sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Berliini pandemian aikaan (ja Ostia-näyttely...)


Assyriologi on Berliinissä, pandemian aikaan. Kun lähdin tänne tasan kaksi viikkoa sitten, ei kukaan tietysti voinut aavistaa miten maailma sulkeutuu seuraavien päivien aikana. Ainoat "todelliset" huoleni liittyivät tämän blogin päivityksiin -- hiihtolomaviikolla rakas ystävä lahjoitti minulle Vapriikissa Tampereella menossa olevan Ostia-näyttelyyn liittyvän kirjan ja aikomuksenani oli postata sekä näyttelystä että kirjasta yhdessä ennen Berliinin maaliskuuta. 
Kaikennäköistä kiirettä kuitenkin piti, kuten tavallisesti, ennen Berliinin maaliskuutani. En ehtinyt edes kunnolla selaamaan kirjaa, ainoat kuvat siitä otin bussissa matkalla kotiin, kannesta. Kunnon "arvio" kirjasta on tulossa kuitenkin myöhemmin tänä vuonna erääseen toiseen julkaisuun, joten tässä vaiheessa en tee muuta kuin että suosittelen itse näyttelyä lämpimästi kaikille, jotka sitä eivät ole vielä ehtineet nähdä. Näyttelyteknisesti erittäin onnistunut kokonaisuus, punatiiliset "seinät" luovat vaikutelman siitä, että kävelisi Ostia Antican kaduilla ja pistäytyisi eri taloissa. Paljon mielenkiintoisia (pien)esineitä (suuremmat "esineet" ovat liki kaikki ainoastaan kipsikopioita).
 Nyt kun koko Italia on suljettu korona-pandemian vuoksi, Ostia-näyttely on erinomainen korvike ihmisten Italia-ikävään. Mutta onko museoissakaan enää turvallista tai järkevää haahuilla? Täällä Berliinissä museot olivat vielä viime keskiviikkona auki, mutta torstaina sulki ensin yksityisen säätiön Museum Barberini Potsdamissa (oli aikomus nyt viikonloppuna supersuosittuun Monet- näyttelyyn) ja sitten Berliinin Bundesland pisti kaikki museonsa kiinni. Suomalainen Museokortti ilmoitti pidentäneensä korttini voimassaoloaikaa kuukaudella -- tällä ilmeisesti suositellaan ihmisiä välttämään myös museoita, mutta olisiko parempi Suomessakin laittaa lappu luukulle joksikin aikaa? 
Pandemiat ovat raskasta aikaa henkisesti. Vaikka et pelkäisikään saavasi tartuntaa etkä kuulu riskiryhmään, kaikkinainen päivittäisten rutiinien muuttuminen ja ennenkaikkea se, ettei yhtäkkiä voikaan harrastaa asioita, jotka ovat ylläpitäneet sekä fyysistä että henkistä toimintakykyäsi, voivat ottaa koville. Etenkin jos "poikkeustila" kestää pidempään. Joillekin se epätietoisuus, kuinka kauan epidemia-aikaa kestää, on itsessään sietämätön. 
Itse huomasin sen perjantaina kun istuin työpöytäni ääressä FUn kampuksella: ikkunan äärestä voi normaalisti seurata opiskelijoiden, opettajien ja muiden tasaista virtaa katukäytävillä, mutta kadut olivat aavemaisen autiot. Kirjastossa oli liikennettä, mutta tavallista vähemmän. Samalla UM (koska olen tehnyt matkustusilmoituksen) lähettää WHOn pandemiajulistuksen ja kehottaa äärimmäiseen varovaisuuteen. Introverttikin, joka suurimman osan ajastaan viettää itsekseen töitä tehden, alkaa tuntea olonsa omituiseksi ja jopa turvattomaksi. 
Tästä huolimatta olen nyt asettanut oman mieleni tähän erikoistilanteeseen. Minua ei harmita kevään ja kesän matkojen peruuntuminen tai mahdollinen peruuntuminen, kaikki työni ja muut asiat ehtii myöhemminkin. Pidän turvavälin täällä ihmisiin ja pidän huolta (käsi)hygieniasta. Jos Finnair lopettaa lentonsa kokonaan tänne Berliiniin ja takaisin, toivon että he ilmoittavat siitä minulle ajoissa (paluulentoani jo muutettiin saman päivän sisällä & nyt on asiakastuki niin tukossa, ettei ole mitään mahdollisuutta saada tätä yksinkertaista kysymystä perille) ja laittavat minut sitten viimeiselle mahdolliselle vuorolle. Yritän tehdä mahdollisimman intensiivisesti kirjoitushommia ja ulkoilla aurinkoisessa säässä, nauttia keväästä, vaikka keskittymiskyky näyttääkin olevan ajoittain huono. Palattuani kotiin tulen olemaan parin viikon vapaaehtoisessa karanteenissa, vaikkei minulla olekaan sellaista kuukausipalkkaa maksavaa työnantajaa, joka siihen minut voisi velvoittaa. Jännityksellä odotan, onko tällä kaikella toimintojen sulkemisella tehokas vaikutus tartuntojen määrään -- olen hiljaa mielessäni ihmetellyt sitä, että niin paljon kuin käsienpesusta on AINA toitotettu ihan tavallistenkin influenssa-aaltojen lyödessä korkeina, monet eivät sitä vieläkään hallitse. 
Maailma ottaa tästä, varmasti, toivottavasti opikseen. Vai olemmeko ottaneet opiksemme 1900-lukujen maailmansodista? Taivas Berliinin yllä ihmettelee ja kysyy.

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

perintöesine uhmaa konmaritusta ja kuolinsiivouksia


Menneellä viikolla assyriologi pääsi taas katsomaan lukiolaisten vanhojentansseja. Kuopuksen omat "wanhat" ovat vasta vuoden päästä, mutta koska suomalaisissa lukioissa naisopiskelijoiden määrä on jo kauan ollut miesopiskelijoita suurempi, on tanssipareista jatkuvasti akuutti pula. Siksi kuopuskin oli saatu houkuteltua vapaaehtoiseksi kavaljeeriksi jopa kahdelle neidolle, koska lukionsa yhdistettiin kahdesta vanhasta lukiosta ja tanssit tanssittiin kahdessa erässä entisen koulujaon mukaan. 

Kun alkuviikosta koepuimme frakkia kuopuksen päälle, mieleni oli jälleen täynnä muistoja ja monenlaisia tunteita. Kun takki heilahti nuoren miehen päälle ja hän vilkaisi itseään peilistä, välähti silmissä visio tohtorinväitöksestä frakkiin pukeutuneena ja se myös sanottiin ääneen äidille. Asun taika on siinä, että puettuaan sen päälleen, nuori tunsi liittyneensä osaksi sitä kantaneiden miesten jatkumoa ja hän myös näki akateemisen väitöksen mahdollisuutena omalla kohdallaan. Tämä frakki ei ole ainoastaan vaate, se on perintöesine, joka vaikuttaa elämäämme.

Frakki kuului aikoinaan isälleni. Hän teetti sen todennäköisesti tohtorinväitöstä varten joulukuussa 1955, vaikka mitään tarkkaa rekordia frakin hankinnasta ei ole säilynyt. Jussi Aron oli pitänyt vääntäytyä frakkiin jo muutaman kerran ennen sitä, ainakin pokatakseen stipendejä vuosijuhlissa, mutta niihin hän oli saanut asun lainaan. Assyriologinen väitös merkitsi kuitenkin sitä, että akateemisella uralla Suomessa frakille tulisi enemmänkin käyttöä ja siksi oli järkevää hankkia oma sellainen. 

Kuopuksen harjoitellessa pukemista, aloin miettiä sitä, miten frakki oli säilynyt 65 vuotta suvun säilyttämänä ilman että se olisi joutunut konmarituksen tai kuolinsiivousten uhriksi. Frakin alkuperäinen kantaja ja omistaja kuoli jo 1983. Silloin ei ollut oikein ketään näköpiirissä, jolle vaatteesta olisi voinut nähdä olleen konkreettista hyötyä. Jos äitini olisi konmarittanut, ei frakki olisi läpäissyt yhtäkään ilotarkistusta, etenkään jos hän olisi frakin kohdalla kysynyt säteileekö se hänelle itselleen jotain iloa. Äitini jäi leskeksi 50-vuotiaana eikä avioitunut uudelleen. Hän muutti Tapiolan-kodistamme pois pari vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen. Muuttoa ennen oli tehty ainakin osittaista kuolinsiivousta, mutta frakkia ei laitettu kiertoon, se siirrettiin uuden kodin vaatehuoneeseen äidin silkkimekkojen viereen (joista olen postannut täällä).

Äitini puolestaan kuoli 2005. Vaikka ei millään siinä vaiheessa voinut arvioida sitä, voisiko tai ennen kaikkea haluaisiko kukaan frakkia enää käyttää, ilmoitin sisaruksilleni, että voin säilyttää sitä perikunnan puolesta ja sitä saa lainata kaikki halukkaat. Vuosien vieriessä alkoi pikku hiljaa käydä ilmeiseksi, että poikani kasvavat aika lailla saman mallisiksi kuin isoisänsä, jota eivät koskaan ole nähneet muuta kuin kuvissa. Heidän isänsä käyttää oman isänsä nuoruuden frakkia, mutta se on pojillemme auttamattoman pieni. Tässä frakissa on nyt tanssittu useampaan kertaan ja muistan suurella lämmöllä äitiäni, joka ei onneksi hankkiutunut siitä tavalla taikka toisella eroon.
Voihan noita frakkeja vuokrata, ajattelee varmaan moni. Miksi säilyttää liki turhaa vaatetta vain siksi, että sillä saattaa olla myöhemmin muutaman kerran käyttöä? Tämä frakki on kuitenkin erityinen, se on perintöesine ja on aivan eri asia pukea suvussa kulkenut vintage-takki päälle kuin vuokraamosta haettu. Ilman tämän frakin taikaa kuopuksen silmissä ei todennäköisesti olisi pilkahtanut. Frakissa tiivistyy suvun historian jatkumo. Frakissa elää yhteys isoisään, joka ei valitettavasti päässyt seuraamaan lastenlastensa kehitystä, mutta joka oli loppuviikosta vahvasti läsnä ja hengessä mukana kun kuopus tanssi Otaniemessä.

Kaikki esineet eivät säteile sillä hetkellä iloa ilotarkistusta tekevälle. Monet osaavat kuitenkin katsoa henkilökohtaisen iloarvion ja sukupolvien ylitse. Joskus esineet itse uhmaavat sodan tuhoja, ilotarkistuksia ja kuolinsiivouksia. Minulla on säilössä pari lasisia kirjakaapin ovia. Niistäkin haluan kertoa joskus.

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Sabahattin Ali -- Turkin Joel Haahtela

Assyriologin hyvät pyrkimykset postata tänä vuonna hieman useammin näyttävät toteutuvan vain laahaten. Ensi viikolla pidän vierasluennon anatolialaista kielistä ja tapani mukaan jumittunut kaivamaan sopivia kuvia tiedostoista Prezi-esitystä varten, plärännyt vanhoja valokopioita ja ladannut uusia artikkeleita tietokoneeseeni, yhä edelleen odottavat erinäiset tekstit viimeistelyään...  Ymmärsin nyt, että blogipostaukset jäävät, jos ajattelen väsääväni niitä sitten kun olen saanut työt siivottua pöydältäni. Eli nyt yritän muuttaa tapojani ja postata vähän lyhyemmin niin ehdin saman päivän aikana tehdä myös muita asioita. Sabahattin Alin (1907-1948) romaanin Madonna in a Fur Coat (1943, kännös englanniksi Maureen Freely ja Alexander Dawe) ostin viime syksynä Istanbulin lentokentältä ja luin automatkalla vuoden vaihteen jälkeen ja jo autossa lukiessani päätin, että tästä täytyy tehdä edes lyhyt postaus, kyseessä on erikoislaatuinen kaunokirjallinen teos.
Nappasin pokkarin lentokentän kirjakaupasta sen vuoksi, että takakannessa kerrottiin kirjan sijoittuvan 1920-luvun Berliiniin ja rakkauskertomuksen toisen osapuolen olevan taiteilija. Koska olen osa-aikaberliiniläinen (minulla ei ole matkalaukkua siellä, mutta suurehko paperikassi kyllä, jonka sisältö odottaa työhuoneen nurkassa paluutani), niin täytyihän tällaiseen tarinaan tutustua. Vasta joulun jälkeen kun lukeminen alkoi, ymmärsin että kyseessä oli jo vuonna 1943 julkaistu romaani, joka vasta muutamia vuosia sitten käännettiin englanniksi, sen jälkeen kun se Turkissa oli noussut, kaikkien näiden vuosikymmenien jälkeen, bestselleriksi. 

Siis ilmestyessään romaanin Madonna in a Fur Coat painos ja suosio olivat vaatimattomia. Tänään riipaiseva rakkaustarina on osunut monien turkkilaisten hermoon (suosittelen lukemaan Maureen Freelyn jutun The Guardianissa, linkki täällä). Nuori turkkilainen mies lähetetään Berliiniin opiskelemaan kieltä, hän kiertelee vapaa-aikanaan taidegallerioissa ja rakastuu naistaiteilijan omakuvaan, madonnaan turkistakissa. Juonta on turhaa kuvata tämän enempää -- olennaista on tarinan tunnelma, se mitä nuoren introvertin miehen sydämessä ja päässä liikkuu, millainen "Madonna" hänen rakastettunsa on ja miten mies päätyy isänsä kuoleman jälkeen elämään ahdistavaa konventionaalista elämää perheensä kanssa, jonka jäsenet ovat hänelle täysin vieraita. Kukaan hänet myöhemmin Ankarassa tuntenut ihminen ei olisi uskonut, millainen tarina hänen menneisyyteensä kätkeytyy -- hän kuului niihin ihmisiin, joista ihmetellään minkä vuoksi he oikein elävät koska vaikuttavat niin tylsiltä, intohimottomilta ja kaavoihinsa kangistuneilta.

Lukuelämys oli vaikuttava. Alin tyyli toi vahvasti mieleeni suomalaisen Joel Haahtelan (1972-) romaanit, joihin olen niinikään tykästynyt ja joista olen postannutkin, ainakin täällä ja täällä. Olen jo kauan sitten lukenut Haahtelalta myös taiteilijaromaanin Mistä maailmat alkavat (Otava 2017) sekä Adèlen kysymys (Otava 2019), ja niistäkin minulla olisi niin paljon sanottavaa.
Madonna turkistakissa suhteen toivoisin, että jokin suomalainen kustantaja innostuisi kirjasta ja saisimme siitä Tuula Kojon käännöksen suoraan turkin kielestä. Kojo on suomentanut suuren määrän Orhan Pamukin tuotantoa ja lukisin suurella mielenkiinnolla hänen käännöksensä samasta tekstistä. Kaikille niille, jotka lukevat kaunokirjallisuutta myös englanniksi ja pitävät Haahtelan melankoliasta ja oudon erityisistä mieshahmoista, suosittelen Alin romaania erittäin lämpimästi.

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Pari sanaa Iranin kulttuuriperinnöstä


Iranin kulttuuriperintö on ollut viime päivinä otsikoissa kun erään suurvallan johtaja uhkasi poliittisessa kriisissä iskeä nopeasti ja erittäin kovaa myös näihin kulttuuriperintökohteisiin. Ja vaikka hän muutama päivä myöhemmin oli pakotettu peräytymään sanojensa takaa, kävi ilmeiseksi ettei tällä johtajalla ole mitään käsitystä kansainvälisistä laeista tai edes siitä, että hän uhkauksillaan asettui samaan riviin kaikkien niiden kanssa, jotka ovat viime vuosina tuhonneet kulttuuriperintöä Lähi-idässä ja muualla. 
Välittömästi tämän suurvallan johtajan twiitattua uhkauksensa, some täyttyi tutkijoiden postauksista. Niissä jaettiin kuvia Iranin kulttuuriperintökohteista tunnuksella #IranianCulturalSites. Twiittejä seurasi erilaisten henkilöiden (esim täällä) ja instituutioiden lausunnot (esim. ICOM täällä), joissa yksikantaan tuomittiin tällaiset uhkaukset ja joissa korostettiin kulttuurikohteisiin iskemisen olevan sotarikos. Niillä ei ole tietysti mitään vaikutusta tämän suurvallan johtajan omiin asenteisiin, mutta tutkijoiden ja instituutioiden on selkeästi esitettävä se, että tämänkaltaiset uhkailut ovat alhaisia ja yksinkertaisesti väärin (puhumattakaan siitä, että se oli myös erittäin epäviisasta, lue Stephennie Mulderin mielipide täältä).

Itse mietin Irania ja sen kulttuuriperintöä autossa, palatessani Loppiaisena pohjoisesta takaisin etelään. Iran on yksi maailman rikkaimmista maista mitä tulee muinaismuistoihin ja kulttuuriperintöön, silti moni tietää maan historiasta tai kohteista vain vähän. Moni seikka nykyisessä poliittisessa ja tutkimuseettisessä tilanteessa on vaikeaa ja ristiriitaista. Oma suhteeni Iraniin alkaa jo varhain: vanhempani vierailivat siellä 1971 ja siksi olen jo leikkikouluikäisestä tiennyt tällaisen maan olevan olemassa. Opiskeluaikoina pääsin Iranin muinaiskulttuureita lähimmäksi silloin kun osallistuin Prof. Werner Gauerin seminaariin Phidias und die Perserkriege ja referaatissani kysyin oliko Phidiaan Parthenon-temppeliin suunnittelemat friisit ottaneet mallia Persepoliin reliefeistä. Näyttää siltä, että olin jo silloin kiinnostunut siitä, miten kahden "vihollisvaltion" välillä voi olla paljonkin kulttuurivaikutteiden vaihtoa poliittisista konflikteista huolimatta. Persialaiset käyttivät rakennustöissään mm. kreikkalaisia kivenhakkaajia ja kuvanveistäjiä, mutta säilöivät myös Persepoliin "aarrekammioon" taidetta/sotasaalista, esimerkiksi Gauerin Penelopeksi identifioiman korkealaatuisen veistoksen, jonka löytyminen Persepoliista on aiheuttanut päänvaivaa tutkijoille -- milloin ja miksi?

Olen päässyt itsekin kerran Iraniin -- siitä tulee keväällä tosin jo 15 vuotta. Se oli työmatka Suomen Lähi-idän instituutin säätiön asiamiehenä ja nyt minua harmittaa se, etten matkan luonteesta johtuen pystynyt valokuvaamaan muutamaa räpsyä lukuunottamatta. Arkeologisessa museossa Teheranissa oli ainakin silloin valokuvaaminen kielletty. Viime vuosina olen puolestani ollut hyvinkin kiinnostunut siitä miten erilaisia monumentteja ja patsaita ryöstettiin ja kuljetettiin sotasaaliina maantieteellisesti pitkiäkin matkoja. Elamilainen ja persialainen pääkaupunki Susa tuli 1900-luvun alussa kuuluisaksi kun ranskalaiset arkeologit löysivät sieltä Babylonian kuningas Hammurabin (1700-luku eaa) lakikiven, joka oli ennen ryöstöään seissyt Sipparissa jo useamman sadan vuoden ajan. Elamilaiskuningas Shutruk-Nahhunte I kunnostautui myös monien patsaiden kuljetukseen ja kaiverrutti usein oman piirtokirjoituksen ryöstämiinsä patsaisiin. Nyt nämä monumentit asustavat vieläkin kauempana alkuperäisestä sijoituspaikastaan  eli Pariisin Louvressa. Maailman museot ja yksityiskokoelmat ovat täynnä nykyisen Iranin maaperästä peräisin olevia muinaismuistoja, joiden eettisyys on kyseenalainen ja osittain esineistöä on viime vuosien aikana palautettu Iraniin, etenkin Yhdysvalloista (ks. esim. täällä,  täällä ja täällä)
Teheranissa, aikoinani, nappasin kuvan mutiloidusta pronssipatsaasta Sa'dabad-palatsin edustalla. Vasta myöhemmin kiinnostuin näistä, kaadetuista ja tuhotuista hallitsijapatsaista. Iranin 1979 vallankumouksen ja sen jälkeisen ajan melskeissä myös osa sen muinaismuistoista olisi voinut kokea saman kohtalon, tuhotuksi tulemisen. Mutiloidessaan 1900-luvun shaahien patsaita iranilaiset kuitenkin tuhosivat maansa tulevaisuuden kulttuuriperintöä (samoin kuin irakilaiset tekivät Saddam Husseinin patsaille), suojelevathan he tällä hetkellä museossaan esimerkiksi Dareios I:n patsasta, ja persialaiskuninkaiden muotokuvia moninaisissa reliefeissä. Jos/kun miellämme muinaismuistot usein "taiteeksi" ja lähdemme siitä, että kaikki muinaiset hallitsijapatsaat ovat taidetta ja sellaista kulttuuriperintöä, jota täytyy ehdottomasti suojella esimerkiksi ääriuskonnollisten ryhmien ikonoklasmilta, törmäämme näiden 1900-luvun diktaattoripatsaiden kanssa erikoiseen kaksoisstandardiin. Ovatko ne vain poliittista henkilöpalvontaa ja hirmuhallitsijoiden kuvat on ehdottomasti kaadettava, häväistävä ja tuhottava? Vai ovatko nekin tämän päivän taidetta, jota ihaillaan ja arvostetaan parin sadan vuoden päästä, kuten me vaalimme Assurbanipalin tai Konstantinus Suuren muotokuvia? Aihepiiri askarruttaa minua suuresti -- samoin kuin se, että hallitsijapatsaiden pystyttäminen ja niiden tuhoaminen poliittisissa konflikteissa on kulttuurejamme, sekä muinaisia että nykyisiä,  kuin itäisiä ja läntisiä, vahvasti yhdistävä piirre. Tällainen vuosituhantinen jatkumo on mielestäni hyvin kiinnostavaa. 

Nyt kun maailman huomio edes hetkeksi kääntyi Iranin rikkaaseen kulttuuriperintöön, olisi hyvä jos kiinnitettäisiin huomiota myös siihen, miten poliittiset jännitteet myös tässä kohtaa vaikeuttavat tutkijoiden työtä. Arkeologisen tutkimuksen osalta Iran on 1970-80 -lukujen taitteesta lähtien erittäin vaikeapääsyinen, vain harva tutkimusryhmä on saanut esimerkiksi kaivauslupia. Iranilaiset tutkijat puolestaan joutuvat työskentelemään hankalissa olosuhteissa ja he ansaitsisivat kaiken tuen kansainväliseltä yhteisöltä. Iranilaisten museoiden varastoissa on tiettävästi paljon tärkeää, julkaisematonta materiaalia. Poliittisesti puolueeton tutkimusyhteistyö olisi olennaista ja se auttaisi kansainvälistä yhteisöä paremmin kantamaan yhteisvastuuta "maailmanperinnöstä", 
UNESCOn hengessä. 
Paluumatkalla pohjoisesta etelään jäin viimeiseksi miettimään sitä, onko minunkaltaisteni randomtutkijoiden töistä mitään hyötyä? Muistoista nousi klassillisen arkeologian ordinarius Werner Gauerin hahmo Tübingenissä ja ylempänä mainittu tutkimuksensa Persepoliin "aarrekammiosta" löytyneestä kreikkalaisesta patsaan torsosta, hänen intohimoisesta suhtautumisestaan tutkimuksiinsa ja etenkin vahvasta vakaumuksestaan "minulla on oikeus tutkia sitä mikä on mielestäni kaunista".  En ikinä unohda hänen spontaania keskustelunaloitustaan "Übungsraumissa" eräänä viikonloppuna kun hän tahtoi muutaman opiskelijan kanssa pohtia "kanonin merkitystä" nappaamalla nurkasta karttakepin ja nojaamalla siihen ensin täysin hiljaa useamman minuutin ajan. Sodasta ja julmuuksista, valtioiden välisistä sodista huolimatta ihmiset, tieto, ideat, taidesuuntaukset ja tavarat liikkuivat muinaisessa maailmassa -- muinaistutkijat voivat myös jakaa tietoa kaikesta tästä kulttuurin rajat ylittävästä liikkuvuudesta ja sen hedelmällisyydestä. Ihmiskunta on kehittynyt monessa suhteessa, esimerkiksi kulttuuriperinnön suojelussa, sitten persialaissotien. Kansainvälisten sopimusten mukaan enää ei ole ok sotatilanteessa tuhota vihollisen monumentteja (eikä omiaan), enää ei ole ok myöskään uhkailla sellaisella. Monisyisiä ongelmia riittää vielä ratkaistavaksi omistajuuden ja muiden eettisten kysymysten osalta, mutta tehkäämme töitä niitten eteen.

tiistai 31. joulukuuta 2019

Randomtutkijan vuosi 2019


Monet ovat ihmetelleet mitä assyriologille on tapahtunut, postaukset tyrehtyivät keväällä. Tauko blogin päivittämisessä ei tapahtunut suunnitelmallisesti vaan on ollut erittäin monen tekijän summa. Sanotaanko vaikka näin: elämä vei mennessään. Aikomuksia postata kaikennäköisestä hienosta ja mielenkiintoisesta oli hyvin usein, mutta aina tuli mukamas jotain tärkeämpää eteen. Myös energian riittävyyden kanssa on ollut ongelmia. En ole koko vuoden aikana kyseenalaistanut tahtoani jatkaa tätä blogia, mutta mitä pidempi aika kevään edellisestä postauksesta kului, sitä enemmän aloin miettiä ja suunnitella strategian vaihtoa -- kunhan olisi aikaa edes pohtia sellaista!
Postaaminen jäi, koska läheinen ja rakas ihminen sairastui vakavasti, parantumattomasti. Omat terveysvaivat esiintyvät tätä taustaa vasten naurettavina, vaikka tietenkin kaiken jaksamisen A&O on se, ettei laiminlyö omaa hyvinvointiaan. Olen todella surkea itseni hoitamisessa -- nuorena sillä ei ollut niin väliä, mutta tässä iässä se kostautuu hyvin pian :). Jokavuotinen kevätmasennukseni, joka yleensä helpottaa viimeistään vappuna, jäi päälle -- vire ei ollut eikä ole kenties vieläkään aivan entisellään. 
Postaaminen jäi, koska mielenkiintoiset työjutut oli asetettava etusijalle. Suomalaisten assyriologien tutkimushistoria on äärimmäisen kiehtovaa ja tein keväällä arkistoissa monia sellaisia "löytöjä", joita en itse ehdi millään käsittelemään. Runsas aineisto aiheuttaa informaatioähkyä. Tutkimushistorian lisäksi osallistuin toukokuun alussa Pariisin Louvressa avattuun näyttelyyn sekä kirjoittamalla katalogiin, että luennoimalla myöhäisheettiläisistä patsaista museon suuressa auditoriossa järjestetyssä seminaarissa. Kaikki meni hyvin paitsi että tekniikka oli pettää (lupauksista huolimatta) ja putosin korkeat kapeat portaat takaosassa kaksi minuuttia ennen luentoni alkua (olin iloinen ja helpottunut, että Prezi-esitykseni saatiin toimimaan ja siitä sekunnin tarkkaamattomuus...). Luennoin shokissa (vaikka kollegat kyllä väittivät sen menneen loistavasti), posttraumaattinen stressi iski vasta palattuani Pariisista Berliiniin.  Entisessä elämässäni koettu parisuhdeväkivalta & portaita alas vetäminen palautuivat mieleen ja toipuminen Louvren keikasta kesti sitten runsaan viikon. Onneksi en katkonut luitani tai saanut sydänkohtausta.
Postaaminen jäi, koska olen viettänyt intensiivisiä työskentelyperiodeja Berliinissä,  fellowna tutkijakollegiumissa. Työyhteisö "despoottivillassa" kuten opiskelijat työyhteisöä ja työskentelypaikkaamme kutsuvat, on ihanteellinen ja innostava. Kirjaprojektini on ottanut isoja harppauksia eteenpäin ja artikkeleitakin on tuloillaan. Berliinissä on mahdollisuus keskittyä näihin omiin juttuihin ja uppoudun tutkimukseen niin täysin että muille asioille jää vain vähän aikaa. 

Postaaminen jäi, vaikka olin jälleen elo-syyskuussa matkalla Turkissa ja sieltä olen usein postannut ainakin kuvia. Olen matkustanut tänä vuonna, paljolti taiteen perässä, myös esimerkiksi Mäntässä, Tukholmassa ja Pietarissa -- kaikista niistä olisi voinut tehdä useampia postauksia. Gaziantepessä ihailen ystävättäreni pyörittämän naisten kooperatiivin toimintaa: vähäosaiset naiset, myös syyrialaisia pakolaisia, valmistavat käsitöitä ja muita tuotteita, joita myydään erilaisilla messuilla ja muissa tapahtumissa. Naisilla on hyvä yhteishenki ja asenne. Toivoisin voivani auttaa heitä enemmän kuin tällä hetkellä teen -- jos minulla olisi talo samoilla kulmilla, voisin osallistua konkreettisemmin. Unelma talosta elää, elämässä pitää olla unelmia.
Postaaminen jäi, koska... Kun uppoutuu tutkimukseen, muu elämä jumittaa. Kun olen Berliinissä, kodinraivausprojekti ei edisty, kodinvaihtoprojektista puhumattakaan. Teen yhä elämän ilotarkistusta, pohdin suhdettani materiaan, erityisesti esineisiin. Olen löytänyt iloa taiteesta ja Berliinissä ollessani olen alkanut ostaa kaikenlaista kirjallisuutta, mikä liittyy myös nykytaiteeseen ja etenkin taiteen keräämiseen. Kesällä luin ahnehtien Hans-Ulrich Obristin kirjan Ways of Curating (Penguin 2015), sain siitä monta ideaa parantaa omaa elämänlaatuani vaikken ammattimainen taidekuraattori olekaan. Aina välillä päätän tarmokkaasti, että en anna elämän vaikeiden asioiden musertaa vaan teen sitä, mikä tuottaa nimenomaan iloa, toteutan innostavia asioita. Tutkin ja harrastan DIY-taidehankkeita. Yksi niistä on kaikkien Anselm Kiefer-taidekirjojen hankkiminen, jotka suinkin sattuvat tielleni. Sain myös yhden opuksen lahjaksi syksyllä. Niille hankin oman kirjahyllyn (kunhan oikea sattuu kohdalle, ts. teetän niille omalaisen), näin kokoelmasta tulee oma taideinstallaatio.

Toinen DIY-taidehankkeeni nimi on Taidekoti Valjus. Esikoinen muutti syksyllä Ouluun ja hänen opiskelijakämpässään on nyt "eka ripustus" taidetta, jota katselemaan ja siitä keskustelemaan kutsuttiin joulun alla oululaiset sukulaiset ja ystävät. Ekaa ripustusta varten hankimme uuden työn, johon totaalisesti hurahdin lokakuussa Helsinki Contemporarylla käydessäni (Heli Rekulan fotogravyyri Doggie Paws). En vielä tiedä mihin päin tulen Taidekoti Valjusta viemään, mutta yksi vaihtoehto voisi olla järjestää kesäisin pop-up -näyttelyitä taiteilijoille ja valokuvaajille, jotka etsivät vaihtoehtoista (ja maksutonta) foorumia asettaa joitain töitään esille. 
Kolmas DIY-taidehankkeeni ei liity ainoastaan kuvataiteeseen. Jatkan tämän blogin pitämistä, koska tästä tulee nyt osa Randomtutkijan päiväkirjaa. Pari vuotta sitten Marko Erola ei kestänyt parissa postauksessa ja myös Twitterissä esittämääni kritiikkiä hänen yhdessä taidekaupparikoksista ehdottomaan vankeuteen tuomitun Jouni Rannan kanssa kirjoittamastaan kirjasta Vilpitön mieli (Tammi 2017). Niipä hän Twitterissä (ennen kuin esti minut) äityi haukkumaan minua "randomtutkijaksi". Olin niin huvittunut tästä nimityksestä, että päätin heti omia sen (#randomtutkija) ja nyt aion käyttää sitä kirjoittaessani päiväkirjaa, joka risteilee autobiografian ja autofiktion sekavassa välimaastossa (vihaan sanaa "rajapinta", siksi en käytä sitä :) ). Randomtutkija pitää blogia, jota reflektoi päiväkirjassaan. Blogipostauksista tulee ensi vuonna luultavasti lyhyempiä, mutta toivottavasti niitä on tähän vuoteen verrattuna enemmän. Katsotaan mihin tämä kaikki johtaa ja mistä elämänilo löytyy.
Toivotan kaikille onnellista Uutta Vuotta 2020, paljon hyviä asioita ja kauneutta. Halatkaa rakkaitanne, se on elämässä kaikkein tärkeintä. Otan uuden vuoden vastaan jälleen kuusamolaisissa maisemissa. Tänne eivät paha maailma ja ahdistus yllä.




sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Assyriologi tekee matkoja ja arkistolöytöjä




Assyriologi on ollut taas jonkun aikaa hiljaa. Toisinaan matkat ja tutkimukset vievät niin mennessään, että blogipostausten kirjoittaminen jää, vaikka sopivia aiheita olisi jonossa tusinoittain. Toisinaan myös vähemmän suotuisa terveydentila vie energiaa -- tämä on ollut viime viikkoina niinikään osasyy hiljaisuuteeni. 

Runsas viikko sitten palasin Asconasta, "Totuuden vuorelta", jossa järjestettiin eksklusiivinen tutkijatapaaminen. Aiheena olivat "ne" myöhäisheettiläiset, joita olen intensiivisesti tutkinut viimeisten 25 vuoden ajan. Keskusteluiden anti ei ollut mitenkään ylen suuri, mutta olin iloinen siitä, että tutustuin muutamaan sellaiseen kollegaan, joiden kirjoituksia olin kyllä lukenut, mutta joita en ollut tavannut vielä in persona. Kokouksen päätyttyä vierailin erään vuosikymmenten takaisen ystävän luona -- me tunsimme ja olimme tekemisissä toistemme kanssa oikeastaan vain ensimmäisen Tübingenin syksyni ajan (v. 1986) ja löysimme toisemme uudelleen vasta muutamia vuosia sitten FBn kautta. Hän asuu perheineen Asconan lähellä, viehkossa satoja vuosia vanhassa talossa, talouteen kuuluu myös kolme kiinalaista mamu-kissaa. Tapaaminen oli merkittävä siinä mielessä, että molempien elämä on mennyt aika lailla eri tavalla kuin ajattelimme aikoinamme vähän yli 20-vuotiaina. Kertomuksia reflektoidessani syntyi tunne, että olen sittenkin ollut aika onnekas.
Matkalla Milanoon ja Milanossa, missä oli tarkoitus viettää iltapäivä ja ilta, satoi vettä. Osittain rankastikin. Ei tehnyt mieli tutustua nähtävyyksiin.
Sen sijaan haahuilin kirjakaupoissa ja kahvilassa, ostin "muutaman" kirjan ja vetäydyin niiden kanssa suosiolla hotellihuoneeseeni loppuillaksi. Kiefer-kokoelmani sai uuden opuksen.
Kokousmatka keskeytti tutkimushistoriallisen artikkelin kirjoittamisen. Aiheena ovat suomalaiset assyriologit eräässä tutkimushistoriallisessa kokoomateoksessa. Koska olen julkaissut "perustietoa" suomalaisista kollegoista jo muissa paikoissa, päätin lähestyä aihetta suomalaisten ja kansainvälisen assyriologiyhteisön verkostoitumisen kannalta ja osoittaa yhteyksien merkityksen tutkimukselle. Suomalaiset assyriologitkaan eivät ole menestyneet tyhjiössä, ja heidän yhteyksiään ulkomaille voi tutkia esimerkiksi säilyneen kirjeenvaihdon kautta.
Viikot ennen ja jälkeen Sveitsin ja Italian matkan olen ollut jonkinlaisessa tutkimuseuforisessa tilassa.  Oman isäni kirjeenvaihdon ja autobiografisten tekstien lisäksi (joihin olen perehtynyt jo aikaisemmin), olen käynyt läpi olennaista materiaalia helsinkiläisissä arkistoissa. Arkistoon kun astuu, vievät kirjeet lukijan tuhansille aikamatkoille ja mielen täyttää löytämisen vimma.
Kirjeiden läpikäyminen on ollut antoisaa, koska niiden avulla ymmärtää paremmin tutkijoiden julkaisuja. Taustalla vaikuttaa aina ihmisiä, inhimillisiä tragedioita, akateemista juonittelua, sattumia -- koko ihmiselämän kirjo. Myös historiallisilla ja poliittisilla tapahtumilla on suuri vaikutus. Ja arkistoissa tekee aina löytöjä, niitä minulle on kertynyt näillä etsintäkerroilla ylenmäärin. Viime viikkojen aikana olen myös vahvasti oppinut ymmärtämään sen, että verkostojen kannalta merkittävät ihmiset eivät aina ole itse tutkimusten ja/tai julkaisujen kannalta katsottuna profiloituneimpia.  Kirjoittaessani lyhyttä englanninkielistä kuvausta Assyriological Studies in Finland, kirjoitin Harri Holmasta (1886-1954) suhteellisen niukasti, koska hän ei ensimmäisen maailmansodan jälkeen, valitessaan leipätyökseen diplomaattisen uran, enää julkaissut assyriologista tutkimusta samassa mitassa kuin akateemiset tutkijat. Verkostojen kannalta Holma on kuitenkin useammassa käänteessä tärkeässä ja ratkaisevassa roolissa, etenkin henkilönä joka välitti runsaasti myös "prosopografista" tietoa kollegoista opettajalleen Knut Tallqvistille (1865-1949). Nykypäivän assyriologeille Holma on miltei täysin tuntematon hahmo.
Jo pari vuotta sitten kun tutkin suomalaisten assyriologien savitauluostoja esitelmää varten, törmäsin arkistoissa sellaisiin kirjeisiin, joissa käsiteltiin 1930-40 -lukujen antisemitismiä ja orientalisteja. En silloin ehtinyt jäädä lukemaan ja käsittelemään tätä aihetta, vaikka se kovasti kiinnostikin. Nyt viikolla eteeni lankeaa A. Leo Oppenheimin (1904-1974) ja hänen puolisonsa 1930-40 -luvuilla kirjoittamia kirjeitä. Oppenheim on yksi 1900-luvun assyriologisen tutkimuksen voimallisimpia hahmoja. Hän onnistui pakenemaan vaimonsa kanssa Wienistä Ranskan kautta Yhdysvaltoihin mutta hänen vanhempansa kuolivat holocaustin uhreina. Kirjeistä ilmenee, että Holma auttoi Oppenheimeja saamaan tarvittavia viisumeita ollessaan Suomen suurlähettiläänä ensin Pariisissa ja sitten Vichyssä. Kaksi assyriologia, joiden ei uskonut olleen missään henkilökohtaisessa kosketuksessa toisiinsa, ovatkin olleet näin yllättävässä vuorovaikutuksessa keskenään. Kansainvälinen assyriologia olisi sotien jälkeen ollut jotain aivan muuta jos Oppenheim ei olisi selviytynyt Yhdysvaltoihin.
A. Leo Oppenheim Chicagossa 1952 (Eila ja Jussi Aron kotiarkisto)
Pelastiko Holma siis Oppenheimin hengen? Oppenheimin puolison muisteluiden perusteella kyllä, ne tukevat Holman arkistoissa säilytetyistä kirjeistä saatavaa tietoa. Tieto on merkittävä senkin vuoksi, että Kirsi Houryn vuonna 2006 valmistuneessa pro gradu-työssä "Yllätysten virvatulta" Harri Holma Suomen Vichyn-lähettiläänä (Turun Yliopisto) ilmeisesti esitetään Holman olleen antisemitisti. En ole vielä tuota gradua päässyt lukemaan, toivottavasti lähiaikoina, mutta kykenen myös muun materiaalin avulla todistamaan, että Holma (joka ei kenties ollut maailman miellyttävin persoona) EI ollut antisemitisti, vaan päinvastoin pyrki auttamaan juutalaisia orientalisteja. Mutta näistä yksityiskohdista lisää siis tulevassa artikkelissani, jota nyt siis innolla kirjoitan.