Berliiniä, museoita ja Kieferin katalogi

Kun elämä on täynnä pieniä ja suuria asioita, ei assyriologi malta istua postaamaan blogissaan. Koko marraskuun olin Berliinissä. Elin neljä viikkoa epätodellisessa tilassa: sain uppoutua omiin juttuihin eli tutkimiseen. Tutkijakollegium, jonka vieraana käyn tulevaisuudessa vielä useammankin kerran, tarjoaa minulle optimaaliset olosuhteet. Oma työtila samassa huoneessa mukavien kollegoiden kanssa -- kollegiumilla on kokonainen villa omassa käytössään, aivan Freie Universitetin humanistikampuksen vieressä. Kampuksen kirjasto on loistava ja tämän ensimmäisen tutkimuskuukauteni aikana vietinkin runsaasti aikaa haahuilemalla hyllyjen välissä ja lukemassa kaikennäköisiä kirjoja ja artikkeleita, joita en ole aikaisemmin onnistunut saamaan käsiini. Kirjastoon ei ole kuitenkaan aina pakko lähteä -- kollegiumilla on myös käytössä opiskelija-apulaisia, jotka käyvät lainaamassa kirjoja puolestasi tai skannaavat tekstejä pdf-tiedostoiksi. Maanantaisin kollegium kokoontuu kuulemaan jäsenten tutkimuksista ja keskustelemaan niistä. Rikastutan tutkimusyhteisöä visuaalisella lähestymistavallani muinaisen Lähi-idän hallitsijoihin ja hallintoihin, etenkin hallitsijapatsaiden rooliin vallan ilmentymänä. Runsaan vuoden kokeilun jälkeen olen hiljalleen oppinut tekemään PowerPoint-esitysten sijasta Prezi-pohjia. Kuvaihmisenä Prezin monipuoliset mahdollisuudet inspiroivat minua tavattomasti. 

Viikonloppuisin kävin ammentamassa uusia ideoita museoista. Berliinissä en ikinä väsy käymään museosaarella ja vaikka olisi nähnyt joitain vanhoja monumentteja kuinka monta kertaa, löytää aina jotain uutta. Ihan aina. Nyt kävin esimerkiksi vahvistamassa sen muistikuvan, että Berliinin Neues Museumissa on pompeijilaiseen tyyliin maalattuja pylväitä. Pompeijilaisen esikuvan näin kesällä Napolin arkeologisessa museossa ja jäin miettimään, että olen nähnyt juuri samanlaisen jossain muualla.

Koska olen lyhyiden Berliinin-visiittieni aikana aina käynyt museosaarella, ovat muut museot jääneet vähemmälle. Siksi käyntini nykytaidetta esittelevällä Hamburger Bahnhofilla oli ensimmäinen, muttei varmaankaan viimeinen. 

Näyttelyissä on tällä hetkellä esillä suuresti rakastamani ja ihailemani Anselm Kieferin (1945- ) teos Lilith am Roten Meer 1990. Pari vuotta sitten hurahdin Kieferin taiteeseen Mäntässä. Kieferin tapa yhdistää teksti ja kuva -- myös monet aiheet sivuavat runoutta ja muinaista Lähi-itää -- iskee tällaiseen bibliofiiliin muinaistutkijaan hyvin syvälle.

Tuo fyysinen ensikohtaaminen minun ja Kieferin taiteen välillä Mäntässä jätti myös jälkeensä valtavan kaipuun saada käsiini Serlachiuksen näyttelyn katalogi: se myytiin nimittäin loppuun juuri tuona samana päivänä kun kävin Mäntässä, ennen kuin ehdin lunastaa itselleni kappaleen sitä ihanaa kirjaa. Yli kaksi vuotta olen nyt epätoivoisesti etsinyt sitä, etenkin antikvaarisista kirjakaupoista. Koska en löytänyt tuota nimenomaista katalogia, tyydyin kesän lopulla erääseen toiseen ja ostin sen korvikkeeksi. Berliinissä minua onnisti: museon kirjakaupassa oli vielä selailukappaleen lisäksi yksi ostettavassa kunnossa oleva kappale! Ja koska toisessa Anselm Kiefer -kirjassa oli ystävän lempiteos, oli lopputuloksena se, että en päässyt tästä kaupasta ulos ostamatta kahta Kiefer-kirjaa. Onneksi kotona on suvaitsevainen puoliso, joka ei protestoi tällaisia kirjaostoksia. Syntyi halu myös saada Kieferin taidetta omaan kokoelmaan -- se jäänee kuitenkin vain haaveeksi, Kieferin teoksista maksetut hinnat kun ovat päätähuimaavia. Mutta voisin kerätä Kiefer-taidekirjakokoelman, kattavan sellaisen. Kolme kirjaa muodostavat nyt tuon kokoelman ytimen ja keräilyhän tekee ihmisen onnelliseksi. Jos joku tahtoo välttämättä päästä omasta Kiefer-kirjastaan eroon, otan myös lahjoituksia vastaan :).

Joulukuun olen kotona, tammikuuksi takaisin Berliiniin. Ennen paluuta koetan löytää aikaa postaukseen, jossa taas juttua taideväärennöksistä. Olen kuluneen vuoden aikana lukenut useamman teoksen, joista haluan kirjoittaa, mutten ole vielä ehtinyt sinne asti. 

Taidetta Mäntässä (sydän on taas täynnä, osa 2)

Assyriologi on palannut kesämatkoiltaan kuukaudeksi kotimaisemiin. Elämä ja varsinkin taide- ja luontoelämykset ovat olleet niin intensiivisiä, että on ollut todella vaikeaa valita jotain sellaista, mistä postaisin ensimmäiseksi. Olo on kirjaimellisesti ollut kuin yllä olevassa kuvassa: muodoton. Kun pää ei ehdi työstää kaikkia imettyjä vaikutteita. Avaan nyt postausähkyä ensin taiteella, sitten mökkielämyksillä Kuusamossa ja pian on tulossa kaikennäköisiä kirjoja, joita olen kesän aikana lukenut. Sekä taidetta että tavaraa on luvassa.

Tänä vuonna Serlachius -museoiden näyttelytarjonnassa minua ei etukäteen kiinnostanut juuri mikään (toisin kuin viime kesänä jolloin postasin Riiko Sakkisen Rajat kiinni -näyttelystä täällä). Koska säätiön museot ovat lempipaikkojani Suomessa, Mänttää ei kuitenkaan voinut tänäkään vuonna ohittaa ja hyvä niin. Aina ei voi tietää mitä helmiä löytää jos kuitenkin rohkenee antaa jollekin lähtökohdiltaan epäkiehtovalle tilaisuuden. Suurimmat ja positiivisimmat yllättäjät olivat ehdottomasti minulle aikaisemmin tuntemattoman Sampsa Virkajärven (1970- ) kaksi videoteosta Sun kanssa ja Mitä jää? En ole aikaisemmin juurikaan innostunut videoista taiteenlajina, lukuunottamatta Serlachiuksen omissa kokoelmissa ja pitkään esillä ollutta Jaana Väisäsen maagisen ja unenomaisen kaunista Grain of Salt -nimistä teosta. 

Virkajärven työt kolahtivat ja kovaa jos käytän näin kulunutta sanontaa. Vaihtoehtoisesti ne ryömivät ihon alle saaden karvani nousemaan pystyyn. Näyttelyn kuvauksessa kerrotaan että

Virkajärvi kuvaa teoksissaan intiimillä ja esseistisellä otteella henkilökohtaisten elämäntilanteiden haastavuutta sekä niiden saamaa muotoa: millaista on nyt ja miten sitä voi yrittää ymmärtää, sietää ja hyväksyä.

Tämä on toteutettu taitavasti yhdistämällä vanhaa ja uutta kuvamateriaalia. Hänen vanhempansa näyttävät käyttäneen 1970-luvulla kameran lisäksi myös kaitafilmiä ja kuten me kaikki 1960- ja 70-luvuilla lapsuuttamme eläneet tiedämme, sen ajan filmimateriaalien värit ovat haalistuneet omanlaisikseen luoden yhdessä toisinaan myös ei niin digitaalisen tarkkojen otosten kanssa nostalgisen menneisyyden maailman. Taitava leikkaus yhdistettynä koskettavaan tekstiin, jonka Virkajärvi itse puhuu videoteoksen päälle, aiheutti ainakin minussa valtavan tunnemyrskyn. Niin monta osuvaa reflektointia suhteesta vanhempiin, elettyyn lapsuuteen, aikakauden ilmiöihin ja siihen miten maailma muuttuu. Virkajärven vanhemmat elivät 1970-lukua täysillä -- silloin monilla oli vihdoin varaa ja lupa kuluttaa surutta ilman että ajateltiin ilmasto- tai ympäristökysymyksiä. Energiakriisi kyllä iski jossain vaiheessa päälle, mutta se ei vielä niin radikaalisti vaikuttanut ihmisten tiedostamiseen. Mitä oli kasvaa isän kanssa, joka ei juuri puhunut tunteistaan? Virkajärvi myös pelkäsi ettei isä palaisi lentomatkoiltaan. 

Video äidistä on hieman toisenlainen, koska äiti on tänään muistisairas eikä enää lainkaan läsnä, vaikka hänestä täytyykin huolehtia ja kantaa vastuuta. Molemmissa filmeissä on välähdyksiä vanhempien kodista, joka ilmeisesti oli myös Virkajärven lapsuudenkoti. Niissä tietyt esineet ja taulut puhuvat omaa tarinaansa eletystä elämästä. Tämän kaiken minäkin olen kokenut, sekä oman äitini että anoppini kanssa. Heistä kumpikaan ei sairastanut varsinaisesti muistisairautta, mutta anoppi oli viimeiset päivät hyvin sekava, huolehti jo keski-ikäisen poikansa hoidosta ja näytti elävän uudelleen auskultointiaikojaan Rovaniemellä. Kaikki on katoavaista, kuolleet eivät voi mitään materiaa ottaa mukaansa ja meille jäljelle jääville jää muistot, joita usein esineet kantavat. Suosittelen lämpimästi -- olisin tahtonut katsoa molemmat teokset useampaan kertaan, mutta siihen ei valitettavasti tällä kertaa ollut tilaisuutta. Ehkä lähden Mänttään vielä uudemman kerran tulevan syksyn ja talven aikana. 

Koen Vanmechelen (1965 -) on minua vain muutamia päiviä vanhempi belgialainen taiteilija, jonka nimi ei ennen niinikään sanonut minulle yhtään mitään. Näyttely Kyse on ajasta käyttää intensiivisesti hyväkseen muun muassa hänen pitkään kestänyttä kiinnostustaan kanoja kohtaan. Museon pihalla aitauksissa nokkivat kanat ja kukot eivät oikein vetäneet minua puoleensa, mutta sisätiloissa ollut Pinacoteca of Diversity on tekstien mukaan tuonut näyttelyn kuraattorille Timo Valjakalle mieleen klassisten taidemuseoiden kuvagalleriat. Kyllä!

Vanmechelen on asettanut suuren joukon täytettyjä kanoja hyllyille riviin niin kuin suurissa museoissa on antiikkisia muotokuvapystejä.

Myös Vanmechelen omat pystit hahmoista, joilla "kanakäärmepäähineet" assosoituivat näin arkeologin silmissä esimerkiksi muinaisten roomattarien monimutkaisiin kampauksiin.

Göstassa oli tarjolla myös monenlaisia nautintoja. Tähän en kyennyt paneutumaan lainkaan, se johtui varmasti osaksi siitä, että näyttelytilassa oli niin kova ilmastointi päällä. En siedä palelelmista, se vie keskittymiskykyni.

Mutta ah -- Elina Brotheruksen (1972- ) hurmaavat valokuvat Gustafin puolella! Mikä siinä on, että mäyräkoira cembalon päällä näyttää niin kiehtovalta? 

Näet kukkia siellä missä ei kasva kukkia -- mihin tuon yhdistää muista lauselapuista? Käykää ihmiset Mäntässä! Näistä ammentaa taas pitkän aikaa, vaikka mitä.

Minäkuvia myöhäisheettiläisistä Mark Wallingeriin

Tämän postauksen assyriologi halusi tehdä jo heinäkuussa -- olin niiin fiiliksissä Mäntän Serlachius-museo Göstassa aina lokakuun alkuun jatkuvasta Mark Wallingerin Mark -näyttelystä, etten ollut kotimatkalla pysyä nahoissani. Ongelmaksi muodostui kuitenkin vähäinen aika ja se, että näyttelyn oheen tehty kirja ei heinäkuussa vielä ollut myynnissä (= kauheaa kun ei voi ostaa kirjaa samalla!). Nyt viikonloppuna minua onnisti, sain kirjan odottamatonta kautta ja eilen, sanoinkuvaamattoman ihanan päivän päätteeksi, pääsin myös tutustumaan kirjaan. 

Olen modernin taiteen kanssa täydellinen harrastelija. Aika usein modernit taideteokset jättävät minut jollakin lailla kylmiksi, tai moninaisten kysymysten äärelle, koska minulla ei ole välineitä niiden avaamiseen. Toisaalla suon itselleni myös "puhtaan" esteettisen nautinnon, jos sellainen sattuu eteen. Kaikkea ei tarvitse selittää tai ymmärtää. Mäntän näyttelyn teoksissa Wallinger sanoo "minä" sekä omakuvien muodossa että myös muutoin. 

Mikä näissä Wallingerin "I" - omakuvissa iski niin sieluun, että saivat minut haukkomaan henkeäni?

Olen viimeisten vuosien aikana kerännyt materiaalia kirjaan, joka käsittelee myöhäisheettiläisiä  (n. 1200-700 eaa) patsaita. Suurin osa patsaista tai niiden jalustoista on pieninä, vaikeaselkoisina fragmentteina, koska kaupunkeja valloittaneet armeijat ja niiden jälkeiset vuosisadat eivät kohdelleet näitä patsaita kovinkaan hyvin. Kokoan aika mittavaa palapeliä, yritän valottaa patsaiden merkitystä niitä pystyttäneille henkilöille, yritän päästä selvyyteen miksi, milloin ja missä nämä patsaat seisoivat. Tärkeitä osia palapelissä ovat myös piirtokirjoitukset, jotka liittyvät näihin patsaisiin. Monet tekstit oli kaiverrettu patsaaseen itseensä, toiset taas kertoivat patsaiden pystyttämisestä ja sijaitsivat todennäköisimmin patsaan välittömässä läheisyydessä.

Keskeistä hieroglyfi-luuviksi kutsutulla kirjoitusjärjestelmällä kirjoitetuissa piirtokirjoituksissa on se, että ne hyvin usein alkavat tämännäköisellä sanamerkillä, jonka alkujuuret todennäköisimmin ovat sijainneet juuri patsaisiin kaiverretuissa teksteissä.

Ihmistä esittävä profiili osoittaa kädellään itseään, aloittaa tekstin sanomalla "Minä olen", jota seuraa hallitsijan oma nimi ja merkki translitteroidaan tieteellisissä tutkimuksissa latinankielisellä sanalla EGO, eli minä. 

Oma teoriani on, että koska "muotokuvat" eivät tuolloin olleet näköispatsaita, tarvittiin piirtokirjoitus kertomaan kenen patsas oli kulloinkin kyseessä. Patsaalla ja tekstillä oli toisiinsa indeksinen suhde. Jos jotakuta kiinnostaa, muutamia näitä patsaita ja niiden syntyhistoriaa koskevia ajatuksiani olen julkaissut tässä artikkelissa.

Wallingerin "I -omakuvat" olivat minulle suoraa jatkumoa näistä myöhäisheettiläisistä patsaista, jotka alkavat sanalla EGO. Siksi ne sykähdyttävät. Ja siksi, että ne ovat yhtä vähän näköispatsaita kuin nuo myöhäisheettiläiset kuvat aikoinaan. Nämä näyttelyssä otetut kuvat eivät kuulu siis "selfie"-genreen, nämä ovat "yhteiskuvia" Wallingerin kanssa.

Suosittelen taas visiittiä Mänttään, Wallingerin Mark on esillä siellä vielä monta viikkoa!

Moni muukin työ teki vaikutuksen. 

Koiramme, kuningas Mesilim, oli pöllämystynyt hevosista, jotka seisoivat vain paikallaan...

Frankfurt, Mainz, Mänttä...

Frankfurt, Mainz, Mänttä... Tällä akselilla assyriologi on liikkunut pääsiäisen jälkeen. Ikivanhan läppärin kuvaohjelma reistailee ja matkojen antia tulee vasta nyt. Frankfurtissa kukkivat mangoliat ja muita kukkapuita. Sää oli pääosin sateinen, mutta se ei toisaalta haitannut kun päivät kuluivat suurimmaksi osaksi esitelmiä kuunnellessa.

Perjantai-illansuussa lintsasin ja pistäydyin Städel-museossa. Silloin aurinko paistoi Main-virtaan.

Matka jatkui pariksi päiväksi Mainziin. Katedraalin hämyssä oli monta ihmeellistä asiaa, ennen kaikkea huikaisevan kaunis valo.

Mainzissa kukkivat puolestaan kirsikat.

Eilisen päiväretken kohteena oli puolestaan Mänttä ja sen upeat Serlachius-museot. Olen tainnut jo useammassa postauksessa hehkuttaa sitä, että tämä on lempimuseoni Suomessa. Aivan ehdottomasti. Nyt oli päästävä katsomaan Anselm Kieferin töitä, niin kauan kuin se oli vielä mahdollista. Olin kiinnostunut Kieferistä, mutten saattanut arvata, että monet työt tekisivät ajankohtaisuudellaan niin suuren vaikutuksen. Ja sitten sain kokea karsaasti myöhäisen kävijän kohtalon: näyttelykirja oli loppuunmyyty! Olisin ehdottomasti halunnut sen!

Der Fruchbare Halbmond (2009) -- Hedelmällinen puolikuu oli suorastaan järisyttävä -- osaan tiilistä oli kirjoitettu muinaisten ja nykyisten kaupunkien nimiä. 

Tämänkertaisesta museoelämyksestä teki erityisen se, että meillä oli mukanamme syyrialainen kollegani, josta on tullut nyt hyvä ystävä. Serlachius-museot & johtaja Pauli Sivonen lahjoittivat hänelle Museokortin! Tämä ele merkitsee hänelle hyvin paljon, koska hän on kuulemma yrittänyt käydä kotikaupunkinsa Espoon EMMAssa aina kun sinne on vapaa pääsy. Museokortti avaa hänelle monia uusia ovia ja mahdollisuuksia. ISO KIITOS, minunkin puolestani.

Vaikka Frankfurtissa ja Mainzissa ei ollutkaan valittamista, niin menkää ihmiset Mänttään -- pala kansainvälistä korkeatasoista taidemeininkiä ihan meillä koti-Suomessa!

Monet ja muuta Mäntässä

Täytyihän sinne tänäkin kesänä päästä. Mänttään museoon. Vaikka vain lyhyesti kun assyriologin lähtö kotoa venyi mattopesulan ja Kansalliskirjaston (piti hakea muutama tilattu kirja) kierrosten vuoksi eikä Mäntässä ehditty viipyä kovin kauan.

Pojat kävivät katsomassa Muinais-Mänttä -näyttelyn, he eivät olleet sillä kerralla mukana kun postasin tästä mielestäni huikean hauskasta taideteoksesta. Kuopus piti kuulemma kovasti, lukio-opintonsa syksyllä aloittava esikoinen sen sijaan ei lämmennyt samassa määrin.

Minua kiinnosti tällä kertaa erityisesti tänä keväänä ranskalaisen impressionistin Claude Monetn (1840-1926) työksi vahvistunut maalaus, joka on nyt elokuun loppuun esillä Göstassa ennen kuin se matkaa lainaksi Tanskaan. Heinäsuovan ilta-auringossa turvatoimet lähentelevät suuren maailman standardeja -- pieni työ oli lasien takana, etäällä katsojasta ja hohti sen vuoksikin harrasta tunnelmaa, kuin olisi tullut pieneen pyhättöön. Vartijatkin pysyttelivät tilan ulkopuolella ja minulla oli siis mahdollisuus hiljentyä ihan itsekseni taideteoksen äärellä.

Lisäbonuksena oli uusintakierros näyttelyyn Malli ja hullu kuvailija, josta olen myös postannut. En väsy tähän tekstin ja kuvan yhdistävään ja aivan uusia tasoja näihin klassikkotöihin tuovaan konseptiin. Nyt näyttelystä on ilmestynyt myös kirja! Pakkohan se oli hankkia, ihan pakko.

Nyt voin palata näiden kuvien äärelle kotonakin. Laura Kuurneen toimittama teos on erittäin kauniisti, suorastaan silmäähivelevästi toteutettu ja 27 euron hinta on mielestäni edullinen. 

Göstan puistossa kukkivat supersuuret pionit, valkoisesta tummanpunaiseen. Suosittelen edelleen vahvasti Serlachiuksen taidesäätiön museoita, ne ovat aina visiitin arvoisia. Voimaannuttava ja inspiroiva kokemus joka ainoa kerta.

Matka eteni yhden yöpymispaikan kautta toiseen. Huomenna Kuusamoon.