Harvardilaisprofessori
David Damroschin kirja
The Buried Book. The Loss and Rediscovery of the Great Epic of Gilgamesh (Henry Holt) julkaistiin kovakantisena editiona jo 2007 ja pokkarina 2008, mutta jostain syystä tätä kirjaa ei ole saatavilla Helsingin yliopiston kirjakokoelmissa lainkaan. Olen jo jonkin aikaa ollut tietoinen sen olemassaolosta, mutta vasta tänä syksynä sain aikaiseksi tilata tämän muiden kiinnostavien teosten alle hautautuneen eräästä nettikaupasta. Rakastan kirjojen fyysistä ostamista, kirjakaupoissa kiertelyä, kirjojen hypistelyä ja uusien juttujen löytämistä. Sen sijaan inhoan kirjojen tilaamista internetistä ja vältän sitä aina viimeiseen saakka. Damroschin kirja oli saatava luettua eli tilasin sen, vihdoin.
Kirja käsittelee siis mesopotamialaisen Gilgamesh-eepoksen katoamista kirjalliselta kartalta ja sen uudelleenlöytymistä assyriologian syntyaikoihin eli 1800-luvun loppupuolella. Kirjoittaja ei ole assyriologi vaan kirjallisuudentutkija ja sen vuoksi hänellä on aiheeseen osittain erilainen ote kuin assyriologeilla olisi.
Kirjassa on kaksi asiaa, joita haluan käsitellä: toinen liittyy tutkimushistoriaan ja toinen itse tuohon Gilgamesh-eepokseen ja sen jälkivaikutukseenkin. Koska postauksesta tulisi muutoin aivan liian pitkä, jaan sen kahteen osaan.
Ensin kuitenkin pari sanaa kirjan ulkoasusta. Ainakin pokkaripainoksen kannet (Raquel Jaraunillon suunnittelema) eivät herätä minussa suuria tunteita suuntaan eikä toiseen. Sivujen layout sen sijaan noudattaa ihanasti 1800-luvun lopun assyriologisten teosten henkeä kirjasintyyppejä ja mustavalkoista kuvitusta myöten -- tämä on mielestäni loistava oivallus, mutta jättää kuitenkin kannet ja sisuksen eriparisiksi, likitulkoon riiteleviksi elementeiksi.
|
Kuvalähde: H. Rassam, Asshur and the Lands of Nimrud (1897) p. 407. |
Damrosch aloittaa kertomuksensa
George Smithistä (1840-1876) ja kuvaa mukaansatempaavasti sen, miten tämä alunperin nuori setelinkaivertaja lounastunneille opiskeli Raamattua ja assyriologiaa ja miten hänet lopulta palkataan British Museumiin kopioimaan ja yhdistelemään savitauluja.
|
Kuvalähde: Wikimedia Commons |
Alle pari vuosikymmentä aikaisemmin arkeologian ja assyriologian pioneerit olivat löytäneet Pohjois-Irakista muinaisten assyrialaisten palatseja ja tuhansittain savitauluja ja savitaulujen fragmentteja. Smith omasi taiteellisen silmänsä vuoksi suuret kyvyt löytää pienistä palasista toisiinsa yhteensopivia (assyriologian jargonissa kutsumme niitä termillä join). Siinä sivussa hän oppi lukemaan myös itse tekstejä. Marraskuussa 1872 Smith tekee löydön: savitaulun, jossa on mesopotamialainen versio Raamatun vedenpaisumustarinasta!
|
Vedenpaisumustaulu: P. Collins, From Egypt to Babylon (2008) p. 176. |
Löytö oli aikansa sensaatio, jopa Britannian silloinen pääministeri
William Gladstone saapui kuuntelemaan Smithin ensimmäistä esitelmää aiheesta. Vedenpaisumustarina on osa Gilgamesh-nimisestä kuninkaasta, puolijumalasta ja sankarista kertovaa eeposta, mutta tarina jäi Smithin ensimmäisen löydön myötä valitettavan vajaaksi, koska suuresta savitaulusta puuttui useita palasia. Smithin mieli paloi lähteä taulun löytöpaikkaan
Niniveen etsimään puuttuvia palasia mutta British Museum ei suostunut rahoittajaksi. Ensimmäisen kerran assyriologian historiassa suuri mediatalo
The Daily Telegraph ryhtyi kaivausten sponsoriksi ja Smith onnistui 1873, hetimmiten uusien kaivausten alkamisen jälkeen, löytämään samaan vedenpaisumustauluun kuuluvan täydentävän osan.
|
D. Damrosch, The Buried Book (2008) p. 51. |
Näihin tapahtumiin ja Gilgamesh-eepokseen palaan seuraavassa postauksessa, harppaan nyt vuoteen 1876 jolloin Smith oli uudemman kerran matkalla Niniveen kaivaakseen esille vielä enemmän savitauluja. Tämä oli Smithin kohtalokas viimeinen matka -- hän kuolee punatautiin Aleppon lähellä ja vaikka se ei millään tavalla liitykään Gilgamesh-eepokseen, Damrosch uhraa näille tapahtumille sivukaupalla tilaa, kuten myös myöhemmässä vaiheessa Hormuzd Rassamin (1826-1910) (vedenpaisumustaulun ensimmäisen osan löytäjän) diplomaattiselle uralle. Ylipäätään Damroschin tekstissä on kaikennäköistä Gilgameshiin kuulumatonta harharetkeä ja sivujuonta.
Smithin viimeiseen matkaan liittyy kuitenkin yksi suomalaisille mielenkiintoinen yksityiskohta: meidän ensimmäinen assyriologimme
Karl Fredrik Eneberg (1841-1976). Eneberg matkusti vuoden 1876 alussa yhdessä Smithin kanssa Aleppoon saakka ja heidän tarkoituksenaan oli yhdessä suorittaa arkeologisia kaivauksia Ninivessä. Damrosch mainitsee kuvauksessaan Enebergin mutta hän on tyytynyt
E.A. Wallis Budgen teoksessa
Rise and Progress of Assyriology (1925) annettaviin valitettavan vääriin tietoihin. Budge antaa kyllä Enebergin kansallisuuden oikein, mutta on saanut jostain päähänsä, että Eneberg olisi lähetetty matkaan Ruotsin hallituksen toimesta (s. 116). Damrosch siis arvelee Enebergin olleen "a Scandinavian archaeologist"(s. 64), mikä ei tietysti pidä lainkaan paikkaansa -- Suomi kuului tuolloin Venäjään autonomisena suuriruhtinaskuntana eikä Enebergin kaltaista arabian kieleen perehtynyttä runosielua voinut edes hyvällä tahdolla kutsua arkeologiksi. Budge ei myöskään ollut perillä siitä, että alkuvuodesta 1876, saavuttuaan Aleppoon, herrojen Smith ja Eneberg tiet erosivat. Smith halusi matkustaa Mosuliin ja Niniveen Bagdadin kautta mutta kaupungissa oli koleeraepidemia ja Smith päätti jäädä Aleppoon odottamaan karanteenin päättymistä. Eneberg puolestaan oli niin malttamaton, että lähti Mosuliin itsekseen pohjoista reittiä pitkin ja kuoli toukokuussa mystisissä olosuhteissa. Niinpä Damrosch olettaa:
Tragically, his companion Eneberg died of cholera as they were heading down to Baghdad (s. 66). Se mitä Enebergille oikeasti tapahtui on luettavissa
täältä ja Jörn Donner on kirjoittanut erinomaisen kirjan isoäitinsä ja Enebergin rakkaussuhteesta
Kärlekens ingenmansland (Söderströms 2002), jota on myös saatavilla suomennoksena
Minetten rakkaus (Otava 2002). Myös Håkan Gullmets on kirjoittanut Enebergistä ja koonnut hänen kirjoituksiaan yksien kansien väliin.
Eneberg on yksi suomalaisen tiedehistorian kiehtovimmista persoonista ja hänen viimeisessä matkassaan on jo itsessään kaikki romanttisen tai jännityskertomuksen ainekset. Itse olen viime vuodet haaveillut dokumenttielokuvasta, joka olisi seurannut Enebergin jalanjälkiä Alepposta Mosuliin. Reitti kulki mm. Eufratin varrella sijaitsevan Birecikin kaupungin halki.
Kun vielä muutamia vuosia sitten Turkin ja Irakin välisen rajan ylitys Mosuliin olisi voinut tuottaa vaikeuksia, niin tällä hetkellä on Syyriassa riehuvan sodan vuoksi (lähes) mahdotonta päästä Alepposta Turkin puolelle Birecikiin. Olisin niin halunnut aloittaa filmin Smithin haudalta Alepposta ja viedä sen Lontoon kautta Mosuliin Enebergin haudalle. Dokumentti-ideasta en kuitenkaan luovu sillä ihmisellä täytyy aina olla hulluja haaveita.