sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Wanhoja 2016, kuningas Mesilim Vihreällä Planeetalla ja Viiden kirjan haaste

Assyriologi palaa tänä aurinkoisena sunnuntaina vielä hetkiseksi runsaan viikon takaisiin Wanhojentansseihin. Kuvia löytyi kamerasta, pari niistä on pakko laittaa nyt tähän -- toinen on äidin ylpeyttä esikoisestaan...

toinen aitoa ihmettelyä siitä, miten pastellivärit dominoivat tällä hetkellä lukiolaistyttöjen prinsessapuvuissa...
Kulunut viikko on puolestaan kulunut kohtalaisen rauhallisissa merkeissä. Olin kotimiehenä kuningas Mesilimin kanssa kun muu perhe nautti lomasta hiihtomökillä pohjoisessa. Ettei elämä olisi käynyt liian tylsäksi, teimme retken Vihreälle Planeetalle.

Vihreä Planeetta on antikvariaatti Hakaniemessä ja koiran mielestä matka bussilla ja metrolla oli erittäin jännittävä. Perillä olisi pitänyt poseerata, sekin on välillä kovin häkellyttävää. Ja emännällä riitti hieman liikaa juttua ystävänsä kanssa, sumerin kielestä ja Turkin matkoista, jostain ihme kaupungista nimeltä Gaziantep. 

Ja sitten: Viiden kirjan haaste. minut haastoi jo helmikuun lopussa Paula ja otan mielelläni haasteen vastaan, vaikkei tapanani olekaan paria poikkeusta lukuunottamatta ollut laittaa haastetta kiertämään.

1. Kirja, jota luen parhaillaan
Näitä on itse asiassa aika monta, koska luen kaikenlaista työkirjallisuutta, omia kiinnostuksenkohteita ja myös usein kaunokirjallisuutta päällekkäin. Parhaillaan kirjanmerkillä merkityistä valitsin tähän kuitenkin yhden kevään ehdottomista huippukirjoista, josta on pian tulossa myös postaus: Lotta Nuotion, Yksi miljoonista. Modin pako Syyriasta. (Otava 2016). Järisyttävää tekstiä.
2. Kirja, josta pidin lapsena
Näitäkin on ihan hirvittävä määrä. Luin paljon tyttökirjoja, Viisikkoja, Astrid Lindgreniä ja aika varhaisessa vaiheessa siirryin aikuisten historiallisiin romaaneihin ja Agatha Christien dekkareihin. Kun olin oppinut lukemaan, olin kuitenkin myös täysin lumoutunut tietosanakirjoista ja kaikenlaisista muista aikuisten kirjoista, joissa oli kuvia. Luin niitä sieltä täältä ja katselin kuvia. Niitä oli kotonani aika paljon. Lapsuudenkotini Uusi Tietosanakirja on minulla yhä tunnesyistä, sen palstat ja kuvat ovat osa mieleni muistia.

3. Kirja, joka jäi kesken
Näitäkin on lukemattomia, olen oikeastaan kaiken ikääni jättänyt kirjoja kesken, koska tiedän että en koskaan kykene lukemaan kaikkea, mikä minusta on hyvää -- en aio tuhlata minuuttiakaan omasta mielestäni huonojen tai muuten vain sopimattomien tekstien kahlaamiseen. Yksi viimeisimmistä kesken jääneistä on Karl Ove Knausgårdin Min Kamp 2. Ensimmäisen osan vielä luin lävitse, se parani loppua kohti, mutta tätä en jaksanut kuin hieman yli puolen välin. En usko, että enää palaan tämän miehen taisteluihin. 

4. Kirja, joka teki vaikutuksen
Lukuisat opukset ovat tehneet vaikutuksen ja kuljetan niitä sisässäni tavalla taikka toisella. Viimeksi eilen vaikutuin syvästi kun kirjaston vaihtokierrätyshyllyllä odotti minua Berlin (Ein Terra Magica Bildband Hans Reich Verlag 1959) -- maaginen kuvakirja kaupungista, joka vuosikymmen aikaisemmin oli ollut täysin raunioina ja joka vielä hetken eli ilman muuria. Olin aivan täpinöissäni, miten kukaan on voinut jättää näin kauniin kirjan kierrätyshyllyyn!? No, nyt se ainakin sai hyvän ja arvostavan uuden kodin.

5. Kirja, johon palaan uudestaan
En kovin usein palaa romaaneihin, paljon palaan runokirjoihin, niistä etsii voimaa voimattomuuden hetkinä. Lähes päivittäin, ja siksi varmasti kaikkien useimmin kaikista omistamistani kirjoista palaan kuitenkin oppi-isän David Hawkinsin hieroglyfiluuvinkielisten piirtokirjoitusten korpukseen. Perusteos, jota tarvitsen jatkuvasti tutkimuksissani ja jonka valmistumista olin myös aikoinani avittamassa.
Tämäkin kirja on julkaistu Berliinissä, minne mieleni harhailee vähän väliä. Toukokuussa on tulossa ihan oikeakin matka sinne, ensin kuitenkin heti pääsiäisen jälkeen Frankfurt.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Mies jolla on meripihkan väriset silmät (Aila Meriluodon päiväkirjoja)

Jo vuosi sitten assyriologi löysi kirjakaupassa haahuillessaan Aila Meriluodon (1924- ) Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975-2004 (Siltala 2010). Vaarallista kokea (WSOY 1997), päiväkirjat Meriluodon varhaisemmista vaiheista, luin pian niiden ilmestymisen jälkeen ja se osui aikoinaan suoraan hermoon. 

Elämänvaiheeni (= väitöskirjan synnytystuskat ym.) oli silloin sellainen, että löysin noista päiväkirjoista paljon jonkinlaista vertaistukea. Ihailin monen muun lailla Meriluodon rohkeutta tuoda syvimpiä tuntojaan, erikoisia suhdekuvioita ja sielunkipuiluja esille. Naisen elämä, ei koskaan suoraviivaista, mutta kiehtovaa. Ja koska olin suloisesti missannut tämän "jatko-osan" julkaisun muutama vuosi sitten, otin päiväkirjat tietysti oitis mukaan. Jonkinlainen johdatus pisti minut sitten valitsemaan juuri tämän kirjan laajasta lukemattomien kirjojeni kokoelmasta petilukemiseksi jo muutaman päivän päästä kirjan hankinnasta. Ja luettuani päiväkirjamerkintöjä jonkin aikaa ymmärsin, että kirjan hankkiminen juuri silloin ei ollut silkkaa sattumaa. Voiko näin käydä kenellekkään oikeassa elämässä? Löysin Meriluodon tekstistä henkilön, johon olin tutustunut vain  parisen viikkoa aikaisemmin. Mies jolla on meripihkan väriset silmät. Tämä postaus tulee vasta nyt, kun kirja oli viime vuoden kiirastorstaista viime perjantaihin saakka lainassa eräällä ystävällä. 

Mutta ensin pari sanaa Meriluodon päiväkirjoista sekä omasta rakkaudestani päiväkirjoihin. Pidän itse päiväkirjaa, tosin kohtalaisen sporadisesti. Kansakouluaikainen, myrkynvihreämuovikantinen (keskellä valkoinen sydän + tietysti lukko!), jossa muistan olleen tekstin lisäksi tussipiirustuksia perheemme airedalenterrieristä, oli minulle teini-iässä niin tuskallinen todistuskappale omasta "rumuudestani" (joka tiivistyi myös muovikantisen päiväkirjan rumuudessa fyysisenä esineenä) että hävitin sen. Myöhemmin olen lukemattomia kertoja aloittanut uuden päiväkirjan ajatellen, että se auttaisi minua pääsemään uuteen alkuun, mutta kovin säännöllisesti en ole tosiaan jaksanut niitä päivittää. Nyt olen useamman vuoden ajan pitänyt yhtä muistikirjaa kerrallaan, johon tulee "kaikki"-- muistiinpanot lukemistani kirjoista, henkilökohtaista vuodatusta, ostoslistoja, museossa valokuvaamieni esineiden katalogia ja kaikkea muuta taivaan ja maan väliltä. En ota enää stressiä, vaikka henkilökohtaisia merkintöjä olisikin vain vähän.

Rakastan myös lukea erilaisten ihmisten julkaistuja päiväkirjoja. Meriluodon päiväkirjat ovat genrensä aatelia, ne tarttuvat lukijaa kädestä ja vievät suoraan sisälle runoilijan elämään. Lukijana myötäelää ilot ja innostuneisuuden, myös tuskat ja epätoivon. Olen samaistunut jonkin verran -- tutkijana joutuu kokemaan samanlaista apuraharumbaa, itsetunto on usein koetuksella. Mielenkiintoisinta on kontrasti Meriluodon runojen ja päiväkirjojen välillä, päiväkirjat eivät kuulosta runotyttömäisiltä, ne kurkistavat runoilijan runottomaan arkeen. Vain toisinaan häivähtää, arkirealismin rivien välissä:

Ulkona on myrsky. Ikkunoissa natisee. Joulu on mennyt — mikä joulu? Ilmaan piirretty kuvio jota tuli kipeä haikea ikävä sinä aamuna kun Tytti lensi tiehensä (Vaarallista kokea, s. 133).

Aamu, Jouko nukkuu vielä, minä rupesin ajattelemaan yhtä sun toista ja uni vetäytyi pois. Minne uni menee? Sisään kuin hämähäkin lanka pakenevaan hämähäkkiin (Tältä kohtaa, s. 190).

Entä mies jolla on meripihkan väriset silmät? 

Vähän häritsee mieltä myös se meripihkasilmäinen Marco joka täällä on käynyt pariin otteeseen. Eilen tuli huima idea: Italian nykylyriikkan kääntäminen. Marco lupasi opettaa minulle kielen basiksen (jotainhan siitä tiedän ennestäänkin) ja väitti että työn kuluessa oppii lisää. Tänään on antikliimaksi: liekö bluffia koko mies. Salaperäinen kumminkin. Sopisi Italia-jännäriin! (s. 42). 

Yksi erikoisimpia lukukokemuksiani ikinä oli lukea Meriluodon päiväkirjaa 1970-luvun lopulta ja yhtäkkiä huomata, että hän kuvaa ihmistä, johon itse olin törmännyt vain vähän aikaisemmin, erään taidenäyttelyn avajaisissa. Meriluoto oli muuttanut hänen nimensä, mutta kirjan henkilöluettelossa annettu tieto: "MARCO (nimi muutettu), italialainen taidekustantaja" ja se tosiasia, että tapaamani henkilö on julkaissut Meriluodon merkinnöissä mainittuja runokokoelmia, ei jättänyt erehtymiselle mahdollisuutta. Ja meripihkasilmät, tietty. 

Tässä kohtaa täytyy myöntää, että minäkin olin hetken aikaa lumoutunut. Salaperäinen ja viehättävä vanha herra. Halusi lahjoittaa kustantamiaan kirjoja. Puhui syvällisiä taiteesta ja muista esteettisistä asioista. Hän sai mielikuvitukseni värähtelemään -- jos ei ideoita Italia-jännäristä niin vähintään romaanista, jossa on intohimoinen mutta äärimmäisen omituinen taidekeräilijä, mies joka ei halua tulla valokuvatuksi, verhoaa itsensä mystiseen piilotteluun. Mutta samalla vanha mies, joka janoaa huomiota ja virallista tunnustusta, aina pateettisuuteen saakka. Molto strano, sanoisivat italialaiset. Pääsin kuitenkin lumouksesta irti, etenkin kun ystävällä oli kertoa myös oma tarinansa meripihkasilmästä. Hänen elämänsä on ollut erittäin jännittävää seikkailua ja minäkin huomasin taas ettei koskaan voi tietää mitä seuraavaksi tulee vastaan. 


sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Venäjä tuhoaa muinaisen Arpadin!?

Assyriologi toivoisi voivansa postata aina välillä jostain positiivisistakin jutuista. Vähemmän ahdistavia kirjapostauksia on tulossa, mutta nyt juuri pari muuta aihetta etuilevat silkalla ajankohtaisuudellaan. Niitä ennen kuitenkin lyhyt maininta Espoon Kaupunginmuseossa olevasta Gladiaattorit-näyttelystä. Olin WeeGeessä eilen näyttelyn yhteyteen järjestetyssä, muinaista Roomaa käsittelevässä seminaarissa. Näyttely on erittäin suositeltava ja sikäli ainutlaatuinen, että tiettävästi ensimmäistä kertaa Suomeen on saatu aitoja palasia Rooman legendaarisesta Colosseumista.
Takapenkillä istuessa oli mahdollisuus ottaa Ufo-selfie...
Ja tänään vietetään Suomen Kirjasäätiön julistamaa Lukurauhan päivää. En ole itse tänään ehtinyt juurikaan lukemaan, koska vietimme iltapäivällä aikaa Helsinki auttaa - tapahtumassa. Toisaalta miltei jokainen muu päivä on minulle lukurauhan päivä :).
Helsingin Sanomat 14.2. merkitsi "Tal Rifaat"
Päivän varsinainen ja vakavampi aiheeni on tänään tapahtumat pohjoissyyrialaisessa maastossa. Sen lisäksi, että Aleppon tilanne sekä ihmisten ja muinaismuistojen kannalta on katastrofaalinen, maailman tiedotusvälineet eivät ole toistaiseksi huomanneet erästä toista erittäin huolestuttavaa seikkaa: Venäjä on useiden päivien ajan pommittanut Tell Rifaat -nimistä kaupunkia Alepposta pohjoiseen. Kaupungin keskellä on rauniokumpu, jota on tutkittu arkeologisesti erittäin vähän ja jokainen putoava pommi asettaa ihmishenkien lisäksi myös dokumentoimattomat muinaisjäänteet vaaraan. Kansainvälisen yhteisön tulisi ehdottomasti nostaa tämä aihe esille.
Rauniokumpu keskellä Tell Rifaatin modernia asutusta, lähde: Google Earth. Sateliittikuva on otettu 2014, nyt otetuissa kuvissa voisi näkyä venäläisten pommien aiheuttamat vahingot. 
Miksi Tell Rifaatin rauniokumpu on tärkeä? Moderni assyriologia ja muu muinaistutkimus on pitkään yhdistänyt paikan aramealaiseen Arpadin kaupunkiin, jossa sen kukoistuskaudella, 800-700 -luvuilla eaa hallitsi Bit Agusin dynastia ja joka kolmen vuoden piirityksen jälkeen joutui assyrialaisten hävittämäksi 740 eaa. Sen jälkeen, yli sadan vuoden ajan, Arpadissa istui assyrialainen kuvernööri ja se toimi samannimisen provinssin pääkaupunkina.

Tällä hetkellä tiedämme sekä Tell Rifaatin rauniokummusta että Arpadin kaupungin historiasta hyvin vähän. Rauniokumpu on valtava, se kuuluu alueen suurimpiin ja on suuntaansa n. 250 m mittainen ja liki 30 metriä korkea. Ensimmäiset kaivaukset paikalla suoritti legendaarinen heetin kielen ratkaisija Bedrich Hrozný (1879-1952), mutta hän siirtyi nopeasti tutkimaan muita paikkoja koska ei heti onnistunut löytämään hänelle niin tärkeitä nuolenpäätauluja. Hän jätti tutkimuksensa julkaisematta. Myöhempiäkin tutkimuksia voi luonnehtia vain "koeojiksi", joiden avulla on kyllä päästy selvyyteen siitä, että paikka oli asuttu ainakin kalkoliittisesta (n. 5000-4000 eaa) roomalaiseen (63 eaa -- 300 jaa) aikaan saakka. Tästä syystä emme voi olla täysin varmoja, että Tell Rifaat kätkee sisäänsä muinaisen Arpadin, mutta rauniokummun suuruus ja se, että aramealaisdynastian ja assyrialaisprovinssin aikaisia kerrostumia on, viittaa siihen että Arpadissa ollaan. Täyden vahvistuksen voisi saada ainoastaan joko aramealaisten tai nuolenpääsavitaulujen löytyminen, joissa paikannimi mainittaisiin.

Historialliselta merkitykseltään Arpad on huomattava. Rautakauden eli myöhäisheettiläisen kauden alussa (n. 1200-800 eaa), Aleppo oli tämän pohjoissyyrialaisen alueen ehdoton keskus. Painopiste siirtyi kuitenkin jossain vaiheessa 800-lukua eaa nimenomaan Arpadiin ja 700-luvun eaa puolivälissä kaupungista tulee suuren luokan poliittinen ja sotilaallinen näyttämö. Assyrian valtakunnan kuningas Tiglath-pileser III (745-727 eaa) piiritti Arpadia kolmen vuoden ajan, joka oli tänä aikakautena pitkä aika, ottaen huomioon, että yhtä kaupunkia vastassa oli sen ajan sotilaallinen supervalta. Arpadilaiset olivat sitkeitä, saivat jonkin verran apua muilta alueen pikkuvaltioilta, mutta joutuivat lopulta taipumaan. Tiglath-Pileser III kertoo piirtokirjoituksissaan tuhonneensa maan ja saaneensa sotasaaliiksi suuria määriä kultaa ja hopeaa. Pitkän ja väsyttävän piirityksen jälkeen Assyria ei enää ottanut riskejä vaan liittivät alueen tiukasti valtakuntaansa.

Tell Rifaat on todennäköisesti arkeologian hiomaton timantti: jos se tutkittaisiin kunnolla, voi sen uumenista tulla esiin uusia erittäin merkittäviä löytöjä. Siksi on täysin edesvastuutonta, että venäläisten annetaan pommittaa (tässä linkissä yksi monista videoista/kuvista). Venäjä ei jahtaa Syyriassa ainoastaa terroristeja vaan on aiheuttanut runsaasti siviiliuhreja ja vaarantaa maan kulttuuriperintöä. Tästä pitäisi uutisoida enemmän.