sunnuntai 5. elokuuta 2018

Helteinen Kuusamo


Assyriologi vietti jälleen kerran heinäkuussa helteisiä päiviä Kuusamossa. Paikka on aina kaunis, rauhallinen ja hiljainen, mutta nyt siellä oli erityisen seesteistä ja voimaannuttavaa. Ei hyttysiä, järven vesi lämmintä ja aurinkoa riitti vielä puoleenyöhön saakka. Ukkoskuurot eivät osuneet kohdalle. 
Tunnelma oli unenomainen. Jälleen kerran paha maailma on jossain niin kaukana, että sen olemassaolon voi miltei kyseenalaistaa. On vain juuri se hetki kun valon heijastukset järven pinnalla muuttavat kuviotaan joksikin vieläkin kauniimmaksi. Kuikka huutelee jossain kauempana ja on helppo hengittää. 
Tällaisina päivinä tunnen kuitenkin myös piston sydämessä. Tiedän olevani yksi etuoikeutetuista, kaikilla ei ole mahdollisuutta erämaan rauhan ylellisyyteen, savusaunaan ja kirkasvetiseen järveen. Olenko ansainnut tämän kaiken ihanan ja kauniin?

Kaikki eivät tietysti arvosta metsää ja järvenrantaa. Marco Wessmann kertoi muutama päivä sitten Helsingin Sanomissa vihaavansa metsää. Minäkään en ole se suurin marjastaja tai sienestäjä -- etenkään jos metsä on märkä tai kylmä, mutta vuosien varrella olen yhä enemmän nauttinut tästä mahdollisuudesta viettää erämaassa aikaani. Olen oppinut tekemään sen omalla tavallani.
En käy sienessä juuri koskaan ja mustikassa vain jos satun olemaan paikalla mustikka-aikaan. Poimin ehkä mukillisen tai pari. Hitaasti käsin, usein kelpuuttaen vain suurimmat ja kauneimmat. Kutsun sitä mustikkahifistelyksi.
Kuvaan myös Kuusamon luonnon miniatyyrikukkia.
Tänä kesänä asioimme ensimmäistä kertaa Kuusamon kylillä Bjarmia-talossa. Meillä on tällä hetkellä hyvin vähän tarvetta minkäänlaiselle tavaralle, enkä koskaan ole tuntenut suurta tarvetta ostaa esimerkiksi keramiikkaa vain sen vuoksi, että se viehättää silmää. 

Etsimme Bjarmiasta uutta päällistä vanhalle perintökeinutuolille, joka vuosi sitten siirrettiin appivanhempien entisestä asunnosta mökille. Bjarmian kautta saimme tiedon kuusamolaisrouvasta, joka nyt kutoo muuhun sisustukseen sopivan tekstiilin. 

Ja sitten myymälässä pyöriessäni tein kuitenkin löydön -- minä palelija, löysin koiranulkoilutukseen lämpimän hupparin. Tämä ei ole keinokuituinen fleece, vaan 100% villaa, käsityötä ja lisäksi erittäin edullinen. Hihat ja huppu on kiinni vetoketjuin, eli hupparista saa myös halutessaan huputtoman liivin. Sovittaessa tuli hillitön hiki, tämä on todella lämmin.
Yritin udella valmistajan nimeä, mutta sitä ei paikan omistaja äkkiseltään muistanut. Hän, niinkuin monet muutkin "pientuottajat" tuovat esim. käsinkudottuja villasukkia heille myyntiin. Nyt ei tarvitse pelätä syyskuisia kelejä kun palaan seuraavalta matkaltani Turkista. Villahuppari suojelee vanhoja luitani kylmältä ja lupaan kertoa talven aikana miten tämä huppari kestää käyttöä.
Viimeisenä iltana paistoimme lettuja rannassa ja puolikuu nousi järven ylle. Kuusamo on! Pian postaan kirjojen konmarituksesta ja tavarahallinnan pikadieeteistä. Loman lopuksi ahmin nimittäin täysin turhan kirjan, Mira Ahjoniemen Loistavan järjestyksen (Otava 2017).

maanantai 23. heinäkuuta 2018

Taidetta Mäntässä (sydän on taas täynnä, osa 2)


Assyriologi on palannut kesämatkoiltaan kuukaudeksi kotimaisemiin. Elämä ja varsinkin taide- ja luontoelämykset ovat olleet niin intensiivisiä, että on ollut todella vaikeaa valita jotain sellaista, mistä postaisin ensimmäiseksi. Olo on kirjaimellisesti ollut kuin yllä olevassa kuvassa: muodoton. Kun pää ei ehdi työstää kaikkia imettyjä vaikutteita. Avaan nyt postausähkyä ensin taiteella, sitten mökkielämyksillä Kuusamossa ja pian on tulossa kaikennäköisiä kirjoja, joita olen kesän aikana lukenut. Sekä taidetta että tavaraa on luvassa.
Tänä vuonna Serlachius -museoiden näyttelytarjonnassa minua ei etukäteen kiinnostanut juuri mikään (toisin kuin viime kesänä jolloin postasin Riiko Sakkisen Rajat kiinni -näyttelystä täällä). Koska säätiön museot ovat lempipaikkojani Suomessa, Mänttää ei kuitenkaan voinut tänäkään vuonna ohittaa ja hyvä niin. Aina ei voi tietää mitä helmiä löytää jos kuitenkin rohkenee antaa jollekin lähtökohdiltaan epäkiehtovalle tilaisuuden. Suurimmat ja positiivisimmat yllättäjät olivat ehdottomasti minulle aikaisemmin tuntemattoman Sampsa Virkajärven (1970- ) kaksi videoteosta Sun kanssa ja Mitä jää? En ole aikaisemmin juurikaan innostunut videoista taiteenlajina, lukuunottamatta Serlachiuksen omissa kokoelmissa ja pitkään esillä ollutta Jaana Väisäsen maagisen ja unenomaisen kaunista Grain of Salt -nimistä teosta. 

Virkajärven työt kolahtivat ja kovaa jos käytän näin kulunutta sanontaa. Vaihtoehtoisesti ne ryömivät ihon alle saaden karvani nousemaan pystyyn. Näyttelyn kuvauksessa kerrotaan että

Virkajärvi kuvaa teoksissaan intiimillä ja esseistisellä otteella henkilökohtaisten elämäntilanteiden haastavuutta sekä niiden saamaa muotoa: millaista on nyt ja miten sitä voi yrittää ymmärtää, sietää ja hyväksyä.

Tämä on toteutettu taitavasti yhdistämällä vanhaa ja uutta kuvamateriaalia. Hänen vanhempansa näyttävät käyttäneen 1970-luvulla kameran lisäksi myös kaitafilmiä ja kuten me kaikki 1960- ja 70-luvuilla lapsuuttamme eläneet tiedämme, sen ajan filmimateriaalien värit ovat haalistuneet omanlaisikseen luoden yhdessä toisinaan myös ei niin digitaalisen tarkkojen otosten kanssa nostalgisen menneisyyden maailman. Taitava leikkaus yhdistettynä koskettavaan tekstiin, jonka Virkajärvi itse puhuu videoteoksen päälle, aiheutti ainakin minussa valtavan tunnemyrskyn. Niin monta osuvaa reflektointia suhteesta vanhempiin, elettyyn lapsuuteen, aikakauden ilmiöihin ja siihen miten maailma muuttuu. Virkajärven vanhemmat elivät 1970-lukua täysillä -- silloin monilla oli vihdoin varaa ja lupa kuluttaa surutta ilman että ajateltiin ilmasto- tai ympäristökysymyksiä. Energiakriisi kyllä iski jossain vaiheessa päälle, mutta se ei vielä niin radikaalisti vaikuttanut ihmisten tiedostamiseen. Mitä oli kasvaa isän kanssa, joka ei juuri puhunut tunteistaan? Virkajärvi myös pelkäsi ettei isä palaisi lentomatkoiltaan. 
Video äidistä on hieman toisenlainen, koska äiti on tänään muistisairas eikä enää lainkaan läsnä, vaikka hänestä täytyykin huolehtia ja kantaa vastuuta. Molemmissa filmeissä on välähdyksiä vanhempien kodista, joka ilmeisesti oli myös Virkajärven lapsuudenkoti. Niissä tietyt esineet ja taulut puhuvat omaa tarinaansa eletystä elämästä. Tämän kaiken minäkin olen kokenut, sekä oman äitini että anoppini kanssa. Heistä kumpikaan ei sairastanut varsinaisesti muistisairautta, mutta anoppi oli viimeiset päivät hyvin sekava, huolehti jo keski-ikäisen poikansa hoidosta ja näytti elävän uudelleen auskultointiaikojaan Rovaniemellä. Kaikki on katoavaista, kuolleet eivät voi mitään materiaa ottaa mukaansa ja meille jäljelle jääville jää muistot, joita usein esineet kantavat. Suosittelen lämpimästi -- olisin tahtonut katsoa molemmat teokset useampaan kertaan, mutta siihen ei valitettavasti tällä kertaa ollut tilaisuutta. Ehkä lähden Mänttään vielä uudemman kerran tulevan syksyn ja talven aikana. 
Koen Vanmechelen (1965 -) on minua vain muutamia päiviä vanhempi belgialainen taiteilija, jonka nimi ei ennen niinikään sanonut minulle yhtään mitään. Näyttely Kyse on ajasta käyttää intensiivisesti hyväkseen muun muassa hänen pitkään kestänyttä kiinnostustaan kanoja kohtaan. Museon pihalla aitauksissa nokkivat kanat ja kukot eivät oikein vetäneet minua puoleensa, mutta sisätiloissa ollut Pinacoteca of Diversity on tekstien mukaan tuonut näyttelyn kuraattorille Timo Valjakalle mieleen klassisten taidemuseoiden kuvagalleriat. Kyllä!
Vanmechelen on asettanut suuren joukon täytettyjä kanoja hyllyille riviin niin kuin suurissa museoissa on antiikkisia muotokuvapystejä.
Myös Vanmechelen omat pystit hahmoista, joilla "kanakäärmepäähineet" assosoituivat näin arkeologin silmissä esimerkiksi muinaisten roomattarien monimutkaisiin kampauksiin.
Göstassa oli tarjolla myös monenlaisia nautintoja. Tähän en kyennyt paneutumaan lainkaan, se johtui varmasti osaksi siitä, että näyttelytilassa oli niin kova ilmastointi päällä. En siedä palelelmista, se vie keskittymiskykyni.
Mutta ah -- Elina Brotheruksen (1972- ) hurmaavat valokuvat Gustafin puolella! Mikä siinä on, että mäyräkoira cembalon päällä näyttää niin kiehtovalta? 
Näet kukkia siellä missä ei kasva kukkia -- mihin tuon yhdistää muista lauselapuista? Käykää ihmiset Mäntässä! Näistä ammentaa taas pitkän aikaa, vaikka mitä.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Axel Munthen Capri


Oi näitä aikoja! Berliinin jälkeen assyriologi on viettänyt aikaa Roomassa ja Caprilla (myös hetken Napolissa). Ei ihme että postaukset ovat jääneet vähäisiksi, visuaalinen ja henkinen ähky on viime viikkoina ollut aika vakavaa. Puoliso oli järjestänyt matkan juhlistamaan nyt neljännesvuosisadan kestänyttä avioliittoa. Muutama päivä Caprin saarella Napolinlahden edustalla muodostui ikimuistoiseksi ja pääsin vihdoin tutustumaan Axel Munthen (1857-1949) villa San Micheleen. Puoliso oli varannut huoneen samasta hotellista, jossa myös Euroopan kuninkaalliset aikoinaan asuivat kun saapuivat Caprille (tänään he yöpyvät varmasti jossain muualla...). Siitä oli vain parin sadan metrin kävely Munthen villalle.
Vielä viitisentoista vuotta sitten Capri mahdollisena matkakohteena olisi jättänyt minut joltisenkin kylmäksi. Olin ajatellut, että paikka on täysin turismin pilaama enkä siksi tuntenut sinne minkäänlaista vetoa. Tilanne muuttui kymmenisen vuotta sitten kun isäni päiväkirjojen kautta löysin Axel Munthen autofiktiivisen romaanin Huvila meren rannalla (englanninkielinen alkuperäisteos The Story of San Michele John Murray 1929, suomennos J. Hollo). Jokin aika sitten kirjoitin päiväkirjamerkinnöistä täällä Maria Salosen kirjan yhteydessä.

Munthen elämä ja autobiografinen romaani ovat kiinnostaneet minua enemmän kuin minulla on ollut aikaa syventyä niihin. Kiehtova on edelleen Ruotsin kuningatar Victoria (1862-1930), hänen rakkautensa koiriin, valokuvausharrastuksensa ja suhteensa henkilääkäri Muntheen (yksi elämä ei riitä kaikkeen mielenkiintoiseen...). Tällä hetkellä kaksi puolta Munthessa nousee erityisesti pinnalle: hänen hieno tapansa konstruoida itselleen "elämä" autofiktiivisen kirjan kautta ja sitten tietysti hänen aitojen antikviteettien sekä kopioiden kokoelmansa, joista iso osa on upotettuina San Michelen seiniin ja muureihin sekä ripoteltu pitkin sisäpihoja, pergolaa ja puutarhaa.

Munthe oli tunnettu mies aikansa seurapiireissä ja hänellä oli kuninkaallisten lisäksi paljon muitakin sen ajan "julkkisystäviä". Näihin lukeutui esimerkiksi lordi Carnarvon (1866-1923), joka rahoitti arkeologisia kaivauksia Egyptissä yhdessä Howard Carterin (1874-1939) kanssa löysi maailmankuulun Tutankhamonin haudan. Kun Munthe vieraili Kuninkaiden laaksossa haudan löytymisen jälkeen, pääsi hän katsastamaan muinaisen faaraon muumiota. 

Munthesta oli aikoinaan ja on vieläkin paljon juttuja ja juoruja joiden todenmukaisuutta on vaikeaa todentaa, aineistoa on aika paljon, mutta kriittisissä kohdissa todisteet puuttuvat. Hän onnistui kirjoittamaan elämästään "oman version" satiirisella tyylillään, jota isäni ihaili ja lukija voi joko uskoa tai olla uskomatta kertomusta. Myös San Micheleen rakennettu villa (jossa hän ei itse asiassa juurikaan viettänyt aikaansa, asui enemmän muissa caprilaisissa taloissa) on erityinen taideteos ja tapa luoda oma maailma huikean kauniiseen paikkaan, konstruoida unenomainen tila. San Michele tekee vaikutuksen jokaiseen kävijään, mutta kätkee taakseen sen mitä Munthe todellisuudessa oli. Voisi ajatella, että hänen elämänsä oli todella kadehdittavaa. Kun katson valokuvaa, missä Munthe istuu talviaurinkoisella seunustalla monien koirien kanssa ja paistattelee päivää, valtaa minut kaipuu päästä samaan paikkaan ja tunnelmaan. Munthe kuitenkin itse kärsi monista vaivoista, unettomuudesta, aroista silmistä, päänsäryistä. Hänen avioliittonsa taisivat olla aika onnettomia. Kontrasteja siis riittää ja juuri ne tekevät hänestä niin mielenkiintoisen.
Munthen taidekokolemassa on jotain pysäyttävää. Ei siksi että sen esineistö olisi jotenkin hienoa vaan siksi, että sen syntyhistoria on täysin hämärän peitossa. Munthe kertoo löytäneensä antiikkiesineitä kaivaessaan talolleen perustuksia, mutta vain pieni osa esillä olevista on todennäköisesti samalta tontilta ja murto-osa edes Caprin saarelta. Munthen on täytynyt olla monien antiikkikauppiaiden uskollinen asiakas, mutta näistä ostoista ei näytä säilyneen juurikaan tietoa tai sitten hänen keräilijäluonnettaan ei ole tutkittu tarpeeksi. Agneta Freccero on julkaissut pienen kirjasen Romersk marmor. Axel Munthes konstsamling i Villa San Michele, Capri (2003), mutta siinä ei pureuduta kysymyksiin siitä, miksi Munthe näyttää ostaneen enimmäkseen pieniä fragmentteja ja oliko hänellä keräillessään jotain erityistä agendaa. 
Mistä Munthe hankki itselleen sen punaisen graniittisen egyptiläisen sfinksin, joka yhä tänään katsoo merelle kappelin terassilta, on myöskin arvoitus. 
Kuvasin Caprilla paljon, mutta näin vielä enemmän. Huumaavaa ja henkeäsalpaavaa. Kaikkea kaunista ei pidä yrittää ängetä yhteen postaukseen. Yllätyin positiivisesti saaren tunnelmasta -- vaikka turisteja onkin päiväsaikaan paljon, hiljentyi Anacapri iltaisin. Ei ollut jumputtavia diskoja, ei hotellikolosseja eikä vesipuistoja. Nyt ymmärrän, että niin moni on menettänyt sydämensä tälle pienelle paikalle suurella maapallolla. 
Koska matka Caprille tuli heti Berliinin reissun jälkeen ja eräällä tavalla yllätyksenä (vaikka olinkin tästä toiveestani jo joskus vihjaillutkin), aikaa ei jäänyt yhden asian kunnolliseen valmisteluun. Olisin nimittäin tahtonut ottaa etukäteen selville, missä suomalainen assyriologi ja diplomaatti Harri Holma (1886-1954) oleskeli Caprilla eläköidyttyään. Hänet on myös haudattu saarelle, siellä olisin tahtonut käydä. Tämä kuitenkin antaa hyvän syyn palata Caprille pian. Erityisen koskettavana pidän Holman ystävän Mika Waltarin kuvausta Holman kuolemasta (Uusi Suomi 8.10. 1964).
Kiitos Capri. Kiitos puoliso. Arrividerci & grazie!

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Berliinissä, usealla aikatasolla

Assyriologi on elänyt täyteliäisiä päiviä Berliinissä. Ei ole ollut aikaa juurikaan aikaa lukea romaaneita tai postata blogiin. Olen istunut FUn kirjastossa ja käynyt keskusteluja kollegoiden kanssa -- ensi marraskuussa tulen tänne tutkimaan ensimmäisen kerran virallisesti tutkimuskollegio Rethinking Oriental Despotism fellowna. Kirjaston lokerikkojen paikannimet heijastavat kirjastossa sisällä olevien kirjojen topografiaa ja herättävät niin monenlaisia assosiaatioita. Kun laukkusi viettävät päivän Aleppossa, lievittää se hieman kaipuuta tuohon kaupunkiin. 
Berliinissä on myös pala Babylonia. Koska poikani ovat mukana tällä matkalla, pääsin ensimmäisen kerran näyttämään sen leijonia pojilleni. Pergamon-museo on tällä hetkellä korjauksen ja lisärakentamisen keskellä ja kestää pitkälle ensi vuosikymmenelle ennenkuin uusi versio valmistuu. 
Eilen kävimme sivistymässä parissa muussa museossa, joiden arkkitehtuuri ja kokoelmat ovat kaikki upeita ja lemppareitani. Altes Museumin suunnittelija Karl Friedrich Schinkel (1781-1841) oli "oman" Engelimme aikalainen ja sai rakentaa Berliiniä, toisin kuin Engel, joka joutui tyytymään pääarkkitehdin rooliin Pohjolan perukoilla. Schinkel rakasti Italiaa ja arkeologisen museon kupolisali on suora kopio Rooman Pantheonista (yksi monista). Kaikki kupolitilat ovat sykähdyttäviä!

Toisesta kerroksesta on myös suora näkymä aukion yli sinne missä oli aikoinaan Berliinin barokkipalatsi, sodan aikana täysin tuhoutunut rakennus ja jonka kopiota viimeistellään osaksi jättimäistä Humboldtforumia. (Välissä on jotain vielä modernmpaa...) Yksi Altes Museumin vahdeista puhutteli minua portaikossa, osoitti sen suuntaan ja sitten puhuimme siitä, miten sen avautuessa myös koko alueen dynamiikka tulee todennäköisesti muuttumaan. Mutta vieläkin parempaan suuntaan, siitä olimme vahdin kanssa yksimielisiä. 
Tänään suuntaamme ihmettelemään Potsdamia...

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Ylioppilas & Berliini

Assyriologi ei ole viime viikkoina juurikaan ehtinyt postaamaan. Syynä on esikoisen valmistuminen ylioppilaaksi. 

Kuva: Henna Aro
Äiti sai kolttuunsa lyyran.


Seuraava postaus tulee varmaankin Berliinistä. Sinne suuntaan poikieni kanssa muutaman päivän päästä.

torstai 17. toukokuuta 2018

Häiden alla Monarkian murusia


Assyriologi kutsuttiin tämän vuoden alkupuolella mielenkiintoisiin kirjajulkkareihin. Kaisa Haatanen ja Sanna-Mari Hovi julkaisivat silloin erilaisen tietokirjan Monarkian muruset (Johnny Kniga 2018). Paikalla oli suuri joukko lähinnä naisihmisiä (eräs miesystäväni valitti, ettei Hovi ollut kutsunut HÄNTÄ!!), mm. kovasti ihailemani todellisen elämän kuningattaret Ella Kanninen ja Marjukka Havumäki

Sain kutsun varmaankin sen vuoksi, että Kaisa Haatanen ja minä olimme kollegat Akateemisessa kirjakaupassa kultaisella 1980-luvulla ja viime vuosien ajan olemme olleet somekavereita -- emme tapaa juuri muuta kuin sattumalta, mutta Kaisaa on aina riemastuttavaa tavata ja tavatessa halataan. Sanna-Mari Hovi minulla oli kunnia kohdata ihan ensimmäisen kerran. Koska en ollut varma ehdinkö ja jos, niin milloin, postata tästä kirjasta, ostin kirjan ihan itse julkkaritilaisuudessa. Nyt prinssi Harryn ja Meghan Marklen häiden aattona on sopiva tilaisuus ottaa aihe esille ja muistella samalla omia monarkian murusiani, etenkin kun Kaisa toimii saamieni tietojen mukaan toimii YLEn suorassa häälähetyksessä kommentaattorina! Eli kaikki lauantaina iltapäivällä jonkin ruudun tai näytön ääreen, itse en halua missään tapauksessa missata tätä.

Monarkian muruset on tietokirja, mutta tavallisuudesta sitä ei todellakaan voi moittia. Kirjaan on valikoitu edustava valikoima historiallisia ja tämän päivän kuninkaallisia ja heistä kerrotaan hengästyttävä määrä faktaa, mutta jutun juoni on: mitä faktaa ja millä tavalla. Jos haluat perehtyä kuninkuuden ideologiaan tai kuninkaiden saavutuksiin sotatantereilla tai maidensa hyvinä/pahoina hallitsijoina, tämä ei ole sinun kirjasi. Jos sen sijaan haluat tietää monarkkien inhimilliset luonteet, hyveet ja paheet, onnelliset ja onnettomat kohtalot -- et tule pettymään. Tyylilaji on humoristinen ja usein piikittelevä. 

Jos tässä kirjassa kehutaan monarkkeja niin silloin usein nostetaan esille miesten komeus, naisilla tyyli tai älykkyys. Voit myös kirjoittajien matkassa ihmetellä sitä, miten monarkiat ovat yhä hengissä 2000-luvun muuttuneessa maailmassa -- onhan se hurja saavutus etenkin eurooppalaisten perustuslaillisten monarkioiden viidakossa, missä valta on haihtunut aikaa sitten taivaan tuuliin, mutta kansalaiset (ainakin osa) on yhä valmis maksamaan näiden ylen kalliiden pr-edustusrouvien ja -herrojen ylöspidosta. Kun lukee Monarkian murusista yhden sun toisen kuninkaallisen kulmakarvoja nostattavista toilailuista, tämä onkin yksi aikakautemme suurista mysteereistä.

Tykkään tästä kirjasta ihan sikana. Jos lähestyisin sitä muinaistutkijana, joka tänään olen, alkaisin kenties urputtamaan yhdestä jos toisesta seikasta. Assyriologin näkökulmasta katsottuna tällainen kirja on surkea, jos ei edes nimellä mainita maailmanhistorian ensimmäisiä kuninkaita. Jokaisen historiaa sivuavan tietokirjalilijan pitäisi tietysti mennä ad fontes ja kertoa lukijoilleen, että (tiettävästi) ensimmäinen mesopotamialainen LUGAL -titteliä käyttänyt henkilö oli Enmebaragesi (noin 2500 eaa) ja että assyriologin romanialainen rescue-koira on saanut epävirallisen nimensä sumerilaiskuningas Mesilimin mukaan (virallinen nimi on Messi). 

Egyptissä oli tietysti (yhtä) varhaiset faaraot, ne olisi voinut ottaa ihan tasa-arvon nimissä mukaan. Muinaisista kuninkaallisista yksi lemmikkiusurpaattoreistani on luonnollisesti Lyydian Gyges, jonka eroottisesta makuuhuone-episodista itse historiankirjoituksen isä Herodotos kirjoittaa ihan keltaisen lehdistön malliin. Tämä kohta maailmanhistorian ensimmäisessä teoksessa on sittemmin noussut suureen suosioon Englantilainen potilas -elokuvan (1996) myötä. Gyges olisi niin hyvin sopinyt Monarkian murusten konseptiin, hän oli röyhkeä ja ilmeisen aktiivinen makuuhuonepuuhissa. Komeudesta on paha mennä sanomaan, Gygesistä ei ole säilynyt yhtäkään patsasta tai pystiä.

Mutta miksi siis tykkäsin sikana? Sen takia, että olin itse koulutyttönä jonkinsortin monarkisti. Olin kiinnostunut uudemmasta Euroopan historiasta, sellaisesta, joka nimenomaan vilisee komeita prinssejä, kauniita prinsessoja ja mahtavia kuningattaria. Tänään kävin kaivamassa kotini "arkistohuoneesta" todisteita harrastuneisuudestani. Suurin intohimoni aikoinaan olivat Romanovit

Venäjän tsaareista kiinnostuin luultavasti sen vuoksi, että lapsuudenkodissani lojui heitä käsittelevä kirja, jota jo kansakouluaikoinani aloin lukea. Osasin kirjan kutakuinkin ulkoa ja äitini uskalsi esittää epäilyksensä siitä, että tunsin Romanovit paremmin kuin omat sukulaiseni. Romanovit-innostukseni muistin hyvin (ja tästä postaan joskus toiste enemmän), mutta löytäessäni arkistojen uumenista mm. kansion ja vihon, hämmennyin aika lailla. Voi ei! Mitä kaikkea ihminen ehtii alle puolessa vuosisadassa unohtaa tekemisistään, myös sellaisista, mihin on investoitu aikaa ja vaivaa. Miten ihminen voi unohtaa jotain, mikä on ollut erittäin tärkeää ja merkityksellistä? Ja ennen kaikkea, miten  paljon muistoja palaa silmänräpäyksessä takaisin kun näkee ja koskettaa menneisyytensä esineitä. Tällaista parafernaaliaa ei missään tapauksessa saa heittää pois -- niiden avulla voi tehdä aikamatkoja vanhaan minuuteensa ja niiden kautta voi myös oppia jotain sellaista itsestään, mitä ei vielä tiennyt tai ymmärtänyt.

Ensimmäinen tuntoni, selatessani kansioita ja vihkoa lävitse, oli siis hämmennys. Vuosien ajan keräsin erilaisia lehtileikkeitä. Vuosien ajan ihailin kuninkaallisia, ahmin juttuja heistä ja liimasin joitain vihkoon. 1970-luvulla ei ollut saatavissa mitään Monarkian muruset -tyylistä kirjaa. Sellaisen olisin heti pyytänyt joko joulu- tai syntymäpäivälahjaksi ja harrastuneisuuttani tukenut isäni (joka osti minulle mm. yhden hienon Nikolai IIn perheestä kertovan kuvakirjan saatuaan jonkun kirjoituspalkkion) olisi tämänkin eittämättä minulle hankkinut. Tänään herää kuitenkin kysymys: minkä ihmeen takia? Riittääkö selitykseksi se, että olin kiinnostunut historiasta ja sen kautta myös ihmisistä? Vastatakseni tähän kysymykseen minun tulee varmaan lukea lehtileikkeitä huolellisemmin lävitse ja tutkiskella asiaa sydämessäni. Nyt tavarasuhdettani jonkin aikaa työstäneenä minulla on kuitenkin yksi teoria selitykseksi. Lapsuuteni materiaaliset puitteet olivat niin ankeita, että se ajoi myös tällä saralla etsimään kauneutta. Kuninkaalliset asuvat linnoissa ja palatseissa, heillä on upeita saleja, upeita huonekaluja, upeita käyttö- ja koriste-esineitä, rikkauksia ääretön määrä. Kun 1970-luvun koulutyttö kerää lehtileikkeitä suoraan sanottuna, ja nyt pyydän sanavalintaani jo etukäteen anteeksi, paskanväriseen muovikansioon (koska muunlaista ei ole kotona ja/tai kaupan valikoimissa ole ollut saatavilla ja/tai ei ole ollut varaa hankkia kauniimpaa) voin vain tänään lohdullisesti ajatella, että nuo ajat ovat ohitse ja tänään voin ympäröidä pitkälti itseni vain omasta mielestäni kauniilla kansioilla, muistikirjoilla, kirjoilla ja taiteella. Tähän on tultu ja olen elämälle siitä kiitollinen.

Kaivettuani kansioni ja leikevihkoni arkiston uumenista, jäin sitten illalla lukemaan etenkin naistenlehdistä saksittuja pikku-uutisia. Olin tikahtua nauruun, koska 1970-luvun toimittajien tekstit ja Monarkian muruset näyttävät kuuluvan samaan genreen -- niissä leikitellään taitavasti sanoilla ja tanssitaan akrobaattisen ammattimaisesti ihailun ja ironian nuoralla. On prinssi-ressua, kuningatar Julianan kullannuppua, ja söpöjä lapsia liian niukassa tukkamuodissa. Kuningatar Silvia on hillityn kuninkaallisesti muodistanut kampaustaan. Löydän samanlaista verbaalista ilottelua Monarkian murusista ja etenkin sen mariginaaleihin lisätyistä kirjoittajien kommenteista. Ne inspiroivat lukijaa myös tekemään omat sivuhuomautuksensa joko omaan tai samaan tyyliin! Nämä lisäykset ovat kirjan ehdoton suola, ja antavat viehkon lisän muutoinkin onnistuneeseen taittoon ja formaattiin. Samalla jään kuitenkin miettimään Monarkian murusten kohdeyleisöä. Olisinko koulutyttönä kuitenkaan osannut arvostaa ironista lähestymistapaa tai edes ymmärtänyt sitä? Rohkenen epäillä kypsyyttäni vastaanottaa edes hienostunutta kritiikkiä ihailemieni kuninkaallisten elämäntapaa kohtaan. Koulutyttöjä iäkkäämmän naiset saattavat olla ehkä vielä konservatiivisempia sen suhteen missä sävyssä heidän ihailun kohteistaan kirjoitetaan. En silti epäile, etteikö Monarkian muruset ole löytänyt lukijakuntaansa toisaalla, mutta nämä eivät ole niitä ihmisiä, joiden ehkä lähtökohtaisesti olettaisimme nauttivan kirjan sisällöstä.

Siitä huolimatta juuri Monarkian muruset saa lukijan pohtimaan syvemmin juuri ihailemisen ilmiötä. Miksi me "tavikset" ihailemme kuninkaallisia ja miksi me seuraamme heidän elämäänsä lehtijutuista, kirjoista ja televisio-ohjelmista? On luonnollista, että monilla nuorilla ja vanhoillakin on esikuvia, ammatillisia tai urheilullisia, esimerkiksi, joita voidaan jopa suorastaan palvoa, koska he ovat saavuttaneet jollain elämän saralla jotain "suurta", sellaista mikä ansaitsee kunnioituksemme. Mutta että ihailemme ihmisiä, jotka ovat asemassaan joko syntyperänsä tai naimakaupan ansiosta? Ja että suomalaiset saattavat fanittaa jotain ulkomaalaisia kuninkaallisia? 

Tapaus noin 15 vuotta sitten on jäänyt mieleeni kun elimme vanhanaikaisten diojen viimeisiä aikoja ja vein erästä esitelmää varten valokuva-albumin yliopiston AV-keskukseen saadakseni yhdestä valokuvasta dian. Noutaessani albumia takaisin ja diaa keskusesta, tilauksia vastaanottava vanhempi rouva silitti albumin sinisiä kansia ja huokaili vilkaistessaan vielä Persian vallastasyöstyn shaahin, shaahittaren ja kruununprinssin muotokuvia. Hän kysyi pieni kateuden värinä äänessään että mistä olin tällaisen albumin saanut käsiini. Vanhempani kutsuttiin 1971 Iraniin shaahin ökyjuhliin ja olivat päässeet myös kättelemään hallitsijaparia.

Tänään Monarkian muruset oli minulle piristävä lukukokemus ja suosittelen sitä siksi kaikille, jotka kaipaavat piristystä elämäänsä. Haudanvakava elämä on taatusti tappavaa ja hersyvät naurut ovat aina välillä tarpeen. Itse pääsin kosketuksiin kuninkaallisten kanssa toukokuussa 2002, jolloin jouduin ex tempore järjestämään parin viikon varoitusajalla jordanialaisen prinssin ja prinsessan epävirallisen vierailun Helsingissä ja toimimaan heidän seuralaisenaan muutaman päivän ajan. Olisi liian pitkä juttu kertoa, miten tähän jamaan jouduin, mutta jälkeenpäin katsottuna kokemus oli sekä mielenkiintoinen että hyvin opettavainen. Sain prinssiltä vierailun jälkeen käsinkirjoitetun kiitoskirjeen, joka on kyllä säilössä mutten tiedä missä. Prinssi ja prinsessa olivat silloin nuoria, kouluttautuneita, fiksuja ja myös erittäin sympaattisia. Prinsessa on kuvista päätellen yhä kaunis. Monarkian murusissa Jordanian kuningashuoneesta on aika vähän informaatiota ja se jättää kertomatta yhden olennaisen yksityiskohdan: sukuun on naitu useampiakin eurooppalaisia naisia, esim. yksi södertäljeläinen ja yksi islantilainen. Meillä jokaisella on siis periaatteessa mahdollisuus päästä kuninkaalliseksi, jos siis sellaiseksi tahtoo. Omat ambitioni ovat aina olleet jossain ihan muualla. Ja jordanialaisten kuninkaallisten korkeuksien emännöinti osoitti myös sen, että kultainen häkki on yhä todellisuutta monarkeille, koulutuksesta ja muutoin moderneista elämäntavoista huolimatta. Lähtöpäivänsä aamuna prinssi ja prinsessa toivoivat voivansa viettää aikaa ihan kahdestaan ja käydä shoppaamassa tuliaisia lapsilleen. Kun tulin iltapäivästä hyvästelemään heidät hotellille, kertoivat he innostuneena ostaneensa evästä ja syöneensä lounaan Espan puistossa. Se vaikutti olleen yksi vierailun kohokohdista -- he pystyivät tekemään Helsingissä jotain sellaista, mikä kotonaan olisi ollut täysin mahdotonta. 

Tämän postauksen lopuksi aloin miettimään sitä, kuinka paljon kuninkaallisista hahmoista on kirjoitettu draamaa ja romaaneja, vaikka sellaista maailmankirjallisuuden lempihahmoa minulle ei nyt äkkiseltään tule mieleen. Voimme kaikki miettiä ketä ne voisivat olla, olisi kiinnostavaa kuulla kuka kuninkaallinen ja mikä romaani on tehnyt teille tällä saralla vaikutuksen. Ja tosiaan, nykypäivänä kuninkaallisten elämää voi seurata myös somessa. Tämän kevään omakohtainen yllätys oli kun Dubain kruununprinssi alkoi seurata minua Twitterissä. Elämä on yllätyksiä täynnä.