Elämämme esineet

 Assyriologin elämä on koronarajoitusten vuoksi ollut erittäin hiljaista, vuoden 2019 ihanat työmatkat tuntuvat sijoittuvan kaukaiseen menneisyyteen eikä tulevaisuutta voi oikein suunnitella. Aikaa ei silti tunnu olevan ainakaan enempää kuin ennen. Olen innokkaasti jatkanut lukuharrastustani ja monet kirjat olisivat kyllä myös ansainneet pitkän postauksen. Mutta silloin kun tuotan tieteellistä tekstiä englanniksi, postauksen kirjoittaminen suomeksi tuntuu nielaisevan enemmän aikaa kuin minulla juuri sinä päivänä olisi käytettävissä. Tutkimus on ajanut blogin edelle.

Susanne Mayerin kirja Die Dinge unseres Lebens. Und was sie über uns erzählen (Berlin Verlag 2019) vaikutti minuun niin väkevästi, että nyt riskeeraan kirjoitusprojektini (heettiläisistä kuninkaankuvista) etenemisen ja postaan muutaman rivin tästä. 

Itse kirjan ostin jo runsas vuosi sitten Berliinissä. Se sai lojua lukemattomien lukemattomien kirjojeni pinossa yli vuoden ennen kuin tartuin siihen. Hankintahetkellä en ollut aivan vakuuttunut siitä, lukisinko kirjaa lainkaan, mutta aihe eli hieman itseäni vanhempi nainen raivaa äitinsä kuoltua entistä lapsuudenkotiaan, kuuluu niinsanotusti ajankohtaisiin kiinnostuksenaiheisiini ja siksi päätin antaa sille mahdollisuuden. 

Kirjan nimi on suomennettuna "Elämämme esineet", tosin tämän voisi myös kääntää "Elämämme asiat". Esine on asia, jonka ihminen on valmistanut, mutta asia voi olla myös jotain abstraktia. Kun suomeksi sanotaan, että jollain ihmisellä on jotain "selvittämättömiä asioita", sillä yleensä viitataan johonkin muuhun kuin fyysisiin esineisiin. Ihminen on kuitenkin siitä erityinen eläin, että emme tule toimeen ilman esineitä ja että useimmilla ihmisillä on jotain esineitä, jotka ovat enemmän asioita kuin objekteja. 

Ostaessani kirjan ennakko-oletukseni oli, että kirja käsittelee esineitä. Olin väärässä, kirja käsittelee sekä esineitä että asioita ja miten esineet ja asiat kietoutuvat toisiinsa. Mayerin kirjoitustyyli on äärimmäisen taidokas -- kun hän aluksi lähtee purkamaan täyteen sullottua taloa valtavista määristä valmisateriamuovipakkauksista, jotka on aterioinnin jälkeen tiskattu, kuivattu ja pinottu siisteihin pinoihin keittiön kaappeihin, ei lukija millään pysty aavistamaan mitä tuleman pitää. Yksin tavaramäärät, joita hän kuvaa ovat vaikuttavia: sekä koulutyttönä että nuorena naisena Saksassa opiskelleena minulla oli ennen lukukokemusta käsitys siitä, miten Saksassa sodanjälkeinen elämäntyyli on yhtäällä ollut samanlaista kuin Suomessa, mutta toisaalla Saksan talousihme loi myös keskiluokalle korkeamman elintason kuin meillä ja tämä korkea elintaso näkyi pitkään ja näkyy eräällä tavalla yhä siinä, että kotitalouksien tavaroiden lukumäärät ovat suurempia kuin meillä. Myös saksalaisten mentaliteetti yhdistettynä sodanjälkeiseen niukkuuteen loi suomalaisia vieläkin vahvemman negatiivisen suhtautumisen tavaran pois heittämiseen. Mitään, mitä saattaa voida tarvita "jonain päivänä", ei heitetä pois. Hengästyttävillä luettelomaisilla kuvauksilla mitä kaikkea yksi talo piti sisällään, on voimaa. Aloin tuntea itseni onnekkaaksi sen suhteen, että oman äitini huoneistossa oli kyllä paljon kirjoja ja papereita, muttei sitten kuitenkaan kuin kohtuullisesti astioita ja vaatteita (ja jäämistöllä oli kuusi jakajaa). Jollain tavalla verrattavissa on appivanhempieni kaupunkikoti, joka niinikään oli täynnä tavaraa ja jonka inventaarioon ja tyhjentämiseen osallistuin joitakin vuosia sitten (ja josta tämä oman tavarasuhteeni selvittäminen sai alkunsa). Mayerin ja appivanhempien esineitä täynnä olevia kotitalouksia näyttää yhdistäneen myös se, että vaikka tavaraa on valtavat määrät, jokaiselle esineelle on oma paikkansa. 

Talossa ei ole ainoastaan Mayerin äidin esineitä, vaan myös "perintökaluja", paljon aikaisemmin kuolleen puolison eli Mayerin isän esineitä kuin myös Mayerin ja sisarustensa leluja, jopa vuosikymmeniä aikaisemmin kuolleen lemmikkipuudelin peti (koskaan ei tiedä milloin taloon tulee uusi koira, jolloin petiä voidaan tarvita). Mayerin teksti kulkee suureksi osaksi esineluokittain -- kaikki täytyy käydä lävitse, mutta Mayer ei tee tavaroille konmarimaista ilotarkistusta (pikemminkin suhtautuu Marie Kondoon ivallisesti) vaan pysähtyy muistelemaan lapsuuttaan ja vanhempiaan sellaisten esineitten kohdalla, jotka herättävät hänet muistamaan. Itse koen ahaa-elämyksen luvun "Goldrand" kohdalla. Kultareuna-astiasto ja kaikki mitä siihen liittyi, myös se, että ensin hän yritti päästä siitä eroon, sitten yksi hänen lapsistaan sittenkin huoli astiaston asuinkommuuniinsa kunnes müncheniläisystäviensä luona huomasi miten niistä yhtäkkiä oli tullutkin huippumuodikkaat. Minulla on omia kultareunakuppeja ja vateja, se mitä vanhempieni häälahja-astiastosta vuodelta 1956 on jäljellä.

Esine esineeltä tekstiin ujutetaan myös asioita, joita alkaa löytyä erilaisista paikoista -- asioita, joita Mayer ei lapsuudessaan ole nähnyt, vaikka on kasvanut samassa talossa noiden tavaroiden kanssa. Esineitä, dokumentteja ja valokuvia vanhempiensa elämästä ennen Mayerin syntymää. Näitä asioita Mayer vertaa vanhempiensa kertomuksiin etenkin sodasta, hän myös vertaa niitä omiin muistoihin ja kokemuksiin siitä, millaisia hänen vanhempansa olivat ihmisinä hänen lapsuutensa aikana. Lapsille kerrottiin sota-ajasta vain hyvin vähän ja Mayerille käy selväksi, ettei kaikki kerrottu ollut "totuudenmukaista". Ja onko esimerkiksi äidin brijanttisormuksen esinebiografia konstruoitu -- peittämään sitä, että äiti kenties omi sormuksen jonkun pommituksessa kuolleen naisen sormesta, sen sijaan että olisi sattumalta löytänyt sen hiiltyneiden lankkujen joukosta? Kodin olohuoneen sohvapöytä on ilmeisimmin sotasaalis Pariisista. Isän rooli sodassa (etenkin natsipuolueen jäsenenä ja yhtenä V2-aseen kehittäjänä) alkaa hahmottua selvemmin. Äitinsä kirjoituspöydän laatikosta löytyy puolestaan useita vihkoja ja muistikirjoja, joihin on kopioitu runoja. Mayer liki parahtaa tuskaansa T.S. Eliotin värssyjen kohdalla: äiti, joka luki lastensa nähden vain romanttisia roskaromaaneja ei koskaan paljastanut intohimoaan runoutta kohtaan, edes tyttärelleen, joka oli opiskellut yliopistossa englantilaista kirjallisuutta ja joka olisi halunnut keskustella äitinsä kanssa nimenomaisesta kopioidusta runonpätkästä. Siis jos olisi tiennyt.

Sydämeni alkoi läpättämään luvun "Kalender" kohdalla. Eräässä somekeskusteluryhmässä on toistuvasti keskustelualoituksia kalentereista. Säilyttävätkö ihmiset vanhoja kalentereitaan, etenkin menneisyydessä suositut Teinikalenterit jakavat mielipiteet voimallisesti säilyttämisen ja tuhoamisen ääripäihin ja kuilu niiden välissä on sekä leveä että syvä. Mayerin isän sota-aikaiset kalenterit ovat pintapuolisesti tyhjää täynnä, mutta hän osoittaa miten merkityksellisen todistuksen ne voivat antaa myös silloin kun merkintöjä on vain vähän tai ei ollenkaan. Noina aikoina suosittiin taskukalentereita, koska pieni formaatti oli ainoa, jota esim. sotilaan oli mahdollista kantaa vaatteissa mukanaan. Sota-aikana tapahtui niin paljon, liian paljon mahtuakseen taskukalenteriformaattiin. Pienet merkinnät ja merkitsemättä jättämiset antavat Mayerille lisää tietoa hänen isästään, joka aina jäi etäiseksi. Samat merkinnät, jotka vahvistavat isänsä tietämyksen, jos ei osallisuuden, massamurhiin sodan lopussa, auttavat häntä ymmärtämään myös ajoittaisia rajuja puuskia joissa isänsä purki pahaa oloaan ihmisten hirviömäisyydestä ja julmuudesta, heijastusta silminnäkijyydestä. 

Kaivoin esille oman isäni taskukalenterit. Niitä ei ole säilynyt kovin montaa. Samankaltaista tyhjää on niissäkin, kertoen omaa tarinaansa isästäni. Äitini ruuhkavuosien aikaisia pöytäkalentereita löytyy myös arkiston uumenista, niissä on dokumentoituna koko perheen arjen tapahtumia. Tein päätöksen siitä, etten aio hävittää omia kalentereitani. Haluan antaa jälkipolville mahdollisuuden lukea merkintöjä ja merkitsemättä jättämisiä, siellä voi olla asioita, jotka auttavat heitä ymmärtämään minua ja sitä kautta myös itseään. Jokaisella on tietysti oikeus tehdä päätös henkilökohtaisten dokumenttiensa kanssa säilöökö vai ei. Itse koen tärkeänä sen, että annan heille mahdollisuuden kurkistaa niiden kautta elämääni. He voivat myös jättää käyttämättä tämän mahdollisuuden ja tuhota kalenterit tutustumatta niihin. Tulee kuitenkin muistaa, että kaikki tämänkaltaiset dokumentit ovat myös lähdeaineistoa huomispäivän historiantutkijoille.  Niiden paikka on aika usein arkistossa ja tutkijoiden käytössä.

Mayerin kirja auttoi minua taas hieman eteenpäin tällä pitkällä ja väsyttävälläkin tiellä ottaa selvää omasta henkilökohtaisesta suhteestani esineisiin. Mietin mistä "löytäisin" lisää aikaa, että voisin kirjoittaa enemmän perheeni historiasta juuri esineiden kautta. Minulle tuottaa myös eräänlaista hupia miettiä, minkälaisia tarinoita hankkimistani esineistä jälkipolville kertovat. Mistä isoäiti aikoinaan hankki tuon ja tuon taideteoksen tai miten isoisälle hänen vanhempansa hankkivat ensimmäiseen kämppään massiivikoivuisen divaanin, josta isoisän äiti sanoi silloin tulevan uusi perintökalu... Tuhat mahdollisuutta jättää jälki ja vaikuttaa tulevien elämään, hyvässä ja pahassa? :)

Elämän ilotarkistus

Ihmiset, jotka ovat lukeneet Marie Kondon siivousta ja järjestelemistä käsitteleviä kirjoja, tunnistavat tämän postauksen otsikosta sanan ilotarkistus. Ne, jotka ovat kenties jo pitkään lukeneet blogiani, tietävät, että olen hyvin monessa postauksessa kirjoittanut aiheista, joissa sivutaan ihmisen suhdetta esineisiin ja ihmisen viettiä kerätä vaikka mitä, esimerkiksi kirjoja ja taidetta, sekä yleisellä että myös hyvin henkilökohtaisella tasolla. Kuten esimerkiksi täällä, täällä ja täällä. Tutkijana teen paraikaa elämäntyötäni tutkimalla muun muassa patsaita ja niiden suhdetta tekstiin. Olen jo pidemmän aikaa suunnitellut kirjoittavani konmarittamisesta ilmiönä, Konmari-kirjoista (joista kaksi on suomennettu) sekä siinä samalla juuri omasta elämästäni tavaran keskellä. Tällä kertaa ymmärsin ennen tämän postauksen aloittamista, että tekstiin tulisi liikaa tavaraa. Siksi tämä on avaus ainakin muutamalle, kenties kokonaiselle sarjalle pieniä tarinoita, joissa käsitellään sekä tavaranhallintaa että esineisiin liittyvää kirjallisuutta. 

Oma henkilökohtainen suhteeni tavaraan alkoi liikehtiä kohta neljä vuotta sitten. Ensin se oli vielä vaimeaa järinää, suureksi osaksi varmaankin sen vuoksi, että tämänhetkinen kotini on niin suuri, että minun ei tarvinnut käydä jokapäiväistä kamppailua tilaongelmien vuoksi. Olen myös sitä tyyppiä, että luen mieluummin kirjaa kuin kuuraan pesuhuoneen kaakeleita tai viikkaan vaatteita komeroon. Viime aikoina ja etenkin viime keväästä, jolloin appivanhempieni asunnosta meille saapui osa heidän esineistään, vaimea järinä on muuttunut kohtalaiseksi maanjäristykseksi. Saan fyysisiä oireita kotini vallanneista esineistä, enkä enää viihdy täällä kovin hyvin. Jotain pitää tehdä, mutta konmarittamalla se ei kuitenkaan onnistu. Tein omalaatuisen avauksen hankkimalla jotain oranssia, tosi isoa -- se ei mahdu edes tänne kotiimme, mihinkään, ainakaan kunnolla. Mutta siitä joskus toiste lisää. Hankinta kuitenkin tuntuu avanneen ainakin jotain lukkoja sisimmässäni, se aloitti ilotarkistuksen elämässäni.

Aihe on monella tapaa erittäin ajankohtainen -- tavaroiden raivaukseen liittyvää kirjallisuutta ilmestyy tällä hetkellä paljon. Ensin ajattelin, että hankin itselleni juuri ilmestyneen Margareta Magnussonin Mitä jälkeen jää -- Taito tehdä kuolinsiivous (Tammi 2018) ja postaan näistä kaikista yhdessä, mutta tosiaan, en kykene mahduttamaan yhteen juttuun kaikkea. Huomaan myös aikaisemmin tänä vuonna kirjanneeni muistiin Fumio Sasakin minimalistikirjan nimen Goodbye things. The New Japanese Minimalism (Penguin 2017), se ei ole vielä kohdannut minua missään kirjakaupassa. Tavaroiden vaikutus ihmisten elämään pohdituttaa isoa osaa ylikansoitetun maapallomme asukkaista. Ja kuitenkin tuntuu siltä, että monet tärkeätkin aspektit liittyen esineisiin jäävät tämänkaltaisissa "kyökkifilosofisissa" ja "self help" kirjoissa käsittelemättä. Esineet vaikuttavat meihin, ihan jokaiseen meistä, mutta saatan assyriologina ja arkeologina lähestyä materiaalista kulttuuria eri vinkkelistä kuin muut. 

Mitä tämä ilotarkistus sitten tarkoittaa? Marie Kondon mukaan jokainen tavara tulisi käydä yksitellen lävitse, esinettä tulisi tarkastella, koskettaa ja miettiä tuottaako se sinulle iloa. Jos tuottaa, pidä se hyvin omintunnoin. Jos tavara ei tuota iloa, heitä se pois.

Sinänsä minua viehättää tämä sana. Ilotarkistus. Etenkin silloin, kun et "ensimmäisellä kierroksella" ole luopunut jostain, mutta uusintakierroksella tarkistat tuottaako se sinulle yhä iloa. Esineet voivat parhaimmillaan tuottaa iloa paljonkin iloa kun taas suuret tavaramäärät aiheuttavat usein ahdistusta. Kuljen lähi-itäläisissä ja turkkilaisissa basaareissa ja kauppakujilla sydän syrjälläni -- tavaraa on hirvittäviä määriä. Mutta upouusien ja vanhojen tavaroiden välillä on tietty ero. Jos vanhoja esineitä on järjettömiä määriä, on niiden vaikutus minuun täysin erilainen :).

Kauhistun kuitenkin Marie Kondon ohjeeseen heittää kaikki iloa tuottamattomat esineet pois. Hän kertoo kirjoissaan usein kuinka monta jätesäkillistä hänen asiakkaansa ovat raijanneet roskiin ja se on tuottanut heille suuren vapautumisen tunteen. Konmari-kirjoissa ei puhuta sanaakaan jätevuorista, joita eittämättä syntyy kun noudattaa tällaisia ohjeita. Ei lausettakaan kierrättämisestä, esimerkiksi vanhojen käyttökelpoisten vaatteiden ja/tai astioiden vieminen jonnekin missä ne kulkeutuvat ihmisille, joille ne joko tuottavat iloa tai joita he tarvitsevat ihan jokapäiväisessä elämässä selviytyäkseen. Kondo elää illuusiossa, että kaikki omistamasi tavarat haluavat olla sinulle hyödyksi. Vaikka heittäisit tavaran pois tai polttaisit sen, siitä jää jäljelle palvelualttiuden energia (s. 199). Siis haloo? Energia ei uusiudu jos sitä ei kierrätetä ja jos se kasautuu vuorina kaatopaikoilla, tämä lienee pitkälti fysiikan lakien totuus. Kondon ohje johtuu ehkä siitä, että pois heittäminen on niin paljon nopeampaa kuin uuden kodin ja omistajan etsiminen. Kierrättäminen on monimutkaista. Kirpputorilla myyntiäkään Kondo ei mainitse. En vielä kerro mitä Kondo on tehnyt omille kirjoilleen, siitä joku toinen kerta. Kierrätetäänkö Japanissa lainkaan paperia? Konmarittaminen ei siis millään muotoa ole kestävän kehityksen filosofia. Jos on sattunut heittämään pois esineen, jota myöhemmin havaitsee tarvitsevansa, voi kuulemma huoletta hankkia uuden. Kovin vastuuntuntoista kuluttamista hänen oma elämänsä ei taida olla, vaikka hän koko ajan vakuuttaakin, ettei nykyään hanki lainkaan niin paljon tavaraa kuin ennen. 

Kondo antaa ainakin minulle hyvin nuoren ja kokemattoman naisen vaikutelman. Hänen elämäntehtävänsä on ollut siivous ja järjestely. Lukiessani hänen kirjojaan, tunsin japanilaisen ja "länsimaisen" kulttuurin syvän kuilun välissäni, koska yksi ensimmäisiä kysymyksiäni kierrättämisen lisäksi oli se, että vaikka Kondolla on esineluokkana "muistoesineet", käsittelee hän siinä vain yhden ihmisen elämänkaaren tavaroita kuten vanhoja koulu-uniformuja (!) ja valokuvia jne. Kondo ei tunne luokkaa "perintöesineet". Yritimme tänään lounaspöydässä laskea kuinka monen kuolleen ihmisen esineitä meidän kodissamme oli. Pääsimme liki kahteenkymmeneen enkä ole varma oliko siinä edes kaikki. Perintöesineistäkin voi hankkiutua eroon, mutta niiden kanssa ei voi tehdä vain yksinkertaista "ilotarkistusta".  Totesin etten edes tiedä miten Japanissa suhtaudutaan perintönä tuleviin esineisiin...

Perintöesineistäkin kirjoitan toiste enemmän, lopuksi annan vain lyhyesti esimerkin omasta elämästäni, yksittäisestä "ongelmatavarasta". Pari vuotta sitten puolison sukulainen kuoli. Hänen loppunsa oli hyvin surullinen, hautajaiset olivat hyvin pienet ja muistotilaisuuden päätteeksi käteeni työnnettiin vainajalle kuulunut nahkalaukku jossa kohtuullisen suuri lasinen kukkavaasi. Yritin kyllä välttää tämän lusmuilemalla naistenhuoneessa mahdollisimman pitkään ja toivomalla että myös erinäiset muut vaasit jne. lähtisivät muiden saattajien matkaan. En onnistunut. Vaasi on suomalaista muotoilua muttei mitenkään ylettömän arvokas. Minusta se on esineenä aika ruma, se ei puhuttele lainkaan. Mutta olen viime aikoina täyttänyt sen usein suurella määrällä tulppaaneja tai ruusuja ja kas -- kukkien kanssa se ikäänkuin muuttuu, eikä olekaan enää niin kauhean ruma. Eli pidän sen ainakin toistaiseksi, vaikkei se täydellistä iloa tuotakaan.