torstai 17. toukokuuta 2018

Häiden alla Monarkian murusia


Assyriologi kutsuttiin tämän vuoden alkupuolella mielenkiintoisiin kirjajulkkareihin. Kaisa Haatanen ja Sanna-Mari Hovi julkaisivat silloin erilaisen tietokirjan Monarkian muruset (Johnny Kniga 2018). Paikalla oli suuri joukko lähinnä naisihmisiä (eräs miesystäväni valitti, ettei Hovi ollut kutsunut HÄNTÄ!!), mm. kovasti ihailemani todellisen elämän kuningattaret Ella Kanninen ja Marjukka Havumäki

Sain kutsun varmaankin sen vuoksi, että Kaisa Haatanen ja minä olimme kollegat Akateemisessa kirjakaupassa kultaisella 1980-luvulla ja viime vuosien ajan olemme olleet somekavereita -- emme tapaa juuri muuta kuin sattumalta, mutta Kaisaa on aina riemastuttavaa tavata ja tavatessa halataan. Sanna-Mari Hovi minulla oli kunnia kohdata ihan ensimmäisen kerran. Koska en ollut varma ehdinkö ja jos, niin milloin, postata tästä kirjasta, ostin kirjan ihan itse julkkaritilaisuudessa. Nyt prinssi Harryn ja Meghan Marklen häiden aattona on sopiva tilaisuus ottaa aihe esille ja muistella samalla omia monarkian murusiani, etenkin kun Kaisa toimii saamieni tietojen mukaan toimii YLEn suorassa häälähetyksessä kommentaattorina! Eli kaikki lauantaina iltapäivällä jonkin ruudun tai näytön ääreen, itse en halua missään tapauksessa missata tätä.

Monarkian muruset on tietokirja, mutta tavallisuudesta sitä ei todellakaan voi moittia. Kirjaan on valikoitu edustava valikoima historiallisia ja tämän päivän kuninkaallisia ja heistä kerrotaan hengästyttävä määrä faktaa, mutta jutun juoni on: mitä faktaa ja millä tavalla. Jos haluat perehtyä kuninkuuden ideologiaan tai kuninkaiden saavutuksiin sotatantereilla tai maidensa hyvinä/pahoina hallitsijoina, tämä ei ole sinun kirjasi. Jos sen sijaan haluat tietää monarkkien inhimilliset luonteet, hyveet ja paheet, onnelliset ja onnettomat kohtalot -- et tule pettymään. Tyylilaji on humoristinen ja usein piikittelevä. 

Jos tässä kirjassa kehutaan monarkkeja niin silloin usein nostetaan esille miesten komeus, naisilla tyyli tai älykkyys. Voit myös kirjoittajien matkassa ihmetellä sitä, miten monarkiat ovat yhä hengissä 2000-luvun muuttuneessa maailmassa -- onhan se hurja saavutus etenkin eurooppalaisten perustuslaillisten monarkioiden viidakossa, missä valta on haihtunut aikaa sitten taivaan tuuliin, mutta kansalaiset (ainakin osa) on yhä valmis maksamaan näiden ylen kalliiden pr-edustusrouvien ja -herrojen ylöspidosta. Kun lukee Monarkian murusista yhden sun toisen kuninkaallisen kulmakarvoja nostattavista toilailuista, tämä onkin yksi aikakautemme suurista mysteereistä.

Tykkään tästä kirjasta ihan sikana. Jos lähestyisin sitä muinaistutkijana, joka tänään olen, alkaisin kenties urputtamaan yhdestä jos toisesta seikasta. Assyriologin näkökulmasta katsottuna tällainen kirja on surkea, jos ei edes nimellä mainita maailmanhistorian ensimmäisiä kuninkaita. Jokaisen historiaa sivuavan tietokirjalilijan pitäisi tietysti mennä ad fontes ja kertoa lukijoilleen, että (tiettävästi) ensimmäinen mesopotamialainen LUGAL -titteliä käyttänyt henkilö oli Enmebaragesi (noin 2500 eaa) ja että assyriologin romanialainen rescue-koira on saanut epävirallisen nimensä sumerilaiskuningas Mesilimin mukaan (virallinen nimi on Messi). 

Egyptissä oli tietysti (yhtä) varhaiset faaraot, ne olisi voinut ottaa ihan tasa-arvon nimissä mukaan. Muinaisista kuninkaallisista yksi lemmikkiusurpaattoreistani on luonnollisesti Lyydian Gyges, jonka eroottisesta makuuhuone-episodista itse historiankirjoituksen isä Herodotos kirjoittaa ihan keltaisen lehdistön malliin. Tämä kohta maailmanhistorian ensimmäisessä teoksessa on sittemmin noussut suureen suosioon Englantilainen potilas -elokuvan (1996) myötä. Gyges olisi niin hyvin sopinyt Monarkian murusten konseptiin, hän oli röyhkeä ja ilmeisen aktiivinen makuuhuonepuuhissa. Komeudesta on paha mennä sanomaan, Gygesistä ei ole säilynyt yhtäkään patsasta tai pystiä.

Mutta miksi siis tykkäsin sikana? Sen takia, että olin itse koulutyttönä jonkinsortin monarkisti. Olin kiinnostunut uudemmasta Euroopan historiasta, sellaisesta, joka nimenomaan vilisee komeita prinssejä, kauniita prinsessoja ja mahtavia kuningattaria. Tänään kävin kaivamassa kotini "arkistohuoneesta" todisteita harrastuneisuudestani. Suurin intohimoni aikoinaan olivat Romanovit

Venäjän tsaareista kiinnostuin luultavasti sen vuoksi, että lapsuudenkodissani lojui heitä käsittelevä kirja, jota jo kansakouluaikoinani aloin lukea. Osasin kirjan kutakuinkin ulkoa ja äitini uskalsi esittää epäilyksensä siitä, että tunsin Romanovit paremmin kuin omat sukulaiseni. Romanovit-innostukseni muistin hyvin (ja tästä postaan joskus toiste enemmän), mutta löytäessäni arkistojen uumenista mm. kansion ja vihon, hämmennyin aika lailla. Voi ei! Mitä kaikkea ihminen ehtii alle puolessa vuosisadassa unohtaa tekemisistään, myös sellaisista, mihin on investoitu aikaa ja vaivaa. Miten ihminen voi unohtaa jotain, mikä on ollut erittäin tärkeää ja merkityksellistä? Ja ennen kaikkea, miten  paljon muistoja palaa silmänräpäyksessä takaisin kun näkee ja koskettaa menneisyytensä esineitä. Tällaista parafernaaliaa ei missään tapauksessa saa heittää pois -- niiden avulla voi tehdä aikamatkoja vanhaan minuuteensa ja niiden kautta voi myös oppia jotain sellaista itsestään, mitä ei vielä tiennyt tai ymmärtänyt.

Ensimmäinen tuntoni, selatessani kansioita ja vihkoa lävitse, oli siis hämmennys. Vuosien ajan keräsin erilaisia lehtileikkeitä. Vuosien ajan ihailin kuninkaallisia, ahmin juttuja heistä ja liimasin joitain vihkoon. 1970-luvulla ei ollut saatavissa mitään Monarkian muruset -tyylistä kirjaa. Sellaisen olisin heti pyytänyt joko joulu- tai syntymäpäivälahjaksi ja harrastuneisuuttani tukenut isäni (joka osti minulle mm. yhden hienon Nikolai IIn perheestä kertovan kuvakirjan saatuaan jonkun kirjoituspalkkion) olisi tämänkin eittämättä minulle hankkinut. Tänään herää kuitenkin kysymys: minkä ihmeen takia? Riittääkö selitykseksi se, että olin kiinnostunut historiasta ja sen kautta myös ihmisistä? Vastatakseni tähän kysymykseen minun tulee varmaan lukea lehtileikkeitä huolellisemmin lävitse ja tutkiskella asiaa sydämessäni. Nyt tavarasuhdettani jonkin aikaa työstäneenä minulla on kuitenkin yksi teoria selitykseksi. Lapsuuteni materiaaliset puitteet olivat niin ankeita, että se ajoi myös tällä saralla etsimään kauneutta. Kuninkaalliset asuvat linnoissa ja palatseissa, heillä on upeita saleja, upeita huonekaluja, upeita käyttö- ja koriste-esineitä, rikkauksia ääretön määrä. Kun 1970-luvun koulutyttö kerää lehtileikkeitä suoraan sanottuna, ja nyt pyydän sanavalintaani jo etukäteen anteeksi, paskanväriseen muovikansioon (koska muunlaista ei ole kotona ja/tai kaupan valikoimissa ole ollut saatavilla ja/tai ei ole ollut varaa hankkia kauniimpaa) voin vain tänään lohdullisesti ajatella, että nuo ajat ovat ohitse ja tänään voin ympäröidä pitkälti itseni vain omasta mielestäni kauniilla kansioilla, muistikirjoilla, kirjoilla ja taiteella. Tähän on tultu ja olen elämälle siitä kiitollinen.

Kaivettuani kansioni ja leikevihkoni arkiston uumenista, jäin sitten illalla lukemaan etenkin naistenlehdistä saksittuja pikku-uutisia. Olin tikahtua nauruun, koska 1970-luvun toimittajien tekstit ja Monarkian muruset näyttävät kuuluvan samaan genreen -- niissä leikitellään taitavasti sanoilla ja tanssitaan akrobaattisen ammattimaisesti ihailun ja ironian nuoralla. On prinssi-ressua, kuningatar Julianan kullannuppua, ja söpöjä lapsia liian niukassa tukkamuodissa. Kuningatar Silvia on hillityn kuninkaallisesti muodistanut kampaustaan. Löydän samanlaista verbaalista ilottelua Monarkian murusista ja etenkin sen mariginaaleihin lisätyistä kirjoittajien kommenteista. Ne inspiroivat lukijaa myös tekemään omat sivuhuomautuksensa joko omaan tai samaan tyyliin! Nämä lisäykset ovat kirjan ehdoton suola, ja antavat viehkon lisän muutoinkin onnistuneeseen taittoon ja formaattiin. Samalla jään kuitenkin miettimään Monarkian murusten kohdeyleisöä. Olisinko koulutyttönä kuitenkaan osannut arvostaa ironista lähestymistapaa tai edes ymmärtänyt sitä? Rohkenen epäillä kypsyyttäni vastaanottaa edes hienostunutta kritiikkiä ihailemieni kuninkaallisten elämäntapaa kohtaan. Koulutyttöjä iäkkäämmän naiset saattavat olla ehkä vielä konservatiivisempia sen suhteen missä sävyssä heidän ihailun kohteistaan kirjoitetaan. En silti epäile, etteikö Monarkian muruset ole löytänyt lukijakuntaansa toisaalla, mutta nämä eivät ole niitä ihmisiä, joiden ehkä lähtökohtaisesti olettaisimme nauttivan kirjan sisällöstä.

Siitä huolimatta juuri Monarkian muruset saa lukijan pohtimaan syvemmin juuri ihailemisen ilmiötä. Miksi me "tavikset" ihailemme kuninkaallisia ja miksi me seuraamme heidän elämäänsä lehtijutuista, kirjoista ja televisio-ohjelmista? On luonnollista, että monilla nuorilla ja vanhoillakin on esikuvia, ammatillisia tai urheilullisia, esimerkiksi, joita voidaan jopa suorastaan palvoa, koska he ovat saavuttaneet jollain elämän saralla jotain "suurta", sellaista mikä ansaitsee kunnioituksemme. Mutta että ihailemme ihmisiä, jotka ovat asemassaan joko syntyperänsä tai naimakaupan ansiosta? Ja että suomalaiset saattavat fanittaa jotain ulkomaalaisia kuninkaallisia? 

Tapaus noin 15 vuotta sitten on jäänyt mieleeni kun elimme vanhanaikaisten diojen viimeisiä aikoja ja vein erästä esitelmää varten valokuva-albumin yliopiston AV-keskukseen saadakseni yhdestä valokuvasta dian. Noutaessani albumia takaisin ja diaa keskusesta, tilauksia vastaanottava vanhempi rouva silitti albumin sinisiä kansia ja huokaili vilkaistessaan vielä Persian vallastasyöstyn shaahin, shaahittaren ja kruununprinssin muotokuvia. Hän kysyi pieni kateuden värinä äänessään että mistä olin tällaisen albumin saanut käsiini. Vanhempani kutsuttiin 1971 Iraniin shaahin ökyjuhliin ja olivat päässeet myös kättelemään hallitsijaparia.

Tänään Monarkian muruset oli minulle piristävä lukukokemus ja suosittelen sitä siksi kaikille, jotka kaipaavat piristystä elämäänsä. Haudanvakava elämä on taatusti tappavaa ja hersyvät naurut ovat aina välillä tarpeen. Itse pääsin kosketuksiin kuninkaallisten kanssa toukokuussa 2002, jolloin jouduin ex tempore järjestämään parin viikon varoitusajalla jordanialaisen prinssin ja prinsessan epävirallisen vierailun Helsingissä ja toimimaan heidän seuralaisenaan muutaman päivän ajan. Olisi liian pitkä juttu kertoa, miten tähän jamaan jouduin, mutta jälkeenpäin katsottuna kokemus oli sekä mielenkiintoinen että hyvin opettavainen. Sain prinssiltä vierailun jälkeen käsinkirjoitetun kiitoskirjeen, joka on kyllä säilössä mutten tiedä missä. Prinssi ja prinsessa olivat silloin nuoria, kouluttautuneita, fiksuja ja myös erittäin sympaattisia. Prinsessa on kuvista päätellen yhä kaunis. Monarkian murusissa Jordanian kuningashuoneesta on aika vähän informaatiota ja se jättää kertomatta yhden olennaisen yksityiskohdan: sukuun on naitu useampiakin eurooppalaisia naisia, esim. yksi södertäljeläinen ja yksi islantilainen. Meillä jokaisella on siis periaatteessa mahdollisuus päästä kuninkaalliseksi, jos siis sellaiseksi tahtoo. Omat ambitioni ovat aina olleet jossain ihan muualla. Ja jordanialaisten kuninkaallisten korkeuksien emännöinti osoitti myös sen, että kultainen häkki on yhä todellisuutta monarkeille, koulutuksesta ja muutoin moderneista elämäntavoista huolimatta. Lähtöpäivänsä aamuna prinssi ja prinsessa toivoivat voivansa viettää aikaa ihan kahdestaan ja käydä shoppaamassa tuliaisia lapsilleen. Kun tulin iltapäivästä hyvästelemään heidät hotellille, kertoivat he innostuneena ostaneensa evästä ja syöneensä lounaan Espan puistossa. Se vaikutti olleen yksi vierailun kohokohdista -- he pystyivät tekemään Helsingissä jotain sellaista, mikä kotonaan olisi ollut täysin mahdotonta. 

Tämän postauksen lopuksi aloin miettimään sitä, kuinka paljon kuninkaallisista hahmoista on kirjoitettu draamaa ja romaaneja, vaikka sellaista maailmankirjallisuuden lempihahmoa minulle ei nyt äkkiseltään tule mieleen. Voimme kaikki miettiä ketä ne voisivat olla, olisi kiinnostavaa kuulla kuka kuninkaallinen ja mikä romaani on tehnyt teille tällä saralla vaikutuksen. Ja tosiaan, nykypäivänä kuninkaallisten elämää voi seurata myös somessa. Tämän kevään omakohtainen yllätys oli kun Dubain kruununprinssi alkoi seurata minua Twitterissä. Elämä on yllätyksiä täynnä. 

torstai 10. toukokuuta 2018

"turha" ja kaunis tavara



Assyriologi kirjoitti jo helmikuussa postauksen siitä miten ihminen on jo satojatuhansia vuosia elänyt symbioosissa ja riippuvuussuhteessa esineisiin ja että ilman työ- ja tarvekaluja olisimme täysin hukassa. Totaalinen riippuvaisuutemme tavarasta on asia, jota kaikki nykymaailmassa elävät eivät näytä miettineen lainkaan. Joskus maaliskuussa Ilana Aallon Paikka kaikelle FB-ryhmässä syntyi keskustelua siitä mitä minimalismi oikeastaan tarkoittaa lifestyle-ideologiana ja miten "ääriminimalistien" (= ihmiset, joilla on esim. kodissaan vain muutamia kymmeniä esineitä) elämäntapa on mahdollinen ainoastaan silloin kun ympärillä olevat ihmiset omistavat ne ruoanlaittovälineet, pesukoneet jne. joista he henkilökohtaisesti ovat luopuneet, mutta joita ilman nämäkään ihmiset eivät täysin tule toimeen. Minua huvitti lisäksi se, että monet minimalisteiksi itseään kutsuvat eivät itse asiassa tiedä mitä sana tarkoittaa. Sana juontaa juurensa latinasta eli parvus on pieni, ja sen superlatiivista minimus, eli pienin mahdollinen. Minulle tämä, jos siis olisin minimalisti, merkitsisi esimerkiksi sitä, että talvi- ja kesäkenkien sijasta minulla olisi vain yksi pari kenkiä. Jos minulla on muutama pari, muttei hillitön määrä kenkiä, olen moderatisti. Havaintoni oli, että monet itseään minimalisteiksi kutsuvat ovat itse asiassa moderatisteja... Mutta jokainen voi tietysti kutsua itseään tavaran suhteen ihan miksi haluaa ja elää miten haluaa. Itse olen vain tällainen tiukkapipo termien ja niiden käytön kanssa :).

Lupasin jo helmikuussa kirjoittaa tarvekalujen jatkoksi niistä esineistä, joilla ei ole mitään funktiota. Esineitä, joita ilman ihminen tulisi mainiosti toimeen ilmankin, mutta joita kuitenkin on valmistettu siitä huolimatta. Ja sitten on vielä niitäkin työ- tai tarvekaluja, jotka on joko muotoiltu tai koristeltu niin, että ne ovat kauniita esineitä käyttöfunktiostaan huolimatta.

Taas ollaan ihmisyyden ytimessä. Olemme valmistaneet koruja ilmeisesti lähes yhtä kauan kuin työkalujakin. Melkein kaikki naiset ja hyvin monet miehetkin omistavat jonkun kaulakorun ja yhä edelleen useimmissa kulttuuripiireissä kaulan ympärille on valmistettu roikkumaan nauha, johon on punottu kiviä, metallihelmiä, luuta, villieläinten hampaita tai jotain muuta silmää viehättävää. Esihistoriallisen ihmisen hauta tuhansien vuoden takaa, jossa vainajalle on asetettu mukaan esimerkiksi kaula- tai rannekoru, puhuttelee sisimpiä tuntojamme yhä tänään, koska koru yhdistää -- voimme kuvitella tuon henkilön kulkeneen koru kaulassa ja ajatella, että esine oli omistajalleen tärkeä, siihen liittyi muistoja ja se oli osa omistajansa identiteettiä. 


Esihistoriallisissa kaulakoruissa käytettiin kauniita ja värikkäitä puolijalokiviä, harvinaisten materiaalien saamiseen käytettiin vaivaa. Anatolialaisista löytöpaikoista on dokumentoitu suuria määriä esimerkiksi punaisia karneolihelmiä ja sinistä lapislatsulia -- lähimmät esiintymät ovat kaukana Afganistanissa. Itäisen Välimeren alueella balttilainen meripihka oli jo pronssiajalla haluttu materiaali
Kuningatar Puabin pääkoriste sekä puolijalokivistä valmistettu kappa, kuva: Heather D. Baker (thanks Heather!)

Arkeologian opiskelijat törmäävät käsikirjoissa hautoihin, joissa on koruja ja esimerkiksi keramiikkavaaseja. Usein herää kysymys siitä, ovatko esineet valmistettu ainoastaan hautaan asetettaviksi vai käyttikö vainaja niitä oikeasti jo elinaikanaan? Jos esineet olivat vain "tuonpuoleista" varten, korostuu ihmisen erityinen piirre valmistaa "turhia" esineitä entisestään.  Aina emme tiedä tähän vastausta. Toisinaan haudasta löydetyssä esineessä on käyttöjälkiä ja niitä on saatettu korjatakin. Mutta jos tarkastelee muinaishistorian upeimpia hautakonteksteja, kuten esimerkiksi Ur-nimisessä kaupungista löydettyjä kuningatar Puabin pääkoristeita tai kivistä tehtyä kappaa, tai hänen puolisonsa kultaista kypärää ja satoja muita "luksusesineitä" (Penn Museum Philadelphiassa avasi juuri uudelleen näyttelynsä, jossa Puabin pääkoristetta voi ihailla), tulee tunne, että tämänkaltainen parafernalia valmistettiin erityisesti yhteisöjen eliitin hautoja varten, varustukseksi tuonpuoleiseen elämään. Egyptissä usko siihen oli vahva, että vainaja oikeasti tarvitsi kaiken sen tavaran, joka akkumuloitui hautoihin.


Työ- ja tarvekaluja on niinikään koristeltu kauan. Kivisiin ja luisiin kahvoihin jne. kaiverretut hahmot, kuviot ja ornamentit eivät luultavasti olleet "vain" koristeita vaan niiden taakse kätkeytyy todennäköisesti paljon sellaista symboliikkaa mikä ei meille enää aukene. Ihmisellä on siis ollut suuri tarve ympäröidä itsensä "kauneudella". Erityistä on kuitenkin se, että esimerkiksi mesopotamialaisista teksteistä emme kuitenkaan löydä sanaa "kaunis" ("taide" on niinikään tuntematon käsite, mutta siitä joskus toinen kerta). Yhdysvaltalainen tutkija Irene Winter on kirjoittanut tästä aiheesta vaikuttavia tekstejä -- sanaa kaunis ei ole, mutta on lukuisia muita adjektiiveja kuten taidokkaasti valmistettua, valoisaa, ylivoimaista ja hohdokasta jne.

Ovatko korut ja koriste-esineet, tavara ilman käyttötarkoitusta, täysin turhia? Miksi ihmeessä valmistamme niitä, tulisimmeko toimeen ilman? 

Ihminen selviytyy mitä niukimmissa ja karuimmissa olosuhteissa, mutta kauneuden kaipuu on monilla sydämissä. Me ilmaisemme itseämme tuottamalla mitä erilaisimpia "kauniita" asioita ja likitulkoon kaikki ilmaisun keinot ovat yhtä vanhoja kuin ihmisyytemme. Ja nyt kun pääsen tähän pisteeseen, iskee väistämättä mieleeni Muumimamma. Tove Janssonin kirjassa Muumipappa ja meri (WSOY 1965)  muumiperhe asuu majakkasaarella joka on omalla tavallaan kaunis, mutta hyvin karu. Muumimamma ikävöi kotiaan. Koti-ikävä on samalla kaipuuta myös kodin esineitä ja kotipuutarhaa kohti. Kaipuu yltyy niin sietämättömäksi, että muumimamma alkaa purkaa ikäväänsä maalaamalla majakan sisäseiniä:

Ja sitten äiti alkoi maalata kukkia majakan seiniin. Niistä tuli suuria ja voimakkaita, sillä siveltimet olivat isot, verkkoväri imeytyi suoraan kalkkiin ja näytti syvältä ja läpikuultavalta — voi, niistä tuli ihmeen kauniita! Tämä oli tuhat kertaa hauskempaa kuin halkojen sahaaminen. Kukka toisensa jälkeen puhkesi seinään, ruusuja, kehäkukkia, orvokkeja, pioneja... Äiti melkein pelästyi nähdessään, miten kauniisti hän osasi maalata. Hän maalasi lattian rajaan pitkää vihreätä huojuvaa ruohoa; kaikkein korkeimmalle olisi pitänyt saada aurinko paistamaan, mutta se täytyi jättää pois, sillä keltaista väriähän ei ollut (s. 126).

Kuluneen kevään aikana olen alkanut kiinnittää huomiotani myös henkilö-esine -suhteisiin kaunokirjallisuudessa. Aihe on kiinnostanut minua jo paljon aikaisemminkin, nyt tämä tarkkailu on kuitenkin entisestään tiivistynyt. Luen romaaneja uudella tavalla, uudesta perspektiivistä. Tästä näkökulmasta katsottuna Virpi Hämeen-Anttilan Villa Speranza (Otava 2017) oli odottamattoman kiehtova ja antoisa. Itsessään tarinan juoni ja henkilöt ovat minusta aika ohuita ja päälleliimattuja, mutta se tapa millä Hämeen-Anttila vähä vähältä avaa päähenkilö Siljan kaipuuta kauniisiin esineisiin, hänen ihastumistaan vanhaan italialaiseen "toivon villaan" ja suoranaista kateutta ihmisiä kohtaan, jotka omistavat sen ja sisällä olevat taide-esineet. Siljan (joka on kokenut monet traumaattiset asiat lähimenneisyydessään) kotiympäristön yksinkertaisuus ja vanhan välimerellisen talon tursuava kauneus asetetaan taitavaan kontrastiin keskenään. Siljan isä on kitupiikki eikä koskaan hanki mitään kaunista. 

Kituuttamisesta seurasi, että Silja rakastui luksukseen. Se oli tylsän ennustettavaa, ja myös hävettävää, vähän kuin ahmimishäiriö, eikä Silja viitsinyt kertoa isästä psykologille.

Sitäkään hän ei kertonut, että oli kätkenyt pikku aarteitaan avioliittonsa aikana. Hän ei ollut varma, mitä Riku olisi niistä sanonut. (s. 103).


Villa Speranzassa ...

... Siljan katse hakeutuu vaistomaisesti nurkkiin. Jokaiseen näistä on sijoitettu monilokeroisia, epäsymmetrisiä hyllyköitä ja tasoja, joihin on kerätty kaikenlaisia esineitä: antiikkisia lamppuja, kynttilänjalkoja, kelloja, koruja ja pikkupatsaita, itämaisia pulloja, asioita, rasioita, jumalankuvia, huiveja, kehyksiin pingotettuja kangastöitä, kirjailtuja pikkutyynyjä ja ...

Nurkat ovat kuin alttarit, joiden edessä palvotaan esineiden kauneutta. (s. 30-31).

Talon omistavan oopperalaulajattaren sisar toteaa Siljalle tavaroista, jotka hänen edesmennyt lankonsa on kerännyt:

Ali ei piitannut yhtään siitä, mitä ihmiset ajatteli. Jos se näki kauniin korun ja käsilaukun, tai huivin, sen piti se saada. 

... kun joku oli kaunista, se halusi sen. Että sai omistaa, katsella ja koskea. 

Nämä on Intiasta. Ali kertoi minulle, millaista siellä oli. Miten kuumaa ja värikästä. Ali sanoi, että se muisti joka ikisen esineen. Sen, miten se oli hankittu. Mistä se alun perin tuli. Mikä oli sen tarina. Minua suretti, kun se ei mannut niitä muistiin. Niitä tarinoita. (s. 64).

Villa Speranzaa lukiessani palasin kertaalleen jo vuosien takaiseen lukukokemukseeni Hämeen-Anttilan romaanista Tapetinvärinen (Otava 2012), siihen ajatukseen, että "köyhistä"perheistä peritään vähemmän omaisuutta ja juuri esineisiin sitoutuu tarinat ja muistot. Tämä teema toistuu: 

Pieni Marian ilmestys on Raffaellon isän. Todennäköisesti. Ei varmasti. Mutta se on kulkenut Morettin suvussa aitona 1600-luvun lopusta alkaen. 

Silja katselee yksinkertaisen sulokasta maalausta kunnioituksen ja kateuden tuntein. Millaista olisi kuulua sukuun, jolle on itsestään selvää omistaa vanhoja, kalliita esineitä ja taloja? (s. 60).

Villa Speranza lukiessani kysyin myös, että onko moni seikka Sijan tavarasuhteessa jotain, mitä Hämeen-Anttila on itse tuntenut ja elänyt? Minulla ei ollut kitupiikki-isää, mutta lapsuus oli materiaalisesti vaatimaton Tapiolan modernistisen historiattomassa ympäristössä (Hämeen-Anttilakin varttui Tapiolassa),  ja kun nuorena opiskelijana pääsin ensimmäisiä kertoja Italiaan, hullaannuin Siljan tavalla kauniista ja vanhoista taloista, esineistä, museoista, kirjastoista... Elämäni oli siihen mennessä ollut paljolti harmaata ja ankeaa, vaikka kaikennäköistä olin jo silloinkin nähnyt ja kokenut. Olen tähän mennessä ajatellut, että Hämeen-Anttilaa ja minua ei yhdistä juuri mikään, mutta ehkä sittenkin enemmän kuin olen aavistanut. Tosin vuosikymmenien aikana halu omistaa tavaraa on vähentynyt rajusti, varmasti myös siitä syystä, että olen neljännesvuosisadan ajan kuulunut puolison perheeseen, jossa tuo vanhojen esineiden ja talojen omistaminen on ollut sitä "itsestään selvää". 


Olen myös ymmärtänyt sen, että kaikki kallis ei ole kaunista eikä kaikki kaunis kallista.