torstai 27. elokuuta 2015

Vastaus kolmen kirjan haasteeseen

Assyriologilla on pitänyt taas kiirettä kun viime viikon surullisen uutisen ja sunnuntain ihanan seesteisen aurinkopäivän jälkeen terroristijärjestö Isis tuhosi yhden Palmyran parhaimmin säilyneistä rakennuksista ja maanantaipäivä kului tähän ja tähän juttuun. Ja vaikka haastatteluihin ja kommentointiin ei mene paljoa aikaa niin tällaiset tapahtumat järkyttävät mieltä ja jäävät pyörimään päähän. Viime päivät keskittyminen ja paneutuminen ja etenkin työhön täysillä heittäytyminen ovat olleet vähäistä, jolleivat suorastaan hukassa.
Mutta selitykset sikseen. Jo heinäkuussa sain Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjalta "Kolmen kirjan haasteen", missä listataan kolme blogiaikana luettua kirjaa, jotka lukisi mieluiten uudestaan. Tämä oli minulle vaikea tehtävä ennen kaikkea siksi, että luen paljon kirjoja, joista en ajattelekaan postaavani. Siksi valitsinkin nyt kolme kirjaa niistä, joista olen postannut -- näin voin siis linkata postauksiini, ja laittaa tähän vain lyhyet perustelut miksi nyt loppujen lopuksi valitsin juuri nämä kolme.
Ensimmäinen oli päiväselvä: Asko Sahlbergin Herodes (WSOY 2013). Klassikko, tarina joka kestää useammankin lukukerran. Ja yhä edelleen ihailen Sahlbergin tietotaitoa, oivalluksia... miten ihminen harhailee usein elämässään kuin pimeässä labyrintissä ja miten haparoiden hänen päätöksensä syntyvät (s. 383). Vahva suositus edelleen.
Toinenkin kirja nousi pintaan suhteellisen nopeasti Merete Mazzarellan Att berätta sig själv (Schildts&Söderströms 2013), inspiraatiokirja autobiografiseen kirjoittamiseen. Ihminen on tarinoita kertova eläin ja tarinoiden kautta elämä saa merkityksen. Tähän kirjaan olen jo palannut useita kertoja ja viimeksi eilen mietin, että nyt kun pian aloitan elämäni toisen vuosisataispuoliskon, voisin tehdä sellaisen enemmän leikkimielisen "elämäni aakkoset" eli kirjoittaa kunkin aakkoskirjaimen alle asioita, mitä omasta menneisyydestäni tulee mieleen. Ja erilaisia elämäkertoja, erilaisissa muodoissa, on tullut luettua viime aikoina yhtä ahkeraan kuin ennenkin, voitte kurkata ylempänä olevaa kuvaa...
Ja kolmantena... Kolmanneksi kirjaksi en keksinyt ensin mitään. Ennen kuin tajusin, että olin vasta lukenut sen, ja postannut intoutuneesti. Tämäkään ei ole romaani, vaan tuo nimeltään hieman ärsyttävä "Jänis". Lempisanani kirjassa on bibelot, "pikku koriste-esine". Minua viehättää tällaiset patsaskojut, mutta yhtään en vapaaehtoisesti kotiini kantaisi. En yhtäkään... Näitäkin kerään virtuaalisesti, valokuvatiedostoihin.
En ole ollut kovin hyvä heittämään haasteita eteenpäin. Minusta olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, mitkä ovat olleet sellaisia kirjoja, joita olette lukeneet enemmän kuin kaksi kertaa, edes osia? Osaatteko jotain, esim. runoja, ulkoa?






torstai 20. elokuuta 2015

Palmyran arkeologian suurmiehen muistolle

Assyriologin piti tänään vihdoin postata kolmen kirjan haastevastausta, jonka sain Arjalta jo viime kuussa. Työhön uppoutuminen, artikkelin kirjoittaminen, häiritsee toisinaan näin hauskaa harrastusta kuin bloggaaminen.  Eilen, vain minuutteja ennen erään lehtihaastattelun kuvaussessiota, luin internetistä ensimmäisen uutisen palmyralaisen arkeologin Khaled al-Asaadin (1932-2015) kuolemasta. Monet lifestyle-blogit keskittyvät kertomaan vain elämän kultareunuksista (vaikka sitten hampaat irvessä). Aloittaessani tämän blogin ajattelin pääsääntöisesti kirjoittaa hyvistä ja positiivisista asioista, mutta sallin myös hieman mustemmatkin postaukset ja niitä on tänä vuonna ollut Lähi-idän tilanteen vuoksi aika useasti. Tänään heilutaan sysimustan nykyhetken ja ruusunpunaisten muistojen välillä. Ennen noita kolmea kirjaa, jotka ovat pian tulossa.
Al-Asaad oli syntyperäinen palmyralainen ja omisti koko elämäntyönsä rauniokaupungille toimien Palmyran muinaismuistohallinnon ja museon johtajana vuosikymmenien ajan. Jonathan Tubbin kuvaus entusiastisesta tutkijasta The Guardian -lehdessä on hyvin osuva, siihen ei ole mitään lisättävää. Tämän viikon tiistaina terroristijärjestö ISIS mestasi Al-Assadin ja ripusti ruumiin lyhtypylvääseen. Vanhan herrasmiehen. Eilen kotimatkalla, kuvaussession ja kirjastokäynnin jälkeen alkoi puistattaa. Näin se terrori toimii, myös niihin, jotka ovat välittömän fyysisen vaaran ulkopuolella.
Tapasin al-Asaadin muutamia kertoja heinäkuussa 2000 hänen toimistossaan Palmyran arkeologisessa museossa. En siis tuntenut häntä mitenkään hyvin, mutta päällimmäisenä on jäänyt mieleeni nimenomaan täydellinen herrasmies, ystävällinen ja aina avulias. Olin ensimmäistä kertaa Palmyrassa ja asiaankuuluvasti hän lahjoitti minulle opaskirjan, nimikirjoituksella varustettuna. Silloin kun ihminen, jonka olet itse joskus henkilökohtaisesti tavannut, puristanut kenties hänen kättään, istunut yhdessä teelasin äärellä ja keskustellut mielenkiintoisista asioista, kuolee näin hirvittävällä tavalla, koskettaa kuolema syvemmältä kuin täysin tuntemattoman. Kunnianosoitus al-Asaadille, hän kapinoi Isisin hirmuhallintoa vastaan ja maksoi siitä hengellään. Rauha hänen muistolleen.
Jälleen kerran, nöyränä elämän edessä, tunnen suurta kiitollisuutta, että sain elää auringonnousuja ja auringonlaskuja Palmyrassa, tavata sellaisia persoonia kuin al-Asaad, elää hienoja ja merkityksellisiä hetkiä. Samalla huoli muista Isisin vallassa olevilla alueilla elävistä kollegoista syvenee. Kaikki heistä ovat samalla tavalla omistautuneet oman synnyinalueensa menneisyyden tutkimiseen, rakastavat maatansa ja sen rikasta kulttuurihistoriaa. Ajatukseni heidän kanssaan tänään, samoin kuin kaikkien muidenkin, jotka kärsivät tästä murheellisesta sodasta.


maanantai 10. elokuuta 2015

Keräilijän sielu ja esinebiografiat: Edmund de Waal, The Hare with Amber Eyes

Nyt assyriologia hieman naurattaa -- kun postauksen kasaaminen kestää ylenpalttisen kauan. Kun kirja, ja sen antamat ajatukset sysäävät tutkimaan ja etsimään yhä syvemmälle ja postaukseen haluaisi liittää liikaa tavaraa. Näin on nyt käynyt kun olen uudemman kerran lukenut Edmund de Waalin kirjaa The Hare with Amber Eyes. A Hidden Heritance (Chatto & Windus 2010), saatavilla myös Virpi Vainikaisen suomennoksena Jänis jolla on meripihkanväriset silmät (Schildts&Söderströms 2013). Tästä lupasin jo viikkoja sitten kirjoittaa enemmän, mutta tehtävä on osoittautunut hieman hankalaksi. Tämän kirjan koukkuihin voi oikeasti jäädä niin kiinni, ettei sitten ehtisi tehdä mitään muuta...
Olin jo viime viikon lopussa kovasti aikeissa kirjoittaa. Aamupäivällä istuin kirjoituspöytäni ääreen aloittaakseni kun mietteeni harhailivat pieniin keräiltäviin esineisiin -- kirjan aihe, netsuket, ovat pienoisveistoksia, joilla on alunperin ollut funtionaalinenkin tarkoitus kiinnikkeinä, mutta ajan kuluessa niiden tarkoitus ainakin osittain muuttui ja iso osa niistä päätyi isompiin tai pienempiin kokoelmiin, kaappeihin, lipastoihin ja lasivitriineihin. Ihminen on siitä erikoinen, että jo ammoisista ajoista lähtien valmistanut pieniä ihmishahmoa tai eläimiä esittäviä figuriineja, joita aikaisemmin pidettiin usein uskonnollisina esineinä, mutta joiden merkityksestä nykytutkimuksessa keskustellaan kiivaasti. Mikä saa ihmisen ensinnäkin valmistamaan tällaisia ja toisekseen keräämään niitä?
Ja pakostakin netsuket sitten assosioituivat päässäni siihen kirjahyllyn yhden tason nurkkaukseen, joka minulla oli lapsuudenkodissa käytössäni ja mihin, niinkuin varmasti miljoonat muut pienet tytöt, aloin kerätä pieniä savisia tai posliinisia juttuja, hieman myöhemmin kansallispukunukkeja ja sen sellaista. Ja sitten muistan sen pienen posliinisen kissan, jonka aikoinaan jostain/joltain sain, ensimmäinen kokoelmassani, jo silloin "käytetty", häntänsä ja silmänsä menettänyt. Tussilla annoin takaisin silmät, häntää oli vaikeampi rekonstruioida. Missäköhän se mahtoi olla? Kirjoittamisen sijasta lähdin varastohuoneeseen kaivamaan lipastojen laatikoita, etsimään tuota kissaa, josta tiesin, etten ole sitä heittänyt pois vaikka kodissani ei olekaan tällä hetkellä yhtään koriste-esinehyllyä. Koko päivä siinä sitten meni, kaikki se aika, jonka olin suunnitellut kirjoittavani. Kissa löytyi lopulta, kun olin käynyt lävitse kaikenlaiset muuta menneisyyden parafernaaliaa sisältävät laatikot, rasiat, löytänyt runsaasti sellaista, jota ei jollain tasolla enää edes muistanut omistavani, mutta jotka silmäni edessä herättivät tuhansia pieniä muistoja. Ja tunnelmia, tunteita.
Itse asiassa netsuket eivät minua esineinä kauheasti kiinnosta ja vaikka olin lukenut de Waalin kirjasta useamman kirjabloggarin innostuneen ja hurmioituneen postauksen (ks. esim. Leena LumiSaraLeena/Donna mobile) suhtauduin siihen vielä ostohetkelläkin varauksellisesti. Miten voi kirjalla olla noin kitschinen nimi, ajattelin, mutta kun englanninkielinen pokkaripainos nyt sitten noine meripihkasilmäjäniksineen tuijotti minua kaupan hyllyssä niin päätin antaa sille mahdollisuuden. Eihän sitä olisi pakko lukea loppuun jos se osoittautuisikin ihan kauheaksi...
Edmund de Waal on keraamikko, joka (niinkuin on jo varmaankin tuhansia ja tuhansia kertoja kerrottu) perii isosedältään 264 netsukea. Nuo esineet, joita hän on jo aikaisemmin Japanissa opiskellessan isosetänsä Iggien luona hypistellyt, alkavat puhutella perijää. Syntyy kiinnostus kertoa kokoelman tarina, kirjoittaa myös arkeologian metodina tunnettu esinebiografia (engl. object biography).  

When I am back in London I put one of these netsuke in my pocket for a day and carry it around.
...
I realize how much I care about how this hard-and-soft, losable object has survived. I need to find a way of unravelling its story. Owing this netsuke -- inheriting them all -- means I have been handed a responsibility to them and to the people who have owned them. (s. 12-13).

Esine ei ole "vain esine" vaan toimija, esineellä on vuorovaikutussuhde sekä valmistajaansa että ympäristöönsä ja tutkimalla esineen elinkaarta, kuka valmisti ja missä, kuka käytti ja missä, miten esine on kulkeutunut kenties vuosituhansien ja eri paikkojen kautta meille voimme yksittäisten esineiden kautta saada selville eri aikakausien talous- ja merkityshistoriaa.  De Waal ei tosin mielestäni missään kerro (havaitseeko itse?) kirjoittavansa esinebiografiaa, kenties myös siitä syystä, että vaikka netsuket ja lukuisat muut Ephrussin suvun esineet näyttelevät merkittävää osaa kirjassa, nousevat kokoelman omistaneet ihmiset kuitenkin päähenkilöiksi. Hänelle tarina alkaa enemmän tai vähemmän 1870-luvun Pariisista, vaikka Ephrussien varhaisempia vaiheita Odessassa valotetaan myös hieman.
De Waalin metodi on käydä kaikissa paikoissa, joissa tietää netsukeja säilytetyn. Sen lisäksi hän on tehnyt valtavan määrän luku- ja arkistotyöskentelyä (tosin oma isänsä assistenttinaan) ja yrittänyt saada mahdollisimman paljon selville niistä sukulaisistaan ja heidän elämästään, jotka ovat omistaneet, pidelleet käsissään netsukeja. Ensin voisi kuvitella, että näin mahtavan, aikanaan mittaamattoman rikkaan pankkiirisuvun arkistot olisivat muutamassa yksityis- ja/tai kansallisarkistoissa siististi mappeihin koottuina, mutta koska kyseessä on juutalaisperhe, suurin osa omaisuudesta, etenkin valtavat taidekokoelmat, kirjastot ja paperidokumentit, menetettiin viimeistään toisen maailmansodan aikana. Paitsi nämä netsuket siis, jotka uskollinen palvelija Wienissä salakuljetti essunsa taskussa & kätki patjaansa. De Waal ei kuitenkaan millään tavalla sure menetettyä materiaa: esim. ne maalaukset, jotka sodan jälkeen palautettiin, myytiin ja rahat jaettiin perillisten kesken. Rahoilla maksettiin lasten kouluja ja muuta tarpeellista. Esinekokoelman ja sukututkimuksen kautta de Waal tekee samalla matkan omaan itseensä, näin käy väistämättä kaikille, jotka perheensä tarinoita alkavat kaivella.
De Waal kirjoittaa oikeutetusti pitkän pätkän netsuke-kokoelman ensimmäisestä omistajasta, Charles Ephrussista (1849-1905). Charles oli keräilijä, mutta netsuket hän ilmeisesti osti yhtenä kokoelmana eikä myöhemminkään kartuttanut sitä. Niitä säilytetään vitriinissä mutta niiden kokemiseen kuuluu olennaisena osana hypistely:

But the vitrine -- as opposed to the museum's case -- is for opening. And that opening glass door and the moment of looking, then choosing, and then reaching in and then picking up is a moment of seduction, an encounter between a hand and an object that is electric (s. 66).

Minua viehätti erityisesti de Waalin kuvaus Charlesin ja hänen rakastajattarensa yhteisestä keräilyharrastuksesta  ja siitä, miten rakastavaiset asettavat yhdessä näytteille esineitään:

It is a discreetly sensual act of disclosure, showing their pieces together in public. And assembling these lacquers also records their assignations: the collection records their love-affair, their own secret history of touch (s. 54).

Charlesista voisi kirjoittaa enemmän, hänen kirjansa Albert Düreristä, suhteensa moniin impressionisti-maalareihin, esiintyminen heidän maalauksissaan, sekä erityisesti Marcel Proustin (1871-1922) Kadonnutta aikaa etsimässä, missä hänet on muokattu romaanihenkilö Swannin muotoon. Kaikki todella kiehtovaa ja inspiroivaa. Nyt on korkea aika alkaa lukea Proustia. Heti syyskuisen matkan jälkeen. Ja sitten aion etsiä tuon Rainer Maria Rilken (1875-1926) lauseen/värssyn "a vibrating stillness like that in a vitrine" alkuperäiskielellä saksaksi (vielä en sitä onnistunut löytämään, en tiedä mistä de Waal on sen repäissyt). Du mußt Dein leben ändern -- de Waalin isoäiti, kirjeenvaihdossa Rilken kanssa, taisi nuorena naisena olla yhtä hulluna tuohon kreikkalaista patsastorsosta innoituksen saaneeseen runoon, joka päättyy kehoitukseen muuttaa elämänsä. Elisabet hankkii itselleen koulutuksen!
Netsuket ja muut Ephrussien keräämät esineet jätti minut vakavasti pohtimaan keräilyä harrastuksena ja elämäntapana. Sanotaan, että keräilijät ovat onnellisia ihmisiä. Aloin kyselemään itseltäni: olenko keräilijä? Lapsena keräsin kiiltokuvia ja postimerkkejä, nykyään kirjojen haaliminen on oletettavasti jonkinlaista keräilyä. Vaatehuoneessa on lukemattomien kenkäparien kokoelma, jota en tosin vuosiin ole enää kartuttanut (enkä koskaan ota niitä esille laatikoista, ihaile niitä). Sekä jokapäiväiseen tavaraan että taide-esineisiin minulla on omituisen kiihkoton asenne (kirjoja lukuunottamatta): ihailen ja rakastankin monia esineitä, jotka ovat mielestäni kauniita tai muutoin mielenkiintoisia, mutta minulla ei ole mitään tarvetta omistaa niitä. Miksi ei? Kenties siksi, että olen äärimmäinen keräilyihminen, joka on tehnyt keräilystä itselleen ammatin. Esinetutkijana minulle riittää, että esineet ovat olemassa, museoissa tai jossain muualla. Kerään monia esineitä virtuaalisesti, laatimalla niistä katalogeja. Löytäessäni uuden patsasfragmentin luettelooni olen varmasti yhtä onnellinen kuin se, joka löytää ja hankkii uuden ihanan esineen kotiinsa.
Keräilijän sieluun kurkistaminen tuli myös heinäkuussa ajankohtaiseksi. Anoppini oli keräilijä ja hänen lapsensa joutuvat nyt pohtimaan mitä kokoelmille tapahtuu. Hänellä oli kaksi omaa lasivitriiniä ja yritin toisen vitriinin osalta päästä käsitykseen, milloin mitäkin on hankittu. Miksi juuri tämä eikä kenties tuota esinettä, joka on ollut samassa näyttelyluettelossa tai huutokaupassa tarjolla.
Kiinalaisten posliinien osalta anoppini otti selvää, kävi kursseja ja osti kirjallisuutta. Alkoi hieman hahmottua se, että hänen mielestään kokoelmassa piti olla edustavia eksemplaareja eri aikakausilta. Toisinaan niitä yhdessä ihailimme, mutta ei hän kovin paljoa intoutunut paljastamaan: miksi juuri tuo eikä joku toinen? Tämä jäi nyt hieman vaivaamaan...
Nyt tuntuu jo siltä, että tässä postauksessa on liikaa tavaraa. Lopetan vahvaan suositukseen: de Waalin tapa kertoa on viehättävä ja tästä kirjasta voi nauttia usammankin lukukerran verran. Saatan vielä palata jossain postauksessa tähän, on todennäköistä, että jostain muualla lukemani asia yhdistyy johonkin, mistä meripihkasilmäjänis kertoo.
Ihan viimeiseksi minun täytyy kuitenkin ihmetellä sitä, että de Waalin kirja, joka on saanut Costa-palkinnon biografia-luokassa ja joka kyllä suomalaisellakin kustantajalla on luokiteltu tietokirjaksi, on Helsingin Sanomissa aikoinaan arvioitu romaanina Suvi Aholan toimesta. Vai oliko arvion otsikko jonkun toisen laatima? Ahola kun ei lainkaan puutu kirjan genreen tai rakenteeseen. Tietokirjaksi de Waal tietysti spekuloi runsaasti, täyttää tietoaukkoja omalla fantasiallaan, mutta osoittaa suhteellisen tarkasti sen, milloin arveluille ei ole olemassa minkäänlaista faktapohjaa. 

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Haastevastauksia & kirjoja & sommarsammling

Assyriologi palasi vasta viikon lopulla pohjoisesta. Kuusamossa aurinko, järvi ja pilvet järjestivät jälleen monia huikaisevia spektaakkeleita. Aurinko olisi saanut näyttäytyä hieman useammin...
Siitä huolimatta istuskelimme kuningas Mesilimin kanssa rannassa haaveilemassa. Syntyy vahva tunne, että paha maailma asuu jossain muualla. Syntyy myös vahva tunne etuoikeutetusta asemasta, jota ei oikein tunne ansainneensa. Paitsi Mesilim on kyllä nykyisen elämänsä ansainnut, moninkertaisesti.
Oulussa oli puolestaan sukujuhlia, kaivautumista vintin viimeisimpiin nurkkiin (etsittyjä esineitä ei valitettavasti löytynyt) ja perehtyminen erään keräilijän sielunmaailmaan kokoelmien kautta. Tästä kuitenkin enemmän, pian, kun postaan Edmund de Waalin kirjasta...
Matkani aikana sain kaksi haastetta. Fantasiera-blogia pitävältä Jennalta sain
- haasteen. Arvostan tätä kovasti, koska Jenna itse kuuluu aivan toiseen ikäluokkaan kuin minä, enkä olisi ensimmäisenä ajatellut, että nuoret ihmiset lainkaan lukisivat minunkaltaiseni isoäiti-ikäisen ihmisen blogia (vaikka omat lapseni ovatkin vasta Jennan ikäryhmää). Vastaan tässä Jennan esittämiin kysymyksiin, mutta en haasta eteenpäin ketään tiettyä vaan jos jotakuta inspiroi, niin olisi tietysti hauskaa jos etenkin tällaiset mamma-elämästä nauttivat veisivät eteenpäin.

1. Suurin unelmasi? 
Talo & viiniköynnöskatos jossain Välimeren rannalla.
2. Lempiharrastuksesi? 
Lukeminen sekä antikvariaateissa ja museoissa haahuilu

3. Huonoin puoli sinussa? 
Kärsimättömyys. Hermostun jos esim. kassamyyjä ei osaa palvella ripeästi jonossa edellä olevia asiakkaita...
4. Lempiyhtye/artisti? 
Hm hm, vaikea vastata. Diggaan Glenn Gouldista, hänen Bach-variaatioistaan.
5. Minkä taidon haluaisit hallita? 
Maltan kielen puhumisen
6. Kuka on idolisi? 
Yksi, jota ihailen kovasti on J. David Hawkins, oppi-isäni Lontoosta
7. Lempivuodenaikasi? 
Kesä, Sommer, Summer!
8. Fantasia VS Kauhu? 
Kumpikin kirjallisuusgenreinä minulle perin vastenmielisiä ja tuntemattomia, Tolkienin tuotantoa lukuunottamatta, jota olen lukenut ääneen pojilleni.
9. Mitä tekisit jos voittaisit lotossa tuhat (1 000) euroa? 
Tuhat euroa on iso raha. Lahjoittaisin sen aleppolaisten lasten avustustyöhön.
10. Oletko ajatellut jääväsi kotialueellesi asumaan?
En, suunnitelmissa olisi muuttaa lähivuosina takaisin Helsinkiin.
11. Jos voisit poistaa yhden asian ihmiskunnasta, mikä se olisi?
Sodat.
Toisessa haasteessa Kulttuuri kukoistaa -kirjablogin Arja kyselee kolmea bloginpidon aikana luettua kirjaa, jotka lukisin uudestaan. Yhden tiesin heti kättelyssä, muita täytyy hieman vielä miettiä. Mutta tähänkin haasteeseen lupaan vastata, kunhan saan purettua sisäistä postausruuhkaani!
Tähän postaukseen ei sitten mahdukaan enää muuta kuin kaunis kiitos Villa Schildtille kutsusta jokavuotiseen kesätapaamiseen. Humanisti pankkimies Thomas Thesleff on aina elämys ja humanisti arkkitehti Juhana Heikonen piti lennokkaan Magna Grecia-aiheisen esitelmän. Vieressäni istunut emeritus professori kuunteli tarkasti. Mielenkiintoinen keskustelu arkkitehtuurista ja taiteesta jatkui Heikosen kanssa automatkalla ja eräässä vanhan kotikulman baarissa.