sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Entinen ruipelo lukee Hämeen-Anttilan Painon


Eihän assyriologin pitänyt mitään tällaista kirjaa ostaa. Käväisin kuitenkin viime maanantaina NIDE-kaupassa ja sitten Virpi Hämeen-Anttilan (1958 -) Paino Miten pääsin sinuiksi kehoni kanssa (Otava 2020) löysi tiensä yöpöydälleni. Kevään aikana luin joitain kirjasta ja kirjoittajasta tehtyjä juttuja ja ajattelin, että en kuulu tämän teoksen kohderyhmään lainkaan. Kirjakaupassa opus aiheutti kuitenkin outoa kihelmöintiä sormenpäissä: halusin kurkistaa minulle samaan aikaan sekä tuttuun ( Hämeen-Anttilan ja minun välisistä yhteyksistä olen kirjoittanut täällä, romaanin Tapetinvärinen (Otava 2012) yhteydessä) että täysin tuntemattomaan maailmaan. Olen aika ehdoton sen kanssa mitä luen, hyvin harvoin tartun mihinkään kirjaan, mikä sijoittuu kuplani ulkopuolelle. Tällä kertaa se kannatti!

Kirja on Hämeen-Anttilan kertomus elinikäisestä kamppailusta painon kanssa. Kuten alaotsikko paljastaa, hän on sittemmin päässyt sinuiksi kehonsa kanssa. Teos on siis autobiografinen eikä anna varsinaisesti mitään ohjeita siitä miten muut ihmiset voisivat hallita painoaan tai kehittää omaa kehopositiivisuuttaan. Tekstissä on paljon tilastoja ja faktaa ja loppuosaan onkin koottu aiheeseen liittyviä kirjallisuuslähteitä. Keskiössä on henkilökohtainen kokemus ja näkemys, jota ryyditetään myös omalla piirroskuvituksella. Lukukokemus on vaikuttava monella tapaa.

Ennakko-oletukseni, suoraan sanottuna ennakkoluuloni, tällaista kirjaa kohtaan oli suuri. Ajattelin, että nainen, joka kirjoittaa kehityskertomuksen lapsuudesta 60+ -aikaan pystyy tarjoamaan kannustavan ja positiivisen esimerkin ainoastaan ihmisille, jotka ovat edes jossain elämänsä vaiheessa olleet ylipainoisia ja jotka tarvitsevan vertaistukea havaitsemaan sen, että myös muut, kuten nyt tämä kustantajan rakastetuksi luonnehtima kirjailija on kokenut painoon liittyviä vaikeuksia elämässään. Minunlaiselleni ruipelolle kirja tuskin antaa mitään.

Itse en ole koskaan laihduttanut, enkä ennen tätä postausta tiennyt painoindeksiäni enkä yli 50 vuotta elettyäni vieläkään ole oikein perillä siitä minkälaisia kalorimääriä syömäni ruoat sisältävät. Lapsuudenkodissani ja/tai myöhemmissä kotitalouksissani ei ole ollut henkilövaakaa, paitsi viimeisten vuosien ajan (koska appivanhempien jäämistön vaaka ajautui meille) enkä ole lääkärissä osannut kuin arvioida painoani. En "harrasta" mitään kuntoilua, mutta hyötyliikuntani määrä on kohtuullinen (siitä vielä alempana pari lausetta). Olen joltain osin se ranskalaisnainen, jonka Hämeen-Anttila ajattelee ryhtyvän oitis laihdutuskuurille kun paino nousee kilon (s. 113), paitsi etten tiedä jos painoni nousee kilon enkä ole tosiaan koskaan ollut laihdutuskuurilla. Kaikki hoikat tai normaalipainoiset naiset eivät noudata millintarkkaa ruokavaliota ja/tai kuntoile säännöllisesti, vaikka se ylipainoisista saattaa siltä vaikuttaakin.

Painon yksi suuri anti minulle oli oivallus siitä, kuinka suurimmalla osalla ihmisistä, huolimatta heidän älykkyydestään tai rationaalisuudestaan, on jonkinnäköisiä ulkonäköpaineita ja nämä henkiset kompleksit tekevät sokeaksi sille, että ihmiset eivät ensisijaisesti "tuijota" ja kiinnitä huomiota muiden ihmisten olemukseen vaan stressaavat sitä minkälaisen vaikutuksen itse tekee muihin. On vaikeaa asettua toisen ihmisen asemaan jos se näyttää poikkeavan omasta tilanteesta ja tästä syntyy monenlaisia illuusioita. Hämeen-Anttila lähtee siitä ennakko-oletuksesta, että koska tänään ihannoidaan langanlaihoja naisia, kaikki tytöt ja naiset tietoisesti pyrkisivät siihen ihanteeseen ja että tämä yleinen ihanne olisi sekä liikalihavuuden että anoreksian taustalla. Tai että jos tyttö on luonnostaan hyvin hoikka, suorastaan alipainoinen, hän olisi automaattisesti tyytyväinen kehoonsa ja tämä tyytyväisyys heijastuisi lapsen koko muuhun elämään.

Olin lapsena ruipelo eikä elämäni ruipelona ollut luultavasti sen onnellisempaa tai onnettomampaa kuin likitulkoon samoihin aikoihin parin kilometrin päässä varttuneella Hämeen-Anttilalla. Olin alipainoinen ruipelo, osittain geneettisistä syistä ja osittain varmasti siksi, että olin kranttu syömään "oikeaa ruokaa". Alipainoisuuteni herätti kummeksuvia kommentteja vieraissa aikuisissa. Meillä kylässä käyneet afrikkalaiset lääketieteenopiskelijat kauhistuivat: he kiikuttivat kotiini ison pullon pahalta maistuvaa ruokahalua herättävää lääkettä, vaikka sairaanhoitaja-äitini yritti rauhoittaa heitä siitä, että tyttö on ihan terve -- "hän nyt vain on sellainen kuin on". Lääkepullosta muodostui minulle iso mörkö jääkaapissa ja isoveljeni toisinaan uhkailivat juottaa sitä minulle väkisin. Onneksi minua ei pakotettu nielemään vaalenapuhaista pahanmakuista litkua.

Kun ruipelo tulee murrosikään, ei elämä niinikään ole täysin ongelmatonta. Pojat haukkuivat laudaksi, tukka ja iho olivat rasvaiset, minulla oli lisäksi pahat ovulaatio- ja kuukautiskivut. Monet aikuiset epäilivät anorektiseksi, vaikka en sitä ollut. Olisin kernaasti ollut hieman pulskempi, normaalimpi. Minulle ei vain maistunut ruoka, äitini valmistama terveellinen ruoka ei kiinnostanut minua lainkaan. Ainoastaan herkut. Tykkäsin suklaasta, karkeista, pullasta, jäätelöstä ja perunalastuista. En saanut niitä koskaan isoja määriä, mutta tulin yhdestä suklaapatukasta niin kylläiseksi, ettei päivällistä tarvinnut syödä. En periaatteessa tiennyt minkälainen tunne nälkä oli. Alipainoisuudesta (pahimmillaan painoindeksini oli pituuskasvun päätyttyä alle 17) tai muista tekijöistä johtuen olen kärsinyt kuukautisten poisjäämisestä, lasten syntymien jälkeen pahanlaatuisista PMS-oireista ja nyt viime vuosina vaikeista vaihdevuosivaivoista, vain jotain tähän listatakseni.

Hämeen-Anttila liittää ylipainon tuoman huonon olon ja häpeän huonoon itseluottamukseen ja minä en välttynyt siltä tunteelta, että hän ajattelee kaikilla hoikilla ihmisillä olevan automaattisesti hyvä itsetunto, joka myös tuo mukanaan etuoikeutetun aseman yhteiskunnassamme. Oma kokemukseni on, että alipainoisuus luo naiselle samankaltaisia uskottavuusongelmia kuin ylipainoisuuskin, thin privilege  on omasta näkökulmastani katsottuna ylipainoisten ihmisten päässä asustava harha. Jos näin olisi, olisin eräässäkin tutkijapaikan haussa päihittänyt "kilpailijattareni" mennen tullen. Lapsena jouduin paljon pitämään sisaruksilta perittyjä vaatteita ja kesti myös pitkään ennen kuin rohkenin poikkeamaan isosiskoni poikatyttömäisestä pukeutumisesimerkistä ja pitämään sellaisia vaatteita, joista itse pidin. Sen jälkeen olen usein tuntenut itseni akateemisessa maailmassa ylipukeutuneeksi ja kokenut myös jopa suoraa vähättelyä miespuolisten kollegoiden taholta, jotka usein ajattelevat, että päässäni pyörivät vain jakkupuvut, kengät ja leveälieriset hatut. Olen kuitenkin pitänyt pääni enkä muuttanut tyyliäni ja mukautunut massaan, osaksi myös sen vuoksi, että olen introvertti ja ujo: siisti pukeutuminen luo ympärilleni suojamuurin, jonka taakse voin kätkeä epävarman mielen. 

Hämeen-Anttila kuvaa kirjan eri luvuissa paljon sitä, minkälaisessa kauneusihanteiden maailmassa elämme tänään ja kritisoi voimakkaasti sellaisia aikamme ilmiöitä vastaan kuin hoikkuusideologia, laihdutus- ja terveysbisnes ja etenkin erilaiset tv-sarjat, joissa tehdään elämäntaparemontteja, lasketaan kaloreita ja pudotetaan kilpaa painoa. Tämä on erinomaista -- ihmisiä rahastetaan tänään monenlaisilla terveyteen liittyvillä asioilla. Hän sivuaa lyhyesti sitä, että maailmanhistorian aikana laihuutta ei ole ihailtu ja tavoiteltu yhtä paljon kuin nyt (taidehistoria näyttää, että pyöreät muodot naisilla koettiin kauniiksi), tosin hoikkuushulluus ei ole tänäänkään valloittanut koko maailmaa. Kun 1990-luvulla kokosin väitöskirjamateriaalia Turkissa, olomuotoani hämmästeltiin siellä usein hyvin avoimesti ja myös tuore aviopuolisoni sai osansa. Suurkaupunkeja lukuunottamatta vaimon tulee Turkissa olla hyvin "ruokitun" näköinen -- naimisissa olevan naisen pyöreys on korkean elintason merkki, miehellä on varaa ruokkia vaimoaan. Tuore puoliso pääsi pälkähästä vain sillä, että olimme olleet naimisissa vasta vuoden pari :). Maailmanhistorian kaikkina menneinä aikoina ihmiset ovat suurimman osan aikaa kamppailleet pysyäkseen hengissä ja biologisen lisääntymisvietin vuoksi pyöreämmät naiset ovat olleet attraktiivisempia kuin langanlaihat. Ei ole kovin pitkä aika siitä kun miehet etsivät vielä puolisoikseen "hyviä synnyttäjiä", heidän ihannemittansa olivat varmasti jotain muuta kuin esimerkiksi minun. 

Voisin vielä jatkaa muutaman kappaleen verran, esimerkiksi niistä monista asioista, painoa lukuunottamatta, joissa koin Hämeen-Anttilan kanssa jonkinasteista samaistumista -- yritän hieman tiivistää. Häntä ei varmasti lohduta lainkaan se, että alipainoinen on kokenut itsetunto-ongelmia tai epävarmuutta tai että esimerkiksi kaamosmasennus on ajanut minutkin himoitsemaan rasvaisia ruokia tai että minäkin häpesin lapsena rumia vaatteitani tai hirvittäviä silmälaseja, joita oli pakko pitää. Vihasin koululiikuntaa, pelejä, kilpailemista vaikka pidin luistelusta, uinnista ja pyöräilystä. Tunnen edelleen huonoa omaatuntoa siksi, että ymmärrän elämäni olleen siinä mielessä "parempaa", ettei minulla ole ollut lapsena influenssakierrettä pahempia sairauksia ja esimerkiksi aikani ja energiani ei ole koskaan valunut hukkaan sellaisiin aktiviteetteihin kuin jatkuva painonpudotus, kalorien laskeminen tai näihin aiheisiin liittyvän median seuraaminen. Pidän ruoanlaitosta ja rakastan etenkin italialaista ja turkkilaista ruokaa, mutta jos olen yksin ja uppoutunut työhöni, ruoka on viimeinen asia mitä ajattelen. Nautin myös ravintoloissa syömisestä, etenkin matkoilla ollessa, vaikka en sinänsä arvosta ns. fine-dining -genreä. Hyvä ja yksinkertainen on parasta ja olen viime aikoina todennutkin olevani synnynnäinen intuitio-syöjä mottonani "kaikkea kohtuudella". Nyt 50+ vuotiaana vaihdevuosi-ikäisenä painoni on ns "normaali" (painoindeksi 21), mutta en edelleenkään tiedä ruokieni kalorimääriä ja vaikka tunnen toisaalla olevani "pulskassa" kunnossa, tiedän että tämä on nyt luultavasti iänmukainen normaali, enkä suunnittele edes parin kilon pudottamista. Syön vain ruokaa mitä tekee mieli. Runsaan kuuden vuoden ajan kuningas Mesilim on pitänyt huolen päivittäisistä kävelylenkeistä, mutta ulkoilen enemmän sen vuoksi, että raitis ilma edistää aivotoimintaa kuin pitääkseni painoni kurissa. Axel Munthe hoiti aikoinaan monia "hysteerisiä" naispotilaita ja suositteli heitä ottamaan lemmikkikoiran -- se kohottaa kaiken ikäisten naisten elämänlaatua. Muutoin haahuilen kilometrikaupalla arkeologisissa kohteissa, kaupungeissa, museoissa ja kirjakaupoissa. 

Suosittelen Painoa lämpimästi myös sellaisille lukijoille, jotka eivät ole kärsineet liikakiloista. Itse tutustuin maailmaan, jota en aikaisemmin tuntenut ja se on ihmiselle aina hyväksi. Paino muistutti jälleen myös siitä, että ulospäin monen "kadehdittavan" ihmisen elämä näyttää paljon hohdokkaammalta kuin se onkaan. Kun muistaisimme tämän, meidän olisi helpompi kestää ja olla armollinen itsellemme kaikkine epätäydellisyyksineen. Jokaisella on oma ristinsä.

12 kommenttia:

  1. Kiitos, olipa hauska lukea ihmisestä, joka on samanlainen kuin minä, jolle ei maistu ruoka, mutta herkut maistuvat. Itsekin olen ollut aina laiha, mutta minulla on ollut aina vatsavaivoja ja ruoansulatusongelmia. Ensimmäinen vatsaleikkaus oli 17v.
    Olen saanut kuulla lapsesta asti, että olen liian laiha ja pieni ja pitäisi syödä enemmän ja terveellisemmin. Se terveysruoka astui nuorena kasvisruoan merkeissä elämääni mukaan.
    Olen ihan mielelläni pieni ja nykyisin hoikahko. Ei ole tarvinnut laihduttaa ja olla syömättä ruokaa ja herkkuja.

    Minulla on lapsuudenystävä, joka on kärsinyt lapsuudesta asti liikakiloista. Aina puhelut menevät siihen, että hän valittaa, että paino nousee. Siihen on vaikea ottaa kantaa. Ehkä parasta on, että kuuntelen vaan hänen murhettaan, sillä se kuulostaa siltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle Mai! Ja kyllä, on vaikeaa sanoa mitään ystäville, joilla on tämä ongelma -- kun ei ole samaa kokemuspohjaa. Jonkin verran olen kokenyt myös sitä, että "minunkaltaiseni" kanssa näistä aiheista ei puhuta lainkaan, koska minulta ei odoteta heltiävän mitään sympatiaa vaan odotetaan enemmänkin minun hiljaa itsekseni tuomitsevan ylipainoiset ihmiset. Vaikka näin ei ole.

      Poista
  2. Elopaino, jonka merkitys ja ihanteet ovat vaihdelleet historian myötä, on mielenkiintoinen mittari ja poikii kummallista käytöstä. On hyvä, että asiasta kirjoitetaan. Valitettavan usein yksisilmäisesti pluspuolen ongelmia ruotien. Eli tässäpä meitä jo kolme sutjakkaa sulotarta:

    Reilut toistakymmentä vuotta sitten sairastuin vaikeahkosti autoimmuuniperäisesti, ja ongelmat kestivät useita vuosia.
    Paino putosi normaalista, mitä nyt sitten sillä tarkoitetaankaan reilun alipainon puolelle.
    Oli todella "virkistävää" puolikuntoisena kuulla esim. vaateostoksilla heitettyjä kommentteja: "Hyvähän sun on, kun olet tuollainen tikku!" Kerran kyllästyin lopullisesti moiseen ja tokaisin ystävällisesti: "Vaihdetaan: ota sinä tämä vatsasairaus, niin minä otan riemumielin sinun kilosi!" Ei tullut vaihtokauppaa, - tuli syvä punehtunut hiljaisuus...

    Olemme kaikki erilaisia, mutta jos itsellä on hyvä ja tyytyväinen olo ja viihtyy habituksessaan, niin kyllä sen pitäisi riittää, -muillekin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos -- toivottavasti olet nyt paremmassa kunnossa! Keskustelu olisi tärkeää nimenomaan ennakkoluulojen poistamiseksi ja monet eivät ensimmäiseksi ajattele ihmisen nähdessään, että hänen yli- tai alipainonsa voisi johtua jostain sairaudesta ja/tai lääkityksestä siihen.

      Poista
  3. Paino on hyvin henkilökohtainen asia. On ihmisiä, joiden ei tarvitse ajatella sitä koskaan ja monille sen seuraamisesta tulee pakkomielle, olkoon paino normaali tai ei.

    Itse olen luontaisesti laiha, painoindeksi vaihdellut lievästä alipainosta normaalin alarajalle. Kukaan ei ole koskaan loukannut minua huomautuksilla, paitsi minä itse. Olin esiteininä anorektikko (stressin vuoksi, luulen) ja painontarkkailu jäi päälle huolestuneena olona ja ajoittaisina turhina syyllisyyden tunteina. Ähky olo on minulle edelleen jotain hyvin epämiellyttävää, mutta muutoin en ole enää vuosiin tuntenut tarvetta tarkkailla painoani. Äsken kävin vaa'alla ja totesin, ettäluku sama on kuin joskus ennenkin. Olen huomannut, että voin herkutella aivan rauhassa silloin kun haluan. Pidän yksinkertaisista ruuista ja tiedän määräni. Sitä eivät tunnesyöjät tiedä. Heillä ruokahalu on häiriintynyt ja he voisivat aina syödä lisää.

    Kaikki syömähäiriöt ovat pahoja. Tunnen ylipainoisia tunnesyöjiä ja tiedän heidän tuskansa. Heillä on vaikeampaa kuin laihoilla, koska laihuus on sosiaalisesti hyväksyttyä ja kiiteltyä. Kun ihminen syö sekä pettymyksiin että iloihin ja turruttaa stressiään ahmimalla, niin hän joutuu vielä katumaan sitä jälkeenkinpäin, koska se tulee vastaan peilissä ja ihmisten huomauttelussa. Luonnostaan laiha taas saa kiitosta siitä, että on hoikka tai näin vanhempana "säilynyt hoikkana", vaikka sen eteen ei olisi tarvinnut tehdä mitään.

    Hoikkana ja normaalinmuotoisena on kiva käydä vaateostoksilla, kun kaikki sopii ja sovittaminen käy kevyesti ja nopeasti. Ylipainoinen pitäytyy huiveissa ja laukuissa, koska ei halua ähkiä ja kamppailla sovituskopissa ja kokea sitä mielipahaa, että mitään päälle sopivaa ei yleensä löydy tai jos löytyy, niin ne näyttävät rumilta päällä.

    Ja kyllä sekin on totta, että hoikka nähdään yleensä sekä älyltään että luonteeltaan parempana kuin lihava. On sellaisia hassuja käsityksiä kuin "aina iloinen pyknikko". Se iloisuus saattaa olla pelleilyä kyynelten peittämiseksi.
    Tietysti on paljon muitakin syitä suruun, ja meillä kullakin omamme, mutta kyllä ylipaino on useimmille siitä kärsiville todella vaikea asia.

    VastaaPoista
  4. Kiitos Marjatta, yhdyn täysillä ajatuksiisi: tunnesyöjillä on vaikeaa ja tämän häiriön taustalla oleviin ongelmiin pitäisi kaikkien saada ajoissa apua. En kuitenkaan yleistäisi niin rankasti siihen suuntaan että tunnesyöjillä olisi kokonaisuudessaan "vaikeampaa kuin laihoilla", koska laihoilla voi olla muita rankkoja ja raastavia ongelmia. Eli hyvä elämä koostuu monista eri osista, joista paino on vain yksi tekijä. Kuten kirjoitin: meillä jokaisella on ristimme.
    Nuorena naisena en tykännyt käydä vaateostoksilla siksi, että silloin tuntui, että monet vaatteet roikkuvat päällä, eivät näyttäneet hyviltä. Nykyäänkin ostan tietyn merkkisiä housuja, joista tiedän mikä koko sopii sovittamattakin. Käyn vaateostoksilla vain pakon edessä ja makuni poikkeaa rajusti siitä mitä on tarjolla. Akateemisessa maailmassa en ole havainnut sitä, että laihoja naisia pidettäisiin älykkäämpinä tai pätevämpinä -- kaikilla naisilla on edelleen vaikeuksia uskottavuudessa kun puolestaan miehien ylipainolla ei "meidän piireissämme" ole mitään tekemistä arvostuksen kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Myös valmisvaatteet saavat ihmiset tuntemaan itsensä vääränlaisiksi. Jos vaatteet teetettäisin ompelijalla, niin ne istuisivat jokaiselle juuri oikein. Kuninkaalliset kai vievätkin valmisvaatteensa, joita he välillä ostavat, aina ompelijalle viimeisteltäksi, ja siksi ne heidän päällään näyttävät niin hyviltä.
      Olen joskus kuullut, pitäneekö enää paikkaansa, että akateemisissa piireissä ei saisi olla liian naisellinen. Edesmennyt tutkija Leena Palotie valitteli naistenlehtien haastatteluissa, että häntä oli vähätelty, koska hän halusi olla hyvin laitettu ja aina kun tyttäret tulivat hänelle vieraaksi he lähtivät yhdessä shoppailemaan. Filosofi Maija-Riitta Ollila puhui jossain haastattelussa samasta asiasta, siitäkin on jo kauan. Tunnistatko sinä tämän?

      Poista
    2. Tämä on totta -- räätälin mittoihin valmistamat vaatteet on ylellisyyttä, niitä olen teettänyt vain vähän & toisaalta olen laiska itse tekemään pienintäkään korjausta (annoin anopin minulle ostaman Singerin pois kun olin käyttänyt sitä vain kerran pari ja kummitytölle se tuli tarpeeseen).
      Ja kyllä, tästä kirjoitin jo tekstissäni: olen etenkin akateemisessa maailmassa tuntenut jatkuvasti olevani ylipukeutunut ja sen myötä on tullut myös uskottavuusongelmia. Ylipäätään olemukseni ja ulkonäköni olivat sellaiset, että kerrankin arkeologisilla kaivauksilla kaksi herraa, toinen professori ja toinen ylikirjastonhoitaja (kansalaisuudeltaan saksalaisia & saksalaisen professorini hyviä ystäviä) kysyivät naureskellen, että eikö minun näköiseni paikka ole jossain muualla. Se oli sinänsä tarkoitettu, ainakin osittain, kohteliaisuudeksi -- että olisin voinut sipsutella catwalkilla sen sijaan, että pesin ruukunsirpaleita ja kaivoin muinaista roskakuoppaa, mutta rivien välissä oli se ajatus ettei minun näköiselläni voi olla tarpeeksi aivoja kirjoittaa edes maisterintyötä.

      Poista
  5. Ai niinhän sinä sanoitkin. Unohdin jo välillä. Pidä vain pintasi, sinun linjasi on hyvä.

    Olet noissa kuvissa tosi pitkän näköinen, todella "malliainesta".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Tosi pitkä" en ole, pituuteni olisi ehkä riittänyt mallinhommiin, ja joskus sain käyntikortteja yhteydenottopyynnöin. Äidilleni sanoin teininä, että minusta ei sitten koskaan tule missiä, mallia tai edustusrouvaa. Aika hyvin nämä ovat pitäneet kutinsa :)

      Poista
  6. Aiheen vierestä: tuo koira ja sen katse on niiiin ihana, todella kauniit silmät 💕

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kuva on otettu sinä päivänä kun palasin viime maaliskuussa koronan alta Berliinistä kotiin, ennen aikojani. Kuningas Mesilim oli tyytyväinen :)

      Poista