Kuusamon lumoa

Tämä on lyhyt lomapostaus -- assyriologilla on ollut huikeat kelit täällä Kuusamossa. Järvivesi on lämmintä, hyttyset loistavat poissaolollaan.

Kuningas Mesilim on päässyt tutustumaan veteen näin hiljakseltaan, uimaan ei vielä uskaltautunut.

Tänä aamuna poroäiti ja vasa päättivät hengailla meidän biitsillä.

Illansuussa se ei enää onnistunut. Kuningas Mesilim pääsi ensimmäistä kertaa porojahtiin ja ajoi ne vaaralle. Nyt ei koiraa enää voi liiaksi pitää vapaana, se osoitti metsästysvaistonsa, vaikka juoksikin sitten lopuksi kiltisti emännän luo.

Käväisimme tänään myös Rukalla tarkistamassa hiihtomökin tilanteen. Rauhallista oli. Lounasta nautittiin Kuusamon ehdottomasti parhaassa pizzapaikassa, Pizzeria Rukassa. 

Täällä olen käynyt jo yli parinkymmenen vuoden ajan aina Rukalla ollessamme, pizzat ovat todella herkullisia. Ja kuningas Mesilimkin pääsi terassille kerjäämään emännän lempijuustopizzaa...

Suosittelen Kuusamoa lomailuun, kaikkina vuodenaikoina (paitsi ehkä lokakuussa...). Täällä on runsaasti mahdollisuuksia ja luonnolla monia huippukauniita kasvoja sekä kaikenlaista sellaista toimintatarjontaa, joita minä en osaa käyttää hyväksi...

Suomalaisen kaunokirjallisuuden "alennustila".

Assyriologi on siirtynyt mökille Kuusamoon. Mäntän Serlachius-museoiden ja Oulun kautta. Mäntän museovierailusta postaan varmasti myöhemmin, nyt vain lyhyt toteamus siihen, että suomalainen kaunokirjallisuus on alennustilassa. Ei ehkä romaanien kirjallisen tason vuoksi, mutta jotain kustannus-, kirjakauppa- ja kuluttajakentällä mättää. Käväisimme eilen Oulun Akateemisessa Kirjakaupassa ja sielläkin oli  vielä alennusmyynti.

En ole mikään kotimaisen kaunokirjallisuuden suurkuluttaja -- normaalisti saan pari uutuusromaania (joita yleensä myös itse toivon) joululahjaksi, enkä ole esimerkiksi vieläkään lukenut Riikka Peloa, Pauliina Rauhalaa tai edes Kjell Westön uusinta. Ulla Lundbergin Jään lainasin vuosi sitten anoppilan kirjastosta lukemiseksi tänne mökille ja nautin siitä kovasti. Akateemisessa minun oli suorastaan pakko hankkia nämä kolme kotimaista romaania, joiden kaikkien lähtöhinta on alle kaksi vuotta sitten ollut 30 euron tietämillä. Nyt punaisista hintalapuista sain vielä 60% alennuksen, eli maksoin kolmesta kovakantisesta reilut kymmenen euroa. Hirvisaaren romaani ilmestyi viime vuonna. Olen tietysti iloinen, että sain kirjoja näin halvalla -- Pulkkista aloittelin jo tänä aamuna ja se vaikuttaa yllättävän hyvältä, Hirvisaaren ensimmäisen Katariina-romaanin ostin niinikään alennusmyynnistä ja sen luin viime kesänä, Oksasta en ole lukenut vielä lainkaan, saa nähdä jääkö tämä kesken. MUTTA: ihmettelen kuka enää viitsii ostaa romaaneja normaaliin hintaan jos malttaa odottaa kirjaa vajaan vuoden ja ostaa sen sitten pilkkahintaan? En usko, että divaritkaan pystyvät tällaiseen hinnoitteluun näin uusista kirjoista. Jotenkin veti mielen surulliseksi, täytyisi varmaan ostaa enemmän normaalihintaisia kirjoja...

Kuusamossa odotti oma biitsi, seesteinen tunnelma ja maariankämmekätkin kukkivat rannassa... Paratiisi.

Mitä luin tänään: Jaakko Hintikka, Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka

Assyriologi luki Ahvenanmaan reissullaan filosofi Jaakko Hintikan pienoiselämäkerran Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka (WSOY 2014), jonka puoliso toi kustantajan kirjakaupasta päivää ennen lähtöä. Heti ilmestyessään vuoden alussa teos poiki lukuisia otsikoita lehdissä (esim. HS Kuukausiliite 4.1. 2014 ), joissa sensaationhakuisesti kiinnitettiin huomiota vain yhteen sisällölliseen sivujuoneen eli Merrillin seksisuhteeseen J.F. Kennedyn kanssa.

Sinisen Linnan Kirjaston Marian arvion luettuanikaan en juuri innostunut, mutta Marjatan postaus sen sijaan herätti halun saada kirja, koska biografiat ja autobiografiat ja etenkin tieteentekijöiden omaelämäkerralliset teokset kiinnostavat ihan hillittömästi. Sain sellaisen käsityksen, että kirja sisältää runsaasti sellaisia elämäntarinan ja henkilökuvan konstruointiin sekä rakkauden kuvaamisen liittyviä kontrasteja, että se on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ja olihan se.

Kirjallisena tuotteena ja "kaupallisena" kokonaisuutena Hintikan teos on omituinen ja herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, etenkin kirjoittajan ja kustantajan välisestä suhteesta. Hintikka on kirjoittanut englanniksi ja käsikirjoituksen on kääntänyt suomeksi Tarja Kontro ilman että käsikirjoitusta on (ainakaan tähän mennessä) julkaistu sen alkuperäiskielellä. Oliko näin tarkoitus tapahtua? Hintikan tyyli viittaisi siihen, että tekstissä laajasti viljellyt kliseiset ylisanat on kirjoitettu amerikkalainen yleisö takaraivossa kummittelemassa, mutta syystä taikka toisesta kustantajat siellä eivät ole innostuneet projektista tai sitten kustantajan/agentin kiinnostus on lopahtanut. Suomalainen kustantaja on puolestaan julkaissut mielellään käsikirjoituksen pienine puutteineenkin, koska Kennedyyn liittyvä anekdootti takasi medianäkyvyyden. Muutoin kirjan toimittamiseen saati kuvittamiseen on panostettu ilmeisen minimaalisesti.

Sisällöltään kirja on siinä mielessä rohkea, että reippaasti yli 80-vuotias mies kertoo ja analysoikin kuolleen puolison elämää ennen heidän tapaamistaan kuin myös intiimejä yksityiskohtia heidän rakastumisestaan ja suhteensa alkuvaiheista. Yleensä 1900-luvun alkupuoliskolla syntyneiden kynästä ei odoteta tämänkaltaista kuvausta. Ja kuitenkin, Hintikka taitavasti piilottaa ja jättää kertomatta enemmän kuin paljastaa. Merrill raiskattiin elämänsä aikana kaksi kertaa. Hintikka ei mene näihin tapauksiin sen syvemmälle vaikka naisena ajattelisin, että fyysinen väkivalta on jättänyt jälkensä myös Merrilliin. Omaa itseään Hintikka raottaa hyvin vähän -- etäännyttää itsensä tekstissä kolmanteen persoonaan eikä julkaise ainuttakaan omaa kirjettään tai äänikirjettään Merrillille. Myös kymmenestä avioliittovuodesta vaietaan suurimmaksi osaksi. Tämän suhteen kaikkein tärkein vihje on   tässä:

Ehkä Jaakko oli liian itsekeskeinen ja pidättyväinen pystyäkseen sulautumaan saumattomasti me-subjektiin (s. 146).

Monet kirjan lukeneet luonnehtivat filosofin tekstiä nimenomaan kliseiseksi ja Merrillin  ylenpalttista korokkeelle nostamista vaivaannuttavaksi. Lukijan täytyy kuitenkin tässä kohtaa nähdä Hintikan luoman henkilökuvan kahtiajakoisuus, jota ei tarvitse etsiä vain rivien välistä tai kysymällä mitä kirjoittaja jättää kertomatta, koska ylemääräisten kehujen väliin hän sijoittaa avainlauseita. Vaikka Merrill Hintikan silmissä onkin kaikkein älykkäin, verbaalisesti lahjakkain, empaattisin, sosiaalisesti taitavin ja ylivertaisen (= Hintikan lempisana) elämäntaitoinen jne. jne., niin Hintikka ei missään vaiheessa ylistä tai kehu Merrilliä "ulkoisesti" kauniiksi tai ulkonäöltään viehättäväksi. Hän toteaa vain:

On elämän tosiasioita, että fyysinen kauneus voi herättää helliä tunteita ja kaunis alaston vartalo on vahva afrodisiakiihoke. Ei ole yhtä ilmeistä, että henkinen kauneus voi samoin herättää rakkautta ja jopa intohimoa (s. 119).

Hintikka siis jättää Merrilin vaille "suurinta" kohteliaisuutta, minkä rakastunut mies voi naiselle antaa -- kehuu häntä (fyysisesti) kauniiksi, vaikka tuo kauneus olisikin vain katsojan silmissä. Merrillillä olisi edelleen Hintikan mukaan sartrelaisen elämänfilosofiansa ja ylivertaisen lahjakkuutensa vuoksi edellytyksiä ainoastaan onnistumiseen ja hyvään elämään. Karvaita pettymyksiä oli sekä läheisimmissä ihmissuhteissa että tieteellisellä uralla ja elämän suurin epäkohta Merrillille näyttääkin olleen, etteivät kaikki muut ympärillä olleet ihmiset aina nähneet tai ymmärtäneet hänen erinomaisuuttaan. Mutta kirjan keskeisin sanoma onkin juuri tässä: Merrillin parhaat puolet puhkesivat kukkaan hänen tavatessaan Hintikan ja mitä ilmeisimmin he ainakin suhteensa alkuvaiheessa kokivat suuren rakkauden ja se ilmeni myös heidän yhteisissä julkaisuissaan. Merrill ei kyennyt yksin tuottamaan tieteellistä tekstiä, mutta muiden kanssa hänen panoksensa näyttää yhtäkaikki olleen ainakin jollakin tavalla hedelmällinen. 

Henkilökohtaisella tasolla kirja herätti paljonkin ajatuksia ja tunteita. Siitä huolimatta että muut ihmiset kokivat Merrillin hyvin eri tavalla kuin Hintikka (esim. tässä Leena Rossin omaa kuvausta Merrillistä), ja siitä huolimatta että joku voisi vetää naisesta sellaisen johtopäätöksen, että oman tekstin tuottamiseen kykenemätön, työtön ja avioliitossaan karille ajautunut akateeminen nainen kalastaa itselleen menestyvän filosofin, saa hänestä elättäjän itselleen ja pääsee myös julkaisuissa ratsastamaan kuuluisan tutkijan maineella.  Oma elämäni ja tutkijan tieni ovat kulkeneet kovin toisin, voin kuitenkin ymmärtää monia seikkoja Merrilin elämässä, koska naisena on yhä vaikeaa lyödä itseään lävitse, oli sitten julkaisuluettelon pituus mikä tahansa. Tämän tyypin naisia pyörii yliopistojen liepeillä jonkin verran. Kahden tutkijan rakkaustarina välittää myös sanomaa siitä, etteivät filosofit välttämättä ole vain kammioissaa pölyttyviä tyyppejä vaan kiinnostavia ja kiehtovia persoonallisuuksia. Saska Saarikosken haastattelussa (ks yllä HSn linkki) Hintikka mainitseekin yhdeksi taka-ajatuksekseen halun inspiroida nuoria tutkijan uralle osoittamalla ettemme me tutkijat ole vain ajatuskoneita. Itseäni viehättää aika lailla ajatus rakkauden ja sielunkumppanuuden löytymisestä  -- Heidän onnensa ilmeni rakastelussa Merrillin sängyssä mutta yhtä merkityksellisesti myös aamuvarhaiseen jatkuneessa yhteisessä loikoilussa, jonka aikana he loputtomasti jakoivat toisilleen ajatuksiaan ja tunteitaan kaikista maailman asioista... (s. 133). 

Mitä luin tänään: Vera Vala, Villa Sibyllan kirous

Assyriologi jatkaa nyt tällä Italiaan sijoittuvien dekkarien linjalla, eli sai tänään luetuksi loppuun Vera Valan Villa Sibyllan kirouksen (Gummerus 2014). Viime kesänä oli jo ihan ammatillisessa mielessä pakko lukea Vera Valan edellinen Arianna-dekkari eli Kosto ikuisessa kaupungissa, siinä kun murhataan kollega, eli assyriologi. Tiesin jo etukäteen, että Villa Sibyllan kirouksessa tavalla taikka toisella käsiteltäisiin muinaisesta Lähi-idästä koko roomalaiseen maailmaan levinnyttä mysteerikulttia ja tottakai tällainen aihe kiinnostaa assyriologia. Sain arviointikappaleen kustantajalta sähköpostin lähettämisestä seuraavana päivänä -- tätä voisi kutsua erittäin hyväksi palveluksi.

Vala on Villa Sibyllan kirouksessa aika lailla samoilla linjoilla kuin edellisessä Arianna-tarinassa (ensimmäistä eli Kuolema sypressin varjossa en ole ainakaan vielä lukenut). Hän ratkaisee toimeksiannosta ensin uhkauskirjeiden lähdettä ja sitten myös murhaa ja joutuu ariannamaisesti useaan kiperään tilanteeseen. Tarinassa mukana on tuo muinaisroomalainen jumaluus Mithra ja sitä nykypäivänä palvovat ihmiset, mutta erityisen syvällisesti juonta ei punota kultin ympärille, enemmänkin Vala toistaa tutkijamaisen kliinisesti aiheesta lukemiaan kirjoja, ei sorru faktojen vääristelyyn eikä ole ymmärtänyt mitään väärin. Itse murhamysteerin asiat ja tapahtumat sotkeutuvat useastakin eri suunnasta Ariannan menneisyyteen ja nykypäivään. Lukija saa aika paljonkin lisää tietoa salaperäisestä el Lobosta, jonka pitäisi olla kuollut ja hänen suhteestaan Ariannan miesystävään Bartolomeoon. Lopussa jätetään taas Ariannan mentävä aukko seuraavalle tarinalle, jota lukija jää innolla odottamaan jos on tähän mennessä jäänyt koukkuun sankarittaren elämään ja edesottamuksiin.

Luettuani liki peräkkäin kaksi Italiaan sijoittuvaa dekkaria (ks. Firenzeen sijoittuva), aloin pohtia niitä genrenä ja kysyin itseltäni: miksi ihmeessä luen näitä? Eiväthän useimmat näistä ole kirjallisina teoksina kummoisiakaan. Luen Italiaan sijoittuvia dekkareita sen vuoksi, että minua kiinnostaa niiden miljöö -- olen mitä suurimmassa määrin ihminen, joka ei lue "epäkiinnostavaan" maailmankolkkaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Siksi esimerkiksi Arianna seikkailemassa Etelä-Amerikassa tai Afrikassa ei kuuluisi lukemistooni lainkaan. Sen sijaan minua henkilökohtaisesti puhuttelevia maita ja kulttuureja käsittelevä jännitysromaani saa jopa aika paljon anteeksi kirjallisten ansioitten puutteesta jos kirjailija vain muutoin osaa asettaa kehykset ja yksityiskohdat taitavaksi kokonaisuudeksi.

Valan dekkareissa pidän siitä, että hän kuvaa roomalaisia kaupunginosia usein aika tarkastikin ja vaikka kuvaukset toisinaan maistuvatkin puisevan matkaopasmaisilta, on niissä myös mukana hänen omaa kokemustaan tilasta, puista, tuoksuista ja tunnelmasta -- ne muuttuvat teksteissä käsinkosketeltaviksi ja herättävät minussa jopa vihlaisevan ikävän Ikuiseen Kaupunkiin. Monet lukijat ja blogistit näyttävät ihastuvan mukaan ujutettuihin ruokaresepteihin ja herkullisilta kuulostaviin ravintola-annoksiin. Murha ja ruoka muodostavatkin erottamattoman yhdistelmän suurimmassa osassa dekkareita ja tämä villitys lienee saanut alkunsa Donna Leonen Venetsiaan sijoittuvista kirjoista. Niin paljon kuin aluksi rakastinkin komisario Brunettia, hänen Henry Jamesia lukevaa kirjallisuudentutkijapuolisoaan ja heidän kokkauksiaan, olen jo yli kymmenen vuotta sitten lopettanut Leonen dekkarien lukemisen. Brunettin hahmo ei kehity -- perhekuvio, murhat ja illallisateriat ovat jämähtäneet paikoilleen ja maistuvat edellispäivän uudelleenlämmitetyltä parsarisotolta. Brunetti märehtii Italian yhteiskunnan korruptoituneisuutta ja muita epäkohtia sivukaupalla, mutta muutaman osan jälkeen aihetta on käsitelty liiaksi ja hän alkaa toistaa itseään. Tästä syystä pidän Valan Ariannaa ja Ariannalle luotua kehyskertomusta ehdottomasti parempana -- Arianna ei ole ainakaan toistaiseksi jämähtänyt paikoilleen ja siksi tulen todennäköisesti myös jatkossa seuraamaan hahmon "elämää". 

Kirja loppuun Vala on liittänyt kiitokset sekä lyhyen luettelon taustatyössään käyttämiä tietokirjoja, joita hän suosittelee lukijoilleen. Tässä kohtaa hän ei ota huomioon sitä, että osa hänen lukijoistaan ei todennäköisesti ole innostunut lukemaan mithralaisuudesta englanninkielistä kirjaa (jota on esim. Helsingin yliopiston kirjastoissa vain yksi kappale, sekin lainassa). Mithrasta on kuitenkin saatavilla tietoa myös suomeksi, yllä oleva Wikipedia-linkki (klikkaa Mithra) antaa jo hyvän yleisen kuvan ja listaa myös suomenkielisiä teoksia aiheesta.

Villa Sibyllan kirouksesta on tähän mennessä kirjoitettu jo niin monta blogiarviota, etten jatka juuri tämän enempää, Vala on itse kätevästi listannut postaukset blogissaan. Kirjaesteetikkona rutisen tässä taas tylsästä ja mitäänsanomattomasta kannesta. Kokonaisuutena kustantaja olisi voinut huolehtia paremmin myös kielenhuollosta ja toimittamisesta yleensä. Olen huolissani siitä, että Valan kiistämätön suosio kolmen ensimmäisen dekkarin kohdalla saattaa johtaa paineeseen suoltaa markkinoille joka vuosi yksi uusi Arianna-dekkari. Sivuja Villa Sibyllan kirouksessa on runsaat neljä sataa -- normidekkariin verrattuna lähes kaksinkertainen määrä. Laatu voi kärsiä, karkottaa kenties lukijoita ja tässä on oiva paikka siteerata Maria Peuraa:

Tekstin laadusta näkee, minkä verran tilaa kirjailija taiteelliselle työlleen antaa. Keskeneräisyys paljastuu helposti. Jos ei ole maltettu muokata ja on ollut kiire julkaista, sekin näkyy armottomasti. Ei pidä olla liian tehokas ja tehdä liian paljon. On oltava rohkeutta ottaa niin paljon tilaa, että yhden työn tekeminen saa kestää vaikka viisi vuotta (Antaumuksella keskeneräinen, Teos 2010 s. 110).

Tämän laitan tähän sen vuoksi, että katson Valalla olevan lahjoja ja kapasiteettia korkealaatuisemmankin tekstin tuottamiseen ja arvostan häntä kirjailijana.

Kiitän jälleen Vera Valaa viihdyttävistä lukuhetkistä! Ja jos Arianna joskus eksyy Suomen Rooman-instituuttiin Villa Lanteen selvittäessään lisää kiperiä tapauksia (puoliksi suomalainen kun on :) ), hän luultavasti saanee runsaasti uusia lukijoita ja ihailijoita (vinkki vinkki...).