Mitä luin tänään: kaksi kertaa Kähkönen

Assyriologi ei ollut ehtinyt ennen joulua lukemaan ainuttakaan Sirpa Kähkösen romaania. Muutamia vuosia sitten satuimme muutaman kerran Kansalliskirjaston eteiseen samaan aikaan -- hän on niitä kirjailijoita, jota ilmeisimmin tekevät huolellista taustatyötä kirjastoissa ja arkistoissa. Olin myös kuullut ja lukenut hänen kirjoistaan jonkin verran, mutta se mitä aihepiireistä tiesin, ei vaikuttanut "minulle kirjoitetulta". Hyvin harvoin luen kaunokirjallisuutta vain sen vuoksi, että muut lukevat (ja pitävät) -- tutkimuskirjallisuutta joutuu jonkin verran tämänkaltaisillakin kriiteereillä ainakin vilkaisemaan...

Joululahjaksi toivoin Graniittimiestä (Otava 2014), kiinnostuin koska kirjassa eletään vallankumouksen jälkeisessä Pietari/Petrograd/Leningradissa ja kerrotaan Klaran ja Iljan tarinaa. He ovat hiihtäneet rajan yli Suomesta Neuvostoliittoon, täynnä unelmia vapaudesta ja ihanteellisesta, sosialistisen ideologian mukaan eletystä elämästä. Koulutyttönä minua kiehtoi Romanovien hallitsijasuku, ennen kaikkea Venäjän viimeisen tsaariperheen traaginen kohtalo. Hieman myöhemmin, kun tietous (ei välttämättä ymmärtämys) historiasta kasvoi, minua askarrutti se, miten kukaan suomalainen oli ennen toista maailmansotaa loikannut rajan toiselle puolelle juuri ideologisin perustein. Kuinka monelle heistä kävi niin sanotusti hyvin? Jo 1800-luvun puolella suomalaisia lähti isoon maailmaan Amerikkaan, mutta sieltä monet palasivat, ts. pääsivät palaamaan takaisin. Neuvostoliitossa suurin osa oli loukussa, vaikka kuinka olisi huomannut tehneensä pahan virheen. Mikrohistoria, pieni ihminen suurten tapahtumien myllerryksessä, sydäntäriipaisevat kohtalot.

Graniittimies ei kenties ollut aivan minulle kirjoitettu, mutta kyllä minä sen parissa "viihdyin" jos voi viihtyä näin rankan aiheen parissa. Kähkönen on taidokas kirjoittaja, tunnelmanluoja. Genja ja Dunja koskettivat minua erityisesti, katulapset, joiden kulkua Klara helpotti. Klara yrittää kaikkensa, mutta pieni sielu väsyy lopulta, jo alkuvaiheessa hän alkaa epäillä systeemin ja vallankumouksen toimivuutta:

Halusin myös sanoa, että aluksi oli vaikeinta. Tärkeintä oli löytää se pieni asia, johon saattoi kohdistaa katseensa ja jota saattoi ryhtyä korjaamaan. Jos katsoi koko suurta työmaata, uupui. Minun olisi pitänyt osata puhua rehellisesti silloin, myös vaikeuksita -- että niitä oli kaikilla ja että toverit on tehty niitä jakamaan. Mutta minusta tuntui, että pettäisin ne ihmiset, jotka tekivät aamusta iltaan työtä. Vallankumouksen tehdessään he olivat ottaneet vastuulleen jättiläisurakan. Arvelin että heistä ei kostaan tuntunut sitlä kuin minusta. Että tästä ei koskaan voisi tulla mitään -- että jokainen teko johti tuhanteen arvaamattomaan seuraukseen (s. 65)

Kähkösen Kuopio-trilogian ensimmäisen osan, Mustat morsiamet (Otava 1998) ostin pokkarina ennen joulua, ennen kuin olin saanut Graniittimiehen lahjaksi. Kuopion seutu alueena ei kiehdo minua pätkääkään, enkä ollut osannut romaanin nimeäkään yhdistää lainkaan siihen aihepiiriin, joka oikeasti kiinnostaa.

Mustat morsiamet. Romaanin päähenkilö Anna on menossa 1930-luvulla naimisiin. Tuleva anoppi, körttinainen, toteaa Annalle:

Ja sitten myö lähetään kaksistaan kauppoihin. Musta puku se pittää naisella olla, ja kun laittaa hyvän niin se kelepoo vielä monneen lähtöön. Tyyvytkö tuumaan? (s. 87).

Ja niin Anna menee mustassa hääpuvussa vihille, niinkuin oma äitini vielä 1956. Kummasti alkoi Kähkösen teksti kulkea tämän kiinnekohdan jälkeen, alku oli hieman nihkeää, varsinkin kun suurin osa on kirjoitettu savolaisella murteella. Sitä on vaikeaa lukea sujuvasti.

Toinen, oikeastaan vielä vetoavampi yksityiskohta oli John Bunyanin (1628-1688) teoksen Kristityn vaellus (1678) käyttö kirjassa, myös kahden kappaleen alkutekstissä. Kirja oli huippusuosittu heränneiden piirissä aina sotiin saakka, sen jälkeen syntyneet sukupolvet eivät sitä tunne tai ole lukeneet.

Oman isäni lapsuuden kirjallisessa maailmassa Kristityn vaelluksella oli suuri merkitys -- se oli ensimmäisiä kertomuksia (Raamatun jälkeen), joita hän noin neljän-viiden vuoden iässä 1930-luvulla Lapuan Hellanmaassa luki ja naapurin rouvalta hän sai vanhan kirjan lahjaksi, kuvitettuna laitoksena. Työskennellessään kesällä 1963 Lontoossa British Museumissa nuolenpäätauluja lukemassa, oli Bunyanin muotokuvan näkeminen National Portrait Galleryssä yksi vapaa-ajan kohokohdista. Hän osti mukaansa myös postikortin maalauksesta.

Kähkösen trilogian toisen ja kolmannenkin osan tulen varmaankin jossain vaiheessa vielä lukemaan, sen verran kiinnostavia molemmat lukukokemukset olivat.

Annus horribilis vaihtuu uuteen

Assyriologin elämässä 2014 ei ollut erityisen onnellinen tai onnistunut vuosi, voisin siis siteerata kuningatar Elizabethia ja todeta:

1992 is not a year on which I shall look back with undiluted pleasure. In the words of one of my more sympathetic correspondents, it has turned out to be an Annus Horribilis.

Paljon hyvääkin on silti mahtunut mukaan, etenkin antoisia kirjoja, näyttelyitä, matkoja, museoita ja etenkin muutama hengennostattava tapaaminen ystävien kanssa. Ne ovat auttaneet eteenpäin. Jouluna ja välipäivinä olen lukenut mm. joululahjaksi saamaani Sirpa Kähkösen Graniittimiestä ja Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkeaa. Niistä saata postata kotiin palattuani.

Nyt olen vetäytynyt Kuusamon maisemiin, joista olen postannut aikaisemminkin. Vedän muutaman päivän henkeä aivan itsekseni.

Ulkoilen kuningas Mesilimin kanssa ja kuvaan satunnaisesti. Luen ja kirjoitan mökissä.

Koira kaivaa innoissaan lumesta pupunpapanoita, joita en anna sen syödä... 

Toivotan kaikille onnellista uutta vuotta, olkoon se meille kaikille ANNUS MIRABILIS. Toiveissa olisi päästä jälleen Roomaan sen kaikkien ihmeiden keskelle.

Kirjaähkyä, listoja ja kaukokaipuuta.

Viime viikonloppuna oli isänpäivä, assyriologi ei millään kerennyt postaamaan. Päivät pimenevät pimenemistään ja viikkokin vierähti niin vauhdilla, että vaikka mielessä pyörivät kaikenlaiset aiheet niin tässä kirjoituspöydän ääressä istuessa ei niitä kuitenkaan ollut aikaa tekstiksi asti muotoilla. Näin käy aina silloin kun tuntuu, että ympärillä on kenties liikaakin mielenkiintoisia kirjoja, ei oikein tiedä mihin tarttua seuraavaksi. Ja kun vielä lisäksi saa lahjana Saksasta lähetetyn näyttelykatalogin, alkaa rinnassa kummasti sykyttämään kaukokaipuu -- Lontoon matkastakin on jo melkein kuukausi...

Olen myös matkustanut Riikka Pelon romaanin Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013) mukana pääasiassa Venäjälle, aikaan ennen toista maailmansotaa ja hieman sen aikanakin. Hulluilta päiviltä ostin kappaleeni seitsemällä eurolla ja nautin kirjasta koko rahan edestä. Sirpa Kähkösen Graniittimies (Otava 2014) pääsee varmasti joululahjalistalleni, siinä aika ja paikka kuulostavat aika samoilta kuin Pelon teoksessa, odotankin siis mielenkiinnolla löytyykö yhtäläisyyksiä ja kummasta pidän sitten enemmän. 

Nyt kun meneillään oleva kurssini käsittelee muinaisen Lähi-idän savitaulukokoelmia, kiinnitän entistä enemmän huomiotani meitä joka puolella ympäröiviin listoihin. Laadimme tänä päivänä alituiseen mitä erilaisimpia listoja ja toiset tekevät niistä myös taidetta, kuten Riiko Sakkinen. Sakkisen listataidetta oli esillä viime kesänä Serlachiuksen taidemuseossa Superpop -näyttelyssä. Useat myös tunnustavat rakastavansa niitä (-- tähän en laita nyt yhtään linkkiä sillä googlaamalla "rakastan listoja" pääsette heti puolentusinaa blogia ym., joissa tämä tunnustus tehdään). Harva meistä tulee ajatelleeksi sitä, että listoja on laadittu aina kirjoitustaidon synnystä alkaen ja voisi miltei sanoa, että listat ovat yksi vahvimpia ja näkyvimpiä länsimaisen kulttuurin ilmiöitä, joilla on suora ja katkeamaton jatkumo muinaisesta Mesopotamiasta meille. Jokin pakottava tarve meillä on jäsentää maailmaa ja elämäämme listojen muodossa.

Yksityiskohta Riiko Sakkisen työstä, Makeimmet tyttöbändit 1976 (2013), Taiteilijan omistuksessa

Kuten mekin, muinaiset mesopotamialaiset listasivat oikeastaan ihan kaikkea. Yleistajuista teosta "listatieteestä" ei tietääkseni ole kirjoitettu, kuuluisimpia lienevät kuitenkin erilaiset kuningaslistat, kuten tämä.

Lista sumerilaisista kuninkaista, nk. Weld-Blundell prisma, Ashmolean Museum, n. 1750 eaa. Kuvalähde: Cdliwiki

Antiikin aikana suosittuja olivat etenkin listat seitsemästä ihmeestä, niitä oli monia eri versioita ja ne muuttuivat vuosisatojen myötä. 1930-luvun Yrjö Karilaan (1891-1982) Pikkujättiläisessä listattiin myös uuden ajan seitsemän ihmettä.

Ja sitten viime viikolla saapuneeseen kirjalahjaan: rakkaalta ystävältä sain näyttelykatalogin Bonnissa paraikaa esillä olevaan näyttelyyn Abenteuer Orient. Max von Oppenheim und seine Entdeckung des Tell Halaf, esillä ensi vuoden elokuuhun asti. 

Von Oppenheimin (1860-1946) elämästä voisi tehdä useammankin romaanin ja elokuvan, hän oli diplomaatti, tutkimusmatkailija ja sitten hänestä tuli myös arkeologi, löydettyään Pohjois-Syyriasta rauniokummun ja vertaansa vailla olevaa veistostaidetta. Von Oppenheimilla oli Berliinissä osalle veistoksia oma yksityismuseo, joka tuhoutui toisen maailmansodan aikaisissa pommituksissa. Saksan yhdistyminen mahdollisti sen, että Itä-Berliinissä varastoidut veistosfragmentit restauroitiin ja ensimmäisen kerran ne olivat esillä Berliinissä muutama vuosi sitten. Samaan aikaan esillä oli niinikään von Oppenheimin valokuvia, joita voi selailla ja ihailla myös täällä. Miehellä oli satumainen, joskin traaginenkin elämä ja hänen valokuviensa avulla voi tehdä matkoja Orienttiin, jota ei enää ole.

Tämän viikonlopun aikana sydämessäni on alkanut itää suunnitelman siemen, että jos vaikka jo ennen joulua lähtisin Bonniin näyttelyä katsomaan...