sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Assyriologi tekee matkoja ja arkistolöytöjä




Assyriologi on ollut taas jonkun aikaa hiljaa. Toisinaan matkat ja tutkimukset vievät niin mennessään, että blogipostausten kirjoittaminen jää, vaikka sopivia aiheita olisi jonossa tusinoittain. Toisinaan myös vähemmän suotuisa terveydentila vie energiaa -- tämä on ollut viime viikkoina niinikään osasyy hiljaisuuteeni. 

Runsas viikko sitten palasin Asconasta, "Totuuden vuorelta", jossa järjestettiin eksklusiivinen tutkijatapaaminen. Aiheena olivat "ne" myöhäisheettiläiset, joita olen intensiivisesti tutkinut viimeisten 25 vuoden ajan. Keskusteluiden anti ei ollut mitenkään ylen suuri, mutta olin iloinen siitä, että tutustuin muutamaan sellaiseen kollegaan, joiden kirjoituksia olin kyllä lukenut, mutta joita en ollut tavannut vielä in persona. Kokouksen päätyttyä vierailin erään vuosikymmenten takaisen ystävän luona -- me tunsimme ja olimme tekemisissä toistemme kanssa oikeastaan vain ensimmäisen Tübingenin syksyni ajan (v. 1986) ja löysimme toisemme uudelleen vasta muutamia vuosia sitten FBn kautta. Hän asuu perheineen Asconan lähellä, viehkossa satoja vuosia vanhassa talossa, talouteen kuuluu myös kolme kiinalaista mamu-kissaa. Tapaaminen oli merkittävä siinä mielessä, että molempien elämä on mennyt aika lailla eri tavalla kuin ajattelimme aikoinamme vähän yli 20-vuotiaina. Kertomuksia reflektoidessani syntyi tunne, että olen sittenkin ollut aika onnekas.
Matkalla Milanoon ja Milanossa, missä oli tarkoitus viettää iltapäivä ja ilta, satoi vettä. Osittain rankastikin. Ei tehnyt mieli tutustua nähtävyyksiin.
Sen sijaan haahuilin kirjakaupoissa ja kahvilassa, ostin "muutaman" kirjan ja vetäydyin niiden kanssa suosiolla hotellihuoneeseeni loppuillaksi. Kiefer-kokoelmani sai uuden opuksen.
Kokousmatka keskeytti tutkimushistoriallisen artikkelin kirjoittamisen. Aiheena ovat suomalaiset assyriologit eräässä tutkimushistoriallisessa kokoomateoksessa. Koska olen julkaissut "perustietoa" suomalaisista kollegoista jo muissa paikoissa, päätin lähestyä aihetta suomalaisten ja kansainvälisen assyriologiyhteisön verkostoitumisen kannalta ja osoittaa yhteyksien merkityksen tutkimukselle. Suomalaiset assyriologitkaan eivät ole menestyneet tyhjiössä, ja heidän yhteyksiään ulkomaille voi tutkia esimerkiksi säilyneen kirjeenvaihdon kautta.
Viikot ennen ja jälkeen Sveitsin ja Italian matkan olen ollut jonkinlaisessa tutkimuseuforisessa tilassa.  Oman isäni kirjeenvaihdon ja autobiografisten tekstien lisäksi (joihin olen perehtynyt jo aikaisemmin), olen käynyt läpi olennaista materiaalia helsinkiläisissä arkistoissa. Arkistoon kun astuu, vievät kirjeet lukijan tuhansille aikamatkoille ja mielen täyttää löytämisen vimma.
Kirjeiden läpikäyminen on ollut antoisaa, koska niiden avulla ymmärtää paremmin tutkijoiden julkaisuja. Taustalla vaikuttaa aina ihmisiä, inhimillisiä tragedioita, akateemista juonittelua, sattumia -- koko ihmiselämän kirjo. Myös historiallisilla ja poliittisilla tapahtumilla on suuri vaikutus. Ja arkistoissa tekee aina löytöjä, niitä minulle on kertynyt näillä etsintäkerroilla ylenmäärin. Viime viikkojen aikana olen myös vahvasti oppinut ymmärtämään sen, että verkostojen kannalta merkittävät ihmiset eivät aina ole itse tutkimusten ja/tai julkaisujen kannalta katsottuna profiloituneimpia.  Kirjoittaessani lyhyttä englanninkielistä kuvausta Assyriological Studies in Finland, kirjoitin Harri Holmasta (1886-1954) suhteellisen niukasti, koska hän ei ensimmäisen maailmansodan jälkeen, valitessaan leipätyökseen diplomaattisen uran, enää julkaissut assyriologista tutkimusta samassa mitassa kuin akateemiset tutkijat. Verkostojen kannalta Holma on kuitenkin useammassa käänteessä tärkeässä ja ratkaisevassa roolissa, etenkin henkilönä joka välitti runsaasti myös "prosopografista" tietoa kollegoista opettajalleen Knut Tallqvistille (1865-1949). Nykypäivän assyriologeille Holma on miltei täysin tuntematon hahmo.
Jo pari vuotta sitten kun tutkin suomalaisten assyriologien savitauluostoja esitelmää varten, törmäsin arkistoissa sellaisiin kirjeisiin, joissa käsiteltiin 1930-40 -lukujen antisemitismiä ja orientalisteja. En silloin ehtinyt jäädä lukemaan ja käsittelemään tätä aihetta, vaikka se kovasti kiinnostikin. Nyt viikolla eteeni lankeaa A. Leo Oppenheimin (1904-1974) ja hänen puolisonsa 1930-40 -luvuilla kirjoittamia kirjeitä. Oppenheim on yksi 1900-luvun assyriologisen tutkimuksen voimallisimpia hahmoja. Hän onnistui pakenemaan vaimonsa kanssa Wienistä Ranskan kautta Yhdysvaltoihin mutta hänen vanhempansa kuolivat holocaustin uhreina. Kirjeistä ilmenee, että Holma auttoi Oppenheimeja saamaan tarvittavia viisumeita ollessaan Suomen suurlähettiläänä ensin Pariisissa ja sitten Vichyssä. Kaksi assyriologia, joiden ei uskonut olleen missään henkilökohtaisessa kosketuksessa toisiinsa, ovatkin olleet näin yllättävässä vuorovaikutuksessa keskenään. Kansainvälinen assyriologia olisi sotien jälkeen ollut jotain aivan muuta jos Oppenheim ei olisi selviytynyt Yhdysvaltoihin.
A. Leo Oppenheim Chicagossa 1952 (Eila ja Jussi Aron kotiarkisto)
Pelastiko Holma siis Oppenheimin hengen? Oppenheimin puolison muisteluiden perusteella kyllä, ne tukevat Holman arkistoissa säilytetyistä kirjeistä saatavaa tietoa. Tieto on merkittävä senkin vuoksi, että Kirsi Houryn vuonna 2006 valmistuneessa pro gradu-työssä "Yllätysten virvatulta" Harri Holma Suomen Vichyn-lähettiläänä (Turun Yliopisto) ilmeisesti esitetään Holman olleen antisemitisti. En ole vielä tuota gradua päässyt lukemaan, toivottavasti lähiaikoina, mutta kykenen myös muun materiaalin avulla todistamaan, että Holma (joka ei kenties ollut maailman miellyttävin persoona) EI ollut antisemitisti, vaan päinvastoin pyrki auttamaan juutalaisia orientalisteja. Mutta näistä yksityiskohdista lisää siis tulevassa artikkelissani, jota nyt siis innolla kirjoitan. 



sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

"Kaikki lähtee hyvästä laukusta"


Assyriologi tapasi viime syksynä Anna-Kaari Hakkaraisen kirjajulkkareissa. En tiennyt hänestä mitään, mutta jäimme juttelemaan hetkeksi, lähinnä Polaroid Snapshot -kamerastani. Sen jälkeen olemme olleen Facebook-kavereita ja seuraamme toisiamme Instagramissa. Anna-Kaari postaa mielettömän kauniita kuvia, sellaisia, joita en osaa itse ottaa.
Kaikki lähtee hyvästä laukusta -- en omista kuin nämä kaksi (matkalaukkuja lukuunottamatta)

Hieman myöhemmin otin selvää, että Anna-Kaari on itse asiassa julkaissut jo useamman romaanin. Minua alkoi kiinnostaa Kristallipalatsi (Tammi 2016), jossa lehtijuttujen ja blogipostausten mukaan oli lifestyle-blogeista ja esineistä ja kauneudesta ja... Ajattelin, että tämä kirja täytyy ostaa kun se osuu eteeni, mutta jostain kumman syystä näin ei ole käynyt. Viikko sitten palatessani erityisen päivän jälkeen kotiin, pyörähdin Ison Omenan kirjastossa ja lainasin kirjan mukaani. Julkiset kirjastot ovat loistavia silloin kun sieltä saa haettua tällaisia herkkupaloja.

Jo bussissa kotiin avaan ensimmäiset sivut ja alan lukea. Harvoin romaani kiskaisee minut niin kokonaisvaltaisesti mukaansa. Walt Whitmanin (1819-1892), kuuluisa muotokuva, jossa runoilijan kädelle on istahtanut perhonen, mutta kaikki onkin vain lavastettua, perhonen on kartonkia... Ja tämän lavastuksen Whitman paljastaa aikansa kohujulkkis Oscar Wildelle (1854-1900), jonka elämä kirjallisen uran ympärillä perustui dandymaiseen lifestyle-vouhotukseen. Wilde otatuttaa itsestään valokuvia, jotka ovat yhtä millintarkasti aseteltuja ja lavastettuja kuin monet tämän päivän selfiet ja oikeastaan kaikki kuvat, joita tämän päivän digitaaliset lifestyleblogit pursuavat. Löydän kirjasta niin paljon pieniä yksityiskohtia, jotka osuvat -- aivan kuin Anna-Kaari olisi nähnyt lapsuuteeni ja osin myös nykypäiväänikin. Tässä murusia huomioistani.

Lukiessa kiinnitän niin paljon huomiota tekstissä esiintyviin esineisiin, että välillä menen sekaisin siinä esiintyvistä hahmoista enkä aina pysy kärryillä miten Wilde ja Lontoon Kristallipalatsi oikein kytkeytyvät yhteen. On tutkijanainen, kirjan varsinainen kertoja, joka kirjoittaa Wilden dandyismin ja tämän päivän lifestyle-bloggaamisen yhtäläisyyksistä. On Dora, joka käsitykseni mukaan kasvaa lapsuuttaan yhdessä tutkijanaisen kanssa, he varttuvat aivan erityisessä paikassa eli täysin tunnistettavissa olevassa Kaisaniemen Kasvitieteellisen Puutarhan miljöössä ja Suomen kuninkaan virka-asunnoksi tarkoitetussa rakennuksessa. (Kyllä, Kasvitieteellinen Puutarhan kasvihuone on saanut inspiraationsa Lontoon Kristallipalatsista, mutta tiedän aivan liian vähän erilaisten kukkien symboliikasta että pysyisin kärryillä mitä ne kaikki mahtavat kertomuksessa symboloida). Kirjassa peilataan myös Doran blogin innokasta seuraajaa Pauliinaa, joka yrittää päästä irti materiaalisesti vaatimattomasta ja esteettisesti "rumasta" lapsuudestaan ympäröimällä itseään kaiken maailman tavaralla.

Tekstissä mainitaan pionit, melkein joka sivulla
Pauliina. Toinen nimeni on Pauliina! Äitini ei ollut marketin kassa eikä isäni tehtaassa töissä, mutta esineellisessä ja esteettisessä kasvuympäristössäni on monia yhtymäkohtia, vaikka kasvoinkin aikuiseksi ennen romaanin Pauliinaa. Ja miten tunnistan koulutytön kauneudenkaipuun, jota ruokitaan naisten- ja muotilehdillä. Kun varhaisteini-iässä itsenäistyin sen verran, ettei minun tarvinnut enää orjamaisesti seurata isosiskoni poikatyttötyyliä, yritin aina mahdollisuuksieni mukaan hankkia itselleni sellaiset vaatteet, jotka omasta mielestäni olivat kauniit ja tyylikkäät ja joissa viihdyin. Rakastin 11-12 -vuotiaana äitini Lontoosta tuomaa "salsamekkoa", se oli Harrodsilta ostettu, sellaista ei sinä keväänä oikein vielä Suomesta saanut.


Ja sitten Dora, jonka elämä pyörii lifestyle-blogin ympärillä. Doran osuuksissa Anna-Kaarin taituruus kuvata satiirin keinoin meidän aikamme yhtä näkyvimmistä ilmiöistä eli tavarakeskeistä tyylibloggausta, nousee keskiöön.

Hän oli ammatiltaan bloggaaja. Hän kirjoitti muodista, kauneudenhoidosta ja muista elämäänsä kaunistuttavista asioista. Hän kirjoitti tunteistaan, ajatuksistaan, uusista ostoksistaan ja muisti hymyillä kameralle. Hän istui muotinäytösten eturivissä ja teki yhteistyötä eri merkkien kanssa.

Hän halusi pitää huolta lukijoidensa hyvästä kulutuskokemuksesta.
(s. 18).
Esikoiseni vaateostoksia viikonlopulta...
Lifestyle-bloggaajana ihminen konstruoi itselleen täydellisen kauniin elämän. Guldkanter i vardagen, kuten eräs suosittu somehahmo filosofiansa kiteyttää. Doran elämässä kaikki on lavastettua, jopa hänen bloginsa nimi "Dora G:n muotokuva" on napattu Wilden romaanista muotoillen, ilman että Dora on lukenut kirjaa tai tiedä mitä siinä tapahtuu. Dora elää ainoastaan bloginsa kautta, on riippuvainen tykkäyksistä ja "ihanaa"-kommenteista. Myös Doran lapsuudenhaave -- tulla isona kirjailijaksi -- alkaa toteutua kun kustantaja haluaa solmia kustannussopimuksen romaanista. Dora ei kuitenkaan saa tekstiä kirjoitettua, keskittyy julkkarien suunnitteluun ja muuhun itse tekstin kannalta epäolennaiseen. Dora ei kykene laittamaan blogiaan tauolle, jotta voisi keskittyä olennaiseen, kirjan kirjoittamiseen. Samaan aikaan kun Dora käyttää päivänsä shoppaamiseen ja täydellisten postauskuvien ottamiseen, hänen miestään on alkanut häiritä tämä:

Tarve olla koko ajan esillä.  ... tuntuu ettemme voi mennä enää minnekään ilman että se pitää ikuistaa ja laittaa kaikkien nähtäville ja kommentoitavaksi... Huomaan käyttäytyväni itsekin niin. Näen maailman mahdollisina päivityksinä (s. 60).
Oma "edustusvaatehankintani" viikonlopulta...
Romaanin lopussa moni asia ja hahmo keikahtaa päälaelleen. En ole enää varma kuka oli kuka, enkä edes siitä, onko tarinoilla onnellinen vai onneton loppu. Jään miettimään tätä päivää, ihmisten suhdetta tavaraan, omaa suhdettani tavaraan (jota olen jo runsaan vuoden ajan koettanut työstää ja päästä johonkin selvyyteen) ja myös sitä, miten lifestyle-blogit vaikuttavat ihmisten elämään. Bloggaajat luovat esineisiin ja kuluttamiseen perustuvia fantasiamaailmoja, joiden avulla lukijat ja fanit saadaan ostamaan lisää esineitä ja kuluttamaan enemmän. Tarinan tutkijanainen kirjoittaakin "tutkimustekstiinsä":

Tyylibloggaajatkin sanoutuvat osittain irti maailmasta, kääntävät selkänsä politiikalle, taloudelle ja ympäristökysymyksille. Tai joskus he puhutvat kuluttamisen vähentämisestä ja kierrätyksen järkevyydestä, mutta jo seuraavassa hetkellä heillä on päällään uusi neule, 135 euroa & Other Storiesin nettikaupasta, koska malli on niin hyvä ja "olen elänyt harmaassa kašmirpaidassani koko syksyn (s. 200).

Ja Pauliina sortuu taas halpavaateliikkeiden houkutuksiin:

Pauliina piilotti vaatteita kaappeihin, laatikoihin, kellariin, vintille. Hän ei avannut pusseja, ei kaivanut vaatteita pussien sisältä tai leikannut hintalappuja irti vaan piilotti kassit suoraan kirjahyllyn taakse, sängyn alle, pesukoneen ja seinän väliin.
Hetken hän pystyi uskottelemaan itselleen ettei pusseja ollut (s. 186).

Kun lukijat ovat hankkineet liikaa tavaraa, siirtyvät he tavarajärjestely-ammattilaisten asiakkaiksi tai he sortuvat ostamaan järjestelyoppaita, tekevät konmarittamisesta itselleen uuden uskonnon ymmärtämättä miten esineet itse asiassa vaikuttavat elämäämme ja miten erityinen ihmisen ja tavaran suhde on tällä maapallollamme (ks. postaukseni esim. täällä ja täällä ).


Ja kuitenkin: niin moni meistä on esteetikko, myös minä. Tarvitsen omat annokseni taidetta ja kauneutta elämääni, säännöllisesti. Kuinka monen ihmisen elämää ovat lifestyle-blogit nostattaneet, kuinka moni on saanut inspiraatiota omaan elämäänsä "arjen pienistä iloista"? Vaikka sisimmässäsi tietäisit kuinka keinotekoisia monien blogien asetelmat ovat? Olin pari viikkoa sitten Tapiolassa lääkärissä ja odotustilassa katsoin lapsena syvästi inhoamaani maisemaa sateisena aamuna (parin minuutin ajan mietin, että mitä olisin koululaisena sanonut jos olisin tiennyt meneväni modernistin pojan kanssa naimisiin -- modernistin, jonka kädenjälki näkyy myös Tapiolan arkkitehtuurissa...). Vaikka 1970-luku oli periaatteessa se vuosikymmen, jolloin ihmisten elintaso kasvoi huimaa vauhtia ja elettiin kulutusjuhlien parasta aikaa, omat muistoni ovat siitä ajasta materiaalisesti tuhruista ja nuhruista. Tahdoin siitä kontekstista ja ympäristöstä pois ja sillä matkalla olen varmasti yhä, mm. siitä syystä, että olen vuosikymmeniksi keskittynyt eniten tutkimukseen ja lastenkasvatukseen ja laiminlyönyt aika raskaastikin oman tilan luomisen omien mieltymysteni mukaan. Mutta siitä joku toinen kerta.

Lopuksi: jos olisin aavistanut, että Anna-Kaari kirjoittaa näin loistavan ja osittain pistävänkin kirjan lifestyle-blogeista, en tiedä olisinko nimennyt omaani alaotsikolla assyriologin lifestyle. Siitä huolimatta, että olen postannut tänne kaikki nämä vuodet aika lailla pilke silmäkulmassa, juuri siitä syystä, että isoäiti-ikäisenä katson internet-maailmaa aika lailla sivusta. Mutta voin hyvin omintunnoin myöntää sen, että tämä blogi on osa brändiäni. Kristallipalatsissa nutturapäinen "SocialMediaArchitect" lataa tutkijanaiselle somenäkyvyyden tärkeydestä myös akateemisille ihmisille. 

"... et voi nykypäivänä olla yliopistotutkija, jos sinulla ei ole sosiaalisen median strategiaa. Jot et näy siellä, sinua ei ole olemassa.  (s. 224)"

Vaikka oikeaa strategiaa minulla ei koskaan ole tainnut olla, ts. strategiani on postata blogiini ja Twitteriin ihan vain sen mukaan, mitä sisältöä elämääni vyöryää ja mitä pidän olennaisena. Kenellekään ei liene jäänyt epäselväksi se, kuinka tärkeässä osassa kirjat ja taide ovat elämässäni, itse tutkimisen lisäksi. 

PS: Anna-Kaarilta ilmestyy uusi romaani syksyllä. Sitä odotellessa!

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Assyriologi kohtasi Assurbanipalin

Pakkohan se oli päästä katsomaan. British Museumissa oli viime syksystä viime sunnuntaihin asti esillä jo etukäteenkin paljon hehkutettu erikoisnäyttely I am Ashurbanipal king of the world, king of Assyria. Koska en ennen joulua mitenkään ehtinyt Lontooseen ja tammikuukin kului Berliinissä, ainoaksi mahdollisuudekseni kokea tämä spektaakkeli jäi ylipuhua puoliso ja peruskouluaan päättävä kuopus uhraamaan puoli hiihtolomaa tähän matkaan. Silmävaivojen ja pitkiksi venyneiden erikoislukusalisessioitten (tutkin assyriologien kirjeenvaihtoa erästä artikkelia varten) vuoksi postaus tulee vasta nyt kun näyttely on jo ohi. Halusin kuitenkin tutustua huolella myös paksuun näyttelykatalogiin ennen kuin kirjaan tuntojani näyttelystä ja kirjan teksteistä tähän. 

Kuka Assurbanipal? Assurbanipal oli Assyrian valtakunnan viimeinen "suuri" kuningas, hän hallitsi vuodesta 669 eaa noin vuoteen 630 eaa, mutta jo tämä seikka, että meillä ei ole tarkkaa tietoa siitä milloin hänen hallituskautensa päättyi tai missä/miten Assurbanipal kuoli, kertoo omaa kieltään imperiumista, jonka mureneminen oli todennäköisesti jo alkanut useammasta kuin yhdestä nurkasta. 
Miksi Assurbanipal? Miksi juuri tämä assyrialainen kuningas asetetaan valokeilaan, mitä näyttelykatalogin kansikin pyöreällä kuvarajauksellaan tekee? Assurbanipal on otollinen näyttelynaihe, koska hänet esitetään aikalaisdokumenteissa karismaattisena hallitsijana ja samaisissa dokumenteissa on myös välähdyksiä hänen persoonastaan. Assurbanipal yhdistetään myös muinaiskreikkalaisissa lähteissä esiintyvään assyrialaiskuningas Sardanapalukseen, myyttiseen hahmoon, joka 1800-luvulla nousi yhdeksi taiteiden suosikkihahmoksi.  Sardanapalus on prototyyppi elostelevasta despootista viettämässä hurjia orgioita ja tälläiset kuvat luonnollisesti siivittävät ihmisten mielikuvitusta. 
Edelleen Assurbanipal on näyttelynaihe, johon voi ajatella vain British Museumin tarttuvan. Tutkimushistoriallisista syistä johtuen liki kaikki Assurbanipalia käsittävä todistusaineisto on tällä hetkellä tämän museon seinien sisällä. Miten tämä on mahdollista, eikö aineiston kuuluisi olla nykyisessä Irakissa, jonka alueella muinaisen Assyrian pääkaupungit nykyään sijaitsevat? British Museum on yksi Euroopan ja koko länsimaisen sivilisaation vanhimmista museaalisista instituutioista. Museo osallistui aktiivisesti muinaisten Mesopotamian kansojen ja kulttuurien tutkimuksen pioneerityöhön 1800-luvun puolivälistä lähtien ja se onnistui rahoittamaan sellaisia muinaisen Assyrian eri pääkaupungeissa suoritettuja kaivauksia, joista löytyi hyvin suuri määrä sekä esineistöä että tekstilähteitä, pääasiassa nuolenpääkirjoitusjärjestelmällä kirjoitettua materiaalia. Arkeologiset kaivaustekniikat eivät 1800-luvulla olleet vielä kehittyneet ja monet ovatkin myöhemmin antaneet näille varhaisille tutkimuksille eräänlaisen " imperialististen ryöstökaivausten" leiman. British Museum ja sitä ylläpitävä säätiö ovat eräänlaisen kosmopoliittisen "universaalimuseoiden" ideologian suurimpia puolestapuhujia. Se kokee velvollisuudekseen kerätä ja ylläpitää sekä asettaa "kaiken kansan nähtäville" erilaisten kulttuurien esineistöä yhden katon alla. Tästä syystä se on tähän asti kieltäytynyt palauttamasta esimerkiksi nk. Elginin marmoreita Kreikkaan, koska se katsoo näiden marmoriveistosten kuuluvan kaikille "yhteiseen maailmanperintöön" ja koska se katsoo veistosten olevan paremmassa turvassa Lontoossa ja lisäksi niitä voi siellä kuka tahansa käydä ilmaiseksi katsomassa. 

Aivan viimeisimpinä aikoina etenkin etnografisten esineiden palautusvaatimuksia ja myös palautuksia on alkanut tapahtua. Tämä kehitys on erittäin tervetullutta ja palautusvaatimukset ovat pakottaneet museoinstituutioita päivittämään eettisiä ohjeistojaan. Monet museot ovat myös ilmoittaneet, että he eivät enää aio kartuttaa kokoelmiaan esimerkiksi muinaismuistojen osalta. Lähi-idän suhteen törmäämme tänään suureen ristiriitaan: Irakin sota 2003, Syyrian sisällissota vuodesta 2011 alkaen ja sen myötävaikutuksella ISIS (vain pahimmat mainitakseni) ovat kaikki aiheuttaneet suuria tuhoja muinaismuistoille, mutta länsimaisissa museoissa monet tärkeät löydöt ovat olleet tutkimushistoriallisten käänteiden vuoksi turvassa. Esineiden palauttaminen ei ole tällä hetkellä niiden säilyvyyden kannalta edes teoreettisesti järkevää, sen sijaan British Museum osallistuu huomattavilla summilla irakilaisten tutkijoiden kouluttamiseen, ja ajanmukaisten fasiliteettien luomiseen Irakissa sijaitseviin museoihin. Tätä taustaa vasten on loogista, että Assurbanipal nostettiin näyttelyaiheeksi. Näyttelyssä oli pantu esille mittava määrä sellaisia, etenkin pienesineitä, jotka normaalisti lymyävät varastoissa ja joita pääsevät ihailemaan korkeintaan tutkijat. Monet Assurbanipalin reliefeistä ovat myös tähän mennessä sijainneet sellaisissa gallerioissa, joita ei ole enää vuosiin pidetty yleisölle avoinna. Satun myös tietämään, ettei museo ilmeisesti aio avata näitä gallerioita yleisölle "enää koskaan", ainoastaan tutkijoille ja akateemisille opiskelijaryhmille tarjotaan siihen mahdollisuus. Voikin kysyä, aikooko British Museum palauttaa nk. Assurbanipalin puutarhareliefin takaisin Irakiin jos se ei aio täyttää sen suhteen velvollisuuttaan pitää reliefiä esillä kaikelle kansalle ja ilmaiseksi? Tämä olisi toivottavaa, sitten kun rauhallisemmat ajat koittavat.
Entä itse näyttely? Visuaaliseen kulttuuriin keskittyvänä assyriologina ja Lähi-idän arkeologina en oikein osannut asettua "tavallisen" näyttelyvieraan saappaisiin. Katseenvangitsijoina toimivat varmasti Assurbanipalin leijonanmetsästys ja sodankäynti elamilaisia vastaan. Reliefikohtausten raakuus vaikuttaa ja saattaa myös järkyttää katselijoitaan, näin kävi esimerkiksi Guardian-lehteen kirjoittaneelle taidekriitikolle, jonka mielestä leijonien lahtaaminen ja ihmisten nylkeminen kuuluvat vastenmielisimpiin kuviin ikinä. Minulle samat kuvat ovat taas niin tuttuja, että koen ne oikeastaan vain historiallisina dokumentteina. Vanha klisee on, että assyrialaiset olivat se väkivaltaisin ja brutaalein kaikista muinaisista suurvalloista. Tämä on kuitenkin todistusmateriaalin määrän luoma harha: tunnemme parhaiten juuri assyrialaisten kuninkaiden palatsit ja niiden rikkaasti koristellut seinät sekä kuvallisia esityksiä täydentävät historialliset annaalit, joissa taidokkain kielikuvin kerrotaan senaikaisen sodankäynnin realiteeteista. Assyrialaisten vastustajat varmasti käyttivät samoja raakoja keinoja hyväkseen -- he eivät vain dokumentoineet tekemisiään samalla yksityiskohtaisuudella kuin assyrialaiset. On myös mielenkiintoista, miten samankaltaisia nykyisten terroristijärjestöjen tuhoamistavat ovat assyrialaisiin verrattuna -- vihollisia kidutettiin, mestattiin ja paalutettiin, valloitetun kaupungin muurit ja rakennukset tuhottiin ja hallitsijapatsaat murskattiin. Monissa teksteissä toistetaan samaa lausetta (erinäisin pienin variaatioin): appul aqqur ina išāti ašrupkuv vapaasti suomennettuna: "hävitin, tuhosin ja tuikkasin tuleen".
Näyttelyn vahvuuksiin kuului ehdottomasti se, että esillä oli niin paljon sellaisia esineitä, joihin olen aikaisemmin kyennyt tutustumaan vain kirjojen kuvien perusteella. Muut kävijät saattoivat olla lumoutuneita suurista kivireliefeistä -- osaan niistä loihdittiin nykytekniikan avulla värejä!


Itse jäin usein tuijottamaan pienempiä esineitä, kuten pronssisia leijonanmuotoisia painoja. Näyttelyssä ei tosin kyennyt uppoutumaan esineiden yksityiskohtiin koska vierailijoita oli niin paljon, että mikäli yritti parkkeerata itsensä jonkin vitriinin ääreen liian pitkäksi aikaa, joku kyllä tuli tehokkaasti tyrkkimään sinut pois. Introvertille luonteelleni tämä on kauhistus, mutta ymmärsin olla tällä kertaa ärsyyntymättä liikaa: olin onnellinen ja tyytyväinen, että olin ylipäätään päässyt näyttelyyn ja tyydyin ottamaan sen irti mitä kykenin. 
Yksi parhaiten onnistuneista näyttelyteknisistä ratkaisuista oli korkea seinällinen Assurbanipalin kuuluisan kirjaston savitauluista. Koulutetut assyriologit pääsevät tutkimaan ja koskettamaan savitauluja ihan fyysisesti, mutta muille kiinnostuneille suodaan harvoin tilaisuus päästä katsomaan näitä tekstejä lähietäisyydeltä ja tästä kulmasta. Valtava lasivitriini antoi myös aavistuksen siitä dokumenttimäärästä, jonka Assurbanipal oli kerännyt kuuluisaan kirjastoonsa ja jonka kanssa erityisesti suomalainen tutkimusprojekti on työskennellyt 1980-luvun puolivälistä lähtien professori Simo Parpolan johdolla. Simo Parpolan ja projektissa työskennelleiden panos assyriologian saralla on siis huomattava. 
Henkilökohtaisesti yksi sykähdyttävimmistä asioista olivat ne Assurbanipalin reliefit, joissa kuvallista esitystä täydentävät lyhyet tekstit, joita assyriologit kutsuvat englanninkielisillä termeillä caption tai epigraph. Ne voidaan mieltää hieman samalla tavalla kuin kuvatekstit moderneissa kirjoissa tai sarjakuvien puhekuplat. Uutta ja assyrialaisittain ainutlaatuista näissä Assurbanipalin teksteissä on se, että niissä reliefeissä, joissa hän itse seisoo sotavaunuissaan tai tappamassa leijonaa tai suorittamassa uhritoimituksia, tekstit alkavat yksikön ensimmäisellä persoonapronominilla "anaku" = minä.


Olen viime vuosina tutkinut myöhäisheettiläisiä hallitsijapatsaita ja niissä esiintyviä hieroglyfiluuvinkielisiä tekstejä. Ne alkavat sanamerkillä, jossa ihmishahmo tai -kasvot osoittaa kädellään kohti kasvoja ja joka tarkoittaa sanaa "minä/minä olen". 

Myöhäisheettiläiset omaksuivat tämän aloitustavan myöhäisen pronssiajan viimeisiltä suurkuninkailta, jotka puolestaan näyttävät jäljittelevän niinikään British Museumissa "asustavan" syyrialaisen Idrimin autobiografisen kertomuksen alkua. Näistä luuvilaisista teksteistä tapa aloittaa kuninkaanpiirtokirjoitus sanalla "minä/minä olen" levisi puolestaan muihin kieliin ja kirjoitussysteemeihin, aina Assurbanipalille saakka. Olinhan minä huomannut tämän ilmiön jo aikaisemmin, ja aion kirjoittaa siitä pian myös tekstiäkin, mutta näiden reliefien ja tekstien näkeminen omin silmin oli minulle kuitenkin erittäin tärkeä asia.
Idrimi, Alalakhin hallitsija, jonka patsaseen on kaiverrettu autobiografinen teksti nuolenpäillä.
Sitten vielä yksi eettinen yksityiskohta. Näyttelyn sponsorina toimi öljy-yhtiö BP. Tästä voidaan ja ollaan oltukin montaa mieltä. Vain päivä oman käyntini jälkeen museo oli täyttynyt mielenosoittajista, tapahtumasta on uutisoitu mm. täällä. En lähde tässä ruotimaan sitä, kuinka pahassa eettisessä ristiriidassa British Museum on otettuaan vastaan miljoonien tukia tällaiselta vanhalta ja "kolonialistiselta" yhtiöltä. Ja oliko väärin käydä katsomassa näyttely jos BP on rahoittanut sitä? Museologia ja suhtautumisemme muinaiseen kulttuuriperintöön elää tällä hetkellä aika voimakastakin murrosvaihetta etenkin palautusvaatimusten vuoksi ja moni asia tulee varmasti muuttumaan. Aiheesta tulen todennäköisesti postaamaan enemmän tulevaisuudessa. Yhteenvetona totean: näyttely Assurbanipalista oli häkellyttävän monisäikeinen yhdistäen hyvin konservatiivista näytteilleasettelua ja uusinta tekniikkaa. Gareth Breretonin toimittama näyttelykatalogi on myös sekoitus hämmästyttävän surkeita ja toisaalla loisteliaita osuuksia, kirjoittajasta riippuen. Kumpaan suuntaan British Museum on menossa sekä henkisesti että näyttelyiden järjestäjänä? 

Assurbanipal oli elämys assyriologillekin -- sain sieltä monia pieniä kimmokkeita. Seuraava suuri näyttelyllinen kohokohta on toukokuussa Pariisin Louvressa. Olen kirjoittanut yhden tekstin katalogiin ja minut on kutsuttu puhumaan näyttelyn yhteydessä järjestettävässä seminaarissa toukokuussa. On kutkuttavaa nähdä miten nämä kaksi näyttelyä vertautuvat toisiinsa ja Lontoossa olikin jo esillä joitain veistoksia, jotka odotan tapaavani pian uudestaan.




keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Aika kuluu Berliinissä nopeammin

Aika on mystinen ja käsittämätön juttu. Assyriologi operoi päivittäin tutkimuksissaan vuosituhansia vanhoja tekstejä, tapahtumia ja esineitä, ja ajan mittaamiseen on nykyään kaikenlaisia hyvin tarkkoja laitteita, on ajan kulumisen tunne vain ja ainoastaan yksilöllinen, usein myös ristiriitainen. Tammikuinen tutkimusjaksoni Berliinissä meni ohitse niin nopeasti, etten "ehtinyt" hyvästä tahdosta huolimatta postaamaan yhtään mitään. Toisaalta taas vuoden alkamisesta tuntuu olevan pieni ikuisuus: kun on kaikki aika ja rauha keskittyä vain ja ainoastaan omaan tutkimukseensa, luo se uskomattoman ajallisen syvyyden. Kun tekee kirjojen ja artikkelien lukemisen ja oman kirjoittamisen kautta aikamatkoja moniin eri suuntiin, tuntee (ja taas käytän tätä samaa verbiä) eläneensä pidempään ja intensiivisemmin. 
Seuraava Berliinin-periodini sijoittuu toukokuulle. Tammikuussa vahvistui entisestään tietoisuus siitä, kuinka onnekas olen. Kiitokseni kohdistuvat siis tutkimuskollegioon Rethinking Oriental Despotism, jonka "despoottivillassa" minulla on työtila ja loistava tutkimusyhteisö sekä myös liki ainutlaatuiset fasiliteetit tehdä omaa tutkimustani koskien muinaisen Lähi-idän hallitsijapatsaita. Täällä kotona elämäni pirstaloituu erilaisten asioiden ja velvollisuuksien vuoksi ajallisesti pieniin yksikköihin. Introverttinä luonteena tarvitsen kuitenkin pidempiä häiriöttömiä jaksoja tuottaakseni "kunnollista" tekstiä. Siksi koen suuren onnen potkaisseen minua, myös siksi, että en kotitilanteeni vuoksi voi työskennellä Berliinissä pitempiä jaksoja. Minun annetaan kuitenkin tulla ja mennä juuri näitä kuukauden pituisia jaksoja. Ja vaikka kuukausi kuluu, kuten totesin, hirvittävän nopeasti, ehdin siinä ajassa kuitenkin tehdä paljon ja edistää töitäni tuntuvasti. 
Tutkimus on intohimoni ja rakastan uppoutumista muinaisiin asioihin. Toisille kollegoille riittäisi tämänkaltainen pöytä ja tuoli ja kirjat (nykyään usein digitaalisena, suuri fyysinen tutkimuskirjasto on alle sadan metrin päässä kuvassa näkyvien puiden takana), minä taas kaipaan myös "kontaktia" itse tutkimusmateriaalin kanssa. Siksi käytän myös aikaani museoissa haahuiluun. Museoissa työ- ja vapaa-aika sekoittuvat, en erota niitä juuri muutenkaan toisistaan. Aina Berliinissä ollessani minun on pakko päästä katsomaan muinaisen Lähi-idän kokoelmaa Pergamon-museoon, vaikka tällä hetkellä museota laajennetaan ja remontoidaan ja tämä vaihe tulee kestämään vielä useita vuosia. Valokuvat ovat minunlaiselleni tutkijalle hyviä ja välttämättömiä, mutta mikään ei voita sitä, että pääsee omin silmin näkemään esineitä ja piirtokirjoituksia. Nyt tammikuussa pyörin siis vaikka ties kuinka monennen kerran kuningas Assarhaddonin (681-669 eaa) steelan (monet käyttävät myös suomeksi steele -kirjoitusasua...) ympärillä. Aina saan uusia ideoita ja näen näissä monumenteissa jotain uutta.

Tämä monumentti löytyi 1888 nykyisen Turkin kaakkoisosasta, Zincirli-nimiseltä rauniokummulta. Assyrian kuningas Assarhaddon pystytti sen alamaiskaupungin portille, todennäköisesti paikkaan ja ehkä myös samalle jalustalle, jolla oli ennen valloitusta sijainnut Sam'alin kaupunkivaltion oman hallitsijan patsas. Monet yksityiskohdat tekevät tästä steelasta erityislaatuisen: koko (liki 3,5 m), Asarhaddonin kertomus siitä, miten hän kukisti egyptiläisten kapinan ja miten kaksi kukistettua kapinoitsijaa on pakotettu polvilleen Assarhaddonin eteen ja kuningas pitelee kädessään ketjuja, jotka on puolestaan renkaalla kiinnitetty vihollisen huulesta. Pystytettikö Assarhaddon steelansa varoitukseksi sam'alilaisille -- näin heillekin kävisi, jos ryhtyisivät vastustamaan Assyrian mahtavaa voimaa?
Kun Assyrian valtakunta puolestaan hajoaa noin 60 vuotta steelan pystyttämisen jälkeen, meille (ainakin toistaiseksi) tuntematon taho hajottaa Assarhaddonin monumentin palasiksi ja se hautautuu odottamaan saksalaisia pioneeriarkeologeja kaivamaan se ylös, kokoamaan uudestaan ja pystyttämään Assarhaddon uudestaan keisarinsa museoon. 
Joka kerta on myös tervehdittävä Babylonin leijonia, näitä värikkäitä ja ikonisia petoja, jotka vartioivat aikoinaan kaupungin Ishtarin porttia. Heidän äärellä ihailen ja ihmettelen saksalaisten sinnikkyyttä koota ja täydentää tuhansista emaljoiduista tiilifragmenteista tällainen kokonaisuus. Miltä alkuperäinen portti on mahtanut näyttää?
Aurinkoisena sunnuntaina retkeilin Potsdamissa -- kesällä jäi Fredrik Suuren (1712-1786) rakennuttama kesäpalatsi Sanssouci näkemättä sisältäpäin. Vaikka sisätiloissa ei kykene kulkemaan omaa tahtiaan osittain aika rankastikin restauroitujen salien lävitse, olin siitä huolimatta vaikuttunut ylitsepursuavasta rokokoo-tyylistä.
Kuninkaan kirjastoon pääsi kurkistamaan vain ovesta, lasin lävitse...
Päivän päätteeksi katsastin vielä Museum Barberinin näyttelyt. Olen tykästynyt tähän taidemuseoon ja alan varmaankin käydä siellä myös aina kuin mahdollista.
Kun päivä on täyttynyt auringosta, kauneudesta ja taiteesta, tunsin saaneeni erittäin paljon uutta energiaa ja myös tuoreita ajatuksia. Mieletön, pakahduttavan kaunis päivä.
Eräänä sateisena ja pimeänä lauantaina käväisin puolestaan tutustumassa kirjakauppoihin. Löysin taidekirjarakastajan taivaan, Bücherbogenin. Sieltä matkaani tarttui useampi kirja, päälöytöinä kuitenkin kaksi uutta kirjaa Kiefer-kokoelmaani. Selattuani Hall -säätiön kokoelman katalogin kirjoitin puolisolle s-postin, jossa oli linkki tänne -- s-postin aiheeksi laitoin: tahtoo tänne!