eli aluetta hallussaan pitävät kurdit, joita vastaan turkkilaiset ovat hyökänneet viimeisten päivien aikana. Tässä täytyy ottaa huomioon se, että kaikki Syyrian kriisin osapuolet syyttävät helposti toisiaan ja että mahdollisia syyllisiä on monia muitakin tahoja, joko ne tahot joilla on kapasiteettia ampua suuria räjähteitä maasta ja/tai pudottaa pommeja ilmasta. Jokaisen, joka ei ollut paikan päällä silminnäkijänä on syytä suhtautua syytöksiin terveellä varauksella, usein totuus voi jälkitarkastelussa olla jotain muuta. Tähän hetkeen mennessä en ole kyennyt löytämään internetistä mitään sellaista tietoa mikä olisi vahvistanut turkkilaisten osuuden tähän tuhoon, vaikka en heitä tekijöinä sulje millään tavalla pois. Toivoisin, että  UNESCOn kulttuuriperintöviranomaiset pyrkisivät lähettämään paikalle puolueettomat tutkijat selvittämään mitä todella on tapahtunut. Muutoin täyttä selvyyttä asiaan tuskin saadaan. Toivon myös, että "syyllinen" saadaan vastuuseen Ain Daran temppelin raunioiden vaurioittamisesta. Ei voi olla, että kansainvälinen yhteisö jälleen kerran katsoo vierestä kun kulttuuriperintöä tuhotaan ja antaa esimerkin tekijöille, ettei tästä ole heille mitään oikeudellisia tai muitakaan seurauksia. Siitä huolimatta, että esim Syyria ja Turkki ovat molemmat sekä allekirjoittaneet että ratifioineet ns. Haagin 1954 sopimuksen kulttuuriperinnön suojelusta.


Suhtaudun varauksella turkkilaisten osuuteen Ain Daran temppelin raunioiden vaurioitumisessa senkin vuoksi, että turkkilaiset kokevat itsensä ainakin heettiläisten poliittisiksi ja henkisiksi  jos eivät ihan geneettisiksi jälkeläisiksi. Hetitologia on turkkilaisille kansallinen tiede ja heettiläisten muinaisella sydänmaalla on mm. heidän nimeään kantava yliopisto. Tätä taustaa vasten tuntuu oudolta, että turkkilaiset olisivat pommittaneet temppeliä, joka on heidän silmissään eräänlainen heettliläisten hegemonian monumentti pohjoisessa Syyriassa. Monet turkkilaiset kokevat sen "omaksi" muinaiskohteekseen siitäkin huolimatta, että paikallisilla kurdeilla taitaa olla Ain Daraan yhtälailla likeinen suhde.

Minusta tämä kaikki on perin murheellista. Ovathan Turkki ja Syyria molemmat henkisiä kotimaitani, molemmissa maissa on niin monta nurkkaa, joissa olen tuntenut oloni kotoisaksi. Tänään olen näiden kuvien myötä palannut kevääseen 2004, jolloin Helsingin yliopiston opiskelijoiden kanssa kiersin Syyriaa ja nautin usean tunnin ajan Ain Daran ihmeistä. Sydämeni vuotaa jälleen kerran verta. Olisitte ihmisiksi ja suojelisitte näitä ainutlaatuisia kohteita...

a



lauantai 20. tammikuuta 2018

Elämän ilotarkistus


Ihmiset, jotka ovat lukeneet Marie Kondon siivousta ja järjestelemistä käsitteleviä kirjoja, tunnistavat tämän postauksen otsikosta sanan ilotarkistus. Ne, jotka ovat kenties jo pitkään lukeneet blogiani, tietävät, että olen hyvin monessa postauksessa kirjoittanut aiheista, joissa sivutaan ihmisen suhdetta esineisiin ja ihmisen viettiä kerätä vaikka mitä, esimerkiksi kirjoja ja taidetta, sekä yleisellä että myös hyvin henkilökohtaisella tasolla. Kuten esimerkiksi täällätäällä ja täällä. Tutkijana teen paraikaa elämäntyötäni tutkimalla muun muassa patsaita ja niiden suhdetta tekstiin. Olen jo pidemmän aikaa suunnitellut kirjoittavani konmarittamisesta ilmiönä, Konmari-kirjoista (joista kaksi on suomennettu) sekä siinä samalla juuri omasta elämästäni tavaran keskellä. Tällä kertaa ymmärsin ennen tämän postauksen aloittamista, että tekstiin tulisi liikaa tavaraa. Siksi tämä on avaus ainakin muutamalle, kenties kokonaiselle sarjalle pieniä tarinoita, joissa käsitellään sekä tavaranhallintaa että esineisiin liittyvää kirjallisuutta. 

Oma henkilökohtainen suhteeni tavaraan alkoi liikehtiä kohta neljä vuotta sitten. Ensin se oli vielä vaimeaa järinää, suureksi osaksi varmaankin sen vuoksi, että tämänhetkinen kotini on niin suuri, että minun ei tarvinnut käydä jokapäiväistä kamppailua tilaongelmien vuoksi. Olen myös sitä tyyppiä, että luen mieluummin kirjaa kuin kuuraan pesuhuoneen kaakeleita tai viikkaan vaatteita komeroon. Viime aikoina ja etenkin viime keväästä, jolloin appivanhempieni asunnosta meille saapui osa heidän esineistään, vaimea järinä on muuttunut kohtalaiseksi maanjäristykseksi. Saan fyysisiä oireita kotini vallanneista esineistä, enkä enää viihdy täällä kovin hyvin. Jotain pitää tehdä, mutta konmarittamalla se ei kuitenkaan onnistu. Tein omalaatuisen avauksen hankkimalla jotain oranssia, tosi isoa -- se ei mahdu edes tänne kotiimme, mihinkään, ainakaan kunnolla. Mutta siitä joskus toiste lisää. Hankinta kuitenkin tuntuu avanneen ainakin jotain lukkoja sisimmässäni, se aloitti ilotarkistuksen elämässäni.

Aihe on monella tapaa erittäin ajankohtainen -- tavaroiden raivaukseen liittyvää kirjallisuutta ilmestyy tällä hetkellä paljon. Ensin ajattelin, että hankin itselleni juuri ilmestyneen Margareta Magnussonin Mitä jälkeen jää -- Taito tehdä kuolinsiivous (Tammi 2018) ja postaan näistä kaikista yhdessä, mutta tosiaan, en kykene mahduttamaan yhteen juttuun kaikkea. Huomaan myös aikaisemmin tänä vuonna kirjanneeni muistiin Fumio Sasakin minimalistikirjan nimen Goodbye things. The New Japanese Minimalism (Penguin 2017), se ei ole vielä kohdannut minua missään kirjakaupassa. Tavaroiden vaikutus ihmisten elämään pohdituttaa isoa osaa ylikansoitetun maapallomme asukkaista. Ja kuitenkin tuntuu siltä, että monet tärkeätkin aspektit liittyen esineisiin jäävät tämänkaltaisissa "kyökkifilosofisissa" ja "self help" kirjoissa käsittelemättä. Esineet vaikuttavat meihin, ihan jokaiseen meistä, mutta saatan assyriologina ja arkeologina lähestyä materiaalista kulttuuria eri vinkkelistä kuin muut. 

Mitä tämä ilotarkistus sitten tarkoittaa? Marie Kondon mukaan jokainen tavara tulisi käydä yksitellen lävitse, esinettä tulisi tarkastella, koskettaa ja miettiä tuottaako se sinulle iloa. Jos tuottaa, pidä se hyvin omintunnoin. Jos tavara ei tuota iloa, heitä se pois.

Sinänsä minua viehättää tämä sana. Ilotarkistus. Etenkin silloin, kun et "ensimmäisellä kierroksella" ole luopunut jostain, mutta uusintakierroksella tarkistat tuottaako se sinulle yhä iloa. Esineet voivat parhaimmillaan tuottaa iloa paljonkin iloa kun taas suuret tavaramäärät aiheuttavat usein ahdistusta. Kuljen lähi-itäläisissä ja turkkilaisissa basaareissa ja kauppakujilla sydän syrjälläni -- tavaraa on hirvittäviä määriä. Mutta upouusien ja vanhojen tavaroiden välillä on tietty ero. Jos vanhoja esineitä on järjettömiä määriä, on niiden vaikutus minuun täysin erilainen :).
Kauhistun kuitenkin Marie Kondon ohjeeseen heittää kaikki iloa tuottamattomat esineet pois. Hän kertoo kirjoissaan usein kuinka monta jätesäkillistä hänen asiakkaansa ovat raijanneet roskiin ja se on tuottanut heille suuren vapautumisen tunteen. Konmari-kirjoissa ei puhuta sanaakaan jätevuorista, joita eittämättä syntyy kun noudattaa tällaisia ohjeita. Ei lausettakaan kierrättämisestä, esimerkiksi vanhojen käyttökelpoisten vaatteiden ja/tai astioiden vieminen jonnekin missä ne kulkeutuvat ihmisille, joille ne joko tuottavat iloa tai joita he tarvitsevat ihan jokapäiväisessä elämässä selviytyäkseen. Kondo elää illuusiossa, että kaikki omistamasi tavarat haluavat olla sinulle hyödyksi. Vaikka heittäisit tavaran pois tai polttaisit sen, siitä jää jäljelle palvelualttiuden energia (s. 199). Siis haloo? Energia ei uusiudu jos sitä ei kierrätetä ja jos se kasautuu vuorina kaatopaikoilla, tämä lienee pitkälti fysiikan lakien totuus. Kondon ohje johtuu ehkä siitä, että pois heittäminen on niin paljon nopeampaa kuin uuden kodin ja omistajan etsiminen. Kierrättäminen on monimutkaista. Kirpputorilla myyntiäkään Kondo ei mainitse. En vielä kerro mitä Kondo on tehnyt omille kirjoilleen, siitä joku toinen kerta. Kierrätetäänkö Japanissa lainkaan paperia? Konmarittaminen ei siis millään muotoa ole kestävän kehityksen filosofia. Jos on sattunut heittämään pois esineen, jota myöhemmin havaitsee tarvitsevansa, voi kuulemma huoletta hankkia uuden. Kovin vastuuntuntoista kuluttamista hänen oma elämänsä ei taida olla, vaikka hän koko ajan vakuuttaakin, ettei nykyään hanki lainkaan niin paljon tavaraa kuin ennen. 

Kondo antaa ainakin minulle hyvin nuoren ja kokemattoman naisen vaikutelman. Hänen elämäntehtävänsä on ollut siivous ja järjestely. Lukiessani hänen kirjojaan, tunsin japanilaisen ja "länsimaisen" kulttuurin syvän kuilun välissäni, koska yksi ensimmäisiä kysymyksiäni kierrättämisen lisäksi oli se, että vaikka Kondolla on esineluokkana "muistoesineet", käsittelee hän siinä vain yhden ihmisen elämänkaaren tavaroita kuten vanhoja koulu-uniformuja (!) ja valokuvia jne. Kondo ei tunne luokkaa "perintöesineet". Yritimme tänään lounaspöydässä laskea kuinka monen kuolleen ihmisen esineitä meidän kodissamme oli. Pääsimme liki kahteenkymmeneen enkä ole varma oliko siinä edes kaikki. Perintöesineistäkin voi hankkiutua eroon, mutta niiden kanssa ei voi tehdä vain yksinkertaista "ilotarkistusta".  Totesin etten edes tiedä miten Japanissa suhtaudutaan perintönä tuleviin esineisiin...

Perintöesineistäkin kirjoitan toiste enemmän, lopuksi annan vain lyhyesti esimerkin omasta elämästäni, yksittäisestä "ongelmatavarasta". Pari vuotta sitten puolison sukulainen kuoli. Hänen loppunsa oli hyvin surullinen, hautajaiset olivat hyvin pienet ja muistotilaisuuden päätteeksi käteeni työnnettiin vainajalle kuulunut nahkalaukku jossa kohtuullisen suuri lasinen kukkavaasi. Yritin kyllä välttää tämän lusmuilemalla naistenhuoneessa mahdollisimman pitkään ja toivomalla että myös erinäiset muut vaasit jne. lähtisivät muiden saattajien matkaan. En onnistunut. Vaasi on suomalaista muotoilua muttei mitenkään ylettömän arvokas. Minusta se on esineenä aika ruma, se ei puhuttele lainkaan. Mutta olen viime aikoina täyttänyt sen usein suurella määrällä tulppaaneja tai ruusuja ja kas -- kukkien kanssa se ikäänkuin muuttuu, eikä olekaan enää niin kauhean ruma. Eli pidän sen ainakin toistaiseksi, vaikkei se täydellistä iloa tuotakaan. 

perjantai 12. tammikuuta 2018

Mitä luin tänään: Pekka Matilainen, Miniatyyrimaalari



Assyriologi sai joululahjaksi toivekirjan, Pekka Matilaisen Miniatyyrimaalarin (Atena 2017). Matilaisen aikaisemmasta renessassin aikakaudelle sijoittuvasta "dekkarista" Kupoli (Atena 2013) postasin jo lähemmäs viisi vuotta sitten & jo tuolloin toin esille sen, että tunnen kirjailijan kohtuullisen hyvin vaikken viime vuosina olekaan kohdannut hänen kanssaan juuri lainkaan. Keväällä 2014 kun olin Roomassa juhlimassa upeaa suomalaista tiedeinstituuttiamme Villa Lantea, asui Matilainen juuri parhaillaan instituutissa ja ilmeisesti jo kirjoitti tai ainakin valmisteli Miniatyyrimaalaria. Juttelimme ja vaihdoimme kuulumisia Trasteveren varmaankin kuuluisammassa baarissa San Calistossa (esiintyy tässä kirjassa Caliston tavernana) ja tätä taustaa vasten toistan Kupolin postauksen toteamuksen: en ole kirjailijan enkä nyt varsinkaan tarinan päätapahtumapaikan Rooman suhteen täysin objektiivinen. Koska kuulun kirjan pääkohderyhmään, postaan tässä silti pari huomiota.
Kun syksyllä näin Matilaisen uusimman kirjan nimen, Miniatyyrimaalari, se assosioitui minulla välittömästi Orhan Pamukin (1952- ) romaaniin Nimeni on Punainen (Tammi 2000, turkkilainen alkuteos Benim Adım Kırımzı, suomennos Tuula Kojo). Pamukin murhamysteerissä vilisee 1500-luvun ottomaaniajan miniatyyrimaalareita ja juoni rakentuu pitkälti koko kirjankuvitustaiteen antomiaan ja filosofiaan -- periaatteessahan islamilaisessa taiteessa ihmis- ja eläinhahmojen kuvaaminen oli/on kielletty ja oikeastaan ainoa foorumi niiden esittämiselle oli tuohon aikaan käsikirjoitusten miniatyyrimaalaukset.
Matilaisen tarinan päähahmo on miniatyyrimaalari, joka kirjan alussa pakenee Baselista Roomaan ja päätyy sekä kopioimaan että kuvittamaan historiallisen henkilön Poggio Bracciolinin (1380-1459) eräästä sveitsiläisestä tai saksalaisesta luostarista löytämää roomalaisen filosofin ja runoilijan Lucretiuksen (n. 99-55 eaa.) teosta De rerum natura (Maailmankaikkeudesta). Juonessa on jännitystä ja joitakin yllättäviäkin käänteitä, mutta varsinaiseksi dekkariksi sitä on kuitenkin vaikeaa luonnehtia.  Nimen ja Pamukin romaanin perusteella ennakko-odotukseni oli, että Matilainen olisi enemmän (siis Pamukin lailla) käsitellyt miniatyyrimaalauksen saloja, sen suhteen teksti oli siis hienoinen pettymys. Miniatyyrimaalari Toni ei oikein pääse käsikirjoituksen kopioimisessa eikä etenkään kuvituksessa vauhtiin ja enemmän hän maalaa isoja seinäpintoja. Sen sijaan tykästyin kovasti siihen tapaan, millä Matilainen kuvaa renessanssin maalareita: harva oli "suuri taitelija", moni enemmänkin käsityöläinen, joka jatkoi seinäkoristelun tekoa siitä mihin kollega oli jäänyt.
Kopio Lucretiuksen Maailmankaikkeudesta vuodelta 1483, Girolamo di Matteo de Tauris,
kuvalähde: Wikimedia Commons
Muutoin viihdyin miniatyyrimaalarin matkassa mainiosti. Kun Kupolissa seikkailtiin Firenzessä, tässä kertomuksessa tuo renessanssin kaunein kaupunki jää taka-alalle paikkana, josta moni on kotoisin ja jonne kenties jollain tasolla koko ajan kaivataan (myös kirjailija itse?). Päänäyttämönä on Matilaisen toinen rakkauden kohde eli Rooma, tai itse asiassa yksi Rooman kaupunginosista eli Trastevere. Santa Maria in Trasteveren kirkko sattuu olemaan lempikirkkoni Roomassa ja pystyin hyvin seuraamaan miniatyyrimaalarin liikkeitä kaduilla ja toreilla Trasteveren ja Vatikaanin välissä, olenhan itse kulkenut niitä lukemattomia kertoja. Roomassa monet kadut noudattavat vanhoja linjoja, monet rakennukset ovat yhä pystyssä. Tuota Calisto-nimistä tavernaa (s. 183) ei tainnut silloin olla olemassa, mutta sen liittäminen tarinaan on hauska yksityiskohta, jonka kaikki Bar San Calistossa ja sen terassilla notkuneet vastaanottavat hymyssäsuin. 

Rakenteellisesti Matilaisen Miniatyyrimaalari ei ole kauhean kerroksellinen tai monimutkainen, mutta jos tekstiä lähestyy enemmän viihteellisenä kuin syvällisenä, niin kirja lunastaa odotukset erittäin hyvin. Minua miellytti myös huolellisesti tuntuisesti maalattu ajankuva -- en ole renessanssin erikoistuntija, mutta uskon, että materiaalinen kulttuuri ja muut yksityiskohdat ovat kirjassa tarkasti omilla paikoillaan. Heräsi taas halu perehtyä renessanssin maailmaan tarkemmin -- minua odottaa vielä Matilaisen tietokirja Muutoksen tekijät Renessanssin synty ja perintö (Atena 2016), toivon että löydän pian aikaa sen lukemiseen.
Vilpittömästi ja lämpimästi suosittelen Miniatyyrimaalaria kaikille, jotka arvostavat faktoiltaan täsmääviä historiallisia romaaneja. Kirja on myös kaikille, jotka rakastavat Roomaa, mutta myös niille, jotka vasta haaveilevat ikuisesta kaupungista, ja ehdottomasti niille, jotka eivät tiedä Roomasta mitään ja eivät sen vuoksi älyä sitä rakastaa. Toni ja kumppanit siirsivät minut Kuusamon lumisissa maisemissa taaksepäin omiin lukuisiin oleskeluihin Trasteveressä, mutta etenkin viime toukokuun loppuun, erityisiin, unohtumattomiin hetkiin. Aivan viimeisinä päivinä toukokuussa löysin eräästä vanhojen tavaroiden kaupasta tämän repron vanhasta valokuvasta, josta on tullut yksi suurimmista aarteistani. Sieluni ja sydämeni kaipaa taas sinne.