sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Entinen ruipelo lukee Hämeen-Anttilan Painon


Eihän assyriologin pitänyt mitään tällaista kirjaa ostaa. Käväisin kuitenkin viime maanantaina NIDE-kaupassa ja sitten Virpi Hämeen-Anttilan (1958 -) Paino Miten pääsin sinuiksi kehoni kanssa (Otava 2020) löysi tiensä yöpöydälleni. Kevään aikana luin joitain kirjasta ja kirjoittajasta tehtyjä juttuja ja ajattelin, että en kuulu tämän teoksen kohderyhmään lainkaan. Kirjakaupassa opus aiheutti kuitenkin outoa kihelmöintiä sormenpäissä: halusin kurkistaa minulle samaan aikaan sekä tuttuun ( Hämeen-Anttilan ja minun välisistä yhteyksistä olen kirjoittanut täällä, romaanin Tapetinvärinen (Otava 2012) yhteydessä) että täysin tuntemattomaan maailmaan. Olen aika ehdoton sen kanssa mitä luen, hyvin harvoin tartun mihinkään kirjaan, mikä sijoittuu kuplani ulkopuolelle. Tällä kertaa se kannatti!

Kirja on Hämeen-Anttilan kertomus elinikäisestä kamppailusta painon kanssa. Kuten alaotsikko paljastaa, hän on sittemmin päässyt sinuiksi kehonsa kanssa. Teos on siis autobiografinen eikä anna varsinaisesti mitään ohjeita siitä miten muut ihmiset voisivat hallita painoaan tai kehittää omaa kehopositiivisuuttaan. Tekstissä on paljon tilastoja ja faktaa ja loppuosaan onkin koottu aiheeseen liittyviä kirjallisuuslähteitä. Keskiössä on henkilökohtainen kokemus ja näkemys, jota ryyditetään myös omalla piirroskuvituksella. Lukukokemus on vaikuttava monella tapaa.

Ennakko-oletukseni, suoraan sanottuna ennakkoluuloni, tällaista kirjaa kohtaan oli suuri. Ajattelin, että nainen, joka kirjoittaa kehityskertomuksen lapsuudesta 60+ -aikaan pystyy tarjoamaan kannustavan ja positiivisen esimerkin ainoastaan ihmisille, jotka ovat edes jossain elämänsä vaiheessa olleet ylipainoisia ja jotka tarvitsevan vertaistukea havaitsemaan sen, että myös muut, kuten nyt tämä kustantajan rakastetuksi luonnehtima kirjailija on kokenut painoon liittyviä vaikeuksia elämässään. Minunlaiselleni ruipelolle kirja tuskin antaa mitään.

Itse en ole koskaan laihduttanut, enkä ennen tätä postausta tiennyt painoindeksiäni enkä yli 50 vuotta elettyäni vieläkään ole oikein perillä siitä minkälaisia kalorimääriä syömäni ruoat sisältävät. Lapsuudenkodissani ja/tai myöhemmissä kotitalouksissani ei ole ollut henkilövaakaa, paitsi viimeisten vuosien ajan (koska appivanhempien jäämistön vaaka ajautui meille) enkä ole lääkärissä osannut kuin arvioida painoani. En "harrasta" mitään kuntoilua, mutta hyötyliikuntani määrä on kohtuullinen (siitä vielä alempana pari lausetta). Olen joltain osin se ranskalaisnainen, jonka Hämeen-Anttila ajattelee ryhtyvän oitis laihdutuskuurille kun paino nousee kilon (s. 113), paitsi etten tiedä jos painoni nousee kilon enkä ole tosiaan koskaan ollut laihdutuskuurilla. Kaikki hoikat tai normaalipainoiset naiset eivät noudata millintarkkaa ruokavaliota ja/tai kuntoile säännöllisesti, vaikka se ylipainoisista saattaa siltä vaikuttaakin.

Painon yksi suuri anti minulle oli oivallus siitä, kuinka suurimmalla osalla ihmisistä, huolimatta heidän älykkyydestään tai rationaalisuudestaan, on jonkinnäköisiä ulkonäköpaineita ja nämä henkiset kompleksit tekevät sokeaksi sille, että ihmiset eivät ensisijaisesti "tuijota" ja kiinnitä huomiota muiden ihmisten olemukseen vaan stressaavat sitä minkälaisen vaikutuksen itse tekee muihin. On vaikeaa asettua toisen ihmisen asemaan jos se näyttää poikkeavan omasta tilanteesta ja tästä syntyy monenlaisia illuusioita. Hämeen-Anttila lähtee siitä ennakko-oletuksesta, että koska tänään ihannoidaan langanlaihoja naisia, kaikki tytöt ja naiset tietoisesti pyrkisivät siihen ihanteeseen ja että tämä yleinen ihanne olisi sekä liikalihavuuden että anoreksian taustalla. Tai että jos tyttö on luonnostaan hyvin hoikka, suorastaan alipainoinen, hän olisi automaattisesti tyytyväinen kehoonsa ja tämä tyytyväisyys heijastuisi lapsen koko muuhun elämään.

Olin lapsena ruipelo eikä elämäni ruipelona ollut luultavasti sen onnellisempaa tai onnettomampaa kuin likitulkoon samoihin aikoihin parin kilometrin päässä varttuneella Hämeen-Anttilalla. Olin alipainoinen ruipelo, osittain geneettisistä syistä ja osittain varmasti siksi, että olin kranttu syömään "oikeaa ruokaa". Alipainoisuuteni herätti kummeksuvia kommentteja vieraissa aikuisissa. Meillä kylässä käyneet afrikkalaiset lääketieteenopiskelijat kauhistuivat: he kiikuttivat kotiini ison pullon pahalta maistuvaa ruokahalua herättävää lääkettä, vaikka sairaanhoitaja-äitini yritti rauhoittaa heitä siitä, että tyttö on ihan terve -- "hän nyt vain on sellainen kuin on". Lääkepullosta muodostui minulle iso mörkö jääkaapissa ja isoveljeni toisinaan uhkailivat juottaa sitä minulle väkisin. Onneksi minua ei pakotettu nielemään vaalenapuhaista pahanmakuista litkua.

Kun ruipelo tulee murrosikään, ei elämä niinikään ole täysin ongelmatonta. Pojat haukkuivat laudaksi, tukka ja iho olivat rasvaiset, minulla oli lisäksi pahat ovulaatio- ja kuukautiskivut. Monet aikuiset epäilivät anorektiseksi, vaikka en sitä ollut. Olisin kernaasti ollut hieman pulskempi, normaalimpi. Minulle ei vain maistunut ruoka, äitini valmistama terveellinen ruoka ei kiinnostanut minua lainkaan. Ainoastaan herkut. Tykkäsin suklaasta, karkeista, pullasta, jäätelöstä ja perunalastuista. En saanut niitä koskaan isoja määriä, mutta tulin yhdestä suklaapatukasta niin kylläiseksi, ettei päivällistä tarvinnut syödä. En periaatteessa tiennyt minkälainen tunne nälkä oli. Alipainoisuudesta (pahimmillaan painoindeksini oli pituuskasvun päätyttyä alle 17) tai muista tekijöistä johtuen olen kärsinyt kuukautisten poisjäämisestä, lasten syntymien jälkeen pahanlaatuisista PMS-oireista ja nyt viime vuosina vaikeista vaihdevuosivaivoista, vain jotain tähän listatakseni.

Hämeen-Anttila liittää ylipainon tuoman huonon olon ja häpeän huonoon itseluottamukseen ja minä en välttynyt siltä tunteelta, että hän ajattelee kaikilla hoikilla ihmisillä olevan automaattisesti hyvä itsetunto, joka myös tuo mukanaan etuoikeutetun aseman yhteiskunnassamme. Oma kokemukseni on, että alipainoisuus luo naiselle samankaltaisia uskottavuusongelmia kuin ylipainoisuuskin, thin privilege  on omasta näkökulmastani katsottuna ylipainoisten ihmisten päässä asustava harha. Jos näin olisi, olisin eräässäkin tutkijapaikan haussa päihittänyt "kilpailijattareni" mennen tullen. Lapsena jouduin paljon pitämään sisaruksilta perittyjä vaatteita ja kesti myös pitkään ennen kuin rohkenin poikkeamaan isosiskoni poikatyttömäisestä pukeutumisesimerkistä ja pitämään sellaisia vaatteita, joista itse pidin. Sen jälkeen olen usein tuntenut itseni akateemisessa maailmassa ylipukeutuneeksi ja kokenut myös jopa suoraa vähättelyä miespuolisten kollegoiden taholta, jotka usein ajattelevat, että päässäni pyörivät vain jakkupuvut, kengät ja leveälieriset hatut. Olen kuitenkin pitänyt pääni enkä muuttanut tyyliäni ja mukautunut massaan, osaksi myös sen vuoksi, että olen introvertti ja ujo: siisti pukeutuminen luo ympärilleni suojamuurin, jonka taakse voin kätkeä epävarman mielen. 

Hämeen-Anttila kuvaa kirjan eri luvuissa paljon sitä, minkälaisessa kauneusihanteiden maailmassa elämme tänään ja kritisoi voimakkaasti sellaisia aikamme ilmiöitä vastaan kuin hoikkuusideologia, laihdutus- ja terveysbisnes ja etenkin erilaiset tv-sarjat, joissa tehdään elämäntaparemontteja, lasketaan kaloreita ja pudotetaan kilpaa painoa. Tämä on erinomaista -- ihmisiä rahastetaan tänään monenlaisilla terveyteen liittyvillä asioilla. Hän sivuaa lyhyesti sitä, että maailmanhistorian aikana laihuutta ei ole ihailtu ja tavoiteltu yhtä paljon kuin nyt (taidehistoria näyttää, että pyöreät muodot naisilla koettiin kauniiksi), tosin hoikkuushulluus ei ole tänäänkään valloittanut koko maailmaa. Kun 1990-luvulla kokosin väitöskirjamateriaalia Turkissa, olomuotoani hämmästeltiin siellä usein hyvin avoimesti ja myös tuore aviopuolisoni sai osansa. Suurkaupunkeja lukuunottamatta vaimon tulee Turkissa olla hyvin "ruokitun" näköinen -- naimisissa olevan naisen pyöreys on korkean elintason merkki, miehellä on varaa ruokkia vaimoaan. Tuore puoliso pääsi pälkähästä vain sillä, että olimme olleet naimisissa vasta vuoden pari :). Maailmanhistorian kaikkina menneinä aikoina ihmiset ovat suurimman osan aikaa kamppailleet pysyäkseen hengissä ja biologisen lisääntymisvietin vuoksi pyöreämmät naiset ovat olleet attraktiivisempia kuin langanlaihat. Ei ole kovin pitkä aika siitä kun miehet etsivät vielä puolisoikseen "hyviä synnyttäjiä", heidän ihannemittansa olivat varmasti jotain muuta kuin esimerkiksi minun. 

Voisin vielä jatkaa muutaman kappaleen verran, esimerkiksi niistä monista asioista, painoa lukuunottamatta, joissa koin Hämeen-Anttilan kanssa jonkinasteista samaistumista -- yritän hieman tiivistää. Häntä ei varmasti lohduta lainkaan se, että alipainoinen on kokenut itsetunto-ongelmia tai epävarmuutta tai että esimerkiksi kaamosmasennus on ajanut minutkin himoitsemaan rasvaisia ruokia tai että minäkin häpesin lapsena rumia vaatteitani tai hirvittäviä silmälaseja, joita oli pakko pitää. Vihasin koululiikuntaa, pelejä, kilpailemista vaikka pidin luistelusta, uinnista ja pyöräilystä. Tunnen edelleen huonoa omaatuntoa siksi, että ymmärrän elämäni olleen siinä mielessä "parempaa", ettei minulla ole ollut lapsena influenssakierrettä pahempia sairauksia ja esimerkiksi aikani ja energiani ei ole koskaan valunut hukkaan sellaisiin aktiviteetteihin kuin jatkuva painonpudotus, kalorien laskeminen tai näihin aiheisiin liittyvän median seuraaminen. Pidän ruoanlaitosta ja rakastan etenkin italialaista ja turkkilaista ruokaa, mutta jos olen yksin ja uppoutunut työhöni, ruoka on viimeinen asia mitä ajattelen. Nautin myös ravintoloissa syömisestä, etenkin matkoilla ollessa, vaikka en sinänsä arvosta ns. fine-dining -genreä. Hyvä ja yksinkertainen on parasta ja olen viime aikoina todennutkin olevani synnynnäinen intuitio-syöjä mottonani "kaikkea kohtuudella". Nyt 50+ vuotiaana vaihdevuosi-ikäisenä painoni on ns "normaali" (painoindeksi 21), mutta en edelleenkään tiedä ruokieni kalorimääriä ja vaikka tunnen toisaalla olevani "pulskassa" kunnossa, tiedän että tämä on nyt luultavasti iänmukainen normaali, enkä suunnittele edes parin kilon pudottamista. Syön vain ruokaa mitä tekee mieli. Runsaan kuuden vuoden ajan kuningas Mesilim on pitänyt huolen päivittäisistä kävelylenkeistä, mutta ulkoilen enemmän sen vuoksi, että raitis ilma edistää aivotoimintaa kuin pitääkseni painoni kurissa. Axel Munthe hoiti aikoinaan monia "hysteerisiä" naispotilaita ja suositteli heitä ottamaan lemmikkikoiran -- se kohottaa kaiken ikäisten naisten elämänlaatua. Muutoin haahuilen kilometrikaupalla arkeologisissa kohteissa, kaupungeissa, museoissa ja kirjakaupoissa. 

Suosittelen Painoa lämpimästi myös sellaisille lukijoille, jotka eivät ole kärsineet liikakiloista. Itse tutustuin maailmaan, jota en aikaisemmin tuntenut ja se on ihmiselle aina hyväksi. Paino muistutti jälleen myös siitä, että ulospäin monen "kadehdittavan" ihmisen elämä näyttää paljon hohdokkaammalta kuin se onkaan. Kun muistaisimme tämän, meidän olisi helpompi kestää ja olla armollinen itsellemme kaikkine epätäydellisyyksineen. Jokaisella on oma ristinsä.

sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Äitienpäivänä Gardellia ja Barzinia


Assyriologi on oman, jo yli 20 vuotta jatkuneen "äitielämänsä" aikana ollut hyvin usein äitienpäivänä työmatkalla. Tänäänkin olisin ollut ilman korona-viruksen tuottamia muutoksia kalenteritapahtumiin todennäköisesti Turkissa. Meidän perheessä äitienpäivään ei ole ladattu mitään ylimaallisia paineita tai odotuksia. Jos olen kotona, mennään ulos syömään ja sään salliessa nautittu jätskit Merisatamassa. Tänä vuonna olen juuri äitienpäivän alla pohtinut paljon vanhenevia äitejä -- luin viikolla Jonas Gardellin (1963-) romaanin Till minne av en villkorslös kärlek (Nordstedts 2018) joka ilmestyi viime syksynä suomeksi nimellä Ehdottoman rakkauden muistolle (Johnny Kniga) Otto Lappalaisen käännöksenä.
En ole Gardellin aikaisempia romaaneja lukenut -- Ehdottoman rakkauden muistolle järisytti minua aika tavalla. Kertomus on autofiktiivinen ja kuvaa äidin elämänkaaren lisäksi sukutaustoja, Gardellin vanhempien parisuhdetta ja avioliittoa. Voisi ajatella, että "suku- ja perhetarinat" olisivat loppuunkaluttuja aiheita, mutta tässä pätee Leo Tolstoin aloitusrepliikki Anna Kareninaan (WSOY, suomennos Eino Kalima): Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Gardellin äiti oli hyvin erityinen persoonallisuus ja hänen elämänsä erityislaatuinen, mutta silti se käy esimerkkinä lukemattomista naisista sotienjälkeisenä aikana. Älykäs nuori nainen opiskelee kyllä akateemisen loppututkinnon, mutta perheen perustamisen myötä hänelle jää "kodinhengettären" osa, vaikka avioliiton alussa olikin jollain tasolla sovittu, että mies tohtoroituu ensin ja sitten on äidin vuoro jatkaa tutkimuksiaan ja uraansa. 
Ingegärd blir hemma. Varje gång hon skulle kunnat återvända till universitetet blir hon gravid på nytt. Axlar en roll som husmor och hemmafru som hon aldrig velat ha... (s. 105) 
Ingegärd ei ompele eikä neulo, ei leivo pullaa eikä pidä ruoanlaitosta. Gardellin lapsuudenkodissa on kirjahylly, kodin keskipiste, joka kertoo vanhempien rakkaudesta kirjoihin ja sivistykseen -- se on täynnä kaunokirjallisuutta, tietoteoksia ja eksistentiaalista filosofiaa. Kirjakokoelma jähmettyy eikä sitä kartuteta ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Lasten ollessa vielä alaikäisiä mies jättää perheensä ja Gardellin isä onnistuu kääntämään avioliiton epäonnistumisen täysin vaimonsa syyksi. Gardellin äidin elämä järkkyy totaalisesti eikä hän toivu koskaan. Äiti sairastuu myös Alzheimeriin, joka ilmenee hyvin äärimmäisinä oireina. Ja silti äiti pysyy äitinä, pojalla oli hyvin erityinen side ja yhteys synnyttäjäänsä eikä tuo rakkaus haihdu vaikka sama äiti olikin pakottanut hänet epäinhimillisiin asioihin ja sättinyt häntä armotta sairautensa vaikeimpina aikoina. 
Ihastuin Gardellin taidokkaaseen tapaan kuvata sitä miten jokaisella ihmisellä ja perheellä on omat tarinansa ja legendansa ja miten nämä sijoittuvat jokaisen mielessä tai perheen kollektiivisessa muistissa omaan aikajärjestykseensä. Tämä aikajärjestys ei suinkaan aina noudata "faktuaalista" kronologista janaa ja saattaa sisältää elementtejä, jotka tiukka historiantutkija tai biografisti saattaa tuomita täysin fiktionaalisiksi. Tämä aihe kiehtoo minua niin paljon, että siitä kirjoitan joskus pidemmästi, nyt keskitytään äitiyteen ja tavaroihin.

Gardellin äidin Alzheimer ilmeni mm. siten, että Ingegärd tuhosi elämänsä dokumentteja. Hoitokodin huoneessa on jäljellä enää vähän esineitä eletystä elämästä -- kirjoja hän on mutiloinut, osasta puutuu kannet ja osasta on jäljellä vain kannet. Valokuvat on revitty pieneksi silpuksi. Ne kertovat karua kieltä siitä mitä Alzheimer tekee ihmisen sielulle. Kun muisti katoaa, minuus pirstaloituu. 
Päällimmäinen tunteeni lukiessani Gardellia: VOI APUA! Alzheimeriin sairastuminen on pahinta mitä voin pelätä kokevani vanhoilla päivilläni, jos sellaisia joskus koittaa. En toivo sitä itselleni enkä etenkään lapsilleni. Oma äitini menehtyi syöpään 72-vuotiaana, mutta oli jotakuinkin täysjärkinen kutakuinkin loppuun saakka. Kiitollinen hänelle niin monesta.

Ja sitten vielä pari sanaa Beniamo Barresen (1986-) dokumenttielokuvasta Katoava äitini, katsottavissa ainakin tämän vuoden loppuun saakka YLEn Areenassa. Benedetta Barzini (1943- ) on eräällä tavalla täydellinen vastakohta Alzheimeriin sairastuneelle Gardellin äidille: seitsemänkymppisenä hän päättää aloittaa uuden elämän, kadota maailman näkyvistä. Barzini saattaa vaikuttaa osin "vanhuudenhöperöltä", mutta silti hänellä on vielä ajatuksensa ja hän kontrolloi terävästi omaa elämäänsä. Barrese kuvaa äitiään, hän on vastenhakoinen ja kiroilee estoitta kameralle ja pojalleen, mutta suostuu kuitenkin hetkittäin myös poseeraamaan samalla tavalla kuin aikoinaan huippumallin töitä tehdessään. Barzinilla on läpitunkevan tympeä ja tuikea intellektuellin katse, mutta hetkittäin hän väläyttää sädehtivän hymynsä. Barresen varhaisemmat filminpätkät ovat myös paljonpuhuvia: niissä hänen äitinsä tanssii ja hassuttelee lastensa kanssa. 
Lumoutuneena katson Barzinin kotia. Se on täynnä tavaraa ja seinät ovat täynnä kaikennäköisiä kuvia, huolimatta siitä, että Barzini on sitä mieltä että kaikki kuvat ovat valhetta. Hän säästää huippuvaatemerkkien logopaperikasseja  piilossa, salaisessa häpeäpaikassaan, poika arvelee niiden olevan melko tarpeettomia (vaikka todellisuudessa näitä kasseja kerätään ja toiset ovat valmiita maksamaan niistä suuria summia). Ja iso osa dokumenttia näyttää kuinka Barzini tekee "kuolinsiivousta", ennen katoamistaan. Miten se onnistuu? Lopussa nähdään Barzini älykäs pilke silmäkulmassaan, koko filmin huippuhetki. Katso dokumentti, se on katsomisen arvoinen myös tusinan kertaa.

Toivon olevani parinkymmenen vuoden päästä henkisesti yhtä skarpissa kunnossa kuin Barzini. Hänen vanhan tupakoivan naisen rohiseva yskänsä toi riipaisevasti mieleeni oman äitini. Melkein opussa Barzini toteaa pojalleen: miten ihanaa lapsellisuutta olen synnyttänyt. Se on äitien ruolo prioritario.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Assyriologi, aika, tavara ja ymmärrystä jemmareille



Assyriologi on viettänyt nyt viitisen viikkoa kotonaan. Berliinin jälkeen olin "virallisesti" karanteenissa sen suositellut neljätoista päivää, mutta elänyt elämää liki karanteenimaisissa olosuhteissa senkin jälkeen.
Monenlaista ajatusta on pyörinyt päässä ja ennenkaikkea monista kirjoista olisi voinut postata yhtä sun toista. Minulla on useita tasaisesti akkumuloituvia taideaiheisten romaanien, taiteenteoriaa, keräilyä, taidekauppaa ja väärennöksiä käsittelevien kirjojen pinoja. Niistä kaikista olen (joskus) aikonut, yhdessä tai erikseen, kirjoittaa jotain -- niin monta inspiraation hetkeä, elämäni on rikasta! Mutta mistä saisin lisää aikaa?

Henkisesti olen jaksanut tätä poikkeustilaa kohtalaisen hyvin. Minua kaihertaa tosin se, että sairaita tai iäkkäitä läheisiä ei voi tavata fyysisesti ja perusarki täällä kotona on niin monotonista, että siitä on vaikeaa ammentaa mitään kerrottavaa viesteissä tai videopuheluissa. Muutoin työolosuhteeni täällä kotona eivät ole muuttuneet juuri lainkaan, koska vietän kotona muutoinkin suurimman osan aikaa työhuoneessani. Jonkin verran olenkin "ahdistunut" siitä, että sosiaalisessa mediassa niin monella tuntuu aika (mystisesti?) lisääntyneen ja he keksivät ja tekevät kaikennäköisiä "puhdetta", pitkästyvät kotonaan ja purkavat ylimääräistä energiaa siivoamiseen, leipomiseen, kokkaamiseen, tv-sarjakatselumaratoneihin ja ties mihin. Toisilla on enemmän aikaa lukea, se ilahduttaa. Oma aikani ei ole lisääntynyt, se kuluu yhtä varkain ja yhtä nopeasti kuin ennenkin, siis aivan liian nopeasti. Ajan kulumisen vauhdin tuntemukseen ei vaikuta se, viettääkö päivän löysäillen tai esimerkiksi kodinhoidollisissa välttämättömyyksissä, tekemättä juuri mitään, tai intensiivisesti lukien ja kirjoittaen, menneisiin maailmoihin uppoutuen. Koko ajan on sellainen tunne, että muut ihmiset saavat aikaan paljon enemmän... Tiedän että tuo tunne on vain harhaa ja toisaalla rauhoitan itseäni sillä, että minulla ei sinänsä ole kiire mihinkään. Teen rakastamiani asioita siinä tahdissa kuin teen, sen pitäisi riittää. Kaunokirjallisuuttakin luen pääsääntöisesti hitaasti ja nautiskellen, etenkin jos erittäin hyvä romaani sattuu kohdalle. Pascal Mercierin (1944- ) uusimman, Das Gewicht der Worte (Hanser 2020), sain päätökseen vasta viiden viikon jälkeen (toki sivujakin oli n. 600 ja luen samanaikaisesti myös muitakin ei tutkimuskirjallisuuteen liittyviä teoksia). 

Näinä päivinä olen ajan tuntemuksen lisäksi pohtinut sitä, miten pandemiaa edeltänyt elämäntapani, "periaatteeni" ja ostoskäyttäytymiseni nyt vaikuttavat elämääni poikkeusoloissa. Olen koko aikuisikäni matkustanut paljon ja oleskellut pidempiäkin aikoja ulkomailla. Suurin osa ulkomaanmatkoistani ovat olleet työperäisiä, mutta koska työni on harrastukseni ja harrastus on työni, olen pääsääntöisesti nauttinut joka hetkestä ja ammentanut henkistä rikkautta lähes kaikkialta missä olen käynyt. Henkisiä koteja minulla on monessa paikassa, etenkin Välimeren piirissä. Tälle vuodelle olin suunnitellut maaliskuisen Berliinin jälkeen useampiakin matkoja -- Italiaan, Turkkiin, Islantiin, uudestaan Italiaan ja jälleen tutkimushommiin Berliiniin. Näistä jäljellä ovat todennäköisemmin enää marraskuinen periodi Berliinissä, ainakin toivon niin. En harmittele, vaikka pääsiäisen jälkeisellä viikolla Espoossa satoi vielä runsaasti lunta, juuri silloin kun olisin ollut Bolognassa kokoustamassa. Turkkiin suuntautuvien työmatkojen suhteen olen jo kymmenisen vuotta lähtenyt siitä, että matkustan sinne joka vuosi, niin kauan ja aina kuin se on mahdollista. Tämä periaate sen vuoksi, että kymmenen vuotta sitten en olisi voinut ajatella tilannetta, jossa Syyriaan matkustaminen on mahdotonta ja lähdin siitä, että jotain yhtä absurdia voi tapahtua myös Turkin suhteen. Syyrian läksyni oppineena olen siis ottanut tuhansia valokuvia tutkimuksiani varten, maastoissa ja museoissa. Siksi toukokuisen matkan peruuntuminen ei juurikaan vaikuta erään kirjan kappaleeseen, jota parhaillaan kirjoitan. Pari monumenttia olisi ollut hyvä nähdä uudestaan, mutta ne eivät estä tekstin valmistumista ja syksyllä arvioidaan tilannetta sen osalta, voisiko Turkissa lähteä pikaisesti piipahtamaan. 

Kirjat ja suhteeni niihin liittyyvät sekä elämäntapaani että ostoskäyttäytymisiini. Vielä Berliinissä ollessani luin siitä, kuinka ihmiset Suomessa ryntäsivät kirjastoihin hakemaan lukemista ennen niiden sulkeutumista. Paniikki-ilmapiiriä näytti olevan ilmassa ja eräs runoilija, jota seuraan Twitterissä, näyttää alkaneen säännöstellä lukemisiaan, ettei luettava vain loppuisi kesken. Pysyin tyynenä ja olin tyytyväinen siitä, että minulla on yli sadan lainan kokoelma tutkimuskirjallisuutta työhuoneessani sekä lukemattomien lukemattomien itselle hankittujen kirjojen pinot kotini ylätasanteella, puhumattakaan muutoin laajasta kotikirjastosta. Minulta ei koskaan loppuisi lukeminen kesken. Olen myös etuoikeutettu sen suhteen, että valtaosa sähköisesti saatavilla olevasta, minulle tarpeellisesta tutkimuskirjallisuudesta on käytössä niin halutessani (vaikka mieluummin aina luen paperista versiota, etenkin kaunokirjallisuuden osalta). Maltan odottaa niitä joitakin teoksia, joita nyt työn alla oleviin kirjoitustöihin tarvitsisin ja jotka juuri nyt ovat ulottumattomissani. Tästä huolimatta toivoisi, että kirjastoille järjestettäisiin mahdollisuus asiakkaiden noutaa tilattuja kirjoja -- tällä olisi varmasti monella tapaa suuri yhteiskunnallinen merkitys.

Runsaudenpula kirjojen suhteen ei ole estänyt käymästä kirjaostoksilla NIDE-kirjakaupassa. Toivon tämän pienyrittäjän selviytyvän vaikeista ajoista, jo ennen Berliinistä paluuta ostin lahjakortin (jota en ole vielä lunastanut) & karanteenin päättymisen jälkeen olen käynyt liki viikoittain ostamassa pari kirjaa vaikken niitä sinänsä tarvitsisi juuri nyt. Olen huono ostamaan mitään verkkokaupoista & olen ollut kiitollinen NIDE-kaupan pitäjille mahdollisuudesta tehdä ostokset myymälässä. Se on ollut henkiselle hyvinvoinnilleni olennaisen tärkeää.

Ja jotain vielä muusta tavarasta: tämän päivän Hesarissa on toimittaja ja kirjailija Maria Mannerin kolumni "Ymmärrystä jemmareille". Kolumnissa käsitellään tavarasuhdettamme ja sitä miten Manner itse on vasta pandemian aikaan alkanut hieman ymmärtämään sitä, miksi isoäidit eivät heitä käytettyjä jugurttipurkkeja tai leipäpussinsulkijoita menemään vaan kasaavat niitä pahanpäivänvaralle. Oivaltavaa oli mm. se,  miten viime sodat eläneet ihmiset kenties pitäisivät järjettömänä sitä, että nykyään keskiluokkaiset ihmiset voivat laittaa tavarat kierrätykseen ja ajatella, että­ tarpeen tullen voi aina ostaa uuden. Paljon roinaa omistavia pidetään rahvaanomaisina, mutta monien halveksumat härpäkkeet kuten leipäkone tai kuntopyörä ovatkin yhtäkkiä poikkeusoloissa osoittautuneet hyödyllisiksi ja tarpeellisiksi. Suhteemme tavaraan on radikaalisti muuttunut viimeistään 1990-luvun laman ja nettishoppailun myötä. Aikamme ilmiöistä kuten konmarista tai minimalismista olisi tuskin tullut suosittuja isovanhempiemme aikaan, koska silloin harvoilla ihmisillä oli varaa hankkia valtavaa määrää tavaraa ja sitten nähdä vaivaa niiden poisheittämisessä. Ammattimaisia järjestelijäammattilaisia ei ollut. Esineiden iloa säkenöivä aspekti ei ollut tärkein, vaikka moni vuosikymmeniä palvellut tarvekalu saattaa hehkua kertakäyttöisyydelle vierasta estetiikkaa. 
Tärkeintä oli hengissä selviäminen ja sitä taustaa vasten käyttökelpoisen tavaran poisheittäminen tai "vastuullinen kierrättäminen" "ilotarkistuksen" jälkeen voisi tosiaan kuulostaa degeneraation ja turmeltuneisuuden huipulta. Ytimessä on kysymys siitä, mikä on materiaalisen vaurastumisen ja globalisaation myötä mennyt vikaan? Toisaalla täytyy ymmärtää menneitä sukupolvia ja heidän tarvettaan varautua pahanpäivänvaralle. Mannerin kolumnista saa turhaan etsiä muotisanaa kuolinsiivous, nuorempi sukupolvi on usein sitä mieltä, että ikäihmiset eivät saisi jättää mitään materiaalista "roinaa" jälkeläisten setvittäviksi, se vie liikaa aikaa harrastuksilta ja muulta elämältä. Toisaalla ainoa ratkaisu ehkäistä konmarittamisen tarvetta on kasvattaa uudesta sukupolvesta tiedostavampi -- pitäydytään alusta alkaen tavaramäärien kasvattamisesta hallitsemattomiksi ja samalla opetellaan arvioimaan eri esineiden pitempiaikaista tarpeellisuutta suhteutettuna säilytys- ja huoltomahdollisuuksiin. Jos edessämme on pandemia ja poikkeusajat noin kerran kymmenessä vuodessa, on opetettava lapsille toisenlaisia huoltovarmuusstrategioita. 

Mannerin jutussa mainituista leipäpussinsulkijoista tuli mieleen Liisa Lounilan taideteos Timekeeper, johon ihastuin muutamia vuosia sitten Helsinki Contemporaryssä (ja jota en valitettavasti silloin hankkinut). Teokseen Lounila on asetellut äitinsä jäämistöstä löytämiään leipäpussinsulkijoita, joissa parasta ennen päivämäärät kertovat ajan kulusta ja jossain lehtihaastattelussa Lounila myös kertoi miten kuoleman jälkipyykki on ollut hirveän pitkä. Tunsin suurta samaistumisen tunnetta. Appivanhemmat kuolivat tasan kuusi vuotta sitten ja yhä on jälkipyykkiä pestävänä. Yhteisomistuksessa olevista lomakiinteistöistä löytää yhä keittiön laatikostoista näitä pussinsulkijoita, pitäisi varmaan tehdä niistä oma kokoelma.

Olemme tänään suuren tuntemattoman edessä.  Lause kuulostaa epätodelliselta ja juhlalliselta, mutta emme pääse siitä mihinkään. Nämä poikkeusajat muuttavat suhdettamme tavaraan -- jää nähtäväksi mihin suuntaan. 

sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Berliini pandemian aikaan (ja Ostia-näyttely...)


Assyriologi on Berliinissä, pandemian aikaan. Kun lähdin tänne tasan kaksi viikkoa sitten, ei kukaan tietysti voinut aavistaa miten maailma sulkeutuu seuraavien päivien aikana. Ainoat "todelliset" huoleni liittyivät tämän blogin päivityksiin -- hiihtolomaviikolla rakas ystävä lahjoitti minulle Vapriikissa Tampereella menossa olevan Ostia-näyttelyyn liittyvän kirjan ja aikomuksenani oli postata sekä näyttelystä että kirjasta yhdessä ennen Berliinin maaliskuuta. 
Kaikennäköistä kiirettä kuitenkin piti, kuten tavallisesti, ennen Berliinin maaliskuutani. En ehtinyt edes kunnolla selaamaan kirjaa, ainoat kuvat siitä otin bussissa matkalla kotiin, kannesta. Kunnon "arvio" kirjasta on tulossa kuitenkin myöhemmin tänä vuonna erääseen toiseen julkaisuun, joten tässä vaiheessa en tee muuta kuin että suosittelen itse näyttelyä lämpimästi kaikille, jotka sitä eivät ole vielä ehtineet nähdä. Näyttelyteknisesti erittäin onnistunut kokonaisuus, punatiiliset "seinät" luovat vaikutelman siitä, että kävelisi Ostia Antican kaduilla ja pistäytyisi eri taloissa. Paljon mielenkiintoisia (pien)esineitä (suuremmat "esineet" ovat liki kaikki ainoastaan kipsikopioita).
 Nyt kun koko Italia on suljettu korona-pandemian vuoksi, Ostia-näyttely on erinomainen korvike ihmisten Italia-ikävään. Mutta onko museoissakaan enää turvallista tai järkevää haahuilla? Täällä Berliinissä museot olivat vielä viime keskiviikkona auki, mutta torstaina sulki ensin yksityisen säätiön Museum Barberini Potsdamissa (oli aikomus nyt viikonloppuna supersuosittuun Monet- näyttelyyn) ja sitten Berliinin Bundesland pisti kaikki museonsa kiinni. Suomalainen Museokortti ilmoitti pidentäneensä korttini voimassaoloaikaa kuukaudella -- tällä ilmeisesti suositellaan ihmisiä välttämään myös museoita, mutta olisiko parempi Suomessakin laittaa lappu luukulle joksikin aikaa? 
Pandemiat ovat raskasta aikaa henkisesti. Vaikka et pelkäisikään saavasi tartuntaa etkä kuulu riskiryhmään, kaikkinainen päivittäisten rutiinien muuttuminen ja ennenkaikkea se, ettei yhtäkkiä voikaan harrastaa asioita, jotka ovat ylläpitäneet sekä fyysistä että henkistä toimintakykyäsi, voivat ottaa koville. Etenkin jos "poikkeustila" kestää pidempään. Joillekin se epätietoisuus, kuinka kauan epidemia-aikaa kestää, on itsessään sietämätön. 
Itse huomasin sen perjantaina kun istuin työpöytäni ääressä FUn kampuksella: ikkunan äärestä voi normaalisti seurata opiskelijoiden, opettajien ja muiden tasaista virtaa katukäytävillä, mutta kadut olivat aavemaisen autiot. Kirjastossa oli liikennettä, mutta tavallista vähemmän. Samalla UM (koska olen tehnyt matkustusilmoituksen) lähettää WHOn pandemiajulistuksen ja kehottaa äärimmäiseen varovaisuuteen. Introverttikin, joka suurimman osan ajastaan viettää itsekseen töitä tehden, alkaa tuntea olonsa omituiseksi ja jopa turvattomaksi. 
Tästä huolimatta olen nyt asettanut oman mieleni tähän erikoistilanteeseen. Minua ei harmita kevään ja kesän matkojen peruuntuminen tai mahdollinen peruuntuminen, kaikki työni ja muut asiat ehtii myöhemminkin. Pidän turvavälin täällä ihmisiin ja pidän huolta (käsi)hygieniasta. Jos Finnair lopettaa lentonsa kokonaan tänne Berliiniin ja takaisin, toivon että he ilmoittavat siitä minulle ajoissa (paluulentoani jo muutettiin saman päivän sisällä & nyt on asiakastuki niin tukossa, ettei ole mitään mahdollisuutta saada tätä yksinkertaista kysymystä perille) ja laittavat minut sitten viimeiselle mahdolliselle vuorolle. Yritän tehdä mahdollisimman intensiivisesti kirjoitushommia ja ulkoilla aurinkoisessa säässä, nauttia keväästä, vaikka keskittymiskyky näyttääkin olevan ajoittain huono. Palattuani kotiin tulen olemaan parin viikon vapaaehtoisessa karanteenissa, vaikkei minulla olekaan sellaista kuukausipalkkaa maksavaa työnantajaa, joka siihen minut voisi velvoittaa. Jännityksellä odotan, onko tällä kaikella toimintojen sulkemisella tehokas vaikutus tartuntojen määrään -- olen hiljaa mielessäni ihmetellyt sitä, että niin paljon kuin käsienpesusta on AINA toitotettu ihan tavallistenkin influenssa-aaltojen lyödessä korkeina, monet eivät sitä vieläkään hallitse. 
Maailma ottaa tästä, varmasti, toivottavasti opikseen. Vai olemmeko ottaneet opiksemme 1900-lukujen maailmansodista? Taivas Berliinin yllä ihmettelee ja kysyy.

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

perintöesine uhmaa konmaritusta ja kuolinsiivouksia


Menneellä viikolla assyriologi pääsi taas katsomaan lukiolaisten vanhojentansseja. Kuopuksen omat "wanhat" ovat vasta vuoden päästä, mutta koska suomalaisissa lukioissa naisopiskelijoiden määrä on jo kauan ollut miesopiskelijoita suurempi, on tanssipareista jatkuvasti akuutti pula. Siksi kuopuskin oli saatu houkuteltua vapaaehtoiseksi kavaljeeriksi jopa kahdelle neidolle, koska lukionsa yhdistettiin kahdesta vanhasta lukiosta ja tanssit tanssittiin kahdessa erässä entisen koulujaon mukaan. 

Kun alkuviikosta koepuimme frakkia kuopuksen päälle, mieleni oli jälleen täynnä muistoja ja monenlaisia tunteita. Kun takki heilahti nuoren miehen päälle ja hän vilkaisi itseään peilistä, välähti silmissä visio tohtorinväitöksestä frakkiin pukeutuneena ja se myös sanottiin ääneen äidille. Asun taika on siinä, että puettuaan sen päälleen, nuori tunsi liittyneensä osaksi sitä kantaneiden miesten jatkumoa ja hän myös näki akateemisen väitöksen mahdollisuutena omalla kohdallaan. Tämä frakki ei ole ainoastaan vaate, se on perintöesine, joka vaikuttaa elämäämme.

Frakki kuului aikoinaan isälleni. Hän teetti sen todennäköisesti tohtorinväitöstä varten joulukuussa 1955, vaikka mitään tarkkaa rekordia frakin hankinnasta ei ole säilynyt. Jussi Aron oli pitänyt vääntäytyä frakkiin jo muutaman kerran ennen sitä, ainakin pokatakseen stipendejä vuosijuhlissa, mutta niihin hän oli saanut asun lainaan. Assyriologinen väitös merkitsi kuitenkin sitä, että akateemisella uralla Suomessa frakille tulisi enemmänkin käyttöä ja siksi oli järkevää hankkia oma sellainen. 

Kuopuksen harjoitellessa pukemista, aloin miettiä sitä, miten frakki oli säilynyt 65 vuotta suvun säilyttämänä ilman että se olisi joutunut konmarituksen tai kuolinsiivousten uhriksi. Frakin alkuperäinen kantaja ja omistaja kuoli jo 1983. Silloin ei ollut oikein ketään näköpiirissä, jolle vaatteesta olisi voinut nähdä olleen konkreettista hyötyä. Jos äitini olisi konmarittanut, ei frakki olisi läpäissyt yhtäkään ilotarkistusta, etenkään jos hän olisi frakin kohdalla kysynyt säteileekö se hänelle itselleen jotain iloa. Äitini jäi leskeksi 50-vuotiaana eikä avioitunut uudelleen. Hän muutti Tapiolan-kodistamme pois pari vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen. Muuttoa ennen oli tehty ainakin osittaista kuolinsiivousta, mutta frakkia ei laitettu kiertoon, se siirrettiin uuden kodin vaatehuoneeseen äidin silkkimekkojen viereen (joista olen postannut täällä).

Äitini puolestaan kuoli 2005. Vaikka ei millään siinä vaiheessa voinut arvioida sitä, voisiko tai ennen kaikkea haluaisiko kukaan frakkia enää käyttää, ilmoitin sisaruksilleni, että voin säilyttää sitä perikunnan puolesta ja sitä saa lainata kaikki halukkaat. Vuosien vieriessä alkoi pikku hiljaa käydä ilmeiseksi, että poikani kasvavat aika lailla saman mallisiksi kuin isoisänsä, jota eivät koskaan ole nähneet muuta kuin kuvissa. Heidän isänsä käyttää oman isänsä nuoruuden frakkia, mutta se on pojillemme auttamattoman pieni. Tässä frakissa on nyt tanssittu useampaan kertaan ja muistan suurella lämmöllä äitiäni, joka ei onneksi hankkiutunut siitä tavalla taikka toisella eroon.
Voihan noita frakkeja vuokrata, ajattelee varmaan moni. Miksi säilyttää liki turhaa vaatetta vain siksi, että sillä saattaa olla myöhemmin muutaman kerran käyttöä? Tämä frakki on kuitenkin erityinen, se on perintöesine ja on aivan eri asia pukea suvussa kulkenut vintage-takki päälle kuin vuokraamosta haettu. Ilman tämän frakin taikaa kuopuksen silmissä ei todennäköisesti olisi pilkahtanut. Frakissa tiivistyy suvun historian jatkumo. Frakissa elää yhteys isoisään, joka ei valitettavasti päässyt seuraamaan lastenlastensa kehitystä, mutta joka oli loppuviikosta vahvasti läsnä ja hengessä mukana kun kuopus tanssi Otaniemessä.

Kaikki esineet eivät säteile sillä hetkellä iloa ilotarkistusta tekevälle. Monet osaavat kuitenkin katsoa henkilökohtaisen iloarvion ja sukupolvien ylitse. Joskus esineet itse uhmaavat sodan tuhoja, ilotarkistuksia ja kuolinsiivouksia. Minulla on säilössä pari lasisia kirjakaapin ovia. Niistäkin haluan kertoa joskus.

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Sabahattin Ali -- Turkin Joel Haahtela

Assyriologin hyvät pyrkimykset postata tänä vuonna hieman useammin näyttävät toteutuvan vain laahaten. Ensi viikolla pidän vierasluennon anatolialaista kielistä ja tapani mukaan jumittunut kaivamaan sopivia kuvia tiedostoista Prezi-esitystä varten, plärännyt vanhoja valokopioita ja ladannut uusia artikkeleita tietokoneeseeni, yhä edelleen odottavat erinäiset tekstit viimeistelyään...  Ymmärsin nyt, että blogipostaukset jäävät, jos ajattelen väsääväni niitä sitten kun olen saanut työt siivottua pöydältäni. Eli nyt yritän muuttaa tapojani ja postata vähän lyhyemmin niin ehdin saman päivän aikana tehdä myös muita asioita. Sabahattin Alin (1907-1948) romaanin Madonna in a Fur Coat (1943, kännös englanniksi Maureen Freely ja Alexander Dawe) ostin viime syksynä Istanbulin lentokentältä ja luin automatkalla vuoden vaihteen jälkeen ja jo autossa lukiessani päätin, että tästä täytyy tehdä edes lyhyt postaus, kyseessä on erikoislaatuinen kaunokirjallinen teos.
Nappasin pokkarin lentokentän kirjakaupasta sen vuoksi, että takakannessa kerrottiin kirjan sijoittuvan 1920-luvun Berliiniin ja rakkauskertomuksen toisen osapuolen olevan taiteilija. Koska olen osa-aikaberliiniläinen (minulla ei ole matkalaukkua siellä, mutta suurehko paperikassi kyllä, jonka sisältö odottaa työhuoneen nurkassa paluutani), niin täytyihän tällaiseen tarinaan tutustua. Vasta joulun jälkeen kun lukeminen alkoi, ymmärsin että kyseessä oli jo vuonna 1943 julkaistu romaani, joka vasta muutamia vuosia sitten käännettiin englanniksi, sen jälkeen kun se Turkissa oli noussut, kaikkien näiden vuosikymmenien jälkeen, bestselleriksi. 

Siis ilmestyessään romaanin Madonna in a Fur Coat painos ja suosio olivat vaatimattomia. Tänään riipaiseva rakkaustarina on osunut monien turkkilaisten hermoon (suosittelen lukemaan Maureen Freelyn jutun The Guardianissa, linkki täällä). Nuori turkkilainen mies lähetetään Berliiniin opiskelemaan kieltä, hän kiertelee vapaa-aikanaan taidegallerioissa ja rakastuu naistaiteilijan omakuvaan, madonnaan turkistakissa. Juonta on turhaa kuvata tämän enempää -- olennaista on tarinan tunnelma, se mitä nuoren introvertin miehen sydämessä ja päässä liikkuu, millainen "Madonna" hänen rakastettunsa on ja miten mies päätyy isänsä kuoleman jälkeen elämään ahdistavaa konventionaalista elämää perheensä kanssa, jonka jäsenet ovat hänelle täysin vieraita. Kukaan hänet myöhemmin Ankarassa tuntenut ihminen ei olisi uskonut, millainen tarina hänen menneisyyteensä kätkeytyy -- hän kuului niihin ihmisiin, joista ihmetellään minkä vuoksi he oikein elävät koska vaikuttavat niin tylsiltä, intohimottomilta ja kaavoihinsa kangistuneilta.

Lukuelämys oli vaikuttava. Alin tyyli toi vahvasti mieleeni suomalaisen Joel Haahtelan (1972-) romaanit, joihin olen niinikään tykästynyt ja joista olen postannutkin, ainakin täällä ja täällä. Olen jo kauan sitten lukenut Haahtelalta myös taiteilijaromaanin Mistä maailmat alkavat (Otava 2017) sekä Adèlen kysymys (Otava 2019), ja niistäkin minulla olisi niin paljon sanottavaa.
Madonna turkistakissa suhteen toivoisin, että jokin suomalainen kustantaja innostuisi kirjasta ja saisimme siitä Tuula Kojon käännöksen suoraan turkin kielestä. Kojo on suomentanut suuren määrän Orhan Pamukin tuotantoa ja lukisin suurella mielenkiinnolla hänen käännöksensä samasta tekstistä. Kaikille niille, jotka lukevat kaunokirjallisuutta myös englanniksi ja pitävät Haahtelan melankoliasta ja oudon erityisistä mieshahmoista, suosittelen Alin romaania erittäin lämpimästi.