sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Mitä luin tänään: Jarkko Tontti, Perintö


Assyriologi lensi eilen Berliiniin. Päivää ennen lähtöä puoliso toi kustantajan kirjakaupasta kirjan, jota olin jo pitkään havitellut, mutta syksyn kiireet ovat olleet niin voimakkaita, etten ole ehtinyt edes kauheasti muistuttelemaan puolisoa lupauksestaan tuoda juuri tämä:  Jarkko Tontin (1971- ) uusimman romaanin Perintö (Otava 2018). Tähän alkuun on mainittava se, että Tontti on minulle tuttu hänen puolisonsa kautta, olemme eräällä tavalla pyörineet samoissa piireissä noin nejännesvuosisadan ajan.

Tartuin kirjaan siksi, että minua kiinnosti aihe (muuta Tontin kirjallista tuotantoa olen vain silmäillyt). Luin jostain kuvauksesta, että romaanissa käsitellään äidin jäljiltä jäävää perintöä, sisarusten suhdetta ja kuolinsiivouksen yhteydessä paljastuvaa salaisuutta. Mitä ihmisille tapahtuu kun vanhemmat kuolevat pois? Kuolinsiivous kiinnostaa, koska se on jotain niin omakohtaista että tämän lähemmäs ei iholleni oikein voi päästä. En kuitenkaan asettanut kirjalle mitään suurempia ennakkopaineita tai odotuksia. Olin kuitenkin utelias miten Tontti aihetta käsittelee.

Avasin kirjan päästyäni lentokoneeseen ikkunapaikalleni. Käytettävissä oli noin 2,5 tuntia lukuaikaa. Perintö ei ole kovin paksu, pienehkö ja ohuehko nide, joka sai minut hieman arvuuttelemaan miten saisin siihen lainkaan otetta (olen joskus aikaisemmin tainnut kirjoittaa siitä miten minua vaivaa novellilukutaidottomuus ja siksi katson hieman epäilevästi myös lyhyehköjä romaaneja, kun taas tuhannen sivun eepokset ovat mielestäni aivan ihania...). Minä, joka en ole kovin hyvä lentokoneessa keskittyjä, yllätyin positiivisesti koska solahdin tarinaan hyvin sisään ja kun kone laskeutui Tegeliin runsaan parin tunnin lennon jälkeen, olin lukenut kirjasta jo miltei sata sivua. Illalla jatkoin vielä ennen nukahtamista.

Yllätyin positiivisesti myös tarinan sisällöstä. Tontti on saanut vangittua aikalaisromaaniin monta omalle aikakaudellemme tyypillistä ilmiötä, asioita joita me kaikki koemme ja jotka saattavat myös "tässä iässä" olevilla nielaista useita vuosia elämästämme. Me kipuilemme ja kärsimme häpeää siitä mistä olemme tulleet ja millainen lapsuutemme oli. Kun vanhemmat kuolevat, kuolinpesä täytyy hoitaa ja perintö jakaa, vaikka periaatteessa mitään materiaalista perintöä ei jäisikään jälkeen. Vain harvoin perilliset selviävät prosessista ilman ristiriitoja tai suoranaista riitaa. Jos tavaroiden jakamisesta tulee riitaa, ei se johdu itse tavaroista tai niiden rahallisesta arvosta vaan silloin käydään kamppailua muistoista ja tunteista -- olivatko vanhemmat rakastaneet "tasapuolisesti", oliko jotkakuta lapsista tai muista sukulaisista tai jopa ystävistä suosittu. Yhden perheen vuosikymmeniä jatkuneeseen elämään sisältyy lukemattomia pieniä tilanteita, joissa on saattanut tapahtua epäoikeudenmukaisuutta. Näitä tilanteita ei aina käsitellä silloin kun kaikki asianosaiset olisivat paikalla, vaan vasta sitten kun he ovat poistuneet keskuudestamme eivätkä enää pysty tuomaan omaa kantaansa esille.

En aio tässä paljastaa romaanin varsinaista juonta. Lähtöelementtinä on kuitenkin tuo vainajan koti, jonne lapsi astuu ensimmäisen kerran äidin tai isän kuoltua. Siellä olevat esineet herättävät muistoja sekä varhaislapsuudesta että myöhemmiltä vuosilta kun vanhemman luona on enää käyty vieraisilla, mutta tunnet tuon kodin edelleen todella hyvin, sillä siellä on ainakin osa samoista huonekaluista, kirjoista ja muista esineistä.

Valkoisen sohvan selkänojalla roikkui villatakki. Neljä luunväristä nappia, jotka oli aina tiukkaan kiinni laitettu. Vaalea violetti villatakki, jota olin tuijottanut äidin päällä vuosikymmenent (s. 7)

Sitten asunnosta löytyy myös jotain odottamatonta, jotain josta kirjan päähenkilö Henrik ei lainkaan tiedä. Hänen äitinsä on vuosikymmenet pitänyt päiväkirjaa triviaalisiin sinikantisiin vihkoihin. Päiväkirjoissa kerrotaan salaperäisestä henkilöstä "M" sekä siitä miten tämä lääkäriäiti on vuosikymmeniä käyttänyt väärin morfiinia että muita aineita. Henrikin isä on ollut alkoholisti ja kuollut pojan ollessa vasta 17. Henrikille avautuu äitinsä päiväkirjamerkintöjen kautta täysin uusi aspekti sekä omaan äitiinsä että myös omaan lapsuuteensa. Kun lapsi viimeistään teini-ikään päästyään alkaa pitää salaisuuksia vanhemmiltaan ja vaalii yksityisyyttään monin eri tavoin, saattaa hänellä samanaikaisesti kuitenkin olla jokin sisäänrakennettu ajatus siitä, että vanhemmat eivät saisi pitää mitään salaisuuksia lapsiltaan. Myös Henrikin sisar Anna-Leena yllättyy -- hän on ajatellut olleensa täysin selvillä äitinsä elämästä ja kokenut olleensa hänelle erityisen läheinen. Anna-Leena järkyttyy kun esille tulee seikkoja, jotka äiti on salannut myös häneltä. Sitten kun yllättäviä asioita paljastuu, voi maailma joko romahtaa tai sitten jotkut vuosikymmeniä syvällä mielessä vaivanneet asiat saavatkin selityksensä ja johtavat kenties myös ymmärrykseen. Olit vihainen ja katkera, koska sinulle ei annettu välineitä ymmärtää. On moninaisia syitä miksi vanhemmat salaavat asioita lapsiltaan, myös aikuisilta lapsiltaan. Meidän nyt keski-ikäisten vanhemmat syntyivät ennen sotia, niiden aikana tai heti niiden jälkeen. Noiden sukupolvien kasvatus, elinolosuhteet, hyvin moni muu asia poikkesi siitä mihin me vartuimme.  Niin monesta asiasta otettiin aikoinaan stressiä ja niitä hävettiin, kuten isättömyyttä tai omaa avioliiton ulkopuolella syntynyttä lasta, vammaisuutta. Alkoholismiakin hävettiin, mutta koska alkoholin väärinkäyttö oli erittäin yleistä myös "paremmissakin piireissä", sitä siedettiin ja suvaittiin ja jälkiä peiteltiin enemmän kuin tänään.

Romaani rakentuu vuoroin Henrikin ja vuoroin hänen siskonsa Anna-Leenan kertomukselle, luku luvulta ja väliin on ujutettu äidin päiväkirjamerkintöjä epäkronologisessa järjestyksessä.

Ihmisillä on kummallisen erilaisia muistikuvia samoista tapahtumista. Olin huomannut sen ennenkin äidin kanssa puhuessani. Kuin olisimme eläneet eri todellisuuksissa, vaikka asuin hänen kotonaan kaksikymmentävuotiaaksi. (s. 48-49).

Tämä on niin totta. Äitini tapasi kertoa yhteisiltä lomamatkoiltamme anekdootteja, joita minä pidin silkkana fiktiona tai hyvin muunneltuna totuutena. Nuorena aikuisena korjasin häntä besserwissermäisesti kesken tarinoinnin. Myöhemmin oivalsin sen, että ne olivat hänen muistojaan, minulla oli omani ja äidilläni oli oikeus kertoa muistojaan sellaisina kuin ne olivat. Kesällä matkalla puolison kanssa muistelimme yli neljännesvuosisadan aikaisia tapahtumia yhteiseltä taipaleeltamme. Usein tuli tunne, että olemme eläneet eri avioliitoissa... Tämä on olennainen asia muistaa ja tunnistaa kun sukulaisten välillä on ristiriitoja. Asia, joka on vaivannut ja hiertänyt sinua vuosia on täysin pyyhkiytynyt pois toisten silminnäkijöiden kovalevyltä ja toisin päin. Tai sitten muistamme tilanteet hyvin eri tavoilla. Absoluuttista totuutta ei näissä ole, vain hajanaisia muistijälkiä siellä täällä.

Tontti kuvaa edelleen taitavasti monia kuolinsiivoukseen liittyviä seikkoja. Jos ei luota sisaruksiinsa, miten varmistetaan se, ettei kuolinpesästä vedetä jotain välistä ennen kuin perunkirjoitusta ja jakoa on suoritettu?

Anna-Leena oli taatusti jo käynyt täällä. Minä tunsin sisareni. Jos hän halusi jotain äidin tavaroista itselleen, hän ei kertoisi sitä minulle. Hän olisi jo vienyt sen (s. 9).

Käydessäni asunnossa uudestaan etsin äidin ja minun kirjeenvaihdon ja laitoin kuoret käsilaukkuuni. Ne eivät kuuluneet Henrikille. Otin myös kultaisen kaulaketjun, jonka äiti oli saanut isältä neljäkymmentävuotislahjaksi vuonna 1982. Henrik ei ymmärtäisi sellaisen merkitystä. Muistin, kuinka olin lapsena ihaillut kullan kimallusta. Olin kosketellut ketjua äidin korulippaassa ja haaveillut saavani pitää sitä joskus kaulassani (s. 15).

Anna-Leenan käsityksen mukaan heidän äitinsä oli käskenyt tytärtään hävittämään päiväkirjat, jotka Henrik ensin konfiskoi itselleen ja joiden omistamisesta syntyy erimielisyys sisarusten kesken. Päiväkirjat ja kirjeet ovat niitä hyvin intiimejä ihmiselämän dokumentteja, jotka toisinaan halutaan säilyttää kuolemaan saakka, mutta joiden sisällön ei kuitenkaan toivota paljastuvan jälkipolville. Toiset säilövät tällaiset dokumentit laatikkoon, jonka päälle on liimattu ohjeet, esimerkiksi "hävitettävä kuoltuani". Tässä tarinassa päiväkirjojen salaisuudet ensin ravisuttavat, mutta lopulta saadaan onnellinen loppu, jota ei ilman noita päiväkirjoja olisi voinut saavuttaa. Jos taas harmitellaan sitä, että äiti tai isä on omaehtoisesti ennen kuolemaansa mennyt tuhoamaan dokumentteja, on muistettava se, että tämä on jokaisen henkilökohtainen ratkaisu. Isäni kuoli niin äkillisesti ja odottamatta ettei varmasti ollut pohtinut omien päiväkirjojensa kohtaloa lainkaan. On mahdollista, että äitini hävitti jotain vanhempieni välisestä kirjeenvaihdosta noin puoli vuotta ennen kuolemaansa. Koska emme tienneet mitä oikeasti oli olemassa, emme kykene edes arvioimaan mitä mahdollisesti katosi ulottuviltamme.

Pidin Tontin Perinnöstä kovasti. Tekstissä oli joitain pieniä kömmähdyksiä, jotka lievästi häiritsivät lukunautintoa. Kerrostalon viidenteen kerrokseen ei tarvitse kantaa muuttolaatikoita, koska noin korkeissa tapiolalaistaloissa on järestään hissit. ABC-ravintoloissa ei tarjoilla viiniä. Tapiolalaistyttö ei kokenut autenttisena Tontin tapaa kuvata Tapiolan kirkkoa Henrikin silmin. Jos on oikeasti istunut lapsena kymmeniä eri kirkollisia toimituksia tuossa Aarno Ruusuvuoren (1925-1992) kenkälaatikoksikin haukutussa betonirakennuksessa, olisi jotenkin itsestäänselvää, että sen brutaalius tai karu kauneus (kaikki katsojan silmissä) edes jollain tavalla mainittaisiin, koska tuo tila tekee etenkin lapsiin lähtemättömän vaikutuksen; myös mustat puupenkit, joiden sileyden tunne jää takamukseesi loppuiäksesi.  Romaanissa [h]eidän lapsensa tuijottivat alttaritaulua  (s.61) vaikka jos tarkkoja ollaan, mitään alttaritaulua ei ole, on vain iso metallinen risti ja sen takana harmaa betoniharkkoseinä, jonka rivejä tapasin itse laskea ajankuluksi. Tapiolan kirkossa ei oman käsitykseni mukaan järjestetty jouluaamun kello kuusi hartauksia kuin vasta 1980-luvun alkupuolelta. Aamuyöstä ei Tapiolassa siis lapsia revitty sängystä jouluisin ylös, onneksi :).

Perintö on tärkeä aikalaisromaani aiheensa vuoksi. Suurimmalle osalle kuolinsiivous osuu elämän aikana useamman kerran kohdalle, myös silloin kun kyseessä on puolison vanhemmat tai joku muu lähiomainen. Jokainen tapaus on erilainen, mutta harvassa ovat ihmiset, joiden perinnöistä ei paljastuisi jotain odottamatonta. Se miten me suhtaudumme siihen uuteen ja odottamattomaan ratkaisee paljon siitä, minkälaiseksi loppuelämämme kuolinsiivouksen jälkeen muotoutuu. Perinnössä on eräänlainen happy end ja hyvä niin. Se on ehkä hieman kliseinen ja imelä, mutta osoittaa sen, että vihan ja katkeruuden voi jättää taakseen jos osaa antaa armoa sekä niille, jotka lähtevät että etenkin niille, jotka jäävät vielä tänne jakamaan tätä elämää. Suosittelen. Sekä heille, jotka ovat jo kokeneet tämän prosessin ja niille, joilla se on vielä edessä.

PS. Tämän postauksen kuvitus on sekalaista sälää -- kun on Berliinissä, ei voi lähteä Tapiolan kirkkoon kuvaamaan harmaata betoniseinää... Aitoa tapiolalaistunnelmaa ovat sen sijaan kuvat kesäisestä rivitalon takapihasta, interiöörit ja esineet liittyvät taas Oulussa tapahtuneeseen kuolinsiivoukseen.