sunnuntai 16. helmikuuta 2020

perintöesine uhmaa konmaritusta ja kuolinsiivouksia


Menneellä viikolla assyriologi pääsi taas katsomaan lukiolaisten vanhojentansseja. Kuopuksen omat "wanhat" ovat vasta vuoden päästä, mutta koska suomalaisissa lukioissa naisopiskelijoiden määrä on jo kauan ollut miesopiskelijoita suurempi, on tanssipareista jatkuvasti akuutti pula. Siksi kuopuskin oli saatu houkuteltua vapaaehtoiseksi kavaljeeriksi jopa kahdelle neidolle, koska lukionsa yhdistettiin kahdesta vanhasta lukiosta ja tanssit tanssittiin kahdessa erässä entisen koulujaon mukaan. 

Kun alkuviikosta koepuimme frakkia kuopuksen päälle, mieleni oli jälleen täynnä muistoja ja monenlaisia tunteita. Kun takki heilahti nuoren miehen päälle ja hän vilkaisi itseään peilistä, välähti silmissä visio tohtorinväitöksestä frakkiin pukeutuneena ja se myös sanottiin ääneen äidille. Asun taika on siinä, että puettuaan sen päälleen, nuori tunsi liittyneensä osaksi sitä kantaneiden miesten jatkumoa ja hän myös näki akateemisen väitöksen mahdollisuutena omalla kohdallaan. Tämä frakki ei ole ainoastaan vaate, se on perintöesine, joka vaikuttaa elämäämme.

Frakki kuului aikoinaan isälleni. Hän teetti sen todennäköisesti tohtorinväitöstä varten joulukuussa 1955, vaikka mitään tarkkaa rekordia frakin hankinnasta ei ole säilynyt. Jussi Aron oli pitänyt vääntäytyä frakkiin jo muutaman kerran ennen sitä, ainakin pokatakseen stipendejä vuosijuhlissa, mutta niihin hän oli saanut asun lainaan. Assyriologinen väitös merkitsi kuitenkin sitä, että akateemisella uralla Suomessa frakille tulisi enemmänkin käyttöä ja siksi oli järkevää hankkia oma sellainen. 

Kuopuksen harjoitellessa pukemista, aloin miettiä sitä, miten frakki oli säilynyt 65 vuotta suvun säilyttämänä ilman että se olisi joutunut konmarituksen tai kuolinsiivousten uhriksi. Frakin alkuperäinen kantaja ja omistaja kuoli jo 1983. Silloin ei ollut oikein ketään näköpiirissä, jolle vaatteesta olisi voinut nähdä olleen konkreettista hyötyä. Jos äitini olisi konmarittanut, ei frakki olisi läpäissyt yhtäkään ilotarkistusta, etenkään jos hän olisi frakin kohdalla kysynyt säteileekö se hänelle itselleen jotain iloa. Äitini jäi leskeksi 50-vuotiaana eikä avioitunut uudelleen. Hän muutti Tapiolan-kodistamme pois pari vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen. Muuttoa ennen oli tehty ainakin osittaista kuolinsiivousta, mutta frakkia ei laitettu kiertoon, se siirrettiin uuden kodin vaatehuoneeseen äidin silkkimekkojen viereen (joista olen postannut täällä).

Äitini puolestaan kuoli 2005. Vaikka ei millään siinä vaiheessa voinut arvioida sitä, voisiko tai ennen kaikkea haluaisiko kukaan frakkia enää käyttää, ilmoitin sisaruksilleni, että voin säilyttää sitä perikunnan puolesta ja sitä saa lainata kaikki halukkaat. Vuosien vieriessä alkoi pikku hiljaa käydä ilmeiseksi, että poikani kasvavat aika lailla saman mallisiksi kuin isoisänsä, jota eivät koskaan ole nähneet muuta kuin kuvissa. Heidän isänsä käyttää oman isänsä nuoruuden frakkia, mutta se on pojillemme auttamattoman pieni. Tässä frakissa on nyt tanssittu useampaan kertaan ja muistan suurella lämmöllä äitiäni, joka ei onneksi hankkiutunut siitä tavalla taikka toisella eroon.
Voihan noita frakkeja vuokrata, ajattelee varmaan moni. Miksi säilyttää liki turhaa vaatetta vain siksi, että sillä saattaa olla myöhemmin muutaman kerran käyttöä? Tämä frakki on kuitenkin erityinen, se on perintöesine ja on aivan eri asia pukea suvussa kulkenut vintage-takki päälle kuin vuokraamosta haettu. Ilman tämän frakin taikaa kuopuksen silmissä ei todennäköisesti olisi pilkahtanut. Frakissa tiivistyy suvun historian jatkumo. Frakissa elää yhteys isoisään, joka ei valitettavasti päässyt seuraamaan lastenlastensa kehitystä, mutta joka oli loppuviikosta vahvasti läsnä ja hengessä mukana kun kuopus tanssi Otaniemessä.

Kaikki esineet eivät säteile sillä hetkellä iloa ilotarkistusta tekevälle. Monet osaavat kuitenkin katsoa henkilökohtaisen iloarvion ja sukupolvien ylitse. Joskus esineet itse uhmaavat sodan tuhoja, ilotarkistuksia ja kuolinsiivouksia. Minulla on säilössä pari lasisia kirjakaapin ovia. Niistäkin haluan kertoa joskus.

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Sabahattin Ali -- Turkin Joel Haahtela

Assyriologin hyvät pyrkimykset postata tänä vuonna hieman useammin näyttävät toteutuvan vain laahaten. Ensi viikolla pidän vierasluennon anatolialaista kielistä ja tapani mukaan jumittunut kaivamaan sopivia kuvia tiedostoista Prezi-esitystä varten, plärännyt vanhoja valokopioita ja ladannut uusia artikkeleita tietokoneeseeni, yhä edelleen odottavat erinäiset tekstit viimeistelyään...  Ymmärsin nyt, että blogipostaukset jäävät, jos ajattelen väsääväni niitä sitten kun olen saanut työt siivottua pöydältäni. Eli nyt yritän muuttaa tapojani ja postata vähän lyhyemmin niin ehdin saman päivän aikana tehdä myös muita asioita. Sabahattin Alin (1907-1948) romaanin Madonna in a Fur Coat (1943, kännös englanniksi Maureen Freely ja Alexander Dawe) ostin viime syksynä Istanbulin lentokentältä ja luin automatkalla vuoden vaihteen jälkeen ja jo autossa lukiessani päätin, että tästä täytyy tehdä edes lyhyt postaus, kyseessä on erikoislaatuinen kaunokirjallinen teos.
Nappasin pokkarin lentokentän kirjakaupasta sen vuoksi, että takakannessa kerrottiin kirjan sijoittuvan 1920-luvun Berliiniin ja rakkauskertomuksen toisen osapuolen olevan taiteilija. Koska olen osa-aikaberliiniläinen (minulla ei ole matkalaukkua siellä, mutta suurehko paperikassi kyllä, jonka sisältö odottaa työhuoneen nurkassa paluutani), niin täytyihän tällaiseen tarinaan tutustua. Vasta joulun jälkeen kun lukeminen alkoi, ymmärsin että kyseessä oli jo vuonna 1943 julkaistu romaani, joka vasta muutamia vuosia sitten käännettiin englanniksi, sen jälkeen kun se Turkissa oli noussut, kaikkien näiden vuosikymmenien jälkeen, bestselleriksi. 

Siis ilmestyessään romaanin Madonna in a Fur Coat painos ja suosio olivat vaatimattomia. Tänään riipaiseva rakkaustarina on osunut monien turkkilaisten hermoon (suosittelen lukemaan Maureen Freelyn jutun The Guardianissa, linkki täällä). Nuori turkkilainen mies lähetetään Berliiniin opiskelemaan kieltä, hän kiertelee vapaa-aikanaan taidegallerioissa ja rakastuu naistaiteilijan omakuvaan, madonnaan turkistakissa. Juonta on turhaa kuvata tämän enempää -- olennaista on tarinan tunnelma, se mitä nuoren introvertin miehen sydämessä ja päässä liikkuu, millainen "Madonna" hänen rakastettunsa on ja miten mies päätyy isänsä kuoleman jälkeen elämään ahdistavaa konventionaalista elämää perheensä kanssa, jonka jäsenet ovat hänelle täysin vieraita. Kukaan hänet myöhemmin Ankarassa tuntenut ihminen ei olisi uskonut, millainen tarina hänen menneisyyteensä kätkeytyy -- hän kuului niihin ihmisiin, joista ihmetellään minkä vuoksi he oikein elävät koska vaikuttavat niin tylsiltä, intohimottomilta ja kaavoihinsa kangistuneilta.

Lukuelämys oli vaikuttava. Alin tyyli toi vahvasti mieleeni suomalaisen Joel Haahtelan (1972-) romaanit, joihin olen niinikään tykästynyt ja joista olen postannutkin, ainakin täällä ja täällä. Olen jo kauan sitten lukenut Haahtelalta myös taiteilijaromaanin Mistä maailmat alkavat (Otava 2017) sekä Adèlen kysymys (Otava 2019), ja niistäkin minulla olisi niin paljon sanottavaa.
Madonna turkistakissa suhteen toivoisin, että jokin suomalainen kustantaja innostuisi kirjasta ja saisimme siitä Tuula Kojon käännöksen suoraan turkin kielestä. Kojo on suomentanut suuren määrän Orhan Pamukin tuotantoa ja lukisin suurella mielenkiinnolla hänen käännöksensä samasta tekstistä. Kaikille niille, jotka lukevat kaunokirjallisuutta myös englanniksi ja pitävät Haahtelan melankoliasta ja oudon erityisistä mieshahmoista, suosittelen Alin romaania erittäin lämpimästi.

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Pari sanaa Iranin kulttuuriperinnöstä


Iranin kulttuuriperintö on ollut viime päivinä otsikoissa kun erään suurvallan johtaja uhkasi poliittisessa kriisissä iskeä nopeasti ja erittäin kovaa myös näihin kulttuuriperintökohteisiin. Ja vaikka hän muutama päivä myöhemmin oli pakotettu peräytymään sanojensa takaa, kävi ilmeiseksi ettei tällä johtajalla ole mitään käsitystä kansainvälisistä laeista tai edes siitä, että hän uhkauksillaan asettui samaan riviin kaikkien niiden kanssa, jotka ovat viime vuosina tuhonneet kulttuuriperintöä Lähi-idässä ja muualla. 
Välittömästi tämän suurvallan johtajan twiitattua uhkauksensa, some täyttyi tutkijoiden postauksista. Niissä jaettiin kuvia Iranin kulttuuriperintökohteista tunnuksella #IranianCulturalSites. Twiittejä seurasi erilaisten henkilöiden (esim täällä) ja instituutioiden lausunnot (esim. ICOM täällä), joissa yksikantaan tuomittiin tällaiset uhkaukset ja joissa korostettiin kulttuurikohteisiin iskemisen olevan sotarikos. Niillä ei ole tietysti mitään vaikutusta tämän suurvallan johtajan omiin asenteisiin, mutta tutkijoiden ja instituutioiden on selkeästi esitettävä se, että tämänkaltaiset uhkailut ovat alhaisia ja yksinkertaisesti väärin (puhumattakaan siitä, että se oli myös erittäin epäviisasta, lue Stephennie Mulderin mielipide täältä).

Itse mietin Irania ja sen kulttuuriperintöä autossa, palatessani Loppiaisena pohjoisesta takaisin etelään. Iran on yksi maailman rikkaimmista maista mitä tulee muinaismuistoihin ja kulttuuriperintöön, silti moni tietää maan historiasta tai kohteista vain vähän. Moni seikka nykyisessä poliittisessa ja tutkimuseettisessä tilanteessa on vaikeaa ja ristiriitaista. Oma suhteeni Iraniin alkaa jo varhain: vanhempani vierailivat siellä 1971 ja siksi olen jo leikkikouluikäisestä tiennyt tällaisen maan olevan olemassa. Opiskeluaikoina pääsin Iranin muinaiskulttuureita lähimmäksi silloin kun osallistuin Prof. Werner Gauerin seminaariin Phidias und die Perserkriege ja referaatissani kysyin oliko Phidiaan Parthenon-temppeliin suunnittelemat friisit ottaneet mallia Persepoliin reliefeistä. Näyttää siltä, että olin jo silloin kiinnostunut siitä, miten kahden "vihollisvaltion" välillä voi olla paljonkin kulttuurivaikutteiden vaihtoa poliittisista konflikteista huolimatta. Persialaiset käyttivät rakennustöissään mm. kreikkalaisia kivenhakkaajia ja kuvanveistäjiä, mutta säilöivät myös Persepoliin "aarrekammioon" taidetta/sotasaalista, esimerkiksi Gauerin Penelopeksi identifioiman korkealaatuisen veistoksen, jonka löytyminen Persepoliista on aiheuttanut päänvaivaa tutkijoille -- milloin ja miksi?

Olen päässyt itsekin kerran Iraniin -- siitä tulee keväällä tosin jo 15 vuotta. Se oli työmatka Suomen Lähi-idän instituutin säätiön asiamiehenä ja nyt minua harmittaa se, etten matkan luonteesta johtuen pystynyt valokuvaamaan muutamaa räpsyä lukuunottamatta. Arkeologisessa museossa Teheranissa oli ainakin silloin valokuvaaminen kielletty. Viime vuosina olen puolestani ollut hyvinkin kiinnostunut siitä miten erilaisia monumentteja ja patsaita ryöstettiin ja kuljetettiin sotasaaliina maantieteellisesti pitkiäkin matkoja. Elamilainen ja persialainen pääkaupunki Susa tuli 1900-luvun alussa kuuluisaksi kun ranskalaiset arkeologit löysivät sieltä Babylonian kuningas Hammurabin (1700-luku eaa) lakikiven, joka oli ennen ryöstöään seissyt Sipparissa jo useamman sadan vuoden ajan. Elamilaiskuningas Shutruk-Nahhunte I kunnostautui myös monien patsaiden kuljetukseen ja kaiverrutti usein oman piirtokirjoituksen ryöstämiinsä patsaisiin. Nyt nämä monumentit asustavat vieläkin kauempana alkuperäisestä sijoituspaikastaan  eli Pariisin Louvressa. Maailman museot ja yksityiskokoelmat ovat täynnä nykyisen Iranin maaperästä peräisin olevia muinaismuistoja, joiden eettisyys on kyseenalainen ja osittain esineistöä on viime vuosien aikana palautettu Iraniin, etenkin Yhdysvalloista (ks. esim. täällä,  täällä ja täällä)
Teheranissa, aikoinani, nappasin kuvan mutiloidusta pronssipatsaasta Sa'dabad-palatsin edustalla. Vasta myöhemmin kiinnostuin näistä, kaadetuista ja tuhotuista hallitsijapatsaista. Iranin 1979 vallankumouksen ja sen jälkeisen ajan melskeissä myös osa sen muinaismuistoista olisi voinut kokea saman kohtalon, tuhotuksi tulemisen. Mutiloidessaan 1900-luvun shaahien patsaita iranilaiset kuitenkin tuhosivat maansa tulevaisuuden kulttuuriperintöä (samoin kuin irakilaiset tekivät Saddam Husseinin patsaille), suojelevathan he tällä hetkellä museossaan esimerkiksi Dareios I:n patsasta, ja persialaiskuninkaiden muotokuvia moninaisissa reliefeissä. Jos/kun miellämme muinaismuistot usein "taiteeksi" ja lähdemme siitä, että kaikki muinaiset hallitsijapatsaat ovat taidetta ja sellaista kulttuuriperintöä, jota täytyy ehdottomasti suojella esimerkiksi ääriuskonnollisten ryhmien ikonoklasmilta, törmäämme näiden 1900-luvun diktaattoripatsaiden kanssa erikoiseen kaksoisstandardiin. Ovatko ne vain poliittista henkilöpalvontaa ja hirmuhallitsijoiden kuvat on ehdottomasti kaadettava, häväistävä ja tuhottava? Vai ovatko nekin tämän päivän taidetta, jota ihaillaan ja arvostetaan parin sadan vuoden päästä, kuten me vaalimme Assurbanipalin tai Konstantinus Suuren muotokuvia? Aihepiiri askarruttaa minua suuresti -- samoin kuin se, että hallitsijapatsaiden pystyttäminen ja niiden tuhoaminen poliittisissa konflikteissa on kulttuurejamme, sekä muinaisia että nykyisiä,  kuin itäisiä ja läntisiä, vahvasti yhdistävä piirre. Tällainen vuosituhantinen jatkumo on mielestäni hyvin kiinnostavaa. 

Nyt kun maailman huomio edes hetkeksi kääntyi Iranin rikkaaseen kulttuuriperintöön, olisi hyvä jos kiinnitettäisiin huomiota myös siihen, miten poliittiset jännitteet myös tässä kohtaa vaikeuttavat tutkijoiden työtä. Arkeologisen tutkimuksen osalta Iran on 1970-80 -lukujen taitteesta lähtien erittäin vaikeapääsyinen, vain harva tutkimusryhmä on saanut esimerkiksi kaivauslupia. Iranilaiset tutkijat puolestaan joutuvat työskentelemään hankalissa olosuhteissa ja he ansaitsisivat kaiken tuen kansainväliseltä yhteisöltä. Iranilaisten museoiden varastoissa on tiettävästi paljon tärkeää, julkaisematonta materiaalia. Poliittisesti puolueeton tutkimusyhteistyö olisi olennaista ja se auttaisi kansainvälistä yhteisöä paremmin kantamaan yhteisvastuuta "maailmanperinnöstä", 
UNESCOn hengessä. 
Paluumatkalla pohjoisesta etelään jäin viimeiseksi miettimään sitä, onko minunkaltaisteni randomtutkijoiden töistä mitään hyötyä? Muistoista nousi klassillisen arkeologian ordinarius Werner Gauerin hahmo Tübingenissä ja ylempänä mainittu tutkimuksensa Persepoliin "aarrekammiosta" löytyneestä kreikkalaisesta patsaan torsosta, hänen intohimoisesta suhtautumisestaan tutkimuksiinsa ja etenkin vahvasta vakaumuksestaan "minulla on oikeus tutkia sitä mikä on mielestäni kaunista".  En ikinä unohda hänen spontaania keskustelunaloitustaan "Übungsraumissa" eräänä viikonloppuna kun hän tahtoi muutaman opiskelijan kanssa pohtia "kanonin merkitystä" nappaamalla nurkasta karttakepin ja nojaamalla siihen ensin täysin hiljaa useamman minuutin ajan. Sodasta ja julmuuksista, valtioiden välisistä sodista huolimatta ihmiset, tieto, ideat, taidesuuntaukset ja tavarat liikkuivat muinaisessa maailmassa -- muinaistutkijat voivat myös jakaa tietoa kaikesta tästä kulttuurin rajat ylittävästä liikkuvuudesta ja sen hedelmällisyydestä. Ihmiskunta on kehittynyt monessa suhteessa, esimerkiksi kulttuuriperinnön suojelussa, sitten persialaissotien. Kansainvälisten sopimusten mukaan enää ei ole ok sotatilanteessa tuhota vihollisen monumentteja (eikä omiaan), enää ei ole ok myöskään uhkailla sellaisella. Monisyisiä ongelmia riittää vielä ratkaistavaksi omistajuuden ja muiden eettisten kysymysten osalta, mutta tehkäämme töitä niitten eteen.

tiistai 31. joulukuuta 2019

Randomtutkijan vuosi 2019


Monet ovat ihmetelleet mitä assyriologille on tapahtunut, postaukset tyrehtyivät keväällä. Tauko blogin päivittämisessä ei tapahtunut suunnitelmallisesti vaan on ollut erittäin monen tekijän summa. Sanotaanko vaikka näin: elämä vei mennessään. Aikomuksia postata kaikennäköisestä hienosta ja mielenkiintoisesta oli hyvin usein, mutta aina tuli mukamas jotain tärkeämpää eteen. Myös energian riittävyyden kanssa on ollut ongelmia. En ole koko vuoden aikana kyseenalaistanut tahtoani jatkaa tätä blogia, mutta mitä pidempi aika kevään edellisestä postauksesta kului, sitä enemmän aloin miettiä ja suunnitella strategian vaihtoa -- kunhan olisi aikaa edes pohtia sellaista!
Postaaminen jäi, koska läheinen ja rakas ihminen sairastui vakavasti, parantumattomasti. Omat terveysvaivat esiintyvät tätä taustaa vasten naurettavina, vaikka tietenkin kaiken jaksamisen A&O on se, ettei laiminlyö omaa hyvinvointiaan. Olen todella surkea itseni hoitamisessa -- nuorena sillä ei ollut niin väliä, mutta tässä iässä se kostautuu hyvin pian :). Jokavuotinen kevätmasennukseni, joka yleensä helpottaa viimeistään vappuna, jäi päälle -- vire ei ollut eikä ole kenties vieläkään aivan entisellään. 
Postaaminen jäi, koska mielenkiintoiset työjutut oli asetettava etusijalle. Suomalaisten assyriologien tutkimushistoria on äärimmäisen kiehtovaa ja tein keväällä arkistoissa monia sellaisia "löytöjä", joita en itse ehdi millään käsittelemään. Runsas aineisto aiheuttaa informaatioähkyä. Tutkimushistorian lisäksi osallistuin toukokuun alussa Pariisin Louvressa avattuun näyttelyyn sekä kirjoittamalla katalogiin, että luennoimalla myöhäisheettiläisistä patsaista museon suuressa auditoriossa järjestetyssä seminaarissa. Kaikki meni hyvin paitsi että tekniikka oli pettää (lupauksista huolimatta) ja putosin korkeat kapeat portaat takaosassa kaksi minuuttia ennen luentoni alkua (olin iloinen ja helpottunut, että Prezi-esitykseni saatiin toimimaan ja siitä sekunnin tarkkaamattomuus...). Luennoin shokissa (vaikka kollegat kyllä väittivät sen menneen loistavasti), posttraumaattinen stressi iski vasta palattuani Pariisista Berliiniin.  Entisessä elämässäni koettu parisuhdeväkivalta & portaita alas vetäminen palautuivat mieleen ja toipuminen Louvren keikasta kesti sitten runsaan viikon. Onneksi en katkonut luitani tai saanut sydänkohtausta.
Postaaminen jäi, koska olen viettänyt intensiivisiä työskentelyperiodeja Berliinissä,  fellowna tutkijakollegiumissa. Työyhteisö "despoottivillassa" kuten opiskelijat työyhteisöä ja työskentelypaikkaamme kutsuvat, on ihanteellinen ja innostava. Kirjaprojektini on ottanut isoja harppauksia eteenpäin ja artikkeleitakin on tuloillaan. Berliinissä on mahdollisuus keskittyä näihin omiin juttuihin ja uppoudun tutkimukseen niin täysin että muille asioille jää vain vähän aikaa. 

Postaaminen jäi, vaikka olin jälleen elo-syyskuussa matkalla Turkissa ja sieltä olen usein postannut ainakin kuvia. Olen matkustanut tänä vuonna, paljolti taiteen perässä, myös esimerkiksi Mäntässä, Tukholmassa ja Pietarissa -- kaikista niistä olisi voinut tehdä useampia postauksia. Gaziantepessä ihailen ystävättäreni pyörittämän naisten kooperatiivin toimintaa: vähäosaiset naiset, myös syyrialaisia pakolaisia, valmistavat käsitöitä ja muita tuotteita, joita myydään erilaisilla messuilla ja muissa tapahtumissa. Naisilla on hyvä yhteishenki ja asenne. Toivoisin voivani auttaa heitä enemmän kuin tällä hetkellä teen -- jos minulla olisi talo samoilla kulmilla, voisin osallistua konkreettisemmin. Unelma talosta elää, elämässä pitää olla unelmia.
Postaaminen jäi, koska... Kun uppoutuu tutkimukseen, muu elämä jumittaa. Kun olen Berliinissä, kodinraivausprojekti ei edisty, kodinvaihtoprojektista puhumattakaan. Teen yhä elämän ilotarkistusta, pohdin suhdettani materiaan, erityisesti esineisiin. Olen löytänyt iloa taiteesta ja Berliinissä ollessani olen alkanut ostaa kaikenlaista kirjallisuutta, mikä liittyy myös nykytaiteeseen ja etenkin taiteen keräämiseen. Kesällä luin ahnehtien Hans-Ulrich Obristin kirjan Ways of Curating (Penguin 2015), sain siitä monta ideaa parantaa omaa elämänlaatuani vaikken ammattimainen taidekuraattori olekaan. Aina välillä päätän tarmokkaasti, että en anna elämän vaikeiden asioiden musertaa vaan teen sitä, mikä tuottaa nimenomaan iloa, toteutan innostavia asioita. Tutkin ja harrastan DIY-taidehankkeita. Yksi niistä on kaikkien Anselm Kiefer-taidekirjojen hankkiminen, jotka suinkin sattuvat tielleni. Sain myös yhden opuksen lahjaksi syksyllä. Niille hankin oman kirjahyllyn (kunhan oikea sattuu kohdalle, ts. teetän niille omalaisen), näin kokoelmasta tulee oma taideinstallaatio.

Toinen DIY-taidehankkeeni nimi on Taidekoti Valjus. Esikoinen muutti syksyllä Ouluun ja hänen opiskelijakämpässään on nyt "eka ripustus" taidetta, jota katselemaan ja siitä keskustelemaan kutsuttiin joulun alla oululaiset sukulaiset ja ystävät. Ekaa ripustusta varten hankimme uuden työn, johon totaalisesti hurahdin lokakuussa Helsinki Contemporarylla käydessäni (Heli Rekulan fotogravyyri Doggie Paws). En vielä tiedä mihin päin tulen Taidekoti Valjusta viemään, mutta yksi vaihtoehto voisi olla järjestää kesäisin pop-up -näyttelyitä taiteilijoille ja valokuvaajille, jotka etsivät vaihtoehtoista (ja maksutonta) foorumia asettaa joitain töitään esille. 
Kolmas DIY-taidehankkeeni ei liity ainoastaan kuvataiteeseen. Jatkan tämän blogin pitämistä, koska tästä tulee nyt osa Randomtutkijan päiväkirjaa. Pari vuotta sitten Marko Erola ei kestänyt parissa postauksessa ja myös Twitterissä esittämääni kritiikkiä hänen yhdessä taidekaupparikoksista ehdottomaan vankeuteen tuomitun Jouni Rannan kanssa kirjoittamastaan kirjasta Vilpitön mieli (Tammi 2017). Niipä hän Twitterissä (ennen kuin esti minut) äityi haukkumaan minua "randomtutkijaksi". Olin niin huvittunut tästä nimityksestä, että päätin heti omia sen (#randomtutkija) ja nyt aion käyttää sitä kirjoittaessani päiväkirjaa, joka risteilee autobiografian ja autofiktion sekavassa välimaastossa (vihaan sanaa "rajapinta", siksi en käytä sitä :) ). Randomtutkija pitää blogia, jota reflektoi päiväkirjassaan. Blogipostauksista tulee ensi vuonna luultavasti lyhyempiä, mutta toivottavasti niitä on tähän vuoteen verrattuna enemmän. Katsotaan mihin tämä kaikki johtaa ja mistä elämänilo löytyy.
Toivotan kaikille onnellista Uutta Vuotta 2020, paljon hyviä asioita ja kauneutta. Halatkaa rakkaitanne, se on elämässä kaikkein tärkeintä. Otan uuden vuoden vastaan jälleen kuusamolaisissa maisemissa. Tänne eivät paha maailma ja ahdistus yllä.




sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Assyriologi tekee matkoja ja arkistolöytöjä




Assyriologi on ollut taas jonkun aikaa hiljaa. Toisinaan matkat ja tutkimukset vievät niin mennessään, että blogipostausten kirjoittaminen jää, vaikka sopivia aiheita olisi jonossa tusinoittain. Toisinaan myös vähemmän suotuisa terveydentila vie energiaa -- tämä on ollut viime viikkoina niinikään osasyy hiljaisuuteeni. 

Runsas viikko sitten palasin Asconasta, "Totuuden vuorelta", jossa järjestettiin eksklusiivinen tutkijatapaaminen. Aiheena olivat "ne" myöhäisheettiläiset, joita olen intensiivisesti tutkinut viimeisten 25 vuoden ajan. Keskusteluiden anti ei ollut mitenkään ylen suuri, mutta olin iloinen siitä, että tutustuin muutamaan sellaiseen kollegaan, joiden kirjoituksia olin kyllä lukenut, mutta joita en ollut tavannut vielä in persona. Kokouksen päätyttyä vierailin erään vuosikymmenten takaisen ystävän luona -- me tunsimme ja olimme tekemisissä toistemme kanssa oikeastaan vain ensimmäisen Tübingenin syksyni ajan (v. 1986) ja löysimme toisemme uudelleen vasta muutamia vuosia sitten FBn kautta. Hän asuu perheineen Asconan lähellä, viehkossa satoja vuosia vanhassa talossa, talouteen kuuluu myös kolme kiinalaista mamu-kissaa. Tapaaminen oli merkittävä siinä mielessä, että molempien elämä on mennyt aika lailla eri tavalla kuin ajattelimme aikoinamme vähän yli 20-vuotiaina. Kertomuksia reflektoidessani syntyi tunne, että olen sittenkin ollut aika onnekas.
Matkalla Milanoon ja Milanossa, missä oli tarkoitus viettää iltapäivä ja ilta, satoi vettä. Osittain rankastikin. Ei tehnyt mieli tutustua nähtävyyksiin.
Sen sijaan haahuilin kirjakaupoissa ja kahvilassa, ostin "muutaman" kirjan ja vetäydyin niiden kanssa suosiolla hotellihuoneeseeni loppuillaksi. Kiefer-kokoelmani sai uuden opuksen.
Kokousmatka keskeytti tutkimushistoriallisen artikkelin kirjoittamisen. Aiheena ovat suomalaiset assyriologit eräässä tutkimushistoriallisessa kokoomateoksessa. Koska olen julkaissut "perustietoa" suomalaisista kollegoista jo muissa paikoissa, päätin lähestyä aihetta suomalaisten ja kansainvälisen assyriologiyhteisön verkostoitumisen kannalta ja osoittaa yhteyksien merkityksen tutkimukselle. Suomalaiset assyriologitkaan eivät ole menestyneet tyhjiössä, ja heidän yhteyksiään ulkomaille voi tutkia esimerkiksi säilyneen kirjeenvaihdon kautta.
Viikot ennen ja jälkeen Sveitsin ja Italian matkan olen ollut jonkinlaisessa tutkimuseuforisessa tilassa.  Oman isäni kirjeenvaihdon ja autobiografisten tekstien lisäksi (joihin olen perehtynyt jo aikaisemmin), olen käynyt läpi olennaista materiaalia helsinkiläisissä arkistoissa. Arkistoon kun astuu, vievät kirjeet lukijan tuhansille aikamatkoille ja mielen täyttää löytämisen vimma.
Kirjeiden läpikäyminen on ollut antoisaa, koska niiden avulla ymmärtää paremmin tutkijoiden julkaisuja. Taustalla vaikuttaa aina ihmisiä, inhimillisiä tragedioita, akateemista juonittelua, sattumia -- koko ihmiselämän kirjo. Myös historiallisilla ja poliittisilla tapahtumilla on suuri vaikutus. Ja arkistoissa tekee aina löytöjä, niitä minulle on kertynyt näillä etsintäkerroilla ylenmäärin. Viime viikkojen aikana olen myös vahvasti oppinut ymmärtämään sen, että verkostojen kannalta merkittävät ihmiset eivät aina ole itse tutkimusten ja/tai julkaisujen kannalta katsottuna profiloituneimpia.  Kirjoittaessani lyhyttä englanninkielistä kuvausta Assyriological Studies in Finland, kirjoitin Harri Holmasta (1886-1954) suhteellisen niukasti, koska hän ei ensimmäisen maailmansodan jälkeen, valitessaan leipätyökseen diplomaattisen uran, enää julkaissut assyriologista tutkimusta samassa mitassa kuin akateemiset tutkijat. Verkostojen kannalta Holma on kuitenkin useammassa käänteessä tärkeässä ja ratkaisevassa roolissa, etenkin henkilönä joka välitti runsaasti myös "prosopografista" tietoa kollegoista opettajalleen Knut Tallqvistille (1865-1949). Nykypäivän assyriologeille Holma on miltei täysin tuntematon hahmo.
Jo pari vuotta sitten kun tutkin suomalaisten assyriologien savitauluostoja esitelmää varten, törmäsin arkistoissa sellaisiin kirjeisiin, joissa käsiteltiin 1930-40 -lukujen antisemitismiä ja orientalisteja. En silloin ehtinyt jäädä lukemaan ja käsittelemään tätä aihetta, vaikka se kovasti kiinnostikin. Nyt viikolla eteeni lankeaa A. Leo Oppenheimin (1904-1974) ja hänen puolisonsa 1930-40 -luvuilla kirjoittamia kirjeitä. Oppenheim on yksi 1900-luvun assyriologisen tutkimuksen voimallisimpia hahmoja. Hän onnistui pakenemaan vaimonsa kanssa Wienistä Ranskan kautta Yhdysvaltoihin mutta hänen vanhempansa kuolivat holocaustin uhreina. Kirjeistä ilmenee, että Holma auttoi Oppenheimeja saamaan tarvittavia viisumeita ollessaan Suomen suurlähettiläänä ensin Pariisissa ja sitten Vichyssä. Kaksi assyriologia, joiden ei uskonut olleen missään henkilökohtaisessa kosketuksessa toisiinsa, ovatkin olleet näin yllättävässä vuorovaikutuksessa keskenään. Kansainvälinen assyriologia olisi sotien jälkeen ollut jotain aivan muuta jos Oppenheim ei olisi selviytynyt Yhdysvaltoihin.
A. Leo Oppenheim Chicagossa 1952 (Eila ja Jussi Aron kotiarkisto)
Pelastiko Holma siis Oppenheimin hengen? Oppenheimin puolison muisteluiden perusteella kyllä, ne tukevat Holman arkistoissa säilytetyistä kirjeistä saatavaa tietoa. Tieto on merkittävä senkin vuoksi, että Kirsi Houryn vuonna 2006 valmistuneessa pro gradu-työssä "Yllätysten virvatulta" Harri Holma Suomen Vichyn-lähettiläänä (Turun Yliopisto) ilmeisesti esitetään Holman olleen antisemitisti. En ole vielä tuota gradua päässyt lukemaan, toivottavasti lähiaikoina, mutta kykenen myös muun materiaalin avulla todistamaan, että Holma (joka ei kenties ollut maailman miellyttävin persoona) EI ollut antisemitisti, vaan päinvastoin pyrki auttamaan juutalaisia orientalisteja. Mutta näistä yksityiskohdista lisää siis tulevassa artikkelissani, jota nyt siis innolla kirjoitan. 



sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

"Kaikki lähtee hyvästä laukusta"


Assyriologi tapasi viime syksynä Anna-Kaari Hakkaraisen kirjajulkkareissa. En tiennyt hänestä mitään, mutta jäimme juttelemaan hetkeksi, lähinnä Polaroid Snapshot -kamerastani. Sen jälkeen olemme olleen Facebook-kavereita ja seuraamme toisiamme Instagramissa. Anna-Kaari postaa mielettömän kauniita kuvia, sellaisia, joita en osaa itse ottaa.
Kaikki lähtee hyvästä laukusta -- en omista kuin nämä kaksi (matkalaukkuja lukuunottamatta)

Hieman myöhemmin otin selvää, että Anna-Kaari on itse asiassa julkaissut jo useamman romaanin. Minua alkoi kiinnostaa Kristallipalatsi (Tammi 2016), jossa lehtijuttujen ja blogipostausten mukaan oli lifestyle-blogeista ja esineistä ja kauneudesta ja... Ajattelin, että tämä kirja täytyy ostaa kun se osuu eteeni, mutta jostain kumman syystä näin ei ole käynyt. Viikko sitten palatessani erityisen päivän jälkeen kotiin, pyörähdin Ison Omenan kirjastossa ja lainasin kirjan mukaani. Julkiset kirjastot ovat loistavia silloin kun sieltä saa haettua tällaisia herkkupaloja.

Jo bussissa kotiin avaan ensimmäiset sivut ja alan lukea. Harvoin romaani kiskaisee minut niin kokonaisvaltaisesti mukaansa. Walt Whitmanin (1819-1892), kuuluisa muotokuva, jossa runoilijan kädelle on istahtanut perhonen, mutta kaikki onkin vain lavastettua, perhonen on kartonkia... Ja tämän lavastuksen Whitman paljastaa aikansa kohujulkkis Oscar Wildelle (1854-1900), jonka elämä kirjallisen uran ympärillä perustui dandymaiseen lifestyle-vouhotukseen. Wilde otatuttaa itsestään valokuvia, jotka ovat yhtä millintarkasti aseteltuja ja lavastettuja kuin monet tämän päivän selfiet ja oikeastaan kaikki kuvat, joita tämän päivän digitaaliset lifestyleblogit pursuavat. Löydän kirjasta niin paljon pieniä yksityiskohtia, jotka osuvat -- aivan kuin Anna-Kaari olisi nähnyt lapsuuteeni ja osin myös nykypäiväänikin. Tässä murusia huomioistani.

Lukiessa kiinnitän niin paljon huomiota tekstissä esiintyviin esineisiin, että välillä menen sekaisin siinä esiintyvistä hahmoista enkä aina pysy kärryillä miten Wilde ja Lontoon Kristallipalatsi oikein kytkeytyvät yhteen. On tutkijanainen, kirjan varsinainen kertoja, joka kirjoittaa Wilden dandyismin ja tämän päivän lifestyle-bloggaamisen yhtäläisyyksistä. On Dora, joka käsitykseni mukaan kasvaa lapsuuttaan yhdessä tutkijanaisen kanssa, he varttuvat aivan erityisessä paikassa eli täysin tunnistettavissa olevassa Kaisaniemen Kasvitieteellisen Puutarhan miljöössä ja Suomen kuninkaan virka-asunnoksi tarkoitetussa rakennuksessa. (Kyllä, Kasvitieteellinen Puutarhan kasvihuone on saanut inspiraationsa Lontoon Kristallipalatsista, mutta tiedän aivan liian vähän erilaisten kukkien symboliikasta että pysyisin kärryillä mitä ne kaikki mahtavat kertomuksessa symboloida). Kirjassa peilataan myös Doran blogin innokasta seuraajaa Pauliinaa, joka yrittää päästä irti materiaalisesti vaatimattomasta ja esteettisesti "rumasta" lapsuudestaan ympäröimällä itseään kaiken maailman tavaralla.

Tekstissä mainitaan pionit, melkein joka sivulla
Pauliina. Toinen nimeni on Pauliina! Äitini ei ollut marketin kassa eikä isäni tehtaassa töissä, mutta esineellisessä ja esteettisessä kasvuympäristössäni on monia yhtymäkohtia, vaikka kasvoinkin aikuiseksi ennen romaanin Pauliinaa. Ja miten tunnistan koulutytön kauneudenkaipuun, jota ruokitaan naisten- ja muotilehdillä. Kun varhaisteini-iässä itsenäistyin sen verran, ettei minun tarvinnut enää orjamaisesti seurata isosiskoni poikatyttötyyliä, yritin aina mahdollisuuksieni mukaan hankkia itselleni sellaiset vaatteet, jotka omasta mielestäni olivat kauniit ja tyylikkäät ja joissa viihdyin. Rakastin 11-12 -vuotiaana äitini Lontoosta tuomaa "salsamekkoa", se oli Harrodsilta ostettu, sellaista ei sinä keväänä oikein vielä Suomesta saanut.


Ja sitten Dora, jonka elämä pyörii lifestyle-blogin ympärillä. Doran osuuksissa Anna-Kaarin taituruus kuvata satiirin keinoin meidän aikamme yhtä näkyvimmistä ilmiöistä eli tavarakeskeistä tyylibloggausta, nousee keskiöön.

Hän oli ammatiltaan bloggaaja. Hän kirjoitti muodista, kauneudenhoidosta ja muista elämäänsä kaunistuttavista asioista. Hän kirjoitti tunteistaan, ajatuksistaan, uusista ostoksistaan ja muisti hymyillä kameralle. Hän istui muotinäytösten eturivissä ja teki yhteistyötä eri merkkien kanssa.

Hän halusi pitää huolta lukijoidensa hyvästä kulutuskokemuksesta.
(s. 18).
Esikoiseni vaateostoksia viikonlopulta...
Lifestyle-bloggaajana ihminen konstruoi itselleen täydellisen kauniin elämän. Guldkanter i vardagen, kuten eräs suosittu somehahmo filosofiansa kiteyttää. Doran elämässä kaikki on lavastettua, jopa hänen bloginsa nimi "Dora G:n muotokuva" on napattu Wilden romaanista muotoillen, ilman että Dora on lukenut kirjaa tai tiedä mitä siinä tapahtuu. Dora elää ainoastaan bloginsa kautta, on riippuvainen tykkäyksistä ja "ihanaa"-kommenteista. Myös Doran lapsuudenhaave -- tulla isona kirjailijaksi -- alkaa toteutua kun kustantaja haluaa solmia kustannussopimuksen romaanista. Dora ei kuitenkaan saa tekstiä kirjoitettua, keskittyy julkkarien suunnitteluun ja muuhun itse tekstin kannalta epäolennaiseen. Dora ei kykene laittamaan blogiaan tauolle, jotta voisi keskittyä olennaiseen, kirjan kirjoittamiseen. Samaan aikaan kun Dora käyttää päivänsä shoppaamiseen ja täydellisten postauskuvien ottamiseen, hänen miestään on alkanut häiritä tämä:

Tarve olla koko ajan esillä.  ... tuntuu ettemme voi mennä enää minnekään ilman että se pitää ikuistaa ja laittaa kaikkien nähtäville ja kommentoitavaksi... Huomaan käyttäytyväni itsekin niin. Näen maailman mahdollisina päivityksinä (s. 60).
Oma "edustusvaatehankintani" viikonlopulta...
Romaanin lopussa moni asia ja hahmo keikahtaa päälaelleen. En ole enää varma kuka oli kuka, enkä edes siitä, onko tarinoilla onnellinen vai onneton loppu. Jään miettimään tätä päivää, ihmisten suhdetta tavaraan, omaa suhdettani tavaraan (jota olen jo runsaan vuoden ajan koettanut työstää ja päästä johonkin selvyyteen) ja myös sitä, miten lifestyle-blogit vaikuttavat ihmisten elämään. Bloggaajat luovat esineisiin ja kuluttamiseen perustuvia fantasiamaailmoja, joiden avulla lukijat ja fanit saadaan ostamaan lisää esineitä ja kuluttamaan enemmän. Tarinan tutkijanainen kirjoittaakin "tutkimustekstiinsä":

Tyylibloggaajatkin sanoutuvat osittain irti maailmasta, kääntävät selkänsä politiikalle, taloudelle ja ympäristökysymyksille. Tai joskus he puhutvat kuluttamisen vähentämisestä ja kierrätyksen järkevyydestä, mutta jo seuraavassa hetkellä heillä on päällään uusi neule, 135 euroa & Other Storiesin nettikaupasta, koska malli on niin hyvä ja "olen elänyt harmaassa kašmirpaidassani koko syksyn (s. 200).

Ja Pauliina sortuu taas halpavaateliikkeiden houkutuksiin:

Pauliina piilotti vaatteita kaappeihin, laatikoihin, kellariin, vintille. Hän ei avannut pusseja, ei kaivanut vaatteita pussien sisältä tai leikannut hintalappuja irti vaan piilotti kassit suoraan kirjahyllyn taakse, sängyn alle, pesukoneen ja seinän väliin.
Hetken hän pystyi uskottelemaan itselleen ettei pusseja ollut (s. 186).

Kun lukijat ovat hankkineet liikaa tavaraa, siirtyvät he tavarajärjestely-ammattilaisten asiakkaiksi tai he sortuvat ostamaan järjestelyoppaita, tekevät konmarittamisesta itselleen uuden uskonnon ymmärtämättä miten esineet itse asiassa vaikuttavat elämäämme ja miten erityinen ihmisen ja tavaran suhde on tällä maapallollamme (ks. postaukseni esim. täällä ja täällä ).


Ja kuitenkin: niin moni meistä on esteetikko, myös minä. Tarvitsen omat annokseni taidetta ja kauneutta elämääni, säännöllisesti. Kuinka monen ihmisen elämää ovat lifestyle-blogit nostattaneet, kuinka moni on saanut inspiraatiota omaan elämäänsä "arjen pienistä iloista"? Vaikka sisimmässäsi tietäisit kuinka keinotekoisia monien blogien asetelmat ovat? Olin pari viikkoa sitten Tapiolassa lääkärissä ja odotustilassa katsoin lapsena syvästi inhoamaani maisemaa sateisena aamuna (parin minuutin ajan mietin, että mitä olisin koululaisena sanonut jos olisin tiennyt meneväni modernistin pojan kanssa naimisiin -- modernistin, jonka kädenjälki näkyy myös Tapiolan arkkitehtuurissa...). Vaikka 1970-luku oli periaatteessa se vuosikymmen, jolloin ihmisten elintaso kasvoi huimaa vauhtia ja elettiin kulutusjuhlien parasta aikaa, omat muistoni ovat siitä ajasta materiaalisesti tuhruista ja nuhruista. Tahdoin siitä kontekstista ja ympäristöstä pois ja sillä matkalla olen varmasti yhä, mm. siitä syystä, että olen vuosikymmeniksi keskittynyt eniten tutkimukseen ja lastenkasvatukseen ja laiminlyönyt aika raskaastikin oman tilan luomisen omien mieltymysteni mukaan. Mutta siitä joku toinen kerta.

Lopuksi: jos olisin aavistanut, että Anna-Kaari kirjoittaa näin loistavan ja osittain pistävänkin kirjan lifestyle-blogeista, en tiedä olisinko nimennyt omaani alaotsikolla assyriologin lifestyle. Siitä huolimatta, että olen postannut tänne kaikki nämä vuodet aika lailla pilke silmäkulmassa, juuri siitä syystä, että isoäiti-ikäisenä katson internet-maailmaa aika lailla sivusta. Mutta voin hyvin omintunnoin myöntää sen, että tämä blogi on osa brändiäni. Kristallipalatsissa nutturapäinen "SocialMediaArchitect" lataa tutkijanaiselle somenäkyvyyden tärkeydestä myös akateemisille ihmisille. 

"... et voi nykypäivänä olla yliopistotutkija, jos sinulla ei ole sosiaalisen median strategiaa. Jot et näy siellä, sinua ei ole olemassa.  (s. 224)"

Vaikka oikeaa strategiaa minulla ei koskaan ole tainnut olla, ts. strategiani on postata blogiini ja Twitteriin ihan vain sen mukaan, mitä sisältöä elämääni vyöryää ja mitä pidän olennaisena. Kenellekään ei liene jäänyt epäselväksi se, kuinka tärkeässä osassa kirjat ja taide ovat elämässäni, itse tutkimisen lisäksi. 

PS: Anna-Kaarilta ilmestyy uusi romaani syksyllä. Sitä odotellessa!