Lontoon lomamatkalle assyriologi otti mukaansa kevyen pokkarin: Jan Mårtensonin Den grekiska hjälmen (Wahlström & Widstrand 2013, Månpocket 2014). Aiheeseen sopivasti British Museumissa oli esillä useampi kreikkalainen kypärä, joita kuopukseni ahkerasti valokuvasi.
Mårtenson on oikeastaan (nyttemmin eläköitynyt) ruotsalainen diplomaatti, mutta on useamman vuosikymmenen ajan julkaissut liukuhihnamaisesti "Homan-dekkareita". Niissä pääosassa on Tukholman Vanhassa kaupungissa antiikkiliikettä pitävä Johan Kristian Homan, jonka elämään kuuluu antiikkikauppa, siamilaiskissa Cléo, kuninkaallisten ja muiden silmäätekevien henkivartijana toimiva naisystävä. Täysin rauhallista elämää viettävä, kohtalaisen väritön Homan onnistuu joka tarinassa sotkeutumaan murhiin ja muihin rikoksiin, joita alkaa sitten myös itsenäisesti selvittämään.
Kreikkalaisessa kypärässä Homan käy toimenksiantona Miamissa ostamassa kreikkalaisen kypärän eräälle tukholmalaiselle keräilijälle. Murhien lisäksi juoneen on lisätty pahoja venäläisiä liikemiehiä, terroristeja, CIAn agentteja ja atomivoimaan tarvittavia materiaaleja. Mitään oikeasti vaarallista tai ylenpalttisen jännittävää ei kuitenkaan tapahdu. Klassista viihdehömppää siis.
Olen lukenut Mårtensonilta ainakin kaksi muutakin Homan-dekkaria, ensimmäisen (Döden går på auktion 2005) muistan siitä, että ostin sen kansikuvan vuoksi -- siinä kun komeilee erittäin kuuluisa, jotain Akkadin kuningasta (Sargon vai Naram-Sin?) esittävä pronssipatsaan pää -- ja sen vuoksi, että takakannen teksti lupasi tarinan käsittelevän Irakista salakujetettuja muinaismuistoja. Muistan hämärästi hankkineeni ja lukeneeni myös kolmannen, juonesta en tosin muista juuri mitään enkä onnistunut sitä tänä aamuna arkistohuoneesta paikallistamaan.
Kuten kaikkien dekkarien kohdalla, olen viime aikoina toistamiseen kysellyt itseltäni miksi minä näitä luen? Useimmitenhan valitsen dekkarit sen mukaan, että niissä joko liikutaan minulle rakkaissa italialaisissa maisemissa tai sitten niissä sivutaan ammattiani ja kiinnostuksenkohteita tai tapahtumat sijoittuvat antiikkiin. Mårtensonin Homan viihdyttää minua sen vuoksi, että tekstiin on ujutettu kaikenlaista historiallista nippelitietoa Ruotsin kuninkaallisista ja muista merkkihenkilöistä, historiallisista rakennuksista ja ruotsalaisesta ruoasta. Vaikka Homanin ruokakuvaukset ovat mielestäni hieman puisevia, paistaa jokaisesta "informaatiota" antavasta lauseesta läpi se, että Mårtenson on huomattavan sivistynyt mies ja tekee kaikki taustatutkimukset äärimmäisellä huolella. Homanin miljöö, hänen elämäntapansa ja hänen tuntemansa ihmiset ovat myös ajankuvaa -- kaikessa poroporvarillisuudessa ja ruostalaisia perinteitä kunniottavassa olen lukevinani aimo annoksen lempeää sarkaismia ja ironiaa. En tiedä onko se tahallista vai tahatonta. Mutta mikä tärkeintä: Mårtenson tuo hyvin esille sen miten muinaismuistojen ryöstökaivaminen ja salakuljettaminen läntisillä markkinoille enemmän kuin usein kytkeytyy muuhun laittomaan kauppaan kuten aseisiin ja huumeisiin. Tämä on Lähi-idän kriisien myötä viime vuosina noussut akuutiksi ongelmaksi.
Mårtensonin dekkareita on suomennettu ainakin pari kappaletta 1980-luvulla, mutta pikainen googlaus internetissä osoitti, ettei niitä näytä olevan kirjastoissakaan saatavilla. Suosittelen kuitenkin lukemaan näitä nimenomaan ruotsiksi, teksti ei ole vaikeaa, kouluruotsilla pärjää erinomaisesti ja samalla tulee petrattua kielitaitoaan.
