Assyriologi, aika, tavara ja ymmärrystä jemmareille

Assyriologi on viettänyt nyt viitisen viikkoa kotonaan. Berliinin jälkeen olin "virallisesti" karanteenissa sen suositellut neljätoista päivää, mutta elänyt elämää liki karanteenimaisissa olosuhteissa senkin jälkeen.

Monenlaista ajatusta on pyörinyt päässä ja ennenkaikkea monista kirjoista olisi voinut postata yhtä sun toista. Minulla on useita tasaisesti akkumuloituvia taideaiheisten romaanien, taiteenteoriaa, keräilyä, taidekauppaa ja väärennöksiä käsittelevien kirjojen pinoja. Niistä kaikista olen (joskus) aikonut, yhdessä tai erikseen, kirjoittaa jotain -- niin monta inspiraation hetkeä, elämäni on rikasta! Mutta mistä saisin lisää aikaa?

Henkisesti olen jaksanut tätä poikkeustilaa kohtalaisen hyvin. Minua kaihertaa tosin se, että sairaita tai iäkkäitä läheisiä ei voi tavata fyysisesti ja perusarki täällä kotona on niin monotonista, että siitä on vaikeaa ammentaa mitään kerrottavaa viesteissä tai videopuheluissa. Muutoin työolosuhteeni täällä kotona eivät ole muuttuneet juuri lainkaan, koska vietän kotona muutoinkin suurimman osan aikaa työhuoneessani. Jonkin verran olenkin "ahdistunut" siitä, että sosiaalisessa mediassa niin monella tuntuu aika (mystisesti?) lisääntyneen ja he keksivät ja tekevät kaikennäköisiä "puhdetta", pitkästyvät kotonaan ja purkavat ylimääräistä energiaa siivoamiseen, leipomiseen, kokkaamiseen, tv-sarjakatselumaratoneihin ja ties mihin. Toisilla on enemmän aikaa lukea, se ilahduttaa. Oma aikani ei ole lisääntynyt, se kuluu yhtä varkain ja yhtä nopeasti kuin ennenkin, siis aivan liian nopeasti. Ajan kulumisen vauhdin tuntemukseen ei vaikuta se, viettääkö päivän löysäillen tai esimerkiksi kodinhoidollisissa välttämättömyyksissä, tekemättä juuri mitään, tai intensiivisesti lukien ja kirjoittaen, menneisiin maailmoihin uppoutuen. Koko ajan on sellainen tunne, että muut ihmiset saavat aikaan paljon enemmän... Tiedän että tuo tunne on vain harhaa ja toisaalla rauhoitan itseäni sillä, että minulla ei sinänsä ole kiire mihinkään. Teen rakastamiani asioita siinä tahdissa kuin teen, sen pitäisi riittää. Kaunokirjallisuuttakin luen pääsääntöisesti hitaasti ja nautiskellen, etenkin jos erittäin hyvä romaani sattuu kohdalle. Pascal Mercierin (1944- ) uusimman, Das Gewicht der Worte (Hanser 2020), sain päätökseen vasta viiden viikon jälkeen (toki sivujakin oli n. 600 ja luen samanaikaisesti myös muitakin ei tutkimuskirjallisuuteen liittyviä teoksia). 

Näinä päivinä olen ajan tuntemuksen lisäksi pohtinut sitä, miten pandemiaa edeltänyt elämäntapani, "periaatteeni" ja ostoskäyttäytymiseni nyt vaikuttavat elämääni poikkeusoloissa. Olen koko aikuisikäni matkustanut paljon ja oleskellut pidempiäkin aikoja ulkomailla. Suurin osa ulkomaanmatkoistani ovat olleet työperäisiä, mutta koska työni on harrastukseni ja harrastus on työni, olen pääsääntöisesti nauttinut joka hetkestä ja ammentanut henkistä rikkautta lähes kaikkialta missä olen käynyt. Henkisiä koteja minulla on monessa paikassa, etenkin Välimeren piirissä. Tälle vuodelle olin suunnitellut maaliskuisen Berliinin jälkeen useampiakin matkoja -- Italiaan, Turkkiin, Islantiin, uudestaan Italiaan ja jälleen tutkimushommiin Berliiniin. Näistä jäljellä ovat todennäköisemmin enää marraskuinen periodi Berliinissä, ainakin toivon niin. En harmittele, vaikka pääsiäisen jälkeisellä viikolla Espoossa satoi vielä runsaasti lunta, juuri silloin kun olisin ollut Bolognassa kokoustamassa. Turkkiin suuntautuvien työmatkojen suhteen olen jo kymmenisen vuotta lähtenyt siitä, että matkustan sinne joka vuosi, niin kauan ja aina kuin se on mahdollista. Tämä periaate sen vuoksi, että kymmenen vuotta sitten en olisi voinut ajatella tilannetta, jossa Syyriaan matkustaminen on mahdotonta ja lähdin siitä, että jotain yhtä absurdia voi tapahtua myös Turkin suhteen. Syyrian läksyni oppineena olen siis ottanut tuhansia valokuvia tutkimuksiani varten, maastoissa ja museoissa. Siksi toukokuisen matkan peruuntuminen ei juurikaan vaikuta erään kirjan kappaleeseen, jota parhaillaan kirjoitan. Pari monumenttia olisi ollut hyvä nähdä uudestaan, mutta ne eivät estä tekstin valmistumista ja syksyllä arvioidaan tilannetta sen osalta, voisiko Turkissa lähteä pikaisesti piipahtamaan. 

Kirjat ja suhteeni niihin liittyyvät sekä elämäntapaani että ostoskäyttäytymisiini. Vielä Berliinissä ollessani luin siitä, kuinka ihmiset Suomessa ryntäsivät kirjastoihin hakemaan lukemista ennen niiden sulkeutumista. Paniikki-ilmapiiriä näytti olevan ilmassa ja eräs runoilija, jota seuraan Twitterissä, näyttää alkaneen säännöstellä lukemisiaan, ettei luettava vain loppuisi kesken. Pysyin tyynenä ja olin tyytyväinen siitä, että minulla on yli sadan lainan kokoelma tutkimuskirjallisuutta työhuoneessani sekä lukemattomien lukemattomien itselle hankittujen kirjojen pinot kotini ylätasanteella, puhumattakaan muutoin laajasta kotikirjastosta. Minulta ei koskaan loppuisi lukeminen kesken. Olen myös etuoikeutettu sen suhteen, että valtaosa sähköisesti saatavilla olevasta, minulle tarpeellisesta tutkimuskirjallisuudesta on käytössä niin halutessani (vaikka mieluummin aina luen paperista versiota, etenkin kaunokirjallisuuden osalta). Maltan odottaa niitä joitakin teoksia, joita nyt työn alla oleviin kirjoitustöihin tarvitsisin ja jotka juuri nyt ovat ulottumattomissani. Tästä huolimatta toivoisi, että kirjastoille järjestettäisiin mahdollisuus asiakkaiden noutaa tilattuja kirjoja -- tällä olisi varmasti monella tapaa suuri yhteiskunnallinen merkitys.

Runsaudenpula kirjojen suhteen ei ole estänyt käymästä kirjaostoksilla NIDE-kirjakaupassa. Toivon tämän pienyrittäjän selviytyvän vaikeista ajoista, jo ennen Berliinistä paluuta ostin lahjakortin (jota en ole vielä lunastanut) & karanteenin päättymisen jälkeen olen käynyt liki viikoittain ostamassa pari kirjaa vaikken niitä sinänsä tarvitsisi juuri nyt. Olen huono ostamaan mitään verkkokaupoista & olen ollut kiitollinen NIDE-kaupan pitäjille mahdollisuudesta tehdä ostokset myymälässä. Se on ollut henkiselle hyvinvoinnilleni olennaisen tärkeää.

Ja jotain vielä muusta tavarasta: tämän päivän Hesarissa on toimittaja ja kirjailija Maria Mannerin kolumni "Ymmärrystä jemmareille". Kolumnissa käsitellään tavarasuhdettamme ja sitä miten Manner itse on vasta pandemian aikaan alkanut hieman ymmärtämään sitä, miksi isoäidit eivät heitä käytettyjä jugurttipurkkeja tai leipäpussinsulkijoita menemään vaan kasaavat niitä pahanpäivänvaralle. Oivaltavaa oli mm. se,  miten viime sodat eläneet ihmiset kenties pitäisivät järjettömänä sitä, että nykyään keskiluokkaiset ihmiset voivat laittaa tavarat kierrätykseen ja ajatella, että­ tarpeen tullen voi aina ostaa uuden. Paljon roinaa omistavia pidetään rahvaanomaisina, mutta monien halveksumat härpäkkeet kuten leipäkone tai kuntopyörä ovatkin yhtäkkiä poikkeusoloissa osoittautuneet hyödyllisiksi ja tarpeellisiksi. Suhteemme tavaraan on radikaalisti muuttunut viimeistään 1990-luvun laman ja nettishoppailun myötä. Aikamme ilmiöistä kuten konmarista tai minimalismista olisi tuskin tullut suosittuja isovanhempiemme aikaan, koska silloin harvoilla ihmisillä oli varaa hankkia valtavaa määrää tavaraa ja sitten nähdä vaivaa niiden poisheittämisessä. Ammattimaisia järjestelijäammattilaisia ei ollut. Esineiden iloa säkenöivä aspekti ei ollut tärkein, vaikka moni vuosikymmeniä palvellut tarvekalu saattaa hehkua kertakäyttöisyydelle vierasta estetiikkaa. 

Tärkeintä oli hengissä selviäminen ja sitä taustaa vasten käyttökelpoisen tavaran poisheittäminen tai "vastuullinen kierrättäminen" "ilotarkistuksen" jälkeen voisi tosiaan kuulostaa degeneraation ja turmeltuneisuuden huipulta. Ytimessä on kysymys siitä, mikä on materiaalisen vaurastumisen ja globalisaation myötä mennyt vikaan? Toisaalla täytyy ymmärtää menneitä sukupolvia ja heidän tarvettaan varautua pahanpäivänvaralle. Mannerin kolumnista saa turhaan etsiä muotisanaa kuolinsiivous, nuorempi sukupolvi on usein sitä mieltä, että ikäihmiset eivät saisi jättää mitään materiaalista "roinaa" jälkeläisten setvittäviksi, se vie liikaa aikaa harrastuksilta ja muulta elämältä. Toisaalla ainoa ratkaisu ehkäistä konmarittamisen tarvetta on kasvattaa uudesta sukupolvesta tiedostavampi -- pitäydytään alusta alkaen tavaramäärien kasvattamisesta hallitsemattomiksi ja samalla opetellaan arvioimaan eri esineiden pitempiaikaista tarpeellisuutta suhteutettuna säilytys- ja huoltomahdollisuuksiin. Jos edessämme on pandemia ja poikkeusajat noin kerran kymmenessä vuodessa, on opetettava lapsille toisenlaisia huoltovarmuusstrategioita. 

Mannerin jutussa mainituista leipäpussinsulkijoista tuli mieleen Liisa Lounilan taideteos Timekeeper, johon ihastuin muutamia vuosia sitten Helsinki Contemporaryssä (ja jota en valitettavasti silloin hankkinut). Teokseen Lounila on asetellut äitinsä jäämistöstä löytämiään leipäpussinsulkijoita, joissa parasta ennen päivämäärät kertovat ajan kulusta ja jossain lehtihaastattelussa Lounila myös kertoi miten kuoleman jälkipyykki on ollut hirveän pitkä. Tunsin suurta samaistumisen tunnetta. Appivanhemmat kuolivat tasan kuusi vuotta sitten ja yhä on jälkipyykkiä pestävänä. Yhteisomistuksessa olevista lomakiinteistöistä löytää yhä keittiön laatikostoista näitä pussinsulkijoita, pitäisi varmaan tehdä niistä oma kokoelma.

Olemme tänään suuren tuntemattoman edessä.  Lause kuulostaa epätodelliselta ja juhlalliselta, mutta emme pääse siitä mihinkään. Nämä poikkeusajat muuttavat suhdettamme tavaraan -- jää nähtäväksi mihin suuntaan. 

perintöesine uhmaa konmaritusta ja kuolinsiivouksia

Menneellä viikolla assyriologi pääsi taas katsomaan lukiolaisten vanhojentansseja. Kuopuksen omat "wanhat" ovat vasta vuoden päästä, mutta koska suomalaisissa lukioissa naisopiskelijoiden määrä on jo kauan ollut miesopiskelijoita suurempi, on tanssipareista jatkuvasti akuutti pula. Siksi kuopuskin oli saatu houkuteltua vapaaehtoiseksi kavaljeeriksi jopa kahdelle neidolle, koska lukionsa yhdistettiin kahdesta vanhasta lukiosta ja tanssit tanssittiin kahdessa erässä entisen koulujaon mukaan. 

Kun alkuviikosta koepuimme frakkia kuopuksen päälle, mieleni oli jälleen täynnä muistoja ja monenlaisia tunteita. Kun takki heilahti nuoren miehen päälle ja hän vilkaisi itseään peilistä, välähti silmissä visio tohtorinväitöksestä frakkiin pukeutuneena ja se myös sanottiin ääneen äidille. Asun taika on siinä, että puettuaan sen päälleen, nuori tunsi liittyneensä osaksi sitä kantaneiden miesten jatkumoa ja hän myös näki akateemisen väitöksen mahdollisuutena omalla kohdallaan. Tämä frakki ei ole ainoastaan vaate, se on perintöesine, joka vaikuttaa elämäämme.

Frakki kuului aikoinaan isälleni. Hän teetti sen todennäköisesti tohtorinväitöstä varten joulukuussa 1955, vaikka mitään tarkkaa rekordia frakin hankinnasta ei ole säilynyt. Jussi Aron oli pitänyt vääntäytyä frakkiin jo muutaman kerran ennen sitä, ainakin pokatakseen stipendejä vuosijuhlissa, mutta niihin hän oli saanut asun lainaan. Assyriologinen väitös merkitsi kuitenkin sitä, että akateemisella uralla Suomessa frakille tulisi enemmänkin käyttöä ja siksi oli järkevää hankkia oma sellainen. 

Kuopuksen harjoitellessa pukemista, aloin miettiä sitä, miten frakki oli säilynyt 65 vuotta suvun säilyttämänä ilman että se olisi joutunut konmarituksen tai kuolinsiivousten uhriksi. Frakin alkuperäinen kantaja ja omistaja kuoli jo 1983. Silloin ei ollut oikein ketään näköpiirissä, jolle vaatteesta olisi voinut nähdä olleen konkreettista hyötyä. Jos äitini olisi konmarittanut, ei frakki olisi läpäissyt yhtäkään ilotarkistusta, etenkään jos hän olisi frakin kohdalla kysynyt säteileekö se hänelle itselleen jotain iloa. Äitini jäi leskeksi 50-vuotiaana eikä avioitunut uudelleen. Hän muutti Tapiolan-kodistamme pois pari vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen. Muuttoa ennen oli tehty ainakin osittaista kuolinsiivousta, mutta frakkia ei laitettu kiertoon, se siirrettiin uuden kodin vaatehuoneeseen äidin silkkimekkojen viereen (joista olen postannut täällä).

Äitini puolestaan kuoli 2005. Vaikka ei millään siinä vaiheessa voinut arvioida sitä, voisiko tai ennen kaikkea haluaisiko kukaan frakkia enää käyttää, ilmoitin sisaruksilleni, että voin säilyttää sitä perikunnan puolesta ja sitä saa lainata kaikki halukkaat. Vuosien vieriessä alkoi pikku hiljaa käydä ilmeiseksi, että poikani kasvavat aika lailla saman mallisiksi kuin isoisänsä, jota eivät koskaan ole nähneet muuta kuin kuvissa. Heidän isänsä käyttää oman isänsä nuoruuden frakkia, mutta se on pojillemme auttamattoman pieni. Tässä frakissa on nyt tanssittu useampaan kertaan ja muistan suurella lämmöllä äitiäni, joka ei onneksi hankkiutunut siitä tavalla taikka toisella eroon.

Voihan noita frakkeja vuokrata, ajattelee varmaan moni. Miksi säilyttää liki turhaa vaatetta vain siksi, että sillä saattaa olla myöhemmin muutaman kerran käyttöä? Tämä frakki on kuitenkin erityinen, se on perintöesine ja on aivan eri asia pukea suvussa kulkenut vintage-takki päälle kuin vuokraamosta haettu. Ilman tämän frakin taikaa kuopuksen silmissä ei todennäköisesti olisi pilkahtanut. Frakissa tiivistyy suvun historian jatkumo. Frakissa elää yhteys isoisään, joka ei valitettavasti päässyt seuraamaan lastenlastensa kehitystä, mutta joka oli loppuviikosta vahvasti läsnä ja hengessä mukana kun kuopus tanssi Otaniemessä.

Kaikki esineet eivät säteile sillä hetkellä iloa ilotarkistusta tekevälle. Monet osaavat kuitenkin katsoa henkilökohtaisen iloarvion ja sukupolvien ylitse. Joskus esineet itse uhmaavat sodan tuhoja, ilotarkistuksia ja kuolinsiivouksia. Minulla on säilössä pari lasisia kirjakaapin ovia. Niistäkin haluan kertoa joskus.

Kirjat, konmaritus ja "Loistava järjestys"

Assyriologi saa nyt vihdoin (liki kolmen viikon Turkin matkan jälkeen) aikaiseksi postata aiheesta, josta on tuntenut suurta tarvetta purkautua jo pidemmän aikaa: siitä miten Marie Kondo suhtautuu kirjoihin ja miten hänen vanavedessään myös toinen järjestelytaidosta kirjoittava sortuu humanistin korvissa sivistymättömiltä kuulostaviin lausuntoihin tästä esineluokasta. Tai siitä mitä hän kirjoittaa keräilystä. Tämä postaus kumpuaa suoraan bibliofiilin sydämestä ja saattaa paikoin vaikuttaa ilkeältä tai epäkunnoittavalta niistä lukijoista, jotka suhtautuvat konmaritukseen suurella herätysliikettä muistuttavalla palvonnalla. Tarkoitukseni ei ole arvostella henkilöitä, kommentoin ainoastaan heidän ajatuksiaan kirjoista ja niiden säilyttämisestä tai keräilystä ylipäätään. Järjestelyoppaat ovat oman aikakautemme ilmiö, jossa on monia hyviä puolia, mutta itse näen ohuen pinnan kääntöpuolella rappion räikeät värit. Järjestelyoppaita kirjoittavat monet, jotka eivät ymmärrä ihmisen ja esineiden erityistä suhdetta (olen postannut aiheesta esim. täällä ). 

Aloitan siis Konmari -kirjoista, joita olen käsitellyt jo muissa yhteyksissä esimerkiksi täällä ja täällä. Marie Kondo ei ole täysin "kirjavihamielinen" henkilö, hän ymmärtää sen, että kirjat tuottavat ihmiselle iloa ja saavat ihmisen hyvälle mielelle. Periaatteessa hän itsekin pitää kirjoista. Peruslähtökohtana on kuitenkin, että kirjat ovat turhakkeita, esineitä jotka pääsääntöisesti pitää heittää pois.

Teoksessa Siivouksen elämänmullistava taika (Bazar 2017, käännös Päivi Rekiaro) Marie Kondo kirjoittaa kohtuullisen pitkään kirjoista.  Kaikilla esineillä, myös kirjoilla, on Kondon mielestä "henki" ja tämä on tärkeä seikka silloin kun luemme hänen tekstejään: japanilaisessa kulttuuripiirissä on niin paljon sellaisia aineksia, joita ei voi suoraan ottaa ja omaksua esimerkiksi suomalaiseen kulttuuriin. Kondo kirjoittaakin, että kirjojen nimien ja kansien väliin painettujen sanojen energia on hyvin vahvaa ja että japanilaisille sanat tekevät todellisuuden (Iloa säkenoivä järjestys s. 141). Kondolle kirjat ovat tästä henkisyydestään huolimatta puhtaasti käyttöesineitä, hän ei itse näytä omistavan yhtään perittyä kirjaa, joka olisi kuulunut jollekin toiselle ihmiselle ennen häntä ja etenkin hänen kirjastostaan tuntuu puuttuvan uskonnollisia "perusteoksia" kuten Raamattu tai Koraani. Jos ei itse ole kasvanut siihen, että tietyt kirjat kulkevat perheissä sukupolvilta toisille (kuten esim. Raamattu on ainakin tähän asti monissa suomalaisissa kodeissa kulkenut), niin ei osaa niistä myöskään tällaisessa järjestelytaidon oppaassa kirjoittaa.

Lukemattomien lukemattomien pinot. Lukiessani ensimmäistä kertaa Konmari -kirjoja, protestoin välittömästi sitä Kondon mielipidettä, että ihmisen tulisi heittää kaikki sellaiset kirjat pois, jotka hän on ostanut, muttei vielä lukenut. Hän jopa otsikoi: "Joskus" tarkoittaa "ei koskaan" (Siivouksen elämänmullistava taika s. 100). Tätä Kondo tarkastelee vain omansa ja asiakkaittensa kokemuspohjan   perspektiivistä. Itse ostan jatkuvasti estoitta kirjoja, jotka jostain syystä vaikuttavat mielenkiintoisilta, mutta joihin tartun vasta myöhemmin. Tällä hetkellä minulla on lukemattomien lukemattomien pinoissa (ts. tällä hetkellä keväällä yo-juhlien vuoksi tehdyssä siistimisessä arkistohuoneen vapautuneisiin hyllyihin sijoitettuna) ehkä noin 250 kirjaa. Saatan ostaa jonkun kirjan vain sen vuoksi, että kirjassa on yksi tai kaksi kuvaa, jotka koen kauniiksi, kiinnostaviksi tai joista arvioin JOSKUS olevan jotain konkreettista hyötyä. Ostan kirjan joko uutena (usein alennushintaisena) tai käytettynä. Jos kirja on kovin kallis, mielestäni, saatan miettiä voinko saada saman kirjan jostain kirjastosta lainaan.  Etenkin vanhojen kirjojen kohdalla teen hankinnan useimmiten heti, koska jos jätän sen kauppaan, saattaa olla etten enää saa sitä mistään tai sitten joudun käyttämään huomattavasti aikaa ja vaivaa sen uudelleen löytämiseen. Kirjojen avulla varastoin ideoita, etenkin potentiaalisia, koska jos minulla on kerran ollut jokin kirja kädessäni ja/tai olen katsellut siinä olevaa kuvaa, jäävät ne lukemattominakin vaikuttamaan alitajuntaani. Kun tutkin, luen ja kirjoitan, mieleni yhdistää jonkin asian toiseen, sellaiseen josta tiedän lukeneeni hiukan tai nähneeni kuvan. Sitten ei tarvitse kuin kävellä omalle kirjahyllylleen tai kaivella sitä lukemattomien pinoa ja ottaa nimenomainen kirja tai kirjat esille. Jos siinä vaiheessa lähtisin etsimään samaa kirjaa jostain muualta, olisin ajankäytöllisesti täysin hukassa. Olen soveltanut tätä metodiani jo aika kauan, paljon ennen kuin luin Umberto Econ "antikirjastosta" -- Econ ja Nassim Talibin kirjan mukaan kirjastomme tärkeimmät kirjat ovat ne, joita emme ole vielä lukeneet. Ne tekevät meidät nöyriksi sen tietomäärän edessä, jota emme vielä hallitse ja haastavat meidät kehittymään.

Täysin kestämätön (myös ympäristöllisesti) on Kondon ohje että jos kaipaat pois heittämäänsi kirjaa niin kovasti, että olet valmis ostamaan uuden, sen kun ostat sen -- ja muista tällä kertaa myös lukea se (Siivouksen elämänmullistava taika, s. 103). Voi apua, tämä on kirjojen kerskakulutusta (vaikka kustantajien kannalta ehkä toivottavaa)! Eikä tällainen ohje tosiaan ota huomioon sitä, että jos heität vanhan kirjan menemään, ei sitä ehkä noin vain löydykään uudestaan.

Kirja, jota rakastin 30 vuotta sitten (enkä ole avannut sen jälkeen). Kondo kehottaa ihmisiä säästämään ne kirjat, jotka saavat sinut hyvälle mielelle ( Siivouksen elämänmullistava taika s. 101). Silti hän on sitä mieltä, että kirjoja luetaan niiden tuottaman elämyksen ja niiden sisältämän tiedon tähden. Kirjalla esineenä ei ole Kondolle mitään merkitystä ja siksi ne voi vain heittää pois. Minulle kirja on tärkeä myös fyysisenä esineenä -- oli se sitten painotuotteena kaunis tai ruma. Kirja on osa omaa identiteettiäni ja henkilöhistoriaani jos olen lukenut sen ja se on tehnyt minuun tavalla taikka toisella vaikutuksen. Tämän vuoksi monet säästävät esimerkiksi aapisensa, koska se on kirja, jonka avulla he oppivat lukemaan, nimenomaan se nidottu paperinippu on tärkeä. Samaa teemaa käsittelee myös Umberto Econ romaani Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki (WSOY 2005, suomennos Helinä Kangas), jota luin aikoinaan englanninkielisenä versiona ja jossa muistinsa menettänyt mies yrittää uudestaan löytää minuutensa lapsuutensa kirjoista ja sarjakuvista. Vaikka kaikista kirjoista jää jokin muistijälki, kantavat fyysiset kirjat mukanaan paljon sellaista, jota mieli ei jaksa raahata mielessään. Toisinaan niistä fyysisistä kirjoista (ja myös muista esineistä) on konkreettista hyötyä ihmisille, jotka ovat kokeneet esimerkiksi jotain traumaattista tai muuten on hyödyllistä yrittää palata entisiin aikoihin omien mielenliikkeittensä ymmärtämiseksi.

Makulointi on pahasta. Kyseenalaista Kondon kirjoja käsittelevässä kappaleessa on se, miten hän kuvaa omia kokeilujaan "säilyttää kirjan tieto" mutta heittää kirja silti pois. Tajusin, että en niinkään halunnut säilyttää koko kirjaa vaan tietyt sen sisältämät tiedot tai sanat. Niin tulin siihen tulokseen, että jos säilyttäisin kirjasta vain tärkeät kohdat, voisin heittää loput menemään (Siivouksen elämänmullistava voima s. 104). Hm. Ensin Kondo yritti kopioida häntä inspiroivat kohdat muistivihkoon. Menetelmä on mielestäni oiva -- olenhan soveltanut sitä tutkimuskirjallisuuteen silloin kun 1990-luvulla tein väitöskirjaa kirjastoissa, joissa kirjoja ei saanut valokopioida. Kondolle menetelmä oli kuitenkin liian työläs, hän hylkäsi sen. Valokopioiminen ja kopioiden leikkaaminen ja liimaaminen oli vieläkin työläämpää, joten lopulta päätin repäistä kirjoista haluamani sivut (Siivouksen elämänmullistava voima s. 105). Eli Kondo tuhoaa ja makuloi kirjojaan, jotain mitä itse en ole pystynyt tekemään kuin vanhoille puhelinluetteloille (kannet irti ennen paperinkeräyslaatikkoa). Kirjojen poisheittämisestä voidaan olla montaa mieltä, ja monet alan ammattilaisetkin myöntävät tänään, että paperisista kirjoista on tullut ongelmajätettä. Kustantajat makuloivat kirjavarastojaan koska varastointi on erittäin kallista. Tästä huolimatta, bibliofiilinä, pyrkisin ensin kierrättämään kirjan kuin kirjan. Etsin hyviä koteja vanhempieni ja appivanhempieni kirjoille, joita on kodissani omien kirjojen lisäksi huomattava määrä. Laitan paljon pokkariromaaneja kiertoon, sukulaisille ja ystäville. Vien kirjoja myös kirjastojen kierrätyshyllyille (ja usein sieltä tarttuu joku kirja myös mukaan...). Kirjojen hävittämistä roskiin heittämällä tai makuloimalla ei voi tietysti suoraan verrata kaikenlaisten ideologisten ääriliikkeiden järjestämiin kirjarovioihin menneisyydessä ja nykyisyydessäkin, mutta tätä aihetta tulisi tutkia ja siitä tulisi kirjoittaa enemmän. 

Kodin pikadieetti -- ihan viho viimeinen juttu.

Heinäkuun loppupuolella käteeni osui marketin alelaarissa Mira Ahjoniemen teos Loistava järjestys (Otava 2017). Kirja sujahti ostoskärryille ja kassan kautta kotiin, koska se maksoi enää muutaman euron ja sitä hetken aikaa selattuani totesin, että tässä on juuri niin omien asenteitteni vastainen kirja, että siitä pitää ihan postata täällä blogissa. Ahjoniemi kertoo alussa miten Marie Kondon kirjat ovat innoittaneet häntä valtavasti, mutta kokonaisuudessaan tämä opus ei tarjoa mitään uutta ja mullistavaa konmarittamiseen tai muihinkaan lukemiini järjestysoppaisiin verrattuna. Ahjoniemi kuvaa kirjaansa myös pikadieetiksi, joka toimii ja jonka tulokset pysyvät (s. 11). Se on aika paljon luvattu, ja olisin erittäin kiinnostunut saamaan kommentteja siihen, onko kukaan kirjan lukenut ja sen mukaan kotiaan järjestänyt onnistunut tämän pikadieetin avulla? Konmari sentään painottaa, että järjesteleminen on yleensä hyvin pitkä (vuosien) prosessi, joka vaatiin paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. Yleisenä huomiona mainittakoon se, että kirja noudattaa aika orjallisesti Konmari -kirjojen rakennetta, mutta oikoo mutkia suoriksi ja jättää sellaisen ikävän jälkimaun, että tässä on ratsastettu konmaritushuuman aallonharjalla ja yritetty rahastaan suomalaista lukijakuntaa. Jos kirja ei ole myynyt hyvin, voi kustantaja vain syyttää itseään.

No mitä Ahjoniemi sanoo kirjoista? Jostain syystä hän yhdistää yhden kappaleen alle sekä keräilyn että kirjat. Kulmakarvani nousivat jo lukiessani ensimmäisen lauseen: On täysin ok luopua keräilystä, jos se ei enää sytytä (s. 55). Henkilökohtaisesti en tunne yhtään ihmistä, joka keräisi yhtään mitään, vaikka hänellä ei olisi keräilijän sielua tai joka jatkaisi kokoelmansa kartuttamista jos se ei enää innosta -- keräilykohde vaihtuu useinkin, mutta keräilijä harvoin lopettaa keräilyä kokonaan. Koska keräily tuottaa niin paljon iloa -- turhaan ei ole sanottu, että keräilijät ovat hyvin onnellisia ihmisiä. Samoina päivinä kun ostin Ahjoniemen kirjan oli Helsingin sanomissa Pankinjohtaja Kari Rahialan (1936-2018) kuolinilmoitus ja nekrologi. Kuolinilmoituksessa omaiset antoivat Rahialalle kolme "titteliä": Rakkaamme, onnellinen keräilijä ja Kamarineuvos. Tämä sykähdytti, samoin nekrologin otsikko: Pankinjohtaja keräili kaikkea. Vaikka keräilyssä esineet ovatkin usein tärkeässä osassa, kaikki eivät keräile tavaraa "nurkkiinsa". Jo nuorena opiskelijana kerroin ystävälle kerääväni kokemuksia. En tunne minkäänlaista himoa astioihin, huonekaluihin tai koruihin. Tänään kerään patsaita virtuaalisesti katalogiiin tietokoneelle, minun ei tarvitse fyysisesti omistaa kaikkea keräämääni, mutta olen vakuuttunut siitä, että keräilijät ovat poikkeuksellisen onnellisia ihmisiä. Siksi Ahjoniemen lausahdus on omasta vinkkelistäni katsottuna absurdi, eikä se taida muillekaan juuri antaa järkevää ohjetta.

Seuraavaksi Ahjoniemi kysyy: Keräätkö kirjoja? Miksi? Kirjat on tarkoitettu luettavaksi. Mikä on niiden tarkoitus, jos niitä ei aio enää lukea? (s. 55). Kyllä, kerään kirjoja. Koska luen niitä, mutta yllä siitä, miksi ylläpidän myös laajaa "antikirjastoa". Kodissani on myös runsaasti menneiden sukupolvien kirjoja, jotka odottavat uudelleensijoitusta, mutta niistä ei ole tarvetta päästä kertaheitolla eroon, osasta ei luultavasti milloinkaan. Joku päivä joku suvun nuoremmista saattaa löytää sieltä aarteita. Vanhat kirjat ovat paljon muutakin kuin sisustuselementtejä esimerkiksi tauluiksi aseteltuna. Kyllä, kirjat vievät paljon tilaa, kirjat keräävät pölyä, ne tukkivat seiniä ja painavat todella paljon muutossa (mutta antavat sinulle kaiken vaivan moninkertaisesti takaisin). Lukemattomista kirjoista ei kuitenkaan synny henkistä taakkaa niinkuin Ahjoniemi väittää, vaan lukemattomia uusia mahdollisuuksia ja henkistä rikkautta (vrt. yllä "antikirjasto"). Ahjoniemi suosii sähkökirjoja, koska lukulaite on kuulemma kuin karkkipussi, jonne voi ostaa luettavaa kun tekee mieli, nauttia siitä ja laittaa pois kun on luettu (kuulostaa hallitsemattomalta ahmimiselta). Sähkökirjoissa on todellakin omat hyvät puolensa, mutta itse käytän niitä ainoastaan tutkimustyöskentelyssä ja "pakon edessä" jos kirjaa ei ole saatavissa paperisena versiona. Lukulaite on kylmä ja persoonaton, rakastan hypistellä kauniisti nidottua ja taitettua kirjaa -- kirjan lukeminen on usein esteettinen kokemus myös kosketuksen kautta. Kun suurin osa ihmisistä on jo nyt täysin addiktoituneita elektronisiin laitteisiinsa niin etenkin lapsille ja nuorille tekee vain hyvää välillä laittaa kännykkä pois ja uppoutua paperisen kirjan kanssa maailmaan ilman sähköisiä ärsykkeitä. Liki kaksi vuotta sitten luin tutkimuksesta (ja postasin siitä täällä) miten kirjojen määrä kotona korreloi lasten ja etenkin poikien oppimistuloksissa matemaattisluonnontieteellisissä oppiainiessa. Piti paikkansa tai ei, pölyiset kirjakasat kasvuympäristönä on varmasti terveellisempi kuin koti ilman kirjahyllyjä. Ja ainakin tänään vielä tulisi ajatella myös sitä, että ilman fyysisiä kirjoja ei sähkökirjojakaan olisi olemassa. Jos et osta yhtään paperista kirjaa, kirjavalikoimien laajuus ja taso laskevat (kunnon laadukas ruoka versus Ahjoniemen lauantaipussi), koska kustantajat eivät elä pelkästään sähkökirjojen myynnistä.

Lopetan tähän. Rakastakaa kirjojanne, älkää tuhotko niitä. Keräily ei ole vaarallinen harrastus, se tekee ihmisen onnelliseksi.