sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Mitä luin tänään: Tommi Kinnunen, Pintti


Assyriologi sai joululahjaksi toivekirjansa, Tommi KinnusenPintin (WSOY 2018). Sain sen luettua aika nopeasti pyhien jälkeen Kuusamossa, mutta koska halusin liittää tähän "lasisia" kuvia, panttasin postausta loppiaisviikonloppuun, ennen kuin jälleen huomenna matkaan kuukaudeksi Berliiniin.

Olen lukenut Kinnusen aikaisemmat kaksi romaania Neljäntiensristeys (WSOY 2014) ja Lopotti (WSOY 2016) ja pitänyt niistä kovasti -- myös siitä syystä, että ne sijoittuvat paljolti Kuusamon maisemiin, missä vietin jonkin verran aikaa jo koululaisena tätini luona ja nyt aikuisiällä puolison perheen lomakiinteistöjen puitteissa. Kinnunen on mielenkiintoinen myös sen vuoksi, että hänen äitinsä on puolestaan kotoisin samasta eteläpohjalaisesta kylästä, jossa isäni syntyi ja kasvoi. Lopottia  saatan käsitellä jossain vaiheessa siinä esiintyvien esineiden tähden -- jatkan myös tänä vuonna tavarasuhteeni käsittelemistä. Nyt kuitenkin pari ajatusta Pintistä -- romaanista josta ammensin lukuisia juttuja näiden mainittujen lisäksi.

Pintti on kolmenpäivänromaani. Kolme sisarusta peilaa elämää lasitehtaan ympärillä suomalaisella pikkupaikkakunnalla siten, että epilepsiasta ja "vähämielisyydestä" kärsivä Jussi on äänessä juhannuksena 1949, sitten on vuorossa Helmi tammikuussa 1950 ja lopuksi oman näkökulmansa antaa Raili syyskuussa 1951. Ratkaisevia muutoksia tulee heidän elämäänsä runsaan kahden vuoden aikana, ja menneisyyttäkin käsitellään eri tasoissa, erityisesti sotien aikaa, johon ei ole vielä ehtinyt muodostua suurta ajallista etäisyyttä. Vaikka itse romaani sinänsä kiinnittyy historiallisesti aikaan ja paikkaan, on itse tekstissä jännittävä ajattomuuden tuntu. Jos vuosilukuja ja sotia ei olisi mainittu (tai jos lukija ei sattuisi tietämään, minä vuosina sodat tapahtuivat), voitaisiin pitkän matkaa kirjaa olla myös edellisellä vuosisadalla, koska oikeastaan mitään teknisiä laitteita ei mainita -- jopa auto vilahtaa vain muutaman harvan kerran. Kun tänään lähes kaikilla suomalaisilla on sähkö- ja älylaitteensa, on vaikeaa kuvitella, että sotien jälkeen monet ihmiset elivät materiaalisesti lähempänä "keskiaikaa" kuin me. En tiedä oliko tämä Kinnuselle tietoinen valinta, enkä tiedä ovatko muut lukijat kiinnittäneet tähän huomiota, mutta lopputulos on ainakin tämän suhteen äärimmäisen taidokas ja tyylikäskin.

Esineistöpuolella minua sykähdytti sisarusten äidin kuoleman jälkeen toimitettu perunkirjoitus, jossa vainajan koko vähäinen omaisuus kirjataan erikseen (ts. lasitehtaalta nyysittyjä kappaleita jätetään sen ulkopuolelle) (s. 26-28). Nykyään tällainen yksityiskohtaisuus olisi mahdotonta, koska monet tänään omistavat kymmenien esineiden sijaan kymmeniätuhansia. Ajattelen edesmenneitä appivanhempiani ja inventaariota heidän lähtönsä jälkeen. Ja ajattelen isoisoäitiäni, jonka jäämistöstä tehtiin juuri Pintissä kuvatun perunkirjan kaltainen, vaikka pientilallisella oli toki enemmän maataloustöihin liittyvää esineistöä.

Jussi potee ainakin epilepsiaa ja ilmeisesti myös jonkinasteista autismia. Hän kokee syvää toiseutta yhteisön muiden jäsenten kanssa ja joutuu päivittäin kamppailemaan syrjintää ja kiusaamista vastaan. Sisaret ja etenkin Helmin ranskalaissyntyinen lasinpuhaltajamies Grégory eli "Reko" yrittävät puolustaa ja tukea Jussia ja toisaalta tehtaan esimies on sitä mieltä, että isosta ruukista jokaiselle löytyy kyllä paikka (s.18), vaikka se toisinaan tuottaa haastetta. Erilaisuutta siis suvaitaan, "omista" pidetään edes jollain tavalla huolta -- siitäkin huolimatta, että Jussille ei makseta juuri mitään palkkaa ja sisaret konfiskoivat sen vähäisenkin tilipussin siksi, että yhteisössä on niitä, jotka yrittävät päästä rahoihin käsiksi lainaamalla. Jussi pakenee omaan maailmaansa: istuttaa maapalstan täyteen rikkaruohoa eli aurankukkaa, kerää ja järjestelee luonnosta löytämiään kiviä ja puunpalasia, huomioi niiden värit ja muodot. Hän kantaa niitä Rekolle, joka kehuu Jussia tarkkasilmäiseksi ja käyttää muotoja hyväkseen lasinpuhalluksessa. Kinnunen yhdistää hienosti sudenkorennon suomuiset ja valoa heijastavat siivet lasiin, kitinsiivet, joiden suonien kudos tuo mieleen sotkuisen kalanverkon (s. 46) Jussi haluaisi viedä sudenkorennon Rekolle, koska se yrittäisi tehdä samanlaista lasia, rikkonaista ja silti ehjää (s. 46).

Sisarusten isä on lähtenyt Amerikkoihin ja lähettää sieltä Jussille joka syntymäpäiväksi kirjeen. Ymmärrän jo alkumetreillä mistä on kysymys, tosin en arvaa, kuka tämän toiminnan takana on. Kaikki miehet, jotka palasivat sodasta, eivät oikeasti palanneet. He eivät selvinneet raakuudesta ja kauheuksista "hengissä" vaikka ruumis saattoi olla elossa vielä pitkäänkin. 

Romaanin nimi on Pintti. Lasitehtaan ympäristö on täynnä sitä, lasimurskaa epäonnistuneista ja rikkimenneistä kappaleista. Kaikki pintti ei näy, koska kasvusto on peittänyt sen alleen, mutta ruukin alueella asuvat tietävät ja tiedostavat sen läsnäolon. Helmi pyörittelee hohtavan kirkasta maljaa kädessään. Ei uskoisi, että kaikessa lasissa on pinttiä mukana, hienoimmassakin kristallissa (s. 162). Tähän lauseeseen taitaa tiivistyä osa romaanin sanomasta, ja sen voi tulkita monella tavalla. Itse ymmärsin tämän näin: kannamme kaikki menneiden sukupolvien pinttiä geeneissämme ja muistoissamme. Meidän on tiedostettava elämän pinttikerrostumat jalkojemme alla, mutta myös se, että pintistä voi myös muovata hohtavaa ja kaunista kristallia.

Ja taas kerran käy näin: toivoisin voivani kirjoittaa kappaleen tai pari lasista, ja sen valmistuksesta muinaisina aikoina tai kaivaa tuon isoisoäitini perunkirjan arkiston uumenista. Aika loppuu aina kesken ja nyt on lähdettävä pakkaamaan Berliinin laukkuja, lähtö ensimmäisellä koneella aamusta. Lasinteko ja lasinpuhallus ovat ylen kiehtova aihe ja ihmiset niiden takana tietenkin yhtä mielenkiintoisia. Pintti oli minulle yksi vuoden 2018 vahvimpia lukukokemuksia. Kinnunen on sanataituri, joka loihtii eteemme kirpaisevia ihmiskohtaloita ja mahduttaa kolmeen päivään syvälle pintin alle luotaavia perspektiivejä. Niinku loisteliasta suomalaista kirjallisuutta.

perjantai 21. joulukuuta 2018

Isoäiti-ikäinen lukee Rafael Donneria


Assyriologin piti seuraavaksi postata taideväärennöksiä käsittelevistä kirjoista, mutta viime päivinä tuli selväksi se, että Rafael Donnerin (1990 -) Människan är ett känsligt djur (Förlaget 2018) kiilaa väliin. Kirja ilmestyi keväällä samanaikaisesti molemmilla kotimaisilla kielillä, suomeksi Ihminen on herkkä eläin (Teos 2018) Laura Jänisniemen käännöksenä. Minulla oli jo keväällä mielessä se, että tämä on opus, jonka haluan lukea. Koska elämäni täyttyy jatkuvasta kirjojen katkeamattomasta virrasta ja koska harvoin lähden etsimällä etsimään mitään teosta, joka ei liity tutkimuksiini, jään yleensä odottamaan, että jokin kiinnostavaksi noteeraamani hyppää silmieni ulottuville. Hyppy ei tapahtunut keväällä vaan vasta nyt, joululahjaostoksilla, alkuperäiskielellä.

Monille blogini lukijoille on varmaan tuttua se, että luen paljon elämäkerrallista ja etenkin omaelämäkerrallista kirjallisuutta. Kiehtova genre, ihmisten eletty elämä voittaa usein taidokkaan fiktion. Nuoren miehen kirjoittama autobiografinen essee lähestyy minua kahdesta suunnasta. Autobiografiaa ja muistelmia kirjoittavat yleensä iäkkäämmät ihmiset ja koska lapsuudesta ja nuoruudesta on niin kauan aikaa, monet tuntuvat konstruoivan tähän elämänsä alkutaipaleeseen kohtalaisen määrän sellaista mistä on vain hyvin hämäriä muistikuvia. Mitä voit muistaa enää, oikeasti, esimerkiksi viidenkymmenen vuoden takaa? Avainhetkiä kyllä, mutta paljon muuta saattaa olla kadonnut mielesi sopukoista. Miten alle kolmekymppinen mies käsittelee elämäänsä? Toinen minua puhutteleva suunta on juuri tuo nuori mies ja hänen aivoituksensa. Esikoiseni kotiutuu näinä päivinä Santahaminasta ja äitinä minulla oli nyt erinomainen tilaisuus kurkistaa yhden nuoren miehen tapaan heijastaa sitä maailmaa ja yhteiskuntaa missä oma poika elää.

Donnerin teksti ei sinänsä ole mitenkään sanataituruuden huippu. Silti se nappaa hihasta ja vetää mukaansa tavalla, jota ei voi kun ihailla. Alkuun kuvataan kuuluisaa isää haavoittuvimmillaan: hänelle tehdään par'aikaa vaativaa sydänleikkausta ja koska isän ja pojan välinen ikäero on suuri, voisi Donner yhtä hyvin seurata sitä kuinka isoisää ronklataan leikkauspöydällä. Ja häntä hävettää se, kuinka isänsä ei leikkauksen jälkeen ymmärrä pissaavansa virtsakatetriin. Donner käsittelee jonkin verran isäsuhdettaan, sitä mitä on elää hänen vuorensa varjossa. Hän toistaa hyvin paljon samoja teemoja, joita isä-Donner on käsitellyt erittäin monessa teoksessaan ja itse luin kirjaa juuri tässä intertekstuaalisessa kontekstissa, samalla kysyen koko ajan: onko Rafael Donner tietoinen tästä, onko hän lukenut isänsä tuotantoa ja ovatko tietyt aiheet tarkoitettu alaviitteiksi isän tuotannolle?
Koska esseet on järjestetty "tunneteemojen" mukaan, Donner ei käsittele lyhyttä elämäänsä kronologisessa järjestyksessä. Avoimesti hän kertoo monista komplekseistaan ja "hävettävistä" tapahtumista elämässään (tosin avoimeksi jää, mitkä on niitä asioita joista vaietaan = esim. äiti). Itkupilli pieni poika, jolla oli "my guilty pleasure", Legoilla leikkiminen ja Muumien katselu (s. 28). Isoäiti-ikäiselle naiselle ja kahden pojan äidille jää epäselväksi ymmärtääkö Donner sen, että jokaisella pojalla on samanlaisia salaisuuksia -- että muut pojat saattavat koulussa pitää moisia aktiviteetteja kypsymättöminä tai epämiehekkäinä, mutta harrastavat kotona ihan samaa?    Kokonaisuudessaan Donnerin esseissä on suhteellisen vähän omaelämäkerrallisia "faktoja" tai kertomuksia, teemoja pohdiskellaan myös paljon hyvin yleisellä tasolla. Donner tunnustautuu feministiksi, mutta onko hän myös luonnonsuojelija? Hän tuntuu kantavan huolta monista inhimillisistä epäkohdista ja osittain myös ilmastonmuutoksesta, mutta ei käsittele kuitenkaan sitä, miten epäterveellistä tupakointi on (= osa hänen omaa elämäänsä). Samalla juuri esseiden argumentaatioiden epätäydellisyys ja rosoisuus tekee niistä kiehtovia: nuori mies kehtaa olla aidosti raakile.
Ehkä eniten minuun iski Donnerin vuodatus nimestään. Hänen ensimmäinen virallinen etunimensä oli Rudolf. Vanhempien valinnasta muodostui valtava henkinen taakka ja passista se on nyt poistettu, vaikka perhe kutsuu häntä yhä sillä nimellä. Oli pakko mennä heti alakertaan kysymään esikoiselta miten hän kokee oman nimensä, vaikka se ei olekaan Petteri (Punakuonon mukaan).  Huokaisin helpotuksesta, koska poika sanoi oman nimensä olevan ihan hyvä, emme ole tuottaneet elinikäisiä traumoja hänelle sen vuoksi.
Voisin tarttua vielä yhteen jos toiseenkin teemaan, mutta jouluvalmistelut painavat päälle. Donner on lupaava kirjoittaja ja monen muun tavoin jään odottamaan lisää. Jäin kuitenkin miettimään kirjan kohdeyleisöä -- kirjablogipostauksien perusteella Donnerin esikoisteosta ovat lukeneet ennen kaikkea naiset, vaikka minusta esseet voisivat antaa paljon etenkin monille nuorille miehille. Kuten omat poikani, jotka aika monelta osin jakavat Donnerin osaa tässä maailmassa -- valkoisia miehiä, etuoikeutetuissa oloissa kasvaneita. Tämä privilegioitu asema korostuu Donnerin teksteissä ja hän sivuaa myös sitä, miten asema velvoittaa vastuunkatoon tästä yhteisestä maapallostamme. Näistä syistä ostin viikolla myös kirjan suomennoksen. Esikoinen saa sen joululahjaksi ja vaikka hän lukijana on hyvin omapäinen, yritän saada myös hänet innostumaan ihmisestä herkkänä eläimenä. 
Suosittelen kirjaa ihan kaikille. Suosittelen myös katsomaan YLE 1 Perjantai-ohjelman (katsottavissa linkistä Areenassa, toistaiseksi), missä Donneria haastatellaan. 

tiistai 11. joulukuuta 2018

Berliiniä, museoita ja Kieferin katalogi

Kun elämä on täynnä pieniä ja suuria asioita, ei assyriologi malta istua postaamaan blogissaan. Koko marraskuun olin Berliinissä. Elin neljä viikkoa epätodellisessa tilassa: sain uppoutua omiin juttuihin eli tutkimiseen. Tutkijakollegium, jonka vieraana käyn tulevaisuudessa vielä useammankin kerran, tarjoaa minulle optimaaliset olosuhteet. Oma työtila samassa huoneessa mukavien kollegoiden kanssa -- kollegiumilla on kokonainen villa omassa käytössään, aivan Freie Universitetin humanistikampuksen vieressä. Kampuksen kirjasto on loistava ja tämän ensimmäisen tutkimuskuukauteni aikana vietinkin runsaasti aikaa haahuilemalla hyllyjen välissä ja lukemassa kaikennäköisiä kirjoja ja artikkeleita, joita en ole aikaisemmin onnistunut saamaan käsiini. Kirjastoon ei ole kuitenkaan aina pakko lähteä -- kollegiumilla on myös käytössä opiskelija-apulaisia, jotka käyvät lainaamassa kirjoja puolestasi tai skannaavat tekstejä pdf-tiedostoiksi. Maanantaisin kollegium kokoontuu kuulemaan jäsenten tutkimuksista ja keskustelemaan niistä. Rikastutan tutkimusyhteisöä visuaalisella lähestymistavallani muinaisen Lähi-idän hallitsijoihin ja hallintoihin, etenkin hallitsijapatsaiden rooliin vallan ilmentymänä. Runsaan vuoden kokeilun jälkeen olen hiljalleen oppinut tekemään PowerPoint-esitysten sijasta Prezi-pohjia. Kuvaihmisenä Prezin monipuoliset mahdollisuudet inspiroivat minua tavattomasti. 
Viikonloppuisin kävin ammentamassa uusia ideoita museoista. Berliinissä en ikinä väsy käymään museosaarella ja vaikka olisi nähnyt joitain vanhoja monumentteja kuinka monta kertaa, löytää aina jotain uutta. Ihan aina. Nyt kävin esimerkiksi vahvistamassa sen muistikuvan, että Berliinin Neues Museumissa on pompeijilaiseen tyyliin maalattuja pylväitä. Pompeijilaisen esikuvan näin kesällä Napolin arkeologisessa museossa ja jäin miettimään, että olen nähnyt juuri samanlaisen jossain muualla.

Koska olen lyhyiden Berliinin-visiittieni aikana aina käynyt museosaarella, ovat muut museot jääneet vähemmälle. Siksi käyntini nykytaidetta esittelevällä Hamburger Bahnhofilla oli ensimmäinen, muttei varmaankaan viimeinen. 
Näyttelyissä on tällä hetkellä esillä suuresti rakastamani ja ihailemani Anselm Kieferin (1945- ) teos Lilith am Roten Meer 1990. Pari vuotta sitten hurahdin Kieferin taiteeseen Mäntässä. Kieferin tapa yhdistää teksti ja kuva -- myös monet aiheet sivuavat runoutta ja muinaista Lähi-itää -- iskee tällaiseen bibliofiiliin muinaistutkijaan hyvin syvälle.
Tuo fyysinen ensikohtaaminen minun ja Kieferin taiteen välillä Mäntässä jätti myös jälkeensä valtavan kaipuun saada käsiini Serlachiuksen näyttelyn katalogi: se myytiin nimittäin loppuun juuri tuona samana päivänä kun kävin Mäntässä, ennen kuin ehdin lunastaa itselleni kappaleen sitä ihanaa kirjaa. Yli kaksi vuotta olen nyt epätoivoisesti etsinyt sitä, etenkin antikvaarisista kirjakaupoista. Koska en löytänyt tuota nimenomaista katalogia, tyydyin kesän lopulla erääseen toiseen ja ostin sen korvikkeeksi. Berliinissä minua onnisti: museon kirjakaupassa oli vielä selailukappaleen lisäksi yksi ostettavassa kunnossa oleva kappale! Ja koska toisessa Anselm Kiefer -kirjassa oli ystävän lempiteos, oli lopputuloksena se, että en päässyt tästä kaupasta ulos ostamatta kahta Kiefer-kirjaa. Onneksi kotona on suvaitsevainen puoliso, joka ei protestoi tällaisia kirjaostoksia. Syntyi halu myös saada Kieferin taidetta omaan kokoelmaan -- se jäänee kuitenkin vain haaveeksi, Kieferin teoksista maksetut hinnat kun ovat päätähuimaavia. Mutta voisin kerätä Kiefer-taidekirjakokoelman, kattavan sellaisen. Kolme kirjaa muodostavat nyt tuon kokoelman ytimen ja keräilyhän tekee ihmisen onnelliseksi. Jos joku tahtoo välttämättä päästä omasta Kiefer-kirjastaan eroon, otan myös lahjoituksia vastaan :).

Joulukuun olen kotona, tammikuuksi takaisin Berliiniin. Ennen paluuta koetan löytää aikaa postaukseen, jossa taas juttua taideväärennöksistä. Olen kuluneen vuoden aikana lukenut useamman teoksen, joista haluan kirjoittaa, mutten ole vielä ehtinyt sinne asti. 

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Mitä luin tänään: Jarkko Tontti, Perintö


Assyriologi lensi eilen Berliiniin. Päivää ennen lähtöä puoliso toi kustantajan kirjakaupasta kirjan, jota olin jo pitkään havitellut, mutta syksyn kiireet ovat olleet niin voimakkaita, etten ole ehtinyt edes kauheasti muistuttelemaan puolisoa lupauksestaan tuoda juuri tämä:  Jarkko Tontin (1971- ) uusimman romaanin Perintö (Otava 2018). Tähän alkuun on mainittava se, että Tontti on minulle tuttu hänen puolisonsa kautta, olemme eräällä tavalla pyörineet samoissa piireissä noin nejännesvuosisadan ajan.

Tartuin kirjaan siksi, että minua kiinnosti aihe (muuta Tontin kirjallista tuotantoa olen vain silmäillyt). Luin jostain kuvauksesta, että romaanissa käsitellään äidin jäljiltä jäävää perintöä, sisarusten suhdetta ja kuolinsiivouksen yhteydessä paljastuvaa salaisuutta. Mitä ihmisille tapahtuu kun vanhemmat kuolevat pois? Kuolinsiivous kiinnostaa, koska se on jotain niin omakohtaista että tämän lähemmäs ei iholleni oikein voi päästä. En kuitenkaan asettanut kirjalle mitään suurempia ennakkopaineita tai odotuksia. Olin kuitenkin utelias miten Tontti aihetta käsittelee.

Avasin kirjan päästyäni lentokoneeseen ikkunapaikalleni. Käytettävissä oli noin 2,5 tuntia lukuaikaa. Perintö ei ole kovin paksu, pienehkö ja ohuehko nide, joka sai minut hieman arvuuttelemaan miten saisin siihen lainkaan otetta (olen joskus aikaisemmin tainnut kirjoittaa siitä miten minua vaivaa novellilukutaidottomuus ja siksi katson hieman epäilevästi myös lyhyehköjä romaaneja, kun taas tuhannen sivun eepokset ovat mielestäni aivan ihania...). Minä, joka en ole kovin hyvä lentokoneessa keskittyjä, yllätyin positiivisesti koska solahdin tarinaan hyvin sisään ja kun kone laskeutui Tegeliin runsaan parin tunnin lennon jälkeen, olin lukenut kirjasta jo miltei sata sivua. Illalla jatkoin vielä ennen nukahtamista.

Yllätyin positiivisesti myös tarinan sisällöstä. Tontti on saanut vangittua aikalaisromaaniin monta omalle aikakaudellemme tyypillistä ilmiötä, asioita joita me kaikki koemme ja jotka saattavat myös "tässä iässä" olevilla nielaista useita vuosia elämästämme. Me kipuilemme ja kärsimme häpeää siitä mistä olemme tulleet ja millainen lapsuutemme oli. Kun vanhemmat kuolevat, kuolinpesä täytyy hoitaa ja perintö jakaa, vaikka periaatteessa mitään materiaalista perintöä ei jäisikään jälkeen. Vain harvoin perilliset selviävät prosessista ilman ristiriitoja tai suoranaista riitaa. Jos tavaroiden jakamisesta tulee riitaa, ei se johdu itse tavaroista tai niiden rahallisesta arvosta vaan silloin käydään kamppailua muistoista ja tunteista -- olivatko vanhemmat rakastaneet "tasapuolisesti", oliko jotkakuta lapsista tai muista sukulaisista tai jopa ystävistä suosittu. Yhden perheen vuosikymmeniä jatkuneeseen elämään sisältyy lukemattomia pieniä tilanteita, joissa on saattanut tapahtua epäoikeudenmukaisuutta. Näitä tilanteita ei aina käsitellä silloin kun kaikki asianosaiset olisivat paikalla, vaan vasta sitten kun he ovat poistuneet keskuudestamme eivätkä enää pysty tuomaan omaa kantaansa esille.

En aio tässä paljastaa romaanin varsinaista juonta. Lähtöelementtinä on kuitenkin tuo vainajan koti, jonne lapsi astuu ensimmäisen kerran äidin tai isän kuoltua. Siellä olevat esineet herättävät muistoja sekä varhaislapsuudesta että myöhemmiltä vuosilta kun vanhemman luona on enää käyty vieraisilla, mutta tunnet tuon kodin edelleen todella hyvin, sillä siellä on ainakin osa samoista huonekaluista, kirjoista ja muista esineistä.

Valkoisen sohvan selkänojalla roikkui villatakki. Neljä luunväristä nappia, jotka oli aina tiukkaan kiinni laitettu. Vaalea violetti villatakki, jota olin tuijottanut äidin päällä vuosikymmenent (s. 7)

Sitten asunnosta löytyy myös jotain odottamatonta, jotain josta kirjan päähenkilö Henrik ei lainkaan tiedä. Hänen äitinsä on vuosikymmenet pitänyt päiväkirjaa triviaalisiin sinikantisiin vihkoihin. Päiväkirjoissa kerrotaan salaperäisestä henkilöstä "M" sekä siitä miten tämä lääkäriäiti on vuosikymmeniä käyttänyt väärin morfiinia että muita aineita. Henrikin isä on ollut alkoholisti ja kuollut pojan ollessa vasta 17. Henrikille avautuu äitinsä päiväkirjamerkintöjen kautta täysin uusi aspekti sekä omaan äitiinsä että myös omaan lapsuuteensa. Kun lapsi viimeistään teini-ikään päästyään alkaa pitää salaisuuksia vanhemmiltaan ja vaalii yksityisyyttään monin eri tavoin, saattaa hänellä samanaikaisesti kuitenkin olla jokin sisäänrakennettu ajatus siitä, että vanhemmat eivät saisi pitää mitään salaisuuksia lapsiltaan. Myös Henrikin sisar Anna-Leena yllättyy -- hän on ajatellut olleensa täysin selvillä äitinsä elämästä ja kokenut olleensa hänelle erityisen läheinen. Anna-Leena järkyttyy kun esille tulee seikkoja, jotka äiti on salannut myös häneltä. Sitten kun yllättäviä asioita paljastuu, voi maailma joko romahtaa tai sitten jotkut vuosikymmeniä syvällä mielessä vaivanneet asiat saavatkin selityksensä ja johtavat kenties myös ymmärrykseen. Olit vihainen ja katkera, koska sinulle ei annettu välineitä ymmärtää. On moninaisia syitä miksi vanhemmat salaavat asioita lapsiltaan, myös aikuisilta lapsiltaan. Meidän nyt keski-ikäisten vanhemmat syntyivät ennen sotia, niiden aikana tai heti niiden jälkeen. Noiden sukupolvien kasvatus, elinolosuhteet, hyvin moni muu asia poikkesi siitä mihin me vartuimme.  Niin monesta asiasta otettiin aikoinaan stressiä ja niitä hävettiin, kuten isättömyyttä tai omaa avioliiton ulkopuolella syntynyttä lasta, vammaisuutta. Alkoholismiakin hävettiin, mutta koska alkoholin väärinkäyttö oli erittäin yleistä myös "paremmissakin piireissä", sitä siedettiin ja suvaittiin ja jälkiä peiteltiin enemmän kuin tänään.

Romaani rakentuu vuoroin Henrikin ja vuoroin hänen siskonsa Anna-Leenan kertomukselle, luku luvulta ja väliin on ujutettu äidin päiväkirjamerkintöjä epäkronologisessa järjestyksessä.

Ihmisillä on kummallisen erilaisia muistikuvia samoista tapahtumista. Olin huomannut sen ennenkin äidin kanssa puhuessani. Kuin olisimme eläneet eri todellisuuksissa, vaikka asuin hänen kotonaan kaksikymmentävuotiaaksi. (s. 48-49).

Tämä on niin totta. Äitini tapasi kertoa yhteisiltä lomamatkoiltamme anekdootteja, joita minä pidin silkkana fiktiona tai hyvin muunneltuna totuutena. Nuorena aikuisena korjasin häntä besserwissermäisesti kesken tarinoinnin. Myöhemmin oivalsin sen, että ne olivat hänen muistojaan, minulla oli omani ja äidilläni oli oikeus kertoa muistojaan sellaisina kuin ne olivat. Kesällä matkalla puolison kanssa muistelimme yli neljännesvuosisadan aikaisia tapahtumia yhteiseltä taipaleeltamme. Usein tuli tunne, että olemme eläneet eri avioliitoissa... Tämä on olennainen asia muistaa ja tunnistaa kun sukulaisten välillä on ristiriitoja. Asia, joka on vaivannut ja hiertänyt sinua vuosia on täysin pyyhkiytynyt pois toisten silminnäkijöiden kovalevyltä ja toisin päin. Tai sitten muistamme tilanteet hyvin eri tavoilla. Absoluuttista totuutta ei näissä ole, vain hajanaisia muistijälkiä siellä täällä.

Tontti kuvaa edelleen taitavasti monia kuolinsiivoukseen liittyviä seikkoja. Jos ei luota sisaruksiinsa, miten varmistetaan se, ettei kuolinpesästä vedetä jotain välistä ennen kuin perunkirjoitusta ja jakoa on suoritettu?

Anna-Leena oli taatusti jo käynyt täällä. Minä tunsin sisareni. Jos hän halusi jotain äidin tavaroista itselleen, hän ei kertoisi sitä minulle. Hän olisi jo vienyt sen (s. 9).

Käydessäni asunnossa uudestaan etsin äidin ja minun kirjeenvaihdon ja laitoin kuoret käsilaukkuuni. Ne eivät kuuluneet Henrikille. Otin myös kultaisen kaulaketjun, jonka äiti oli saanut isältä neljäkymmentävuotislahjaksi vuonna 1982. Henrik ei ymmärtäisi sellaisen merkitystä. Muistin, kuinka olin lapsena ihaillut kullan kimallusta. Olin kosketellut ketjua äidin korulippaassa ja haaveillut saavani pitää sitä joskus kaulassani (s. 15).

Anna-Leenan käsityksen mukaan heidän äitinsä oli käskenyt tytärtään hävittämään päiväkirjat, jotka Henrik ensin konfiskoi itselleen ja joiden omistamisesta syntyy erimielisyys sisarusten kesken. Päiväkirjat ja kirjeet ovat niitä hyvin intiimejä ihmiselämän dokumentteja, jotka toisinaan halutaan säilyttää kuolemaan saakka, mutta joiden sisällön ei kuitenkaan toivota paljastuvan jälkipolville. Toiset säilövät tällaiset dokumentit laatikkoon, jonka päälle on liimattu ohjeet, esimerkiksi "hävitettävä kuoltuani". Tässä tarinassa päiväkirjojen salaisuudet ensin ravisuttavat, mutta lopulta saadaan onnellinen loppu, jota ei ilman noita päiväkirjoja olisi voinut saavuttaa. Jos taas harmitellaan sitä, että äiti tai isä on omaehtoisesti ennen kuolemaansa mennyt tuhoamaan dokumentteja, on muistettava se, että tämä on jokaisen henkilökohtainen ratkaisu. Isäni kuoli niin äkillisesti ja odottamatta ettei varmasti ollut pohtinut omien päiväkirjojensa kohtaloa lainkaan. On mahdollista, että äitini hävitti jotain vanhempieni välisestä kirjeenvaihdosta noin puoli vuotta ennen kuolemaansa. Koska emme tienneet mitä oikeasti oli olemassa, emme kykene edes arvioimaan mitä mahdollisesti katosi ulottuviltamme.

Pidin Tontin Perinnöstä kovasti. Tekstissä oli joitain pieniä kömmähdyksiä, jotka lievästi häiritsivät lukunautintoa. Kerrostalon viidenteen kerrokseen ei tarvitse kantaa muuttolaatikoita, koska noin korkeissa tapiolalaistaloissa on järestään hissit. ABC-ravintoloissa ei tarjoilla viiniä. Tapiolalaistyttö ei kokenut autenttisena Tontin tapaa kuvata Tapiolan kirkkoa Henrikin silmin. Jos on oikeasti istunut lapsena kymmeniä eri kirkollisia toimituksia tuossa Aarno Ruusuvuoren (1925-1992) kenkälaatikoksikin haukutussa betonirakennuksessa, olisi jotenkin itsestäänselvää, että sen brutaalius tai karu kauneus (kaikki katsojan silmissä) edes jollain tavalla mainittaisiin, koska tuo tila tekee etenkin lapsiin lähtemättömän vaikutuksen; myös mustat puupenkit, joiden sileyden tunne jää takamukseesi loppuiäksesi.  Romaanissa [h]eidän lapsensa tuijottivat alttaritaulua  (s.61) vaikka jos tarkkoja ollaan, mitään alttaritaulua ei ole, on vain iso metallinen risti ja sen takana harmaa betoniharkkoseinä, jonka rivejä tapasin itse laskea ajankuluksi. Tapiolan kirkossa ei oman käsitykseni mukaan järjestetty jouluaamun kello kuusi hartauksia kuin vasta 1980-luvun alkupuolelta. Aamuyöstä ei Tapiolassa siis lapsia revitty sängystä jouluisin ylös, onneksi :).

Perintö on tärkeä aikalaisromaani aiheensa vuoksi. Suurimmalle osalle kuolinsiivous osuu elämän aikana useamman kerran kohdalle, myös silloin kun kyseessä on puolison vanhemmat tai joku muu lähiomainen. Jokainen tapaus on erilainen, mutta harvassa ovat ihmiset, joiden perinnöistä ei paljastuisi jotain odottamatonta. Se miten me suhtaudumme siihen uuteen ja odottamattomaan ratkaisee paljon siitä, minkälaiseksi loppuelämämme kuolinsiivouksen jälkeen muotoutuu. Perinnössä on eräänlainen happy end ja hyvä niin. Se on ehkä hieman kliseinen ja imelä, mutta osoittaa sen, että vihan ja katkeruuden voi jättää taakseen jos osaa antaa armoa sekä niille, jotka lähtevät että etenkin niille, jotka jäävät vielä tänne jakamaan tätä elämää. Suosittelen. Sekä heille, jotka ovat jo kokeneet tämän prosessin ja niille, joilla se on vielä edessä.

PS. Tämän postauksen kuvitus on sekalaista sälää -- kun on Berliinissä, ei voi lähteä Tapiolan kirkkoon kuvaamaan harmaata betoniseinää... Aitoa tapiolalaistunnelmaa ovat sen sijaan kuvat kesäisestä rivitalon takapihasta, interiöörit ja esineet liittyvät taas Oulussa tapahtuneeseen kuolinsiivoukseen.

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Ennen Berliiniä vielä kirjoista ja tavaroista


Assyriologi on lähdössä koko marraskuuksi Berliiniin. Minua on onnistanut. Keväällä kävi kutsu tutkijakollegiumiin, jonka vetäjille sopii hyvin se, että käyn rikastuttamassa heidän tiedeyhteisöään aina kuukauden kestäviä pätkiä aina silloin kun minulle sopii. Saan edistää omia tutkimuksiani erittäin inspiroivassa työympäristössä loistavan kirjaston kupeessa, minulla on oma työtila ja minulle jopa vielä maksetaan kohtuullinen korvaus siitä, että käytän näitä ylellisiä fasiliteetteja.

Ennen lähtöä on pakko vielä palata lyhyesti kirja- ja tavara-aiheeseen. Postaukseni Kirjat, konmaritus ja "Loistava järjestys" herätti kovasti keskustelua etenkin ammattijärjestelijä Ilana Aallon Paikka kaikelle - Facebook-ryhmässä. Vaikka postauksen alussa painotin sitä, että en arvostele näitä ihmisiä henkilöinä vaan tarkastelen heidän kirjasuhdettaan verrattuna omaani, vetivät monet Marie Kondoa ihailevat herneet nenään tekstistäni. Useat myös asettivat kyseenalaiseksi suomalaistutkimuksen (johon linkki yllämainitussa postauksessa), jonka tuloksena kirjojen määrällä kotitalouksissa on yhteys lasten koulumenestykseen erityisesti matemaattisluonnontieteellisissä aineissa. Ja samaan aikaan kun Facebook-ryhmässä väiteltiin siitä, voiko kirjoja surutta mutiloida ja heittää roskiin ja toiset pitivät kirjojen keskellä elämistä naurettavana, elitistisenä ja asennettani ylimielisenä, sain tekstistäni myös henkilökohtaista kiittävää palautetta yllättäviltäkin tahoilta. Sydäntäni lämmitti, kiitos!

Kuluneen vuoden aikana olen ottanut ihan asiakseni reflektoida omaa suhdettani kirjojen lisäksi myös muuhun tavaraan. Sen vuoksi olen lukenut joitakin tavaranjärjestelyoppaita ja muuta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, en siksi, että hakisin niistä opastusta vaan siksi, että minua kiinnostaa se, mitä muut ihmiset ja etenkin nämä "ammattilaiset" aiheesta ajattelevat.  Kun Ilana Aalto tuo kirjassaan Paikka kaikelle (Atena 2017) taitavasti esille sen, miten esineet vaikuttavat ja miten esineistä tulee ihmisen ja esineen elinkaaren aikana osa identiteettiä (Tavarat eivät ole vain tavaroita. Ne ovat viestejä, tunteiden herättäjiä, tarpeiden tyydyttäjiä ja halun kohteita, s. 16) 1, ja miten esineet myös kantavat mukanaan ihmisen, perheen ja yhteisöjen muistia (Niihin sisältyy elämäntarinoita ja ne aikaansaavat tunteita, jotka ovat paljon esineiden käyttötarkoitusta laajempia s. 310), toistaa Mira Ahjoniemi kirjassaan Loistava Järjestys  (Otava 2017) Marie Kondon onttoa väittämää, että muistot eivät katoa vaikka hävittäisi menneisyyden tavaroita (s. 19). Järjestelyoppaat ovat aikamme ilmiö. Suomessa ihmiset ovat vauraampia kuin koskaan, on ollut varaa ostaa tavaraa yli tarpeen ja moni on päätynyt tilanteeseen, missä esineistä tuleekin yhtäkkiä ongelmajätettä. Tartutaan siis self help-kirjaan ja toivotaan sen antavan ohjeet siihen, miten "roinasta" hankkiudutaan eroon. Konmarittamisen ydinajatus -- tehdään esineelle ilotarkistus ja heitetään se surutta pois -- voi ensin kuulostaa nerokkaalta, mutta kuten olen jo joissain muissa postauksissani (esim. täällä ja täällä) huomauttanut, monet esineluokat kuten perintöesineet, arvoesineet ja erityisesti taide eivät ole hänelle lainkaan olemassa.  Myös Ahjoniemi vaikenee pikadieetissään näistä esineluokista. Haluan itse taistella tällaisia pikadieettejä vastaan, koska jokaisen pitäisi pysähtyä hetkeksi aikaa oikeasti miettimään esineiden merkityksiä ja niitä seurauksia jos impulsiivisesti heitetään tavaraa menemään.

Kun appivanhempani poistuivat keskuudestamme runsaat neljä vuotta sitten, tiivistyi heidän kodissaan jo ennen lähtöä ymmärrys siitä, että mitään he eivät voisi sieltä mukaansa ottaa. Jälkeen jäi kahden keräilijäpersoonallisuuden ja taiteenrakastajan esineet. Niitä oli paljon, valtava määrä. Tässä kodissa pidettiin tavaroista hyvää huolta ja jokaiselle tavaralle oli enemmän tai vähemmän oma paikkansa. Meidän jälkeenjääneiden osaksi tuli kuolinsiivous -- tehtävä, jonka moni haluaa tänään tehdä itse säästääkseen perillisiään.

Kun lähdön hetki koittaa, mitään emme voi mukaan ottaa. Siitä näkökulmasta katsottuna hyvin moni esine, jonka elämämme varrella haalimme, etenkin ne, joilla ei ole varsinaista käyttötarkoitusta, ovat täysin "turhia". Turhuuksien turhuus, turhake? Omat vanhempani perivät hyvin vähän mitään esineitä. Isä oli suorastaan köyhistä oloista ja äitini perheen omaisuus jäi aikoinaan suureksi osaksi Kannakselle. Puolison perheessä puolestaan appivanhemmat perivät jo vanhempiensa esineistöä. Kaikkia perintöesineitä on usein mahdotonta säilyttää, mutta jokainen esine kantaa mukanaan muistoja ja tietojakin menneistä sukupolvista ja täten luo yhteyden omaan lenkkiin sukupolvien ketjussa. Kun kodissasi on jokin esine, joka on kuulunut vaikkapa isoisoisällesi tai isoisotädillesi, muistuttaa se siitä, mistä olet tullut, tiedät olevasi osa elämän jatkumoa. Monilla esineillä on jokin pikku tarina -- "tämä kiikari kuului isoisotädillesi, hän eli seikkalijan elämää iloisella 1920-luvulla ja matkusteli pitkin Eurooppaa, kiikaroi kotkia Italian Alpeilla". Kertoessasi lapsillesi esineen omistaneista ihmisistä, siirrät myös henkistä perintöä eteenpäin. Henkinen perintö on tärkeä ja olennainen ihmisen identiteetille, sen vuoksi monilla adoptoiduilla lapsilla on suuri tarve saada tietää biologisista vanhemmistaan, huolimatta siitä kuinka yltäkylläisen tai onnellisen lapsuuden he ovat jossain muualla viettäneet.

Perintöesineille ei siis voi tehdä simppeliä ilotarkistusta ja heittää sitten vain menemään, ei silloinkaan jos esineellä ei ole jälleenmyyntiarvoa, eikä silloinkaan, jos jälkeen ei ole jäämässä yhtään rintaperillistä.  Paikka kaikelle -Facebookryhmässä eräs jäsen kyseli mitä tehdä Grimbergin Kansojen historia -kirjasarjalle, jonka hyvin moni tänään kokee silkaksi ongelmajätteeksi, tätä sarjaa kun on niin paljon, että divaritkaan eivät sitä enää huoli. Meillä Kansojen historia on kunniapaikalla Aurora Karamzinin talouteen kuuluneen kirjoituslipaston päällä. Isäni luki varhaisempaa painosta lapsena ja hankki 1950-luvun painoksen puolestaan omien lastensa iloksi. Kehotin kommentissani ihmisiä kysymään kuka heidän kirjasarjansa oli aikoinaan hankkinut, mitä se oli merkinnyt hänelle ja vaikka itse ei kirjasarjasta välittäisikään, olisiko mahdollista että seuraava sukupolvi kuitenkin innostuisi siitä ehkä muutaman vuosikymmenen päästä? Viime aikoina on ollut paljon kirjoituksia siitä, kuinka vastuutonta on jättää kuolinsiivous perillisten riesaksi. On totta, että kuolinsiivous on sekä henkisesti rankkaa että aikaavievää puuhaa. Itse arvostan kuitenkin sitä, ettei äitini esimerkiksi ajatellut tehdä meille sisaruksille "palvelusta" viemällä vanhat cocktail-pukunsa (postasin niistä aikoinani täällä ) vintagekauppaan, ne kun on ompelija hänen mittojen mukaan ommellut eikä ne enää edes aikoinaan sopineet yhdenkään tyttären päälle. Vielä niille voi löytyä "ottaja" omasta perheestä ja heillä tulisi niinikään olla perintöesineiden kohdalla mahdollisuus vapaaseen valintaan (vrt. Ilana Aalto, Paikka kaikelle, s. 250).

Appivanhempien jälkeisen kuolinsiivouksen seurauksena kodissani on nyt runsaasti heille kuuluneita esineitä. Olemme puolison kanssa perineet ne, omistan nuo esineet yhdessä puolisoni kanssa, eli periaatteessa minullakin on jokin valta päättää niiden kohtalosta. Itse näen kuitenkin oman roolini enemmänkin hallinnoijana kuin omistajana, myös omilta vanhemmiltani perityn tavaran suhteen. En ehkä tahtoisi elää kaikkien noiden esineiden kanssa, mutta koska en oikeastaan "omista" niitä, minulla ei ole oikeutta tuosta noin vaan kierrättää sellaista tavaraa mistä en satu henkilökohtaisesti pitämään. Minulla on nyt "vain" loppuelämäni hallintaoikeus niihin ja minun on löydettävä jokin sopu niiden kanssa.

Tämä ajatus kiinteistöjen ja esineiden hallinnasta kiteytyy hienosti Merete Mazzarellan (1945- ) romaanissa Alma (Schildts&Söderströms ja Tammi 2018). Alman ystävätär Thyra on naimakaupan kautta perinteikkään kartanon Stavsundin emäntänä. Tästä talosta ja esineistä, joita ihmiset saavat vuorollaan käyttää, Alma kirjoittaa:

Det var också på Stavsund jag lärde mig hur föremål kan bli traditionsbärande genom det sätt på vilket de används, hanteras. På Stavsund fanns en alldeles speciell byrå i vilken varje svärdotter som kom till huset fick lägga sin brudutstyrsel. Där fanns också en liten stol i vilken den förstfödda i varje generation skulle sitta när han för första gången fick äta med vid bordet (s. 117).

Ja sitten Alma jatkaa itse Stavsundista:

Att äga ett gods som Stavsund ... var till den grad att ingå in en tradition att man inte kunde vara en individ. Det var inte ens att äga för man förfogade inte fritt, det var snarare att ha till låns, att förvalta, att föra vidare från förfäder till efterkommande (s. 117).

Thyralle oli itsestäänselvyys olla ja toimia ensisijaisesti sukunsa jäsenenä eikä yksilönä, hän ei ainakaan Alman mukaan kaivannut omia esineitä. Jokainen meistä tarvitsee kuitenkin jotain omaa, jotain josta tulee identiteetin osa. Minulle itselleni tärkeimpiä ovat kirjat, joita olen lukenut ja rakastanut ja jotka kulkevat kanssani muutosta toiseen vaikken olisi niitä vuosikymmeniin enää lukenut. Muistoja kantavat esineet ovat tärkeitä. Jos koti tuhoutuu esimerkiksi tulipalossa, mutta ihmiset pelastuvat, sanotaan usein että esineet olivat vain materiaa ja niiden tilalle voi ostaa uudet, vakuutus korvaa. Kaikkia esineitä ei kuitenkaan voi hankkia uudelleen, kuten paperisia valokuvia. Valokuva-albumit ovatkin yhä niiden esineiden kärjessä, jotka napataan mukaan kun paetaan sotaa tai luonnonkatastrofeja. Nykyajan pakolaisille älypuhelin on se, missä kulkee rakkaitten kuvat mukana.

Ja lopuksi palaan vielä hetkeksi kirjoihin. Toissa viikolla maailmalla uutisoitiin australialaistutkimuksesta, jossa oli tutkittu kirjojen määrän vaikutuksista kotitalouksissa. Juttua oli esimerkiksi Guardianissa ja suomeksi siitä kirjoitettiin YLEn verkkosivuilla. Tätä YLEn juttua jaettiin runsaasti sosiaalisessa mediassa ja itsekin osallistuin kommentoimalla muiden jakoja. Mielenkiintoista keskusteluissa oli se, että monet ihmiset alkoivat korostaa yleisten kirjastojen ja oman lukuharrastuksensa ihanuutta vähätellen juurikin sitä kotikirjaston merkitystä. Jäi tunne, että siinä oli ihmisiä, jotka olivat jo konmarittaneet kirjansa ties minne ja tunsivat lievän piston sydämessään. Niinpä kommenttini siitä, että nyt ei taidettu ymmärtää, että tutkittiin ihan puhtaasti  fyysisten kirjojen määrää kotitalouksissa ja määrän vaikutusta lapsiin (eikä lukemisharrastusta tai julkisten kirjastojen voimaa), herättivät lievää närkästystä. Sain vastakommentteja siitä, että kaikilla ei ole varaa hankkia täydellistä kotikirjastoa. Jälleen vastasin, että tutkittiin vain kirjojen fyysistä presenssiä esineinä, ei niiden sisältöä eikä sitä luettiinko niitä kirjoja lainkaan. Kotikirjasto ei ole tänä päivänä jokin sellainen luksusjuttu, johon vain harvoilla on varaa. Kotikirjaston pitäminen on elämäntapa ja arvovalinta, koska kirjoja saa hankittua eurolla puhumattakaan siitä, että kirjastojen kierrätyshyllyistä ja Kierrätyskeskuksista voi hakea kirjoja ihan ilmaiseksi. Toisinaan somessa saa lukea purnausta siitä, että ainoa mahdollisuus oli kipata kuolinpesän kirjat roskalavalle kun Kierrätyskeskuskaan ei niitä huoli. Twitterissä pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskus kuitenkin vahvisti sen, että:

Pääkaupunkiseudulla otamme ilomielin vastaan käytettyjä kirjoja. meidän kautta kiertää vuosittain 1,2 miljoonaa kirjaa. Lähes puolet niistä jaetaan ilmaiseksi, loput myydään keskimäärin 1–2 euron kappalehintaan. Mekin rakastamme lukemista!


Kotikirjasto, myös kaikki aikuisten kirjat ja etenkin kaikenlaiset kuvalliset taidekirjat, tietosanakirjat ja hakuteokset, toimivat lapselle inspiraation lähteenä. Kirjastossa käyminen on tärkeää ja sieltä voi lainata lisää luettavaa, mutta lapsille tekee hyvää kasvaa kirjojen keskellä, joista avautuu lukemattomia maailmoja, myös sellaisia joista lapsi ei usein pysty edes haaveilemaan. Ihmiset kertovat muistelmissaan siitä, mitkä kirjat innoittivat heitä lapsuudessa ja ne ovat usein Pikkujättiläisiä ja Tiedon värikästä maailmaa. Eräs kommentoija kirjoitti miten "omat" kirjat toivat turvaa ja lohdutusta, kirjaston kirjat täytyy aina palauttaa... Hakuteossarjoja ei juuri lainata koteihin (eikä googlaaminen tuo samanlaista elämystä vaikka itsekin teen sitä aina välillä). Eikä nykyisissä "kunnankirjastoissa" juuri pidetä (enää) vanhoja kirjoja. Oma lapsuuteni oli muuten materiaalisesti vaatimaton, mutta kotikirjasto oli rikas ja laaja. Olen kirjojen positiivisen vaikutuksen kävelevä esimerkki. Tarjotkaamme omille lapsillemme, kaiken tämän digitaalisuuden ja virtuaalimaailmojen keskellä, myös fyysisten kirjojen vaihtoehto. Tällaisia tutkimuksia ei tietenkään kannata ottaa haudanvakavasti, mutta oma kokemukseni ja vakaumukseni on, että kotikirjasto ei ainoastaan edistä lasten oppimista vaan luo onnellisuutta myös aikuisille.

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Hulluin lukemani matkakirja: Christer Boucht, Turkiska marschen


Assyriologi kotiutui rakkaista turkkilaisista maisemistaan noin kuukausi sitten ja tarkoituksena oli heti ensimmäiseksi postata tästä oman kodin arkistohuoneen uumenien löydöstä, Christer Bouchtin (1911-2009) matkakirjasta Turkiska marschen (Holger Schildts förlag 1970). Kirja on aikoinaan kuulunut joko omalle isälleni tai Paul Jyrkänkalliolle (jonka kirjoja ostin perikunnalta samalla kertaa kuin osa niistä otettiin lahjoituksena vastaan FIMElle). Jo keväällä opus sattui käteeni arkistohuoneessa ja selattuani totesin, että tämä täytyy ihan lukea, koska suomalaiset näyttävät matkailevan minulle niin perin tutuissa maisemissa Kayserista Välimerelle. Kesti kuitenkin hetken aikaa ennen kuin paikansin kirjan uudestaan.

Luulin kädessäni olevan "normaalin" matkakirjan, sellaisen kuten esimerkiksi Tapio Hiisivaaran Tarunhohtoinen Turkki (Pellervo Seura 1950), josta postasin aikoinaan täällä. Pääsin kuitenkin hyvin epätavalliseen reppureissuun kolmen suomenruotsalaisen herran kanssa eikä matkalta puuttunut jännittäviä ja vaarallisia käänteitä. Ennakko-odotukset olivat jotain aivan toista kuin mitä lukuelämys antoi -- huomasin aika pian olevani täysin oman laatikkoni ja kuplani ulkopuolella. Voi ei, olisin halunnut lopettaa lukemisen, mutta jostain syystä minun oli kuitenkin patikoitava herrojen kanssa heidän aasinpolkunsa loppuun saakka. Opettavainen matka, näitä minun pitäisi tehdä useammin.

Mikä tässä matkakirjassa nyt oli niin erikoista tai hullua? Monikin asia, mainitsen vain suurimmat hulluudet. Heti kättelyssä Boucht kuvaa heidän käyntiään ja keskusteluaan Suomen Istanbulin silloisen konsulin Olavi Tammivuoren luona.

Ni har väl inte tagit in vapen i landet? (s. 6)

Hans: Jag är den enda som har smugglat in nånting hit, en parabellum och nitti skott. Boucht köpte en sju-sextifemma i går kväll i basarerna... (s. 7).

Käy ilmi, että miehet ovat salakuljettaneet käsiaseen Turkkiin sekä ostaneet edellisenä päivänä toisen basaarista, koska Turkissa he tuntisivat muutoin olonsa turvattomaksi...

Tammivuori kieltää miehiä jyrkästi toteuttamasta varsinaista matkareittiään Van-järveltä Välimerelle. He valitsevat siksi varasuunnitelman patikoida noin 250 kilometrin matka Anatolian Keski-ylängöltä suoraan etelään Adanaan. Istanbulia lukuunottamatta he eivät yövy hotelleissa vaan telttailevat jopa Ankarassa (yleisessä puistossa). Repuissaan heillä on valtava määrä pussiruokaa ja näkkileipää. Matkavarustuksiin kuuluu sen lisäksi magnetofoni, jolla äänittämisen lisäksi soitetaan suomalaista iskelmämusiikkia keskellä ei-mitään. Koko teksti on kirjoitettu värikkääseen ja humoristiseen tyyliin (olisi pitänyt laskea kaikki ne kerrat kun Hans sanoo DUNDER och BRAK...), siinäkin oli aika lailla totuttelemista.

"Tavallisissa" matkakirjoissa matkailijoilla ja kirjoittajilla on useimmiten jonkinnäköinen kiinnostus matkakohteensa kieleen, kulttuuriin tai luontoon. Luin tätä kirjaa montakymmentä sivua odottaen, että  Bouchtin teksti olisi jollain tavalla paljastanut tämän ryhmän motiivin lähteä tällaiselle matkalle. En valaistunut -- loppua kohden kirkastuu yksi asia: he haluavat päästä Eufratille, koska tahtovat lähettää pullopostiterveisensä silloiselle Intian pääministeri Indira Gandhille (1917-1984). Miksi pullopostikirje Indira Gandhille on niin tärkeä, ei selviä kirjasta. Olen hämmentynyt. Miksi ihmeessä talsia monta sataa kilometriä vaikeakulkuisessa maastossa jos ei tiedä alueen historiasta tai nykypäivästä yhtään mitään? 

Boucht ja kumppanit eivät ole siis lainkaan perehtyneet alueeseen, jonka lävitse he aikovat kulkea. Heidän lähestulkoon totaalinen valmistautumattomuutensa ilmenee jo ennen kuin he ovat päässeet bussilla Kayseriin asti. Heillä on mukanaan kaksi karttaa, mutta kumpaankaan ei ole merkitty korkeuseroja. Heidän hämmästyksensä onkin suuri kun jo vajaat sata kilometriä ennen Kayseria he näkevät bussin ikkunasta liki 4000 metriä korkean Erçiyes -vuoren, joka dominoi Kayserin kaupunkikuvaa ja jonka olemassaolosta he eivät tienneet mitään. 

Det är ett snötäckt berg med en vass pigg upptill ... men snötoppar som syns tydligt på 75 kilometers avstånd har vi inte räknat med och hat inte funnits på våra kartor (s. 24).

Minulle tämä on jotain hyvin käsittämätöntä enkä oikein kykene uskomaan tällaiseen ignoranssin tasoon: onko tämä tietoinen tehokeino, onko tämä koko matkakertomus tulkittava matkakirjallisuuden rajoja rikkovaksi farssiksi? Eiväthän nämä herrat ole matkalla joskus keskiajalla vaan 1960-luvulla, aikana jolloin tietoa ja kirjallisuutta, myös parempia karttoja olisi ollut saatavissa jos niitä olisi vain viitsinyt etsiä. Ainoa tietolähde heillä näyttää olleen ruotsalaisen Barbro Karabudan (1935-2017) Turkkia kuvaavat kirjat, joita ilmestyi etenkin 1950-luvulla useampia ja jotka näyttävät tavoittaneet suomenruotsalaisenkin yleisön (itse en tuntenut Karabudan tuotantoa, mutta lainasin nyt kaksi Kansalliskirjaston kokoelmista).  Täytyisi varmaan nähdä vaivaa ja yrittää etsiä ilmestymisvuonna kirjoitettuja arvosteluja? Miten kirja otettiin silloin vastaan?

Kolmikko lähtee korkeasta vuoresta huolimatta rohkeasti matkaan, suoraan etelään (vaikka vuoren kiertäminen olisi ollut huomattavasti helpompaa) ja seuraava minulle totaalisen outo periaate on välttää ihmisiä. Nuoremmat miehet eli Kaj Borgmästars (silloin 28 v.) ja Hans Koivusalo (silloin 23 v.) päättävät kiivetä Erçiyesin huipulle, vaikka heillä ei ole mitään alppivarusteita mukanaan (siihen aikaan Erçiyesin huipulla oli vielä elokuussakin valkoista lunta, tänään tilanne on toinen eli korkeimmissa kohdissa on enää mustaa ikijäätä, mikä sekin sulaa huimaavaa vauhtia pois). Alue Kayserista etelään ei ollut 1960-luvun lopussa niin ihmisautiota kuin Boucht antaa olettaa, kyliä oli tiheämmässä kuin niitä mainitaan kirjassa ja myös muita matkailijoita oli varmasti enemmän liikkeellä (etenkin arkeologeja ja muinaiskohteista kiinnostuneita turisteja). Yhtään historiallista kohdetta ei mainita, tekstissä ei ole yhtään pohdintaa siitä, mitä alueella on tapahtunut menneisyydessä, puhumattakaan siitä, että miehet olisivat tietoisesti pyrkineet näkemään esimerkiksi heettiläisiä kallioreliefejä, joita olisi ollut useampia niinsanotusti "matkan varrella". No, kaikkienhan ei pidä olla kiinnostuneita tällaisista monumenteista, tämä vain jaksaa kummastuttaa minua täysin erilaisella suhtautumistavallaan. 

Miehet eivät osaa lainkaan turkkia ja silloin kun he kohtaavat ihmisiä, näyttää heillä olleen moniakin kommunikaatiovaikeuksia. Kommunikaatiovaikeudet saattoivat johtaa sellaisiin väärinkäsityksiin, jotka suomalaiset tulkitsivat epäystävällisyydeksi, mitä se ei välttämättä, ainakaan kaikissa tapauksissa ollut.

Om man säjer som sanningen är så blev vi direkt och rejält och handgripligen bortkörda (s. 91).

Myös pukeutumissääntöjen tuntemuksessa oli aukkoja. Adanaan päästyään Boucht ja kumppaninsa vetävät shortsit jalkaan (+34n asteen kuumuudessa se on toki suomalaisesta näkökulmasta ymmärrettävää), mutta ihmettelevät sitten kaupungilla, että heihin suhtaudutaan nurjamielisesti. Eräs auttavainen paikallinen kertoo heille että

... folk i denhär staden tycker inte om att ni går omkring i shorts (s. 170).

Mutta positiivisiakin kohtaamisia tapahtuu ja matkan anti on varmasti siinä, että monet ennakkoluulot (esim. kurdeja kohtaan) karisevat aasipoluille. On vaikeaa sanoa avarsiko tämä matka kuitenkaan sanottavasti heidän perspektiiviään, ehkä se oli liian kapea lähtiessä. Boucht oli varmasti paremmin kotonaan arktisilla alueilla, joissa ei niin usein kohtaa paikallisväestöä eikä anatolialaisia kangal-koiria, joiden pelkkä haukkuminen lähimaastossa sai miehet tarttumaan käsiaseisiinsa.

... hundskall tycker vi illa om. Hundarna här i landet, vallhundarna, är en ruskiga bestar, stora som kalvar, korthåriga, svarta i ansiktet, lång smal svans. Och argsinta (s. 91).

Tämä on vain osatotuus -- itse olen kohdannut myös erittäin lempeäluontoisia koirayksilöitä anatolialaisissa kylissä ja kaupungeissa. Paimenkoirat maastossa keskittyvät työhönsä.

Tämä on tähän mennessä kummallisin ja hulluin matkakirja jos katson sitä näin omasta rajoittuneesta perspektiivistäni. Minulle Kayserin alue on erityinen ja rakas -- siellä keräsin materiaalia väitöskirjaani pari vuosikymmentä sitten ja tällä hetkellä haaveilen jopa jonkilaisen pysyvämmän sijan hankkimisesta sieltäpäin. Olen lumoutunut Erçiyes-vuoren kauneudesta ja haluan oppia sen ympäristön historiasta enemmän. 

Matkakirjat ovat kiinnostaneet minua aina. Siksi bongasinkin sopivasti twitteristä tämän tapahtuman: Matka ja paikka -seminaarin, joka pidetään 12.10. 2018 Helsingin yliopistossa ja avoin kaikille aiheesta kiinnostuneille. Kiitos vinkistä Ilona Lindh (@ILindh), ensi perjantaina nähdään!