Assyriologi tienasi aikoinaan kausimyyjänä opiskelurahoja kulttuuri-instituutiossa nimeltä Akateeminen Kirjakauppa. Tämän instituution entinen työntekijä ja johtaja Stig-Björn (Nalle) Nyberg julkaisi elokuussa muistelmat Kirjatalossa Muistoja kirja-alalta ja vähän muualtakin (Otava 2017, myös ruotsiksi Bokhuset. Människor, möten, minnen Schildts & Söderströms). Oli itsestäänselvää, että tämän kirjan tahdon lukea ja Otava lähetti siitä ystävällisesti arvostelukappaleen. Kirjan kirjoittaja, josta tässä postauksessa käytän tuttavallista kutsumanimeä Nalle on minulle siis tuttu entisen kollegan ominaisuudessa (emme koskaan olleet suorassa esimies-alainen -suhteessa, ainakaan tietääkseni). Myöhempinä vuosina olemme tavanneet jonkun kerran erilaisissa yhteyksissä ilman että Nalle välttämättä heti kasvoni nähdessään tietäisi nimeni tai sen mistä kontekstista olemme tuttuja.
Siis oikeasti: oi niitä aikoja... Nallen kirja on tärkeä, erittäin tärkeä osa suomalaista kulttuurihistoriaa. Hän itse haki ja pääsi Akateemiseen kirjakauppaan töihin 1970 ja teki kirjatalossa leijonanosan työhistoriaansa (ollen pariin otteeseen työllistyneenä muualla -- opettajana ja kirjankustantajana). Hän oli erittäin tärkeä osa instituutiota ja hänen panoksensa täten merkittävä kulttuuri- ja tieteenhistoriamme usealla vuosikymmenellä. Jos voisin toivoa jonkun toisen "AKAlaisen" muistelmia, se olisi ehdottomasti kirjakaupan 1980-1990 johtajan Jorma Kaimion. Nalle tulee hyvänä kakkosena ja saamme olla hänelle oikeasti kiitollisia tästä teoksesta. Eino. E. (Nenno) Suolahden persoona on viime aikoina alkanut kovasti kiinnostamaan, mutta hänestä en tiedä vielä tarpeeksi.
Nalle sitoo oman elämäntarinansa taitavasti kirjakaupan historiaan. Henkilökohtaiset kokemukset limittyvät liikkeen viralliseen tarinaan -- hän tekee myös lyhyen mutta tuikitarpeellisen katsauksen Akateemisen Kirjakaupan syntyyn 1800-luvun lopussa. Mikä ajatus ja/tai aate oli perustajien takana?
Akateeminen Kirjakauppa perustettiin toimimaan suomalaiskansallisena ja yliopistoväen kirjakauppana (s. 16). Suomalaiskansallinen merkitsi silloin ja on merkinnyt varmasti tähän päivään asti kuitenkin vahvaa kaksikielisyyttä: jos äidinkieli oli suomi, oli osattava riittävästi ruotsia ja suurin osa myyjien esimiehistä olivat suomenruotsalaisia. Kun syksyllä 1985 minusta tuli noin vuoden ajaksi kausimyyjän sijaan vakituinen osa-aikainen myyjä, pääsin Stockmannin kielikokeeseen (joka merkitsi huomattavaa korotusta tuntipalkkaan, esim. silkasta valmiudesta puhua asiakkaiden kanssa saksaa tai vielä harvinaisempaa ranskaa), ruotsin kielen kokeessa ei tarvinnut käydä. Viiden prosentin palkankorotukseen riitti osastopäällikön lausunto siitä osasitko palvella asiakkaita ruotsiksi vai et. Monen muun asian ohella olen suuresti kiitollinen vuosistani tässä kaksikielisessä työyhteisössä. Ilman suomalaiskansallista kaksikielistä aatetta olisin henkisesti hyvin paljon köyhempi ihminen.
Kuvatessaan Akateemisen Kirjakaupan työyhteisöä Nalle kertoo osuvasti siitä, kuinka paljon siellä oli korkeakouluopiskelijoita töissä. Hän myös mainitsee joitakin nimiä, jotka sittemmin ovat niittäneet mainetta kuka milläkin saralla. Akateeminen tosiaan oli yliopistoväen kirjakauppa monessa mielessä. Professorit, dosentit ja muu opetusväki kävi siellä ostoksilla ja useilla oli vielä 1980-luvulla kymmeniä ulkomaisia kirjatilauksia vetämässä, oma isäni Jussi Aro (1928-1983) ei tämän suhteen ollut mikään poikkeus. Edelleen suurin osa kirjakaupassa etenkin kesätöissä ja osa-aikamyyjinä toimineet opiskelijat olivat professorien tai muun tiede- ja kulttuuriväen lapsia. Tämän suhteen en itse ollut poikkeus. Kun isäni keväällä 1983 äkillisesti kuoli, oli hänen oppilaidensa kanssa puhetta siitä, että olin jo aikaisemmin samana vuonna hakenut seuraavaksi kesäksi töihin kirjakauppaan. Koska olin tuolloin vielä alaikäinen, olivat mahdollisuuteni saada töitä kutakuinkin pienet. Voin tässä reilusti tunnustaa päässeeni alun perin sisään suhteilla, mutta toisaalla uskon, ettei minua olisi huolittu vuosittain takaisin töihin jos en oikeasti olisi kunnostautunut kelpo työntekijänä. Se mikä Nallen muisteloista ei kenties käy aivan selkeästi ilmi on se, mikä merkitys Akateemisella oli opiskelijoille mielekkäänä työpaikkana. Siellä tienattiin opiskelurahoja ja ilman tätä työpaikkaa monen valmistuminen olisi ollut hitaampaa tai kyseenalaista. Toki osa opiskelijoista ei valmistunut vaan jäi kirjataloon töihin. Siitä huolimatta vaikutus varsinkin Helsingin yliopiston opiskelijoiden elämässä oli suuri. Minulle myyntityö toimi myös opintoihin motivoivasti: jokasyksyisen työrupeaman jälkeen puhkuin intoa jatkaa tutkintoon saakka, koska siitä huolimatta että työ ja työyhteisö olivat mukavia, tiesin että tahdoin edetä jonnekkin "korkeammalle".
Akateemisessa aikoinaan työskennelleestä oli edelleen mielenkiintoista lukea miten Nalle luonnehtii monia persoonia, jotka minäkin opin tuntemaan ja joiden kanssa tein myös työtä. Osaa hän kehuu jopa vuolaasti. Jos kirjakauppa oli (kuten takakannessa luonnehditaan) suksee, Euroopan suurimpia ja parhaiten hoidettuja, kirjallisuutta oli yli 20 kielellä, 140 000 nimikettä ja miljoona kirjaa ja se nimenomaan 1980-luvulla kasvatti liikevaihtoaan ja oli myös voitollinen bisnes, näyttää se olleen hänen mielestään pitkälti Kaimion ansiota. Kaimion ja Nallen yhteistyö näyttääkin sujuneen kohtalaisen hyvin. Kaikkia muita ja monia yhä elävien kirjoissa olevia Nalle ei sen sijaan kohtele ihan niin silkkihansikkain ja on mahdollista, että joitain muita hän rankaisee damnatio memoriaen muodossa eli jättää heidät kokonaan mainitsematta. Nalle kyllä pyytää anteeksi sitä, jos joku etsii tekstistä turhaan omaa nimeään ja kirja on omistettu kaikille kirjakaupan entisille ja nykyisille työntekijöille ja asiakkaille, mutta siitä huolimatta kirjoittaja on tehnyt selkeän valinnan sen suhteen kuinka paljon käyttää rivejä työyhteisössä vaikuttaneiden ihmisten ja tapahtumien kuvaamiseen ja toisaalla taas esimerkiksi kirjatalossa vierailleiden kuuluisuuksien ja ylipäätään merkkihenkilöiden namedropping-maiseen esillenostamiseen. Toisinaan teksti ei tämän vuoksi ole omasta mielestäni kovinkaan vetävää luettavaa vaikka ymmärrän, että toisille lukijoille se on juurikin kirjan parasta antia. Ja ovathan kaikki Kohtaamispaikalla nähdyt maailmankuuluisuudet ehdottomasti yksi tärkeä aines siinä reseptissä mikä on tehnyt Akateemisesta niin erityisen. Mutta kun esimerkiksi kirjailija Bo Carpelan on lapsuuteni Leppäkertuntien naapuri ja olen elämäni ajan tiennyt kuinka kiltti ja sympaattinen hän oli, en oikein jaksanut innostua Nallen omista kokemuksista.
Voisin käydä Nallen muistelmat sivu sivulta lävitse ja kommentoida monenmoisia asioita. Voisin ennen kaikkea verrata hänen kertomiaan tarinoita omiin muistoihini ja tarinoihini kirjatalosta. Luettuani kirjan tuntuu siltä, että voisin kirjoittaa omat muistelmani, olenhan kokenut esimerkiksi sen mistä Nallekin kirjoittaa, nimittäin romanssin kollegan kanssa (joka johti jopa kihlaukseen). Voisin kirjoittaa hieman toisen version Jouni Haanpäästä (jolle lähtöni saksalaiseen yliopistoon opiskelemaan arkeologiaa oli syy tehdä seksistisiä kommentteja. Onneksi opinnot Saksassa ilmeisesti oikeuttivat "ylennykseen" paperiosastolta kielitieteeseen ja koulukirjoihin...). Voisin kertoa työajalla suoritetusta suullisesta kurssitentistä johtajan työhuoneessa ja monta muuta anekdoottia. Olisi hienoa jos Nallen kirja antaisi kimmokkeen muillekin Akateemisessa työskennelleille kirjoittamaan samasta aiheesta. Kirjakauppa oli ainutlaatuinen ja se oli kulttuuri-instituutio ja siksi se ansaitsee kaiken siihen liittyvän muistitiedon dokumentoinnin, etenkin mitä tulee Kaimion 1980-luvun kulta-aikaan.
Tilaa ei kuitenkaan ole kuin kahteen lyhyeen kommenttiin. Ensimmäinen koskee sitä miten kirjoja tulee markkinoida myymälässä. Nalle muistaa libristiopinnoistaan ainakin yhden "opin", joka hänen mielestään on väärä: Asiakasta ei saa häiritä. Hänen täytyy rauhassa saada tutustua kirjoihin, sillä muuten hän voi närkästyä ja mennä toiseen kirjakauppaan (s. 43). Omasta mielestäni Nallen käsitys on täysin väärä ja koska suurin osa myyjistä Akateemisessa jätti (ja jättää edelleen) asiakkaan rauhassa haahuilemaan hyllyjen väliin ja palvelee asiakasta ainoastaan silloin kun hän tulee kysymään apua tai maksamaan ostoksensa, on kirjatalossa yhä miellyttävää asioida, tehdä löytöjä ja myös hankintoja. Kuulun niihin introvertteihin kirjoja rakastaviin ihmisiin, jotka ovat myös niin ujoja, että pelästyvät jos myyjät alkavat tuputtamaan milloin mitäkin. Haluan nimenomaan, että minut jätetään rauhaan. Jos myyjä lähestyy uhkaavasti, pakenen pois enkä osta mitään. Ja tiedän etten ole näine käytöstapoineni yksin. Tästä samaisesta syystä en mene nykyään Suomalaiseen Kirjakauppaan kuin pakosta, siellä myyjät käyttäytyvät äärimmäisen häiritsevästi ja kaikkein kauhistuttavinta on se kaikki krääsä mitä he epätoivoisesti yrittävät kassalla tyrkyttää.
Toinen kommentti liittyy Nallen teoriaan siitä mitkä syyt johtivat Akateemisen Kirjakaupan rappioon.
Osasyynä oli aivan varmasti se, että Stockmann halusi integroida ennen niin itsenäisesti ja omilla säännöillään toimineen kirjakaupan niinkuin hän asiaa esittää. Kun oston ja myynnin saumaton yhteistyö torpedoitiin eikä ymmärretty rekrytoida riittävästi jouluapulaisia, vedettiin menestystarinalta matto rumasti alta. Paha, miltei ratkaiseva virhe tehtiin kuitenkin jo hieman aikaisemmin, silloin kun Jorma Kaimion työn jatkajaksi ei palkattu uutta nuorta lupausta tiede- ja/tai kulttuurimaailmasta. Iso osa kirjatalon imagoa muodostui siitä, että johtajana oli kulttuuripersoona. Doris Stockmannilla oli johtajana monia erinomaisia avuja (muistan ihailleeni mm. hänen taitojaan paketoida kirja lahjakääreeseen nopeasti ja kauniisti!!), mutta hän ei ollut filosofian tohtori eikä säteillyt akateemisen kultivoitunutta auraa ympärilleen. Kysyä tosin voi, olisiko jokin uusi kulttuuripersoona kyennyt laittamaan riittävän tiukasti kampoihin Stockmannin isokenkäisille. Ja kun Nalle itse astui remmiin, oli peli jo ilmeisesti menetetty. Ja ilman johtajaa homma ei toiminut enää lainkaan. Loppu on sitä katkeraa historiaa, jonka me kaikki tiedämme.
Suosittelen Nallen tarinaa kirjatalosta kaikille kirjan ystäville. Kirjojen myyminen ei ole helppoa ja 2000-luvulla kirja-ala kokonaisuudessaan kamppailee aivan toisten haasteiden kanssa kuin aikaisemmin. Vaikenen verkkomyynnistä ja e-kirjoista, niistä on myös paljon kiinnostavaa Nallen muistelmissa.
Käyn, kuten myös Nalle, yhä vähintään viikottain Akateemisessa Kirjakaupassa, siitäkin huolimatta, että usein tekee kipeää nähdä varjoksi supistunut kirjavalikoima. Yhä ostan kirjoja sieltä, etenkin ulkomaisia pokkareita (enkä tilaa niitä jostain nettikaupasta...). Cafe Aalto on entisellään ja se lämmittää sydäntä, siellä istun lähes aina taloon astuessani.
Olen kiitollinen Akateemiselle Kirjakaupalle, kulttuuri-instituutiolle, kaikille ihanille kollegoille & esimiehille. Oli hienoa olla mukana, edes vajaan kymmenen vuoden aikana, edes osa-aikaisena, edes kausimyyjänä.
Voisin käydä Nallen muistelmat sivu sivulta lävitse ja kommentoida monenmoisia asioita. Voisin ennen kaikkea verrata hänen kertomiaan tarinoita omiin muistoihini ja tarinoihini kirjatalosta. Luettuani kirjan tuntuu siltä, että voisin kirjoittaa omat muistelmani, olenhan kokenut esimerkiksi sen mistä Nallekin kirjoittaa, nimittäin romanssin kollegan kanssa (joka johti jopa kihlaukseen). Voisin kirjoittaa hieman toisen version Jouni Haanpäästä (jolle lähtöni saksalaiseen yliopistoon opiskelemaan arkeologiaa oli syy tehdä seksistisiä kommentteja. Onneksi opinnot Saksassa ilmeisesti oikeuttivat "ylennykseen" paperiosastolta kielitieteeseen ja koulukirjoihin...). Voisin kertoa työajalla suoritetusta suullisesta kurssitentistä johtajan työhuoneessa ja monta muuta anekdoottia. Olisi hienoa jos Nallen kirja antaisi kimmokkeen muillekin Akateemisessa työskennelleille kirjoittamaan samasta aiheesta. Kirjakauppa oli ainutlaatuinen ja se oli kulttuuri-instituutio ja siksi se ansaitsee kaiken siihen liittyvän muistitiedon dokumentoinnin, etenkin mitä tulee Kaimion 1980-luvun kulta-aikaan.
Tilaa ei kuitenkaan ole kuin kahteen lyhyeen kommenttiin. Ensimmäinen koskee sitä miten kirjoja tulee markkinoida myymälässä. Nalle muistaa libristiopinnoistaan ainakin yhden "opin", joka hänen mielestään on väärä: Asiakasta ei saa häiritä. Hänen täytyy rauhassa saada tutustua kirjoihin, sillä muuten hän voi närkästyä ja mennä toiseen kirjakauppaan (s. 43). Omasta mielestäni Nallen käsitys on täysin väärä ja koska suurin osa myyjistä Akateemisessa jätti (ja jättää edelleen) asiakkaan rauhassa haahuilemaan hyllyjen väliin ja palvelee asiakasta ainoastaan silloin kun hän tulee kysymään apua tai maksamaan ostoksensa, on kirjatalossa yhä miellyttävää asioida, tehdä löytöjä ja myös hankintoja. Kuulun niihin introvertteihin kirjoja rakastaviin ihmisiin, jotka ovat myös niin ujoja, että pelästyvät jos myyjät alkavat tuputtamaan milloin mitäkin. Haluan nimenomaan, että minut jätetään rauhaan. Jos myyjä lähestyy uhkaavasti, pakenen pois enkä osta mitään. Ja tiedän etten ole näine käytöstapoineni yksin. Tästä samaisesta syystä en mene nykyään Suomalaiseen Kirjakauppaan kuin pakosta, siellä myyjät käyttäytyvät äärimmäisen häiritsevästi ja kaikkein kauhistuttavinta on se kaikki krääsä mitä he epätoivoisesti yrittävät kassalla tyrkyttää.
Toinen kommentti liittyy Nallen teoriaan siitä mitkä syyt johtivat Akateemisen Kirjakaupan rappioon.
Osasyynä oli aivan varmasti se, että Stockmann halusi integroida ennen niin itsenäisesti ja omilla säännöillään toimineen kirjakaupan niinkuin hän asiaa esittää. Kun oston ja myynnin saumaton yhteistyö torpedoitiin eikä ymmärretty rekrytoida riittävästi jouluapulaisia, vedettiin menestystarinalta matto rumasti alta. Paha, miltei ratkaiseva virhe tehtiin kuitenkin jo hieman aikaisemmin, silloin kun Jorma Kaimion työn jatkajaksi ei palkattu uutta nuorta lupausta tiede- ja/tai kulttuurimaailmasta. Iso osa kirjatalon imagoa muodostui siitä, että johtajana oli kulttuuripersoona. Doris Stockmannilla oli johtajana monia erinomaisia avuja (muistan ihailleeni mm. hänen taitojaan paketoida kirja lahjakääreeseen nopeasti ja kauniisti!!), mutta hän ei ollut filosofian tohtori eikä säteillyt akateemisen kultivoitunutta auraa ympärilleen. Kysyä tosin voi, olisiko jokin uusi kulttuuripersoona kyennyt laittamaan riittävän tiukasti kampoihin Stockmannin isokenkäisille. Ja kun Nalle itse astui remmiin, oli peli jo ilmeisesti menetetty. Ja ilman johtajaa homma ei toiminut enää lainkaan. Loppu on sitä katkeraa historiaa, jonka me kaikki tiedämme.
Suosittelen Nallen tarinaa kirjatalosta kaikille kirjan ystäville. Kirjojen myyminen ei ole helppoa ja 2000-luvulla kirja-ala kokonaisuudessaan kamppailee aivan toisten haasteiden kanssa kuin aikaisemmin. Vaikenen verkkomyynnistä ja e-kirjoista, niistä on myös paljon kiinnostavaa Nallen muistelmissa.
Käyn, kuten myös Nalle, yhä vähintään viikottain Akateemisessa Kirjakaupassa, siitäkin huolimatta, että usein tekee kipeää nähdä varjoksi supistunut kirjavalikoima. Yhä ostan kirjoja sieltä, etenkin ulkomaisia pokkareita (enkä tilaa niitä jostain nettikaupasta...). Cafe Aalto on entisellään ja se lämmittää sydäntä, siellä istun lähes aina taloon astuessani.
Olen kiitollinen Akateemiselle Kirjakaupalle, kulttuuri-instituutiolle, kaikille ihanille kollegoille & esimiehille. Oli hienoa olla mukana, edes vajaan kymmenen vuoden aikana, edes osa-aikaisena, edes kausimyyjänä.