Assyriologi on lähdössä koko marraskuuksi Berliiniin. Minua on onnistanut. Keväällä kävi kutsu tutkijakollegiumiin, jonka vetäjille sopii hyvin se, että käyn rikastuttamassa heidän tiedeyhteisöään aina kuukauden kestäviä pätkiä aina silloin kun minulle sopii. Saan edistää omia tutkimuksiani erittäin inspiroivassa työympäristössä loistavan kirjaston kupeessa, minulla on oma työtila ja minulle jopa vielä maksetaan kohtuullinen korvaus siitä, että käytän näitä ylellisiä fasiliteetteja.
Ennen lähtöä on pakko vielä palata lyhyesti kirja- ja tavara-aiheeseen. Postaukseni Kirjat, konmaritus ja "Loistava järjestys" herätti kovasti keskustelua etenkin ammattijärjestelijä Ilana Aallon Paikka kaikelle - Facebook-ryhmässä. Vaikka postauksen alussa painotin sitä, että en arvostele näitä ihmisiä henkilöinä vaan tarkastelen heidän kirjasuhdettaan verrattuna omaani, vetivät monet Marie Kondoa ihailevat herneet nenään tekstistäni. Useat myös asettivat kyseenalaiseksi suomalaistutkimuksen (johon linkki yllämainitussa postauksessa), jonka tuloksena kirjojen määrällä kotitalouksissa on yhteys lasten koulumenestykseen erityisesti matemaattisluonnontieteellisissä aineissa. Ja samaan aikaan kun Facebook-ryhmässä väiteltiin siitä, voiko kirjoja surutta mutiloida ja heittää roskiin ja toiset pitivät kirjojen keskellä elämistä naurettavana, elitistisenä ja asennettani ylimielisenä, sain tekstistäni myös henkilökohtaista kiittävää palautetta yllättäviltäkin tahoilta. Sydäntäni lämmitti, kiitos!
Kuluneen vuoden aikana olen ottanut ihan asiakseni reflektoida omaa suhdettani kirjojen lisäksi myös muuhun tavaraan. Sen vuoksi olen lukenut joitakin tavaranjärjestelyoppaita ja muuta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, en siksi, että hakisin niistä opastusta vaan siksi, että minua kiinnostaa se, mitä muut ihmiset ja etenkin nämä "ammattilaiset" aiheesta ajattelevat. Kun Ilana Aalto tuo kirjassaan Paikka kaikelle (Atena 2017) taitavasti esille sen, miten esineet vaikuttavat ja miten esineistä tulee ihmisen ja esineen elinkaaren aikana osa identiteettiä (Tavarat eivät ole vain tavaroita. Ne ovat viestejä, tunteiden herättäjiä, tarpeiden tyydyttäjiä ja halun kohteita, s. 16) 1, ja miten esineet myös kantavat mukanaan ihmisen, perheen ja yhteisöjen muistia (Niihin sisältyy elämäntarinoita ja ne aikaansaavat tunteita, jotka ovat paljon esineiden käyttötarkoitusta laajempia s. 310), toistaa Mira Ahjoniemi kirjassaan Loistava Järjestys (Otava 2017) Marie Kondon onttoa väittämää, että muistot eivät katoa vaikka hävittäisi menneisyyden tavaroita (s. 19). Järjestelyoppaat ovat aikamme ilmiö. Suomessa ihmiset ovat vauraampia kuin koskaan, on ollut varaa ostaa tavaraa yli tarpeen ja moni on päätynyt tilanteeseen, missä esineistä tuleekin yhtäkkiä ongelmajätettä. Tartutaan siis self help-kirjaan ja toivotaan sen antavan ohjeet siihen, miten "roinasta" hankkiudutaan eroon. Konmarittamisen ydinajatus -- tehdään esineelle ilotarkistus ja heitetään se surutta pois -- voi ensin kuulostaa nerokkaalta, mutta kuten olen jo joissain muissa postauksissani (esim. täällä ja täällä) huomauttanut, monet esineluokat kuten perintöesineet, arvoesineet ja erityisesti taide eivät ole hänelle lainkaan olemassa. Myös Ahjoniemi vaikenee pikadieetissään näistä esineluokista. Haluan itse taistella tällaisia pikadieettejä vastaan, koska jokaisen pitäisi pysähtyä hetkeksi aikaa oikeasti miettimään esineiden merkityksiä ja niitä seurauksia jos impulsiivisesti heitetään tavaraa menemään.
Kun appivanhempani poistuivat keskuudestamme runsaat neljä vuotta sitten, tiivistyi heidän kodissaan jo ennen lähtöä ymmärrys siitä, että mitään he eivät voisi sieltä mukaansa ottaa. Jälkeen jäi kahden keräilijäpersoonallisuuden ja taiteenrakastajan esineet. Niitä oli paljon, valtava määrä. Tässä kodissa pidettiin tavaroista hyvää huolta ja jokaiselle tavaralle oli enemmän tai vähemmän oma paikkansa. Meidän jälkeenjääneiden osaksi tuli kuolinsiivous -- tehtävä, jonka moni haluaa tänään tehdä itse säästääkseen perillisiään.
Kun lähdön hetki koittaa, mitään emme voi mukaan ottaa. Siitä näkökulmasta katsottuna hyvin moni esine, jonka elämämme varrella haalimme, etenkin ne, joilla ei ole varsinaista käyttötarkoitusta, ovat täysin "turhia". Turhuuksien turhuus, turhake? Omat vanhempani perivät hyvin vähän mitään esineitä. Isä oli suorastaan köyhistä oloista ja äitini perheen omaisuus jäi aikoinaan suureksi osaksi Kannakselle. Puolison perheessä puolestaan appivanhemmat perivät jo vanhempiensa esineistöä. Kaikkia perintöesineitä on usein mahdotonta säilyttää, mutta jokainen esine kantaa mukanaan muistoja ja tietojakin menneistä sukupolvista ja täten luo yhteyden omaan lenkkiin sukupolvien ketjussa. Kun kodissasi on jokin esine, joka on kuulunut vaikkapa isoisoisällesi tai isoisotädillesi, muistuttaa se siitä, mistä olet tullut, tiedät olevasi osa elämän jatkumoa. Monilla esineillä on jokin pikku tarina -- "tämä kiikari kuului isoisotädillesi, hän eli seikkalijan elämää iloisella 1920-luvulla ja matkusteli pitkin Eurooppaa, kiikaroi kotkia Italian Alpeilla". Kertoessasi lapsillesi esineen omistaneista ihmisistä, siirrät myös henkistä perintöä eteenpäin. Henkinen perintö on tärkeä ja olennainen ihmisen identiteetille, sen vuoksi monilla adoptoiduilla lapsilla on suuri tarve saada tietää biologisista vanhemmistaan, huolimatta siitä kuinka yltäkylläisen tai onnellisen lapsuuden he ovat jossain muualla viettäneet.
Perintöesineille ei siis voi tehdä simppeliä ilotarkistusta ja heittää sitten vain menemään, ei silloinkaan jos esineellä ei ole jälleenmyyntiarvoa, eikä silloinkaan, jos jälkeen ei ole jäämässä yhtään rintaperillistä. Paikka kaikelle -Facebookryhmässä eräs jäsen kyseli mitä tehdä Grimbergin Kansojen historia -kirjasarjalle, jonka hyvin moni tänään kokee silkaksi ongelmajätteeksi, tätä sarjaa kun on niin paljon, että divaritkaan eivät sitä enää huoli. Meillä Kansojen historia on kunniapaikalla Aurora Karamzinin talouteen kuuluneen kirjoituslipaston päällä. Isäni luki varhaisempaa painosta lapsena ja hankki 1950-luvun painoksen puolestaan omien lastensa iloksi. Kehotin kommentissani ihmisiä kysymään kuka heidän kirjasarjansa oli aikoinaan hankkinut, mitä se oli merkinnyt hänelle ja vaikka itse ei kirjasarjasta välittäisikään, olisiko mahdollista että seuraava sukupolvi kuitenkin innostuisi siitä ehkä muutaman vuosikymmenen päästä? Viime aikoina on ollut paljon kirjoituksia siitä, kuinka vastuutonta on jättää kuolinsiivous perillisten riesaksi. On totta, että kuolinsiivous on sekä henkisesti rankkaa että aikaavievää puuhaa. Itse arvostan kuitenkin sitä, ettei äitini esimerkiksi ajatellut tehdä meille sisaruksille "palvelusta" viemällä vanhat cocktail-pukunsa (postasin niistä aikoinani täällä ) vintagekauppaan, ne kun on ompelija hänen mittojen mukaan ommellut eikä ne enää edes aikoinaan sopineet yhdenkään tyttären päälle. Vielä niille voi löytyä "ottaja" omasta perheestä ja heillä tulisi niinikään olla perintöesineiden kohdalla mahdollisuus vapaaseen valintaan (vrt. Ilana Aalto, Paikka kaikelle, s. 250).
Appivanhempien jälkeisen kuolinsiivouksen seurauksena kodissani on nyt runsaasti heille kuuluneita esineitä. Olemme puolison kanssa perineet ne, omistan nuo esineet yhdessä puolisoni kanssa, eli periaatteessa minullakin on jokin valta päättää niiden kohtalosta. Itse näen kuitenkin oman roolini enemmänkin hallinnoijana kuin omistajana, myös omilta vanhemmiltani perityn tavaran suhteen. En ehkä tahtoisi elää kaikkien noiden esineiden kanssa, mutta koska en oikeastaan "omista" niitä, minulla ei ole oikeutta tuosta noin vaan kierrättää sellaista tavaraa mistä en satu henkilökohtaisesti pitämään. Minulla on nyt "vain" loppuelämäni hallintaoikeus niihin ja minun on löydettävä jokin sopu niiden kanssa.
Tämä ajatus kiinteistöjen ja esineiden hallinnasta kiteytyy hienosti Merete Mazzarellan (1945- ) romaanissa Alma (Schildts&Söderströms ja Tammi 2018). Alman ystävätär Thyra on naimakaupan kautta perinteikkään kartanon Stavsundin emäntänä. Tästä talosta ja esineistä, joita ihmiset saavat vuorollaan käyttää, Alma kirjoittaa:
Det var också på Stavsund jag lärde mig hur föremål kan bli traditionsbärande genom det sätt på vilket de används, hanteras. På Stavsund fanns en alldeles speciell byrå i vilken varje svärdotter som kom till huset fick lägga sin brudutstyrsel. Där fanns också en liten stol i vilken den förstfödda i varje generation skulle sitta när han för första gången fick äta med vid bordet (s. 117).
Ja sitten Alma jatkaa itse Stavsundista:
Att äga ett gods som Stavsund ... var till den grad att ingå in en tradition att man inte kunde vara en individ. Det var inte ens att äga för man förfogade inte fritt, det var snarare att ha till låns, att förvalta, att föra vidare från förfäder till efterkommande (s. 117).
Thyralle oli itsestäänselvyys olla ja toimia ensisijaisesti sukunsa jäsenenä eikä yksilönä, hän ei ainakaan Alman mukaan kaivannut omia esineitä. Jokainen meistä tarvitsee kuitenkin jotain omaa, jotain josta tulee identiteetin osa. Minulle itselleni tärkeimpiä ovat kirjat, joita olen lukenut ja rakastanut ja jotka kulkevat kanssani muutosta toiseen vaikken olisi niitä vuosikymmeniin enää lukenut. Muistoja kantavat esineet ovat tärkeitä. Jos koti tuhoutuu esimerkiksi tulipalossa, mutta ihmiset pelastuvat, sanotaan usein että esineet olivat vain materiaa ja niiden tilalle voi ostaa uudet, vakuutus korvaa. Kaikkia esineitä ei kuitenkaan voi hankkia uudelleen, kuten paperisia valokuvia. Valokuva-albumit ovatkin yhä niiden esineiden kärjessä, jotka napataan mukaan kun paetaan sotaa tai luonnonkatastrofeja. Nykyajan pakolaisille älypuhelin on se, missä kulkee rakkaitten kuvat mukana.
Ja lopuksi palaan vielä hetkeksi kirjoihin. Toissa viikolla maailmalla uutisoitiin australialaistutkimuksesta, jossa oli tutkittu kirjojen määrän vaikutuksista kotitalouksissa. Juttua oli esimerkiksi Guardianissa ja suomeksi siitä kirjoitettiin YLEn verkkosivuilla. Tätä YLEn juttua jaettiin runsaasti sosiaalisessa mediassa ja itsekin osallistuin kommentoimalla muiden jakoja. Mielenkiintoista keskusteluissa oli se, että monet ihmiset alkoivat korostaa yleisten kirjastojen ja oman lukuharrastuksensa ihanuutta vähätellen juurikin sitä kotikirjaston merkitystä. Jäi tunne, että siinä oli ihmisiä, jotka olivat jo konmarittaneet kirjansa ties minne ja tunsivat lievän piston sydämessään. Niinpä kommenttini siitä, että nyt ei taidettu ymmärtää, että tutkittiin ihan puhtaasti fyysisten kirjojen määrää kotitalouksissa ja määrän vaikutusta lapsiin (eikä lukemisharrastusta tai julkisten kirjastojen voimaa), herättivät lievää närkästystä. Sain vastakommentteja siitä, että kaikilla ei ole varaa hankkia täydellistä kotikirjastoa. Jälleen vastasin, että tutkittiin vain kirjojen fyysistä presenssiä esineinä, ei niiden sisältöä eikä sitä luettiinko niitä kirjoja lainkaan. Kotikirjasto ei ole tänä päivänä jokin sellainen luksusjuttu, johon vain harvoilla on varaa. Kotikirjaston pitäminen on elämäntapa ja arvovalinta, koska kirjoja saa hankittua eurolla puhumattakaan siitä, että kirjastojen kierrätyshyllyistä ja Kierrätyskeskuksista voi hakea kirjoja ihan ilmaiseksi. Toisinaan somessa saa lukea purnausta siitä, että ainoa mahdollisuus oli kipata kuolinpesän kirjat roskalavalle kun Kierrätyskeskuskaan ei niitä huoli. Twitterissä pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskus kuitenkin vahvisti sen, että:
Pääkaupunkiseudulla otamme ilomielin vastaan käytettyjä kirjoja. meidän kautta kiertää vuosittain 1,2 miljoonaa kirjaa. Lähes puolet niistä jaetaan ilmaiseksi, loput myydään keskimäärin 1–2 euron kappalehintaan. Mekin rakastamme lukemista!
Kotikirjasto, myös kaikki aikuisten kirjat ja etenkin kaikenlaiset kuvalliset taidekirjat, tietosanakirjat ja hakuteokset, toimivat lapselle inspiraation lähteenä. Kirjastossa käyminen on tärkeää ja sieltä voi lainata lisää luettavaa, mutta lapsille tekee hyvää kasvaa kirjojen keskellä, joista avautuu lukemattomia maailmoja, myös sellaisia joista lapsi ei usein pysty edes haaveilemaan. Ihmiset kertovat muistelmissaan siitä, mitkä kirjat innoittivat heitä lapsuudessa ja ne ovat usein Pikkujättiläisiä ja Tiedon värikästä maailmaa. Eräs kommentoija kirjoitti miten "omat" kirjat toivat turvaa ja lohdutusta, kirjaston kirjat täytyy aina palauttaa... Hakuteossarjoja ei juuri lainata koteihin (eikä googlaaminen tuo samanlaista elämystä vaikka itsekin teen sitä aina välillä). Eikä nykyisissä "kunnankirjastoissa" juuri pidetä (enää) vanhoja kirjoja. Oma lapsuuteni oli muuten materiaalisesti vaatimaton, mutta kotikirjasto oli rikas ja laaja. Olen kirjojen positiivisen vaikutuksen kävelevä esimerkki. Tarjotkaamme omille lapsillemme, kaiken tämän digitaalisuuden ja virtuaalimaailmojen keskellä, myös fyysisten kirjojen vaihtoehto. Tällaisia tutkimuksia ei tietenkään kannata ottaa haudanvakavasti, mutta oma kokemukseni ja vakaumukseni on, että kotikirjasto ei ainoastaan edistä lasten oppimista vaan luo onnellisuutta myös aikuisille.
