Mitä luin tänään: Kim Fay, Kadonneiden muistojen kartta

Joulupukki toi assyriologille kirjan, jota (toisin kuin Linda Boström Knausgårdin Helioskatastrofia) hän ei ollut osannut toivoa tai jonka olemassaolosta hän ei mitään tiennyt. Kim Fayn esikoisteos Kadonneiden muistojen kartta (Bazar 2013, suomennos Hilkka Pekkanen) kertoo kyllä aarteista, muinaismuistoista ja hitusen arkeologiastakin, mutta sijoittuu assyriologille täysin vieraaseen kulttuuriin ja maailmankolkkaan.

Tarinan sankaritar on nuori yhdysvaltalainen nainen nimeltä Irene ja tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1925. Takakannen tekstin mukaan Irene on toivonut saavansa Seattlen "itämaisen" taiteen museon kuraattorin paikan. Tässä kääntäjällä tai jollain muulla henkilöllä on mennyt hieman termit tai niiden vastaavuudet sekaisin: itämaisella taiteella (= Oriental Art) tarkoitetaan pääsääntöisesti Lähi-idän islamilaisesta aikakaudesta (n. 600 jaa) alkavaa taidetta kun taas Irene edustaa "aasialaisen" (= Asiatic Art) taiteen eli meille Kaukoidän taiteen tuntijaa. Minut takakansi johti harhaan. Irene lähtee Shanghain kautta Kambodzan sademetsiin etsimään khmerien muinaisia historiatauluja, joista saa vihiä erään 1800-luvulla eläneen lähetyssaarnaajan päiväkirjamerkinnöistä. Sponsorikin on omasta takaa -- rikas liikemies, joka haluaa taulut omaan kokoelmaansa Yhdysvaltioihin. 

Tämä on perinteinen huolellisesti kirjoitettu, silti viihdyttävä seikkailukertomus, joka sijoittuu ihanan romanttiseen  1920-luvun aikaan. Yllätyksellisiä juonenkäänteitä ei puutu ja kaikkinensa tarina kantaa alusta loppuun suhteellisen hyvin, vaikka tiettyjä maneerisia ratkaisuja olikin sekoitettu mukaan. Nautin kirjasta, siitäkin huolimatta, että khmerien muinainen kulttuuri ei juurikaan kiinnosta minua. Fay oli saanut klassisen romaanin sivuille mahtumaan myös hyvin paljon muinaistutkimuksellista eettistä ja moraalista pohdintaa. Irene lähtee etsintäretkelleen huolellisesti valmistautuneena ja hänen motiivinaan on ainoastaan oman uran pönkittäminen. Hän on teettänyt matka-arkun, jossa kirjoitustaulut oli aikomus nerokkaasti salakuljettaa Yhdysvaltoihin: En aio kätkeä historiatauluja yksityisgalleriaan. Aion perustaa niitä varten museon. Paikan jossa ne saavat ansaitsemansa arvon ja antavat minulle ansaitsemani arvon. Etkö ymmärrä miksi tarvitsen niitä? Miksi tarvitsen enemmän kuin pelkän veistoksen tai maljakon? (s. 60).

Irenen ajatusmaailma on kolonialismin aatteiden mukainen: länsimaisilla, taidetta ja historiaa arvostavilla ihmisillä on oikeus ryöstää alusmaiden taide-esineet omiin museoihinsa ja gallerioihinsa:

Kenelle esineet oikein kuuluvat, Irene kysyi. Sille joka saa ne ensimmäisenä haltuunsa. Eivät alkuperäisasukkaat niistä välitä. Heillä ei ole tietoa siitä, miten heidän muinaismuistonsa pitäisi säilyttää. Ajatelkaa vaikkapa Anghor Watin tilaa, kun Mouhot löysi sen. Täysin raunioina. Nyt ranskalaiset restauroivat sitä. Se pelastuu ranskalaisten ansiosta. Ja ranskalaiset sitten! He raahaavat Kambodzasta mahdollisimman paljon tavaraa Ranskaan kartanoihinsa ja museoihinsa. Taide ja taide-esineet eivät pysy paikallaan. Eivät ole milloinkaan pysyneet. Eivätkä pysy vastakaan. Rajat siirtyvät. Liittolaisuussuhteet muuttuvat. Ajatelkaa sotasaalista (s. 73).

Angkor Watin temppelikompleksi on yksi Unescon maailmanperintökohteista. J.A. Hammertonin kokoamassa Muinaisajan ihmeet -teoksessakin (WSOY 1935, suomalainen laitos I. Jäämaa ja M. Waltari) moititaan kerran vuodessa paikalle uhraamaan tulevia paikallisia: He saapuvat temppeliin tietämättä tai edes välittämättä mitään sen syntyperästä ja merkityksestä. Jos kysymme heiltä, kuka sen on rakentanut, he jäävät tylsästi tuijottamaan ja vastaavat: "Jumalat" (s. 235). Muinaisajan ihmeestä on myös postauksen hurmaavat mustavalkoiset valokuvat -- nykyään suomalaisillekin turisteille tutusta paikasta varmaan vilisee miljoonia kuvia sosiaalisessa mediassa. Itselläni ei ole suunnitelmissa matkata niin kauas, muutoin kuin virtuaalisesti.

Tapahtumien edetessä Irenen suhde muinaismuistoihin muuttuu. Silti hän yhä ajattelee: Jos esineitä ei olisi koskaan viety pois Kambodzasta, en tietäisi khmereistä mitään (s. 233). Tätä voin miettiä myös omalla kohdallani. Esimerkiksi British Museumin kaltaiset museot ovat olleet se kiinnostuksen ja innoituksen lähde minulle ja myös monille kollegoille, lapsille ja nuorille, joilla ei ole vielä ollut mahdollisuutta matkustaa kaukomaihin näkemään monumentteja ja esineitä paikan päällä.

Orkidea-assyriologi lähtee tänään kirjamessuille

Ensi viikolla alkava opetus alkaa painaa päälle, mutta assyriologin on silti tänään päästävä kirjamessuille. Se miksi laitoin otsikkoon epiteetin "orkidea" johtuu siitä, että ystäväni ja kollegani Maijastina Kahlos perustelee Suomen Akatemian verkkolehdessä sen miksi, orkidea-aloiksi kutsuttuja harvinaisia muinaistieteitä tulee harjoittaa myös Suomen kaltaisissa pienissä maissa. Tämä on erinomainen kirjoitus! Perustutkimuksen lisäksi muinaistutkijat osaavat sijoittaa nykypäivän ilmiöt aikaan ja paikkaan eli antaa asioille ja tapahtumille historiallista syvyyttä kuten Maijastina asian oivallisesti muotoilee. Hyödyllisyyden lisäksi luomme parhaimmillamme myös kauniita ja kiinnostavia asioita -- Suomessa kasvava Maariankämmekkä on diminutiivinen kukka, mutta se hehkuu ympärilleen elämää suurempaa kauneutta. Assyriologialla on Suomessa vanhat ja maineikkaat perinteet ja ala on ehdottomasti osa suomalaista tiedekulttuuria. Silti Helsingin yliopisto ei ole ymmärtänyt tämän orkidean tarpeellisuutta vaan on jättänyt kukan hoitamatta. Emme kuitenkaan anna periksi, assyriologian jatkuvuuden turvaamiseksi teemme parasta aikaa sitkeästi töitä.

Miksikö assyriologin sitten on pakko päästä kirjamessuille? Eniten minua kiinnostaa antikvaariset osastot, niissä kun voi tehdä moninaisia sykähdyttäviä löytöjä. Saattaa olla useakin vuosi peräkkäin etten löydä mitään kiinnostavaa, mutta osastot kannattaa silti aina käydä lävitse. Eräänä kesänä etsin Mika Waltarin ja Ilmari Jäämaan toimittamaa suomenkielistä lyhennettyä versiota Muinaisajan ihmeet (WSOY 1935) J.A. Hammertonin toimittamasta neliosaisesta kuvateoksesta Wonders of the Past: The Romance of Antiquity and its Splendours (1923). En ollut löytänyt siitä kuin mainoksia, joista kaikkein kaunein on tämä, Kotilieden takakannessa:

Koko syksynä en ehtinyt helsinkiläisiin divareihin kirjaa etsimään, mutta kirjamessuilta kaksi osaa löytyivät, Kampintorin divarin osastolta, edulliseen 15 euron yhteishintaan.

Molemmat osat ovat hyvässä kunnossa ja selkämyskin on assyriologin mieleen...

Ja sisältö on tietysti ihanan nostalginen kuvineen ja teksteineen. Tähän aikaan Suomessa ei ollut montaakaan kirjaa markkinoilla, joissa olisi ollut niin paljon kuvamateriaalia esim. uusassyrialaisista reliefeistä. Itse asiassa uudempaa ja runsaampaa teosta ei taida vieläkään olla olemassa.

Tänään kirjamessuilla minut tunnistaa tästä pantterikorustani:

Tulkaa juttelemaan!