Entinen ruipelo lukee Hämeen-Anttilan Painon

Eihän assyriologin pitänyt mitään tällaista kirjaa ostaa. Käväisin kuitenkin viime maanantaina NIDE-kaupassa ja sitten Virpi Hämeen-Anttilan (1958 -) Paino Miten pääsin sinuiksi kehoni kanssa (Otava 2020) löysi tiensä yöpöydälleni. Kevään aikana luin joitain kirjasta ja kirjoittajasta tehtyjä juttuja ja ajattelin, että en kuulu tämän teoksen kohderyhmään lainkaan. Kirjakaupassa opus aiheutti kuitenkin outoa kihelmöintiä sormenpäissä: halusin kurkistaa minulle samaan aikaan sekä tuttuun ( Hämeen-Anttilan ja minun välisistä yhteyksistä olen kirjoittanut täällä, romaanin Tapetinvärinen (Otava 2012) yhteydessä) että täysin tuntemattomaan maailmaan. Olen aika ehdoton sen kanssa mitä luen, hyvin harvoin tartun mihinkään kirjaan, mikä sijoittuu kuplani ulkopuolelle. Tällä kertaa se kannatti!

Kirja on Hämeen-Anttilan kertomus elinikäisestä kamppailusta painon kanssa. Kuten alaotsikko paljastaa, hän on sittemmin päässyt sinuiksi kehonsa kanssa. Teos on siis autobiografinen eikä anna varsinaisesti mitään ohjeita siitä miten muut ihmiset voisivat hallita painoaan tai kehittää omaa kehopositiivisuuttaan. Tekstissä on paljon tilastoja ja faktaa ja loppuosaan onkin koottu aiheeseen liittyviä kirjallisuuslähteitä. Keskiössä on henkilökohtainen kokemus ja näkemys, jota ryyditetään myös omalla piirroskuvituksella. Lukukokemus on vaikuttava monella tapaa.

Ennakko-oletukseni, suoraan sanottuna ennakkoluuloni, tällaista kirjaa kohtaan oli suuri. Ajattelin, että nainen, joka kirjoittaa kehityskertomuksen lapsuudesta 60+ -aikaan pystyy tarjoamaan kannustavan ja positiivisen esimerkin ainoastaan ihmisille, jotka ovat edes jossain elämänsä vaiheessa olleet ylipainoisia ja jotka tarvitsevan vertaistukea havaitsemaan sen, että myös muut, kuten nyt tämä kustantajan rakastetuksi luonnehtima kirjailija on kokenut painoon liittyviä vaikeuksia elämässään. Minunlaiselleni ruipelolle kirja tuskin antaa mitään.

Itse en ole koskaan laihduttanut, enkä ennen tätä postausta tiennyt painoindeksiäni enkä yli 50 vuotta elettyäni vieläkään ole oikein perillä siitä minkälaisia kalorimääriä syömäni ruoat sisältävät. Lapsuudenkodissani ja/tai myöhemmissä kotitalouksissani ei ole ollut henkilövaakaa, paitsi viimeisten vuosien ajan (koska appivanhempien jäämistön vaaka ajautui meille) enkä ole lääkärissä osannut kuin arvioida painoani. En "harrasta" mitään kuntoilua, mutta hyötyliikuntani määrä on kohtuullinen (siitä vielä alempana pari lausetta). Olen joltain osin se ranskalaisnainen, jonka Hämeen-Anttila ajattelee ryhtyvän oitis laihdutuskuurille kun paino nousee kilon (s. 113), paitsi etten tiedä jos painoni nousee kilon enkä ole tosiaan koskaan ollut laihdutuskuurilla. Kaikki hoikat tai normaalipainoiset naiset eivät noudata millintarkkaa ruokavaliota ja/tai kuntoile säännöllisesti, vaikka se ylipainoisista saattaa siltä vaikuttaakin.

Painon yksi suuri anti minulle oli oivallus siitä, kuinka suurimmalla osalla ihmisistä, huolimatta heidän älykkyydestään tai rationaalisuudestaan, on jonkinnäköisiä ulkonäköpaineita ja nämä henkiset kompleksit tekevät sokeaksi sille, että ihmiset eivät ensisijaisesti "tuijota" ja kiinnitä huomiota muiden ihmisten olemukseen vaan stressaavat sitä minkälaisen vaikutuksen itse tekee muihin. On vaikeaa asettua toisen ihmisen asemaan jos se näyttää poikkeavan omasta tilanteesta ja tästä syntyy monenlaisia illuusioita. Hämeen-Anttila lähtee siitä ennakko-oletuksesta, että koska tänään ihannoidaan langanlaihoja naisia, kaikki tytöt ja naiset tietoisesti pyrkisivät siihen ihanteeseen ja että tämä yleinen ihanne olisi sekä liikalihavuuden että anoreksian taustalla. Tai että jos tyttö on luonnostaan hyvin hoikka, suorastaan alipainoinen, hän olisi automaattisesti tyytyväinen kehoonsa ja tämä tyytyväisyys heijastuisi lapsen koko muuhun elämään.

Olin lapsena ruipelo eikä elämäni ruipelona ollut luultavasti sen onnellisempaa tai onnettomampaa kuin likitulkoon samoihin aikoihin parin kilometrin päässä varttuneella Hämeen-Anttilalla. Olin alipainoinen ruipelo, osittain geneettisistä syistä ja osittain varmasti siksi, että olin kranttu syömään "oikeaa ruokaa". Alipainoisuuteni herätti kummeksuvia kommentteja vieraissa aikuisissa. Meillä kylässä käyneet afrikkalaiset lääketieteenopiskelijat kauhistuivat: he kiikuttivat kotiini ison pullon pahalta maistuvaa ruokahalua herättävää lääkettä, vaikka sairaanhoitaja-äitini yritti rauhoittaa heitä siitä, että tyttö on ihan terve -- "hän nyt vain on sellainen kuin on". Lääkepullosta muodostui minulle iso mörkö jääkaapissa ja isoveljeni toisinaan uhkailivat juottaa sitä minulle väkisin. Onneksi minua ei pakotettu nielemään vaalenapuhaista pahanmakuista litkua.

Kun ruipelo tulee murrosikään, ei elämä niinikään ole täysin ongelmatonta. Pojat haukkuivat laudaksi, tukka ja iho olivat rasvaiset, minulla oli lisäksi pahat ovulaatio- ja kuukautiskivut. Monet aikuiset epäilivät anorektiseksi, vaikka en sitä ollut. Olisin kernaasti ollut hieman pulskempi, normaalimpi. Minulle ei vain maistunut ruoka, äitini valmistama terveellinen ruoka ei kiinnostanut minua lainkaan. Ainoastaan herkut. Tykkäsin suklaasta, karkeista, pullasta, jäätelöstä ja perunalastuista. En saanut niitä koskaan isoja määriä, mutta tulin yhdestä suklaapatukasta niin kylläiseksi, ettei päivällistä tarvinnut syödä. En periaatteessa tiennyt minkälainen tunne nälkä oli. Alipainoisuudesta (pahimmillaan painoindeksini oli pituuskasvun päätyttyä alle 17) tai muista tekijöistä johtuen olen kärsinyt kuukautisten poisjäämisestä, lasten syntymien jälkeen pahanlaatuisista PMS-oireista ja nyt viime vuosina vaikeista vaihdevuosivaivoista, vain jotain tähän listatakseni.

Hämeen-Anttila liittää ylipainon tuoman huonon olon ja häpeän huonoon itseluottamukseen ja minä en välttynyt siltä tunteelta, että hän ajattelee kaikilla hoikilla ihmisillä olevan automaattisesti hyvä itsetunto, joka myös tuo mukanaan etuoikeutetun aseman yhteiskunnassamme. Oma kokemukseni on, että alipainoisuus luo naiselle samankaltaisia uskottavuusongelmia kuin ylipainoisuuskin, thin privilege  on omasta näkökulmastani katsottuna ylipainoisten ihmisten päässä asustava harha. Jos näin olisi, olisin eräässäkin tutkijapaikan haussa päihittänyt "kilpailijattareni" mennen tullen. Lapsena jouduin paljon pitämään sisaruksilta perittyjä vaatteita ja kesti myös pitkään ennen kuin rohkenin poikkeamaan isosiskoni poikatyttömäisestä pukeutumisesimerkistä ja pitämään sellaisia vaatteita, joista itse pidin. Sen jälkeen olen usein tuntenut itseni akateemisessa maailmassa ylipukeutuneeksi ja kokenut myös jopa suoraa vähättelyä miespuolisten kollegoiden taholta, jotka usein ajattelevat, että päässäni pyörivät vain jakkupuvut, kengät ja leveälieriset hatut. Olen kuitenkin pitänyt pääni enkä muuttanut tyyliäni ja mukautunut massaan, osaksi myös sen vuoksi, että olen introvertti ja ujo: siisti pukeutuminen luo ympärilleni suojamuurin, jonka taakse voin kätkeä epävarman mielen. 

Hämeen-Anttila kuvaa kirjan eri luvuissa paljon sitä, minkälaisessa kauneusihanteiden maailmassa elämme tänään ja kritisoi voimakkaasti sellaisia aikamme ilmiöitä vastaan kuin hoikkuusideologia, laihdutus- ja terveysbisnes ja etenkin erilaiset tv-sarjat, joissa tehdään elämäntaparemontteja, lasketaan kaloreita ja pudotetaan kilpaa painoa. Tämä on erinomaista -- ihmisiä rahastetaan tänään monenlaisilla terveyteen liittyvillä asioilla. Hän sivuaa lyhyesti sitä, että maailmanhistorian aikana laihuutta ei ole ihailtu ja tavoiteltu yhtä paljon kuin nyt (taidehistoria näyttää, että pyöreät muodot naisilla koettiin kauniiksi), tosin hoikkuushulluus ei ole tänäänkään valloittanut koko maailmaa. Kun 1990-luvulla kokosin väitöskirjamateriaalia Turkissa, olomuotoani hämmästeltiin siellä usein hyvin avoimesti ja myös tuore aviopuolisoni sai osansa. Suurkaupunkeja lukuunottamatta vaimon tulee Turkissa olla hyvin "ruokitun" näköinen -- naimisissa olevan naisen pyöreys on korkean elintason merkki, miehellä on varaa ruokkia vaimoaan. Tuore puoliso pääsi pälkähästä vain sillä, että olimme olleet naimisissa vasta vuoden pari :). Maailmanhistorian kaikkina menneinä aikoina ihmiset ovat suurimman osan aikaa kamppailleet pysyäkseen hengissä ja biologisen lisääntymisvietin vuoksi pyöreämmät naiset ovat olleet attraktiivisempia kuin langanlaihat. Ei ole kovin pitkä aika siitä kun miehet etsivät vielä puolisoikseen "hyviä synnyttäjiä", heidän ihannemittansa olivat varmasti jotain muuta kuin esimerkiksi minun. 

Voisin vielä jatkaa muutaman kappaleen verran, esimerkiksi niistä monista asioista, painoa lukuunottamatta, joissa koin Hämeen-Anttilan kanssa jonkinasteista samaistumista -- yritän hieman tiivistää. Häntä ei varmasti lohduta lainkaan se, että alipainoinen on kokenut itsetunto-ongelmia tai epävarmuutta tai että esimerkiksi kaamosmasennus on ajanut minutkin himoitsemaan rasvaisia ruokia tai että minäkin häpesin lapsena rumia vaatteitani tai hirvittäviä silmälaseja, joita oli pakko pitää. Vihasin koululiikuntaa, pelejä, kilpailemista vaikka pidin luistelusta, uinnista ja pyöräilystä. Tunnen edelleen huonoa omaatuntoa siksi, että ymmärrän elämäni olleen siinä mielessä "parempaa", ettei minulla ole ollut lapsena influenssakierrettä pahempia sairauksia ja esimerkiksi aikani ja energiani ei ole koskaan valunut hukkaan sellaisiin aktiviteetteihin kuin jatkuva painonpudotus, kalorien laskeminen tai näihin aiheisiin liittyvän median seuraaminen. Pidän ruoanlaitosta ja rakastan etenkin italialaista ja turkkilaista ruokaa, mutta jos olen yksin ja uppoutunut työhöni, ruoka on viimeinen asia mitä ajattelen. Nautin myös ravintoloissa syömisestä, etenkin matkoilla ollessa, vaikka en sinänsä arvosta ns. fine-dining -genreä. Hyvä ja yksinkertainen on parasta ja olen viime aikoina todennutkin olevani synnynnäinen intuitio-syöjä mottonani "kaikkea kohtuudella". Nyt 50+ vuotiaana vaihdevuosi-ikäisenä painoni on ns "normaali" (painoindeksi 21), mutta en edelleenkään tiedä ruokieni kalorimääriä ja vaikka tunnen toisaalla olevani "pulskassa" kunnossa, tiedän että tämä on nyt luultavasti iänmukainen normaali, enkä suunnittele edes parin kilon pudottamista. Syön vain ruokaa mitä tekee mieli. Runsaan kuuden vuoden ajan kuningas Mesilim on pitänyt huolen päivittäisistä kävelylenkeistä, mutta ulkoilen enemmän sen vuoksi, että raitis ilma edistää aivotoimintaa kuin pitääkseni painoni kurissa. Axel Munthe hoiti aikoinaan monia "hysteerisiä" naispotilaita ja suositteli heitä ottamaan lemmikkikoiran -- se kohottaa kaiken ikäisten naisten elämänlaatua. Muutoin haahuilen kilometrikaupalla arkeologisissa kohteissa, kaupungeissa, museoissa ja kirjakaupoissa. 

Suosittelen Painoa lämpimästi myös sellaisille lukijoille, jotka eivät ole kärsineet liikakiloista. Itse tutustuin maailmaan, jota en aikaisemmin tuntenut ja se on ihmiselle aina hyväksi. Paino muistutti jälleen myös siitä, että ulospäin monen "kadehdittavan" ihmisen elämä näyttää paljon hohdokkaammalta kuin se onkaan. Kun muistaisimme tämän, meidän olisi helpompi kestää ja olla armollinen itsellemme kaikkine epätäydellisyyksineen. Jokaisella on oma ristinsä.

"turha" ja kaunis tavara

Assyriologi kirjoitti jo helmikuussa postauksen siitä miten ihminen on jo satojatuhansia vuosia elänyt symbioosissa ja riippuvuussuhteessa esineisiin ja että ilman työ- ja tarvekaluja olisimme täysin hukassa. Totaalinen riippuvaisuutemme tavarasta on asia, jota kaikki nykymaailmassa elävät eivät näytä miettineen lainkaan. Joskus maaliskuussa Ilana Aallon Paikka kaikelle FB-ryhmässä syntyi keskustelua siitä mitä minimalismi oikeastaan tarkoittaa lifestyle-ideologiana ja miten "ääriminimalistien" (= ihmiset, joilla on esim. kodissaan vain muutamia kymmeniä esineitä) elämäntapa on mahdollinen ainoastaan silloin kun ympärillä olevat ihmiset omistavat ne ruoanlaittovälineet, pesukoneet jne. joista he henkilökohtaisesti ovat luopuneet, mutta joita ilman nämäkään ihmiset eivät täysin tule toimeen. Minua huvitti lisäksi se, että monet minimalisteiksi itseään kutsuvat eivät itse asiassa tiedä mitä sana tarkoittaa. Sana juontaa juurensa latinasta eli parvus on pieni, ja sen superlatiivista minimus, eli pienin mahdollinen. Minulle tämä, jos siis olisin minimalisti, merkitsisi esimerkiksi sitä, että talvi- ja kesäkenkien sijasta minulla olisi vain yksi pari kenkiä. Jos minulla on muutama pari, muttei hillitön määrä kenkiä, olen moderatisti. Havaintoni oli, että monet itseään minimalisteiksi kutsuvat ovat itse asiassa moderatisteja... Mutta jokainen voi tietysti kutsua itseään tavaran suhteen ihan miksi haluaa ja elää miten haluaa. Itse olen vain tällainen tiukkapipo termien ja niiden käytön kanssa :).

Lupasin jo helmikuussa kirjoittaa tarvekalujen jatkoksi niistä esineistä, joilla ei ole mitään funktiota. Esineitä, joita ilman ihminen tulisi mainiosti toimeen ilmankin, mutta joita kuitenkin on valmistettu siitä huolimatta. Ja sitten on vielä niitäkin työ- tai tarvekaluja, jotka on joko muotoiltu tai koristeltu niin, että ne ovat kauniita esineitä käyttöfunktiostaan huolimatta.

Taas ollaan ihmisyyden ytimessä. Olemme valmistaneet koruja ilmeisesti lähes yhtä kauan kuin työkalujakin. Melkein kaikki naiset ja hyvin monet miehetkin omistavat jonkun kaulakorun ja yhä edelleen useimmissa kulttuuripiireissä kaulan ympärille on valmistettu roikkumaan nauha, johon on punottu kiviä, metallihelmiä, luuta, villieläinten hampaita tai jotain muuta silmää viehättävää. Esihistoriallisen ihmisen hauta tuhansien vuoden takaa, jossa vainajalle on asetettu mukaan esimerkiksi kaula- tai rannekoru, puhuttelee sisimpiä tuntojamme yhä tänään, koska koru yhdistää -- voimme kuvitella tuon henkilön kulkeneen koru kaulassa ja ajatella, että esine oli omistajalleen tärkeä, siihen liittyi muistoja ja se oli osa omistajansa identiteettiä. 

Esihistoriallisissa kaulakoruissa käytettiin kauniita ja värikkäitä puolijalokiviä, harvinaisten materiaalien saamiseen käytettiin vaivaa. Anatolialaisista löytöpaikoista on dokumentoitu suuria määriä esimerkiksi punaisia karneolihelmiä ja sinistä lapislatsulia -- lähimmät esiintymät ovat kaukana Afganistanissa. Itäisen Välimeren alueella balttilainen meripihka oli jo pronssiajalla haluttu materiaali

Kuningatar Puabin pääkoriste sekä puolijalokivistä valmistettu kappa, kuva: Heather D. Baker (thanks Heather!)

Arkeologian opiskelijat törmäävät käsikirjoissa hautoihin, joissa on koruja ja esimerkiksi keramiikkavaaseja. Usein herää kysymys siitä, ovatko esineet valmistettu ainoastaan hautaan asetettaviksi vai käyttikö vainaja niitä oikeasti jo elinaikanaan? Jos esineet olivat vain "tuonpuoleista" varten, korostuu ihmisen erityinen piirre valmistaa "turhia" esineitä entisestään.  Aina emme tiedä tähän vastausta. Toisinaan haudasta löydetyssä esineessä on käyttöjälkiä ja niitä on saatettu korjatakin. Mutta jos tarkastelee muinaishistorian upeimpia hautakonteksteja, kuten esimerkiksi Ur-nimisessä kaupungista löydettyjä kuningatar Puabin pääkoristeita tai kivistä tehtyä kappaa, tai hänen puolisonsa kultaista kypärää ja satoja muita "luksusesineitä" (Penn Museum Philadelphiassa avasi juuri uudelleen näyttelynsä, jossa Puabin pääkoristetta voi ihailla), tulee tunne, että tämänkaltainen parafernalia valmistettiin erityisesti yhteisöjen eliitin hautoja varten, varustukseksi tuonpuoleiseen elämään. Egyptissä usko siihen oli vahva, että vainaja oikeasti tarvitsi kaiken sen tavaran, joka akkumuloitui hautoihin.

Työ- ja tarvekaluja on niinikään koristeltu kauan. Kivisiin ja luisiin kahvoihin jne. kaiverretut hahmot, kuviot ja ornamentit eivät luultavasti olleet "vain" koristeita vaan niiden taakse kätkeytyy todennäköisesti paljon sellaista symboliikkaa mikä ei meille enää aukene. Ihmisellä on siis ollut suuri tarve ympäröidä itsensä "kauneudella". Erityistä on kuitenkin se, että esimerkiksi mesopotamialaisista teksteistä emme kuitenkaan löydä sanaa "kaunis" ("taide" on niinikään tuntematon käsite, mutta siitä joskus toinen kerta). Yhdysvaltalainen tutkija Irene Winter on kirjoittanut tästä aiheesta vaikuttavia tekstejä -- sanaa kaunis ei ole, mutta on lukuisia muita adjektiiveja kuten taidokkaasti valmistettua, valoisaa, ylivoimaista ja hohdokasta jne.

Ovatko korut ja koriste-esineet, tavara ilman käyttötarkoitusta, täysin turhia? Miksi ihmeessä valmistamme niitä, tulisimmeko toimeen ilman? 

Ihminen selviytyy mitä niukimmissa ja karuimmissa olosuhteissa, mutta kauneuden kaipuu on monilla sydämissä. Me ilmaisemme itseämme tuottamalla mitä erilaisimpia "kauniita" asioita ja likitulkoon kaikki ilmaisun keinot ovat yhtä vanhoja kuin ihmisyytemme. Ja nyt kun pääsen tähän pisteeseen, iskee väistämättä mieleeni Muumimamma. Tove Janssonin kirjassa Muumipappa ja meri (WSOY 1965)  muumiperhe asuu majakkasaarella joka on omalla tavallaan kaunis, mutta hyvin karu. Muumimamma ikävöi kotiaan. Koti-ikävä on samalla kaipuuta myös kodin esineitä ja kotipuutarhaa kohti. Kaipuu yltyy niin sietämättömäksi, että muumimamma alkaa purkaa ikäväänsä maalaamalla majakan sisäseiniä:

Ja sitten äiti alkoi maalata kukkia majakan seiniin. Niistä tuli suuria ja voimakkaita, sillä siveltimet olivat isot, verkkoväri imeytyi suoraan kalkkiin ja näytti syvältä ja läpikuultavalta — voi, niistä tuli ihmeen kauniita! Tämä oli tuhat kertaa hauskempaa kuin halkojen sahaaminen. Kukka toisensa jälkeen puhkesi seinään, ruusuja, kehäkukkia, orvokkeja, pioneja... Äiti melkein pelästyi nähdessään, miten kauniisti hän osasi maalata. Hän maalasi lattian rajaan pitkää vihreätä huojuvaa ruohoa; kaikkein korkeimmalle olisi pitänyt saada aurinko paistamaan, mutta se täytyi jättää pois, sillä keltaista väriähän ei ollut (s. 126).

Kuluneen kevään aikana olen alkanut kiinnittää huomiotani myös henkilö-esine -suhteisiin kaunokirjallisuudessa. Aihe on kiinnostanut minua jo paljon aikaisemminkin, nyt tämä tarkkailu on kuitenkin entisestään tiivistynyt. Luen romaaneja uudella tavalla, uudesta perspektiivistä. Tästä näkökulmasta katsottuna Virpi Hämeen-Anttilan Villa Speranza (Otava 2017) oli odottamattoman kiehtova ja antoisa. Itsessään tarinan juoni ja henkilöt ovat minusta aika ohuita ja päälleliimattuja, mutta se tapa millä Hämeen-Anttila vähä vähältä avaa päähenkilö Siljan kaipuuta kauniisiin esineisiin, hänen ihastumistaan vanhaan italialaiseen "toivon villaan" ja suoranaista kateutta ihmisiä kohtaan, jotka omistavat sen ja sisällä olevat taide-esineet. Siljan (joka on kokenut monet traumaattiset asiat lähimenneisyydessään) kotiympäristön yksinkertaisuus ja vanhan välimerellisen talon tursuava kauneus asetetaan taitavaan kontrastiin keskenään. Siljan isä on kitupiikki eikä koskaan hanki mitään kaunista. 

Kituuttamisesta seurasi, että Silja rakastui luksukseen. Se oli tylsän ennustettavaa, ja myös hävettävää, vähän kuin ahmimishäiriö, eikä Silja viitsinyt kertoa isästä psykologille.

Sitäkään hän ei kertonut, että oli kätkenyt pikku aarteitaan avioliittonsa aikana. Hän ei ollut varma, mitä Riku olisi niistä sanonut. (s. 103).

Villa Speranzassa ...

... Siljan katse hakeutuu vaistomaisesti nurkkiin. Jokaiseen näistä on sijoitettu monilokeroisia, epäsymmetrisiä hyllyköitä ja tasoja, joihin on kerätty kaikenlaisia esineitä: antiikkisia lamppuja, kynttilänjalkoja, kelloja, koruja ja pikkupatsaita, itämaisia pulloja, asioita, rasioita, jumalankuvia, huiveja, kehyksiin pingotettuja kangastöitä, kirjailtuja pikkutyynyjä ja ...

Nurkat ovat kuin alttarit, joiden edessä palvotaan esineiden kauneutta. (s. 30-31).

Talon omistavan oopperalaulajattaren sisar toteaa Siljalle tavaroista, jotka hänen edesmennyt lankonsa on kerännyt:

Ali ei piitannut yhtään siitä, mitä ihmiset ajatteli. Jos se näki kauniin korun ja käsilaukun, tai huivin, sen piti se saada. 

... kun joku oli kaunista, se halusi sen. Että sai omistaa, katsella ja koskea. 

Nämä on Intiasta. Ali kertoi minulle, millaista siellä oli. Miten kuumaa ja värikästä. Ali sanoi, että se muisti joka ikisen esineen. Sen, miten se oli hankittu. Mistä se alun perin tuli. Mikä oli sen tarina. Minua suretti, kun se ei mannut niitä muistiin. Niitä tarinoita. (s. 64).

Villa Speranzaa lukiessani palasin kertaalleen jo vuosien takaiseen lukukokemukseeni Hämeen-Anttilan romaanista Tapetinvärinen (Otava 2012), siihen ajatukseen, että "köyhistä"perheistä peritään vähemmän omaisuutta ja juuri esineisiin sitoutuu tarinat ja muistot. Tämä teema toistuu: 

Pieni Marian ilmestys on Raffaellon isän. Todennäköisesti. Ei varmasti. Mutta se on kulkenut Morettin suvussa aitona 1600-luvun lopusta alkaen. 

Silja katselee yksinkertaisen sulokasta maalausta kunnioituksen ja kateuden tuntein. Millaista olisi kuulua sukuun, jolle on itsestään selvää omistaa vanhoja, kalliita esineitä ja taloja? (s. 60).

Villa Speranza lukiessani kysyin myös, että onko moni seikka Sijan tavarasuhteessa jotain, mitä Hämeen-Anttila on itse tuntenut ja elänyt? Minulla ei ollut kitupiikki-isää, mutta lapsuus oli materiaalisesti vaatimaton Tapiolan modernistisen historiattomassa ympäristössä (Hämeen-Anttilakin varttui Tapiolassa),  ja kun nuorena opiskelijana pääsin ensimmäisiä kertoja Italiaan, hullaannuin Siljan tavalla kauniista ja vanhoista taloista, esineistä, museoista, kirjastoista... Elämäni oli siihen mennessä ollut paljolti harmaata ja ankeaa, vaikka kaikennäköistä olin jo silloinkin nähnyt ja kokenut. Olen tähän mennessä ajatellut, että Hämeen-Anttilaa ja minua ei yhdistä juuri mikään, mutta ehkä sittenkin enemmän kuin olen aavistanut. Tosin vuosikymmenien aikana halu omistaa tavaraa on vähentynyt rajusti, varmasti myös siitä syystä, että olen neljännesvuosisadan ajan kuulunut puolison perheeseen, jossa tuo vanhojen esineiden ja talojen omistaminen on ollut sitä "itsestään selvää". 

Olen myös ymmärtänyt sen, että kaikki kallis ei ole kaunista eikä kaikki kaunis kallista.

Kööpenhamina, muistoja kätkevät esineet ja perintöjärjestelmä

Assyriologi oli viime viikon Kööpenhaminassa. Jo ennen matkaa oli mielessä monenlaista mistä olisin halunnut ehdottomasti postata, etenkin eräästä populaarista tiedekirjajutusta. Kirjoitin postausta jo todella pitkälle, mutta sitten aloin epäillä tekstin mielekkyyttä. Seuraavana päivänä edessä oli matka ja minulle käy aina niin, että matkalla näen ja koen niin paljon mielenkiintoista etten sitten kotiin päästyäni tiedä mistä pitäisi vaikuteähkyä alkaa purkamaan. 

Matkan ensimmäiset kolme päivää kuluivat pääasiassa syyrialaisen ystäväkollegani seurassa, joka kutsuttiin täältä Helsingistä paikallisen kulttuuri-instituutin Homs-iltaan esitelmöimään. Viivyin Kööpenhaminassa muutaman päivän senkin jälkeen, koska minulle on elintärkeää saada kuljeskella museoissa myös aivan itsekseni. Olen pitkään odottanut kohtaamista Syyrian Hamasta löydetyn myöhäisheettiläisen kivileijonan kanssa. Haman leijonat saavat minut palaamaan kaupunkiin todennäköisesti aika piankin. Matka sujui erinomaisesti lukuunottamatta tulopäivän pikku hässäkkää: Rosenborgin linnassa olin niin syventynyt esineiden ja peilien kuvaamiseen, että pitkäkyntinen varas kähvelsi lompakkoni. Varkaalle kelpasi vain käteinen, itse kukkaro oli sitten heitetty linnan puistikkoon. Alkujärkytyksestä ja luottokorttien sulkemisesta seurasi tietysti lievää epämukavuutta, mutta sain kokea sen miten etuoikeutetussa asemassa oleva henkilö, jolla on myös edes yksi ystävä vieraassa kaupungissa selviytyy tällaisesta minimaalisin vahingoin. 

Erityisen sykähdyttävä paikka Kööpenhaminassa on kuvanveistäjä Bertel Thorvaldsenin (1770-1844)  töitä, antiikkikokoleman ja kirjoja esittelevä museo. Siellä minunkaltaiseni patsasentusiasti, kauniiden kattojen ja vanhojen kirjojen rakastaja pakahtuu kaikesta kauniista. Se joka pitää Roomasta ja klassisismin aikakaudesta ei voi olla ihastumatta tähän museoon. Sinne minun on nyt sitten aina Kööpenhaminassa käydessäni päästävä.

Nähtävyyksien katseleminen syyrialaisen pakolaisen kanssa tällaisessa historiallisessa kaupungissa, jossa on erittäin hyvin säilynyt vanha rakennuskanta ja taloista on pidetty ainakin keskustan alueella erittäin hyvää huolta, nosti minussa monenlaisia tunteita ja ajatuksia pintaan. Olin aistivinani, että ystäväkollegaani Kööpenhaminan vauraus vaikutti sekä kohottavasti että masentavasti. Mieleen tulivat muistot kaikesta siitä, mitä oli pitänyt taaksensa jättää -- oma talo, puutarha ja kaikki tavarat. Hän itse sanoi, että potee huonoa omaatuntoa surustaan, koska hänen henkensä on sentään säästynyt ja niin moni, myös sukulainen, on menettänyt henkensä. Omassa mielessäni ystäväni tunnot ja reaktiot yhdistyivät jo vuosia sitten kirjoittamaani postaukseen Virpi Hämeen-Anttilan romaanista Tapetinvärinen (Otava 2012). Siinä pohdin sitä miten

"köyhistä" perheistä peritään vähemmän omaisuutta ja juuri esineisiin sitoutuu muistoja. Myös taloihin ja koteihin kiinnittyy elämä -- kuinka paljon helpompaa onkaan kokea olevansa osana jotain merkityksellistä jos talot periytyvät sukupolvelta toiselle. On vaikea hahmottaa omaa ja perheensä menneisyyttä silloin kun mitään muistoja kantavaa materiaa ei ole. Kirjan päähenkilö kuvittelee pitäneensä päiväkirjaa, vaikkei olekaan. On niin paljon helpompaa todistaa eläneensä, jos siitä on jäljellä jotain kirjallisia dokumentteja. Päähenkilö saa kuitenkin lapsuutensa takaisin kun alkaa kirjoittaa siitä. Traumaattisten muistojen lisäksi löytyy myös niitä positiivisia ja kauniitakin.

 Voin vain aavistaa kuinka kipeää on kun koko elämä on jäänyt taakse, siitä huolimatta että esimerkiksi valokuvia on säilössä sähköisillä laitteillasi. Valokuva ei ole sama kuin taloosi jäänyt astiasto, taulut, huonekalut, matot... Marie Kondo on KonMari-kirjassaan sitä mieltä, että todella kallisarvoiset muistot eivät katoa, vaikka luopuisit niihin liittyvästä esineestä (Siivouksen elämänmullistava taika s. 125). Ongelmana tässä Kondon teesissä on se, että esineisiin voi olla kiinnittyneinä sellaisia elämäsi asioita, joita et kenties sillä hetkellä "muista" kun heität tavaran pois, mutta jotka saattavat olennaisella tavalla auttaa sinua muistamaan jotain jollain toisella hetkellä -- juuri silloin kun työstät erityistä elämäntilannetta, sellaista johon et ikinä aikaisemmin olettanut päätyväsi. Itse en läheskään aina "muista" lapsuudenkodissani ollutta esinettä tai siihen liittyvää tapahtumaa. Jos näen valokuvan esineestä, tai pitelen kädessä kyseistä esinettä, laukaisee se mielessäni monia tapahtumia juuri tuosta talosta ja siinä asuneista ihmisistä. Esimerkkinä tästä voin antaa kaksi pientä "koristeapinaa", joita en enää muistanut olevan olemassa, mutta jotka viime tammikuussa kaivoin esille eräästä kassista "arkistohuoneestamme". Muistin vasta apinat nähtyäni ja niitä kädessä pidellessäni varhaislapsuuteni ympäristön esteettisen niukkuuden. Apinat olivat tyttöjen makuuhuoneen hyllyllä koristeina, ja nämä sekä muut huoneessa olleet esineet sekä vaaleankeltaisiksi maalatut seinät ja haalistuneet ruutusamettipäiväpeitot jne., aiheuttivat minussa jo varhaisteininä totaalisen henkisen täyskäännöksen kohti "kauniimpia" esineitä. Jos olisin tuolloin tai myöhemmin vain heittänyt nämä apinat ilotarkistuksen seurauksena roskiin, koska ne minun mielestäni ovat äärettömän rumat, en tänään täydelleen ymmärtäisi kuka olen, mistä olen tullut ja mistä esteettinen makuni kumpuaa. Toisinaan on tärkeää muistaa myös epämiellyttäviä asioita (joskaan niitä ei kannata alati kantaa taakkana sydämessään).  Esineiden merkitystä kaikenlaisessa muistamisessa on tutkittu paljonkin ja esineistä nimenomaan mnemoteknisinä apuvälineinä voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Jätän tämän tällä kertaa tähän ihan henkilökohtaiseen kokemukseen. Pelastunut ihmishenki on tärkeä, mutta ilman menneisyyden esineitä elämän jatkaminen voi olla vaikeaa. Ja todella kallisarvoisetkin muistot voivat kadota jos heität tavaraa menemään. 

Muissa järjestelyoppaissa ja selfhelp-kirjoissa esineiden ja muistin välinen yhteys tunnistetaan paremmin. Paikka kaikelle Ilana Aalto myöntää sen, että muisto on kiinni fyysisessä esineessä ja kirjassaan hän siteeraa ystäväänsä Pia Ingströmiä, jolle esineet ovat muistivarastoja, jotka luovat yhteyden omistajiensa menneisyyteen (s. 328). Aalto kritisoi edelleen Marie Kondon neuvoa valita itselleen diktaattorimaisesti menneisyys, jonka tahtoo itselleen säilyttää (s. 329). Ei tarvitse sitten ihmetellä, jos myöhemmässä vaiheessa on itsensä kanssa hukassa. Myös Mitä jälkeen jää -- taito tehdä kuolinsiivous -kirjan (Tammi 2018) kirjoittaneen Margareta Magnussonin suhtautuminen on hyvin antikonmarimainen. Hän kertoo säilyttäneensä muutamia tavaroita ainoastaan itseään varten. Sellaisia ovat esimerkiksi vanhat rakkauskirjeet, ohjelmalehtiset ja matkamuistot. Ne auttavat monia muistamaan asioita, jotka muuten saattaisivat unohtua (s. 173).

Perintönä sukupolvilta toisille kulkeutuvista esineistä saa oivan aasinsillan viime sunnuntain Helsingin Sanomissa olleeseen mielipidekirjoitukseen, jonka kirjoittaja Roy Sandberg on sitä mieltä, että koko tällä hetkellä vallitseva perintöjärjestelmä tulisi kokonaan lakkauttaa. Sandbergin mielestä perintönä kulkeutuva omaisuus on aidon tasa-arvon este yhteiskunnassamme. Yhtäläisistä mahdollisuuksista koulutukseen ja lukio-opintojen kalleudesta on ollut tänä vuonna hyvin paljon keskustelua. Nykysysteemi ei toimi, koska nuoret keskeyttävät lukion sen vuoksi, ettei oppikirjoihin ole varaa ja tähän on ehdottomasti saatava muutos eli Suomeen on luotava sellainen mekanismi, että vaatimattomistakin oloista ponnistavilla on mahdollisuus päästä ylioppilaiksi ja siitä eteenpäin. Ajattelen tässä omaa isääni, jonka lapsuudenkoti oli suoraan sanottuna todella köyhä, mutta jonka kouluttamaton äiti siitä huolimatta ymmärsi poikansa lahjakkuuden ja teki kaikkensa, jotta oppikoulun käynti onnistui. Monet ystävät auttoivat tavalla taikka toisella ja oppikoulussa isäni opiskeli vapaaoppilaana. Tasavertaiset koulutusmahdollisuudet ovat siis tärkeät, mutta tarvitaanko siihen perintöjärjestelmän poistaminen? Ajatus on järjetön.

Jos perintöjärjestelmä poistettaisiin, eivät varakkaat jättäisi perinnöksi mitään vaan lahjoittaisivat omaisuutensa ennen kuolemaa joko lapsilleen tai muihin kohteisiin. Kansalaisten tasapäistäminen tällä tavalla ei onnistuisi mitenkään. Sandberg ei myöskään ajattele sitä, kuinka tärkeitä perintönä suvuissa kulkevat talot ja loma-asunnot voivat olla ihmisen identiteetin kannalta. Puhumattakaan esineistä, etenkin sellaisista joilla ei ole juurikaan rahallista arvoa. Pitäisikö nekin sitten ihmisen kuoleman jälkeen realisoida? Sandberg ei ajattele sitä, että sukutaloja tai -mökkejä omistavat myös vähemmän varakkaat ihmiset. Ne kaikki kantavat perheiden muistoja, historiaa ja antavat niissä varttuneille ihmisille tunteen yhteenkuuluvuudesta. Pahimman ajatusvirheen Sandberg kuitenkin tekee tuijottaessaan ainoastaan ihmisen materiaalisiin kehyksiin ja rahan tuomiin mahdollisuuksiin. Raha voi tasapäistää ihmisiä jonkin verran, mutta tasa-arvoisia se ei meistä kuitenkaan tee. Ihmisen menestykselle elämässä paljon rahaa olennaisempaa on yksilön omat resurssit. Emme synny yhtä älykkäiksi ja meillä kaikilla on erilaiset taipumukset ja lahjakkuudet pärjätä, siitäkin huolimatta että lahjakkuuden on väitetty muodostavan vain vähäisen osan esimerkiksi urheilijan menestyksestä. Harjoitus tekee kuulemma sen mestarin tälläkin saralla. Lisäksi materiaalista perintöä tärkeämpi on se henkinen perintö, jonka lapsi saa vanhemmiltaan ja muulta suvultaan. Materiaalinen ja henkinen rikkaus eivät aina kulje käsi kädessä. Geenit ja henkinen perintö tulevat aina tekemään ihmisistä hyvin epätasa-arvoisia, tahdoimme tai emme.

Mitä luin tänään: Anja Snellman, Pääoma

Vaikka töitä ja tieteellistä lukemista olisi kuinka paljon, on assyriologin pakko lukea väliin kaunokirjallisuutta. Jos yrittää keskittyä vain tuhansien vuosien takaisiin nuolenpäätauluihin, temppeleihin ja hieroglyfimerkkeihin, ideat loppuvat ja luovuus katoaa. Viime viikolla luin Anja Snellmanin viimeisimmän romaanin Pääoma (Otava 2013). Vuosi sitten syksyllä tästä puhuttiin ja kirjoitettiin todella paljon ja nyt pari kuukautta sitten kirjaa oli saatavissa viidellä eurolla (!) jonkun keskustan kirjakaupan alennusmyynnistä. Kirjan elinkaari Suomessa näyttää lyhenevän ja lyhenevän...

Snellmannin muusta tuotannosta en tunne kuin vuosikymmeniä sitten teinityttönä lukemani Sonja O. kävi täällä (WSOY 1981), joka oli aikansa sensaatio ja kuului samaan kastiin kuin vuotta aikaisemmin ilmestynyt Harri Sirolan Abiturientti (WSOY 1980) -- ennen sotia ja sodan aikana syntyneet äitimme paheksuivat hieman sitä, että koulutytöt lukevat tällaista rajojarikkovaa nykykirjallisuutta. Ystäväni Laura luki Sonja O:n ensin ja sitten minä. Nyt minulla ei ole tarinasta juurikaan muistikuvia...

Kuten sanottu, Pääomasta on kirjoitettu paljon ja on vaikeaa löytää uusia ja raikkaita näkökulmia. Snellman kertoo romaanissa sisarensa tarinan ja samalla myös omaansa. Romaanin rakennetta kirjassa ei sinänsä ole, mutta leimaamalla sen romaaniksi Snellman ottaa itselleen taiteilijan vapauden  kuvata asiat niin kuin itse ne muistaa ja on kokenut -- absoluuttista totuuttahan on erilaisista muistelmateoksista turha hakea. 

Koskettava, riipaiseva, puhutteleva. Näillä sanoilla Pääomaa on kuvattu. Yhdyn näihin ja ymmärrän täydellisesti sen, että Snellman on ilmeisimmin tuntenut tarvetta purkaa muistonsa ja tuntonsa kirjaksi. Erityisen hyvin hän tuo esille sen, miten sota ja sodan aiheuttamat traumat suoraan vaikuttavat seuraavien sukupolvien elämään eikä niistä päästä hevillä irti. Pääomassa molemmilla vanhemmilla on omat tarinansa ihanasta Karjalasta ennen sotia sekä myös alati vaihtuvat kertomukset niistä avainhetkistä, jolloin heidän elämänsä pilaantui. Syyt sodanjälkeisiin ongelmiin ja elämän kurjuuteen löytyvät kesäkuusta 1944 kun Viipurista oli paettava. Eteenpäin on huono katsoa jos mieli on juuttunut siihen mitä menneisyydessä tapahtui.

Snellmann näyttää perusteellisesti etsineen syitä sille, miksi Marulla oli huulihalkio ja miksi hän ylipäätään oli sellainen kuin oli. Oliko kaikki vain perimän suurta sattumaa vain vaurioituiko sikiö äidin napsimien pillerien vuoksi? Syiden etsiminen ja geeniteknologiaan perehtyminen ovat Snellmannille terapiamuotoja parantua häntä ilmeisesti koko elämän vaivanneesta syyllisyydestä: Maru toimii pikkusiskon luokkaretken rahoittajana, käy tylsässä päivätyössä ja kustantaa Anjalle vaatteet, kielikurssit -- kaiken sen, mihin vanhemmilla ei ollut varaa. Kaupoissa erilainen sisar kuitenkin hävettää suunnattomasti ja mieli halajaa ylipäätään ulos, pois, maailmalle, elämään toisenlaista elämää. Myöhemmin Snellman kyllä huolehtii esimerkillisesti sisarestaan ja maksaa hänelle eräällä tavalla takaisin vaikka yhä vain ylen harva tietää hänellä sisarta olevan olemassakaan.

Pääoma sai mielessäni aikaan aiheyhtymiä ja vertauksia kahteen romaaniin, joista molemmista olen myös postannut lyhyesti: Virpi Hämeen-Anttilan Tapetinvärinen ja Karin Ehrnroothin Vinoon kasvanut tyttö. Kaikissa on tyttö kasvukipuineen, jollain tavalla erikoiset vanhemmat omine ongelmineen, päiväkirjat, joihin vuodatetaan tuskaa, kaipuu lentää maailmalle viettämään omaa, erilaista ja mielenkiintoista elämää. Kuten Ehrnroothin teoksessa, jäin myös tässä miettimään kirjoittajan suhdetta vanhempiinsa ja etenkin äitiinsä. Tekstistä sai sen vaikutelman, ettei Ludmilalta liiennyt Anjalle yhtään lämpöä tai mitään muutakaan positiivista. Jälleen tämä seikka saa minut surulliseksi, koska omalla äidilläni oli toki omat ongelmansa ja omituisuutensa, mutta ne eivät tule päällimmäisenä mieleen kun häntä muistan. Ja ymmärrän lisäksi sen, että myös äitini joutui lapsena jättämään kaksi kertaa kotinsa eikä hänen lapsuutensa ollut siis lainkaan helppo.

Pääoma sai ajattelemaan omaa elämäänsä. Omia henkilökohtaisia syyllisyydentunteita, 1960-lukua, 1970-lukua, 1980-lukua... Ja tätä päivää, miten tähän on tultu. Tämä on kirja kaikille niille, joilla on se harhainen kuvitelma, että muiden lähtökohdat ja elämä on parempaa, kiehtovampaa, onnellisempaa. Tämä kirja voi aiheuttaa myös hiljaista kiitollisuutta kaikesta siitä mitä on tullut nähtyä ja koettua elämänsä aikana, vaikka kaikki ei olisikaan ollut ruusuilla tanssimista. Maru ei ole ainoa, jolta jäi monta asiaa tekemättä. Carpe diem.

PS: Myös Ludmila kirjoitti listoja, piti siis mesopotamialaisesta traditiosta kiinni...:
Ludmila piti kaikesta listaa. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että hänen monenlaiset pakkoajatuksensa ja pakkomielteensä olivat yritys pitää huojuva talo pystyssä. Listoja ruoista, säätiloista, ruokakululuista, tv-ohjelmista, puiston kukista, naapurien pyykeistä, eläintarhan eläimistä (s. 220-221).

Mitä luin tänään: Hämeen-Anttila, Tapetinvärinen

Mazzarellan inspiraatiokirjan jälkeen poimin kirjapinosta Virpi Hämeen-Anttilan Taperinvärisen (Otava 2012) ja jostain syystä se tuli luettua hyvin pian, kaikista työpöydällä lojuvista kiireellisistä töistä huolimatta. Kirja lähti mukaani pari viikkoa sitten kirjakaupasta pokkarina ja olin ajatellut lukea sen esim. joulunaikaan sijoittuvilla automatkoilla tai hiihtomökissä parvella, oman sänkyni lukulampun valossa.

Olemme Hämeen-Anttilan kanssa opiskelleet ja opettaneet yliopistolla samalla laitoksella, ilman että tunnemme toisiamme sen likemmin. En edes usko, että hän kykenee yhdistämään nimeäni kasvoihini. Puolison Jaakko Hämeen-Anttilan tunnen sen sijaan paremmin. Tämä vain tiedoksi, niin ettei kukaan luule assyriologin postaavan läheisen ystävänsä tai kollegansa romaanista.

Mazzarellan esseet oman elämänsä kirjoittamisesta ja Tapetinvärinen sopivat hyvin yhteen: ensimmäisessä käsitellään mm. sitä, miten monet kirjailijat käyttävät omaa elämäänsä romaanin materiaalina (= autofiction) ja Hämeen-Anttila tekee tässä kirjassaan juuri niin. Se miten paljon romaanin minäkertojassa (jonka nimi ei tekstistä ilmene) on häntä itseään, käy ilmi useista viimeisten vuosien aikana ilmestyneistä lehtihaastatteluista. En seuraa naisten- ym. lehtiä muutoin kuin lukemalla niitä umpimähkään Bellinossa Tarjan käsittelyssä istuessani, mutta tunnistin romaanissa useat jutuissa mainitut asiat, esim. lapsuus "hienossa lähiössä" (= Tapiola), vanhemmat, suhteellinen "köyhyys", eksessiivinen lukeminen ja murrosiän syömishäiriöt.

Myös minä kasvoin Tapiolassa ja sen vuoksi olinkin kiinnostunut nimenomaan tästä kirjasta. Löysin tekstistä paljon vaikuttavaa, jopa häkellyttävän samantapaisia tuokiokuvia kuten auringonvalossa leijuvien pölyhiukkasten tuijottelun. Lähikaupat olivat markettien sijaan maitokauppa ja sekatavarakauppa, talojen pikku liiketiloissa toimi kampaajia ja ompelijoita. Jousenkaaren kansakoulun ruokasalissa istuin minäkin kesäkeittolautasen ääressä enkä tahtonut saada annosta alas. Voimistelutuntien jälkeen kukaan ei olisi tahtonut käydä suihkussa. Arjen pienet nautinnot kuten kirja ja suklaapatukka.

Henkilökohtaisen lisäksi teksti sisälsi myös joitain yleispäteviäkin oivalluksia: "köyhistä" perheistä peritään vähemmän omaisuutta ja juuri esineisiin sitoutuu muistoja. Myös taloihin ja koteihin kiinnittyy elämä -- kuinka paljon helpompaa onkaan kokea olevansa osana jotain merkityksellistä jos talot periytyvät sukupolvelta toiselle. On vaikea hahmottaa omaa ja perheensä menneisyyttä silloin kun mitään muistoja kantavaa materiaa ei ole. Kirjan päähenkilö kuvittelee pitäneensä päiväkirjaa, vaikkei olekaan. On niin paljon helpompaa todistaa eläneensä, jos siitä on jäljellä jotain kirjallisia dokumentteja. Päähenkilö saa kuitenkin lapsuutensa takaisin kun alkaa kirjoittaa siitä. Traumaattisten muistojen lisäksi löytyy myös niitä positiivisia ja kauniitakin.

Suosittelen Tapetinväristä etenkin kaikille niille, jotka ovat kokeneet kovia lapsuudessaan. Romaani ei yllä Hannu Väisäsen tasolle autofiktiossa ja kokonaisuudessaan kirjan juoni on jollain tavalla naiivi eikä lainkaan vastaa omaa makuani. Yhtä kaikki se voi antaa sykäyksiä omaan muistamiseen ja kenties myös kirjoittamiseen. Itsekin olen suunnitellut jotain, etenkin Väisäsen innoittamana, mutta ensin on saatava muita kirjallisia töitä valmiiksi.