tiistai 26. marraskuuta 2013

Mitä tein tänään: Syyrian tilannetta ja muuta

Assyriologin päivät ovat hektisiä -- pari saksankielistä tekstiä (roikkuneet ylikauan) pitäisi saada valmiiksi, mutta joka keskiviikko on luento ja siihen on valmistauduttava ainakin tiistain ajan. Kohta hukun työhuoneeni paperi- ja kirjakasoihin. Tänään kävin kiireestä huolimatta seminaarissa: STETE ja KATU järjestivät puhe- ja paneelitilaisuuden otsikolla Syyrian rauhanprosessin eteneminen ja humanitaariseen kriisiin vastaaminen. Vaikka olenkin muinaistutkija, yritän parhaani mukaan pysyä perillä myös siitä miten Suomessa keskustellaan nykyhetken Syyrian tilanteesta.
Kahden temppeliseinän välissä, Aleppo syyskuu 2010.
En ala tässä yksityiskohtaisesti ruotimaan seminaarin antia. Ulkoministeri Erkki Tuomiojan puhe oli erittäin hyvä, samaa ei voi sanoa kaikista muista. Niklas Meltio ei valitettavasti päässytkään paikalle. Henkilökohtaisesti eniten kismittää se, että niin moni luulee puhuvansa Lähi-idän asioista suurella asiantuntemuksella, vaikka he eivät koskaan elämässään olisi kunnolla oleskelleet alueella. Kongressihotellissa kokoustamista tai lomamatkoja rantakohteisiin ei lasketa. Tulisi jalkautua maastoon, turuille ja toreille, kyliin ja suurkaupunkien laita-alueille. Haistaa, maistaa ja kokea todellisuutta. Nähdä, että esim. shiia, sunni ja kristitty voivat olla hyviä ystäviä keskenään. Suuri ongelmamme täällä Suomessa on se, että emme voi ymmärtää Lähi-itää koska emme ole lähi-itäläisiä emmekä jaa lähi-itäläisten kollektiivista muistia. Voimme tietää paljon "faktoja" mutta ymmärtää emme voi. Monista puheevuoroista kävi ilmi sekin, että meillä menee täällä Suomessa liian hyvin: talvi- ja jatkosodista on liian kauan aikaa, olemme kadottaneet solidaarisuuden tunteen. Päättäjät ja viranomaiset eivät mieti kuinka monta pakolaista voisimme oikeasti ottaa, vaan kuinka monta meidän on pakko päästää rajojemme sisäpuolelle ilman että menetämme kansainvälisesti kasvomme. Äitini joutui kahdesti jättämään kotinsa Kannaksella ja tiesi mitä pakolaisuus merkitsee. Usein mietin mitä hän sanoisi niille, jotka ovat sitä mieltä, että Suomessa on asiat nyt niin huonosti ettemme voi tarjota syyrialaisille koteja. Totta: syyrialaiset eivät ole suomalaisia. Globalisaation myötä heistä on kuitenkin tullut lähimmäisiämme, kuin äitini oli teiskolaisille ja muille, joiden nurkissa hän majaili.
Päivän positiivinen asia on ollut AURINKO ja kävelyretki kuningas Mesilimin kanssa.
Vanhat hylätyt laiturit olivat valonsäteistä huolimatta iltapäivälläkin huurteessa.
Vesi kaislikon ympärillä jäässä.
Hitaasti mutta varmasti olen lukenut jo aikaisemmin syksyllä hankkimaani Merete Mazzarellan kirjaa Att berätta sig själv (Schildts&Söderströms 2013), suomennettuna Elämä sanoiksi. Siitä kirjoitan pian, kunhan saan nuo kirotut tekstit kasaan ja lähetettyä...

torstai 21. marraskuuta 2013

Kun päivästä ei tule valoisaa

Tänään tuntuu olevan syksyn vaikein päivä assyriologille: sataa eikä tule lainkaan valoisaa. Sieluni tarvitsee valoa ja ruumiini korkeapainetta. Työt eivät suju, ajatus ei kulje. Silloin mieleen tulee kaikenlaisia melankolisia runoja...

Sydän on Carraran marmoria. Heijastaa
          valon, kauneuden.
Hitaasti vuosien kosteus ja routa murtaa ja kouristaa 
         valoa heijastavat pinnat.
Olisi sydämeni piikiveä! Jokainen auringon siru
iskisi tulta. Ei koskaan syöpyisi kiveen maailman tuska.

Lassi Nummi, Hengitys yössä (Otava 1995)

Tänään tarvitaan ylimääräset annokset kahvia, tummaa suklaata, henkisiä tikkareita. Toivottavasti huomenna jo helpottaa. Hauskaa päivää kaikille sateesta ja ankeudesta huolimatta!



perjantai 15. marraskuuta 2013

Kuningas Mesilim saapui taloon

Assyriologin perhe sai viime sunnuntaina uuden perheenjäsenen. Jo pidemmän aikaa nuorempi poikamme on toivonut koiraa. Emme kuitenkaan halunneet ottaa rotukoiranpentua koirien suhteellisen suuren hiilijalanjäljen vuoksi. Toiveenamme oli löytää kotia tarvitseva koira, jonka adoptoisimme.
Viikonloppuna meitä onnisti. Toivon, että koiraakin onnisti. Messiksi kutsuttu pieni romanialainen saapui taloon ja on sopeutunut tavoille todella nopeasti.
Uusi poikamme on jo ehtinyt tottua kutsumanimeensä Messi ja tunnistaa sen. Puoliso oli hieman sitä mieltä, että jalkapallosankarien ym. elossa olevien tähtien nimien antaminen koirille ei ole oikein järkevää. Assyriologi siis antoi sille uuden "virallisen nimen", joka on lähellä kutsumanimeä...
Messi on siis oikeasti Mesilim, sumerilaiskuningas Kishin kaupunkivaltiosta. Eli ja vaikutti noin 4500 vuotta ennen tätä päivää. Hänet tunnetaan parhaiten seremoniallisen sauvan nupista, johon hänen nimensä on kirjoitettu. Paljon muuta hänen elämästään ja teoistaan ei sitten tiedetäkään. Patsastakaan ei ole säilynyt, tai sitä ei ole vielä löydetty.
Yritämme tehdä Mesilimin elämästä niin ruhtinaallista kuin mahdollista. Ainoa asia, mikä minua jäi tässä prosessissa vaivaamaan: eläimet saavat kotimaassaan passin ja paperit, jos ne on asianmukaisesti rokotettu jne. Tällä passilla heillä on "viisumi" ylittää raja Suomeen ja lupa asettua asumaan. Missä vaiheessa avaamme näin avokätisesti ovemme myös kaltoin kohdelluille ja kodittomille ihmisille, esim. syyrialaisille? Muutamalle heistäkin meillä varmasti olisi tilaa. Katsoin eilen illalla Ylen Ulkolinjan vaikuttavaa ja järkyttävää dokumenttia Syyrian sisällissodasta ja valokuvaaja Niklas Meltiosta. Sen jälkeen sydämen valtasi jälleen suuri oman olemisen ja tekemisen turhuuden tunne. Kodittoman koiran adoptoiminen oli pientä. Oikeastaan haluaisin lähteä ja tehdä jotain konkreettista, auttaa hädässä olevia ihmisiä. Orkidea-assyriologi osaisi monia käytännöllisiäkin asioita, mutta ilman muodollista pätevyyttä on vaikea vakuuttaa. 

lauantai 9. marraskuuta 2013

David Damrosch ja Gilgamesh

Palaan nyt lupausteni mukaan vielä hetkeksi David Damroschin kirjaan The Buried Book (Henry Holt 2008). Kuten edellisessä postauksessani jo hieman luonnehdin sisältöä, tässä kirjassa kerrotaan maailman "ensimmäisen" sankarikertomuksen eli Gilgameshin unohtumisesta maailmankirjallisuuden kaanonista ja sen löytymistä uudelleen samoina vuosikymmeninä kuin assyriologia kehittyi omaksi itsenäiseksi tieteenhaarakseen.
Tutkimushistorian alalta itsekin kirjoittavana (ja kaikennäköisiin ihmiskohtaloihin hullaantuneena) olin henkilökohtaisesti viehättynyt Damroschin tapaan luoda savitaulujen löytymiselle vetävästi kirjoitettuja henkilökuvia: sekä ensimmäisten fragmenttien löytäjälle Hormuzd Rassamille että Gilgamesh-eepokseen kuuluvien tekstien ensimmäiselle lukijalle ja tulkitsijalle George Smithille uhrataan alkumetreillä erittäin runsaasti tilaa -- ehkä liiankin runsaasti? Monet yksityiskohtaisesti selostetut tapahtumat eivät millään tavalla liity Gilgameshiin.
Rullasinetti, Gilgamesh ja Enkidu taistelevat myyttistä härkää vastaan.
Schoyen Collection, kuvalähde: http://www.schoyencollection.com/literatureAssyrian.html
Damroschin kirjassa siis oppii paljon savitauluja löytäneistä ja lukeneista henkilöistä, mutta mitä opimme eepoksen unohtumisesta? Unohtuakseen kirjallinen teksti täytyy ensin luoda ja siitä täytyy tulla kuuluisa, muutoinhan sen uudelleenlöytymisessä ei olisi mitään mielenkiintoista. Damorsch kertoo omaan seikkaperäiseen tyyliinsä siitä, miten Assyrian valtakunnan viimeinen suuri kuningas Assurbanipal (668-n. 627 eaa) kokosi kenties oman aikansa laajimman kirjaston pääkaupunkiinsa Niniveen ja paljon muuta itse aiheeseen suoranaisesti liittymätöntä. Damrosch ei keskity valottamaan sitä, miten Gilgamesh-eepoksen eri osat muotoutuivat yhdeksi "standardiversioksi" yli tuhannen vuoden ajanjaksona ja mitä kaikkea mielenkiintoista tuohon syntyprosessiin liittyy. Muista Lähi-idän keskuksista löytyneet eepoksen osat ja fragmentit tai niiden löytöhistoriat eivät kenties ole niin mukaansatempaavia, mutta... Damrosch toistaa assyriologian alalla usein ilmaistua ajatusta siitä, että koska eepos käännettiin heetin kielelle ja koska yksi fragmentti on löytynyt Palestiinasta (Megiddo), teoksen on täytynyt olla oman aikansa "bestseller". Näin on saattanut olla, mutta meillä ei ole mitään välineitä todistaa tätä. Meidän on koko ajan muistettava, että kirjoitustaito ja lukeminen olivat muinaisessa Lähi-idässä vain harvojen taito. Tarinoiden ja eeposten leviäminen ja suosio oli hyvin pitkälle suullista. Damrosch ei myöskään kerro sitä, että Gilgamesh-eepos ei kadonnut kirjallisuuskartalta vuonna 612 eaa kun Niniven kaupunki ja Assurbanipalin kirjasto tuhottiin. Viimeisimmät tunnetut tekstifragmentit ovat säilyneet hellenistiseltä ajalta n. 130 eaa eli noin 500 vuotta Assurbanipalin jälkeen!

Kuusikiharainen LAHMU-hahmo, jota usein nimitetään myös Gilgameshiksi,
n. 700 eaa, Ninive lounainen palatsi, British Museum WA 124792

No oppiiko kirjassa mitään Gilgameshista? Kuka hän oikeastaan oli, pelkkä tarujen sankari?  Gilgamesh-niminen Urukin kaupungin hallitsija mainitaan kyllä sumerilaisissa "kuningaslistoissa", mutta emme ole tähän mennessä löytäneet yhtään hänen "omaan aikakauteensa" ajoitettavaa savitaulua tai muuta esinettä, jossa hänen nimensä esiintyisi. 
Kuvalähde: J.S. Cooper, Presargonic Inscriptions (1986).
Useista Gilgamesh-eepoksen johdannoista voisi saada sellaisen käsityksen, että kolmannen vuosituhannen alussa eaa. (= "historiallinen" Gilgamesh ajoitetaan tällä hetkellä n. 2600 eaa) muut aikalaishallitsijat kirjoittaisivat jo täyttä häkää annaaleja ja muita piirtokirjoituksia (vrt. esim. J. Hämeen-Anttila, Gilgamesh (Basam 2000) s. 9.). Tosiasiassa meillä on vain vähäisiä merkkejä aikalaishallitsijoista, koska varhaisimmat tekstidokumentit ovat hallinnollisia listoja eivätkä vielä sisällä edes henkilönimiä. Varhaisimmat tällä hetkellä tunnetut esineet joihin hallitsijoiden nimiä on kaiverrettu, on kivivaasit sekä valtikoiden kiviset nupit.
Samoihin aikoihin hallitsijat alkavat valmistaa myös seisovia ja istuvia patsaita, joiden selkään patsasta esittävän henkilön nimi kaiverretaan. Nämä patsaat ja niiden piirtokirjoitukset ovat niin mielenkiintoisia, ettei niistä voi alkaa kertoa tässä. Jokaisen assyriologin toiveuni olisi tietysti löytää patsas, tai edes fragmentti, joka olisi kuulunut Gilgameshille...

Lopuksi voin vain suositella itse Gilgamesh-eepoksen lukemista (yllä mainittu Hämeen-Anttilan käännös on hyvä ja sujuvalukuinen). Sen sanoma on ajaton, siitä voisivat myös tämän päivän suomalaiset päättäjät, meidän "hallitsijamme" ottaa monessa asiassa oppia, ihan esimerkiksi Pekka Himasen pamflettien oheislukemistona.
Lisäksi vinkkaan australialaisen Joan Londonin romaanin Gilgamesh (Atlantic 2001). Se ei varsinaisesti kerro Gilgameshin tarinaa vaan sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Jos pidät Michael Ondaatjen Englantilaisesta potilaasta, voisin ajatella että ihastut myös tähän tarinaan. Kuusikiharainen sankarimme jatkaa matkaansa maailmankirjallisuuden sivuilla.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

David Damrosch, The Buried Book & Enebergin kohtalo

Harvardilaisprofessori David Damroschin kirja The Buried Book. The Loss and Rediscovery of the Great Epic of Gilgamesh (Henry Holt) julkaistiin kovakantisena editiona jo 2007 ja pokkarina 2008, mutta jostain syystä tätä kirjaa ei ole saatavilla Helsingin yliopiston kirjakokoelmissa lainkaan. Olen jo jonkin aikaa ollut tietoinen sen olemassaolosta, mutta vasta tänä syksynä sain aikaiseksi tilata tämän muiden kiinnostavien teosten alle hautautuneen eräästä nettikaupasta. Rakastan kirjojen fyysistä ostamista, kirjakaupoissa kiertelyä, kirjojen hypistelyä ja uusien juttujen löytämistä. Sen sijaan inhoan kirjojen tilaamista internetistä ja vältän sitä aina viimeiseen saakka. Damroschin kirja oli saatava luettua eli tilasin sen, vihdoin.
Kirja käsittelee siis mesopotamialaisen Gilgamesh-eepoksen katoamista kirjalliselta kartalta ja sen uudelleenlöytymistä assyriologian syntyaikoihin eli 1800-luvun loppupuolella. Kirjoittaja ei ole assyriologi vaan kirjallisuudentutkija ja sen vuoksi hänellä on aiheeseen osittain erilainen ote kuin assyriologeilla olisi.
Kirjassa on kaksi asiaa, joita haluan käsitellä: toinen liittyy tutkimushistoriaan ja toinen itse tuohon Gilgamesh-eepokseen ja sen jälkivaikutukseenkin. Koska postauksesta tulisi muutoin aivan liian pitkä, jaan sen kahteen osaan.
Ensin kuitenkin pari sanaa kirjan ulkoasusta. Ainakin pokkaripainoksen kannet (Raquel Jaraunillon suunnittelema) eivät herätä minussa suuria tunteita suuntaan eikä toiseen. Sivujen layout sen sijaan noudattaa ihanasti 1800-luvun lopun assyriologisten teosten henkeä kirjasintyyppejä ja mustavalkoista kuvitusta myöten -- tämä on mielestäni loistava oivallus, mutta jättää kuitenkin kannet ja sisuksen eriparisiksi, likitulkoon riiteleviksi elementeiksi. 
Kuvalähde: H. Rassam, Asshur and the Lands of Nimrud (1897) p. 407.
Damrosch aloittaa kertomuksensa George Smithistä (1840-1876) ja kuvaa mukaansatempaavasti sen,  miten tämä alunperin nuori setelinkaivertaja lounastunneille opiskeli Raamattua ja assyriologiaa ja miten hänet lopulta palkataan British Museumiin kopioimaan ja yhdistelemään savitauluja.
Kuvalähde: Wikimedia Commons
Alle pari vuosikymmentä aikaisemmin arkeologian ja assyriologian pioneerit olivat löytäneet Pohjois-Irakista muinaisten assyrialaisten palatseja ja tuhansittain savitauluja ja savitaulujen fragmentteja. Smith omasi taiteellisen silmänsä vuoksi suuret kyvyt löytää pienistä palasista toisiinsa yhteensopivia (assyriologian jargonissa kutsumme niitä termillä join). Siinä sivussa hän oppi lukemaan myös itse tekstejä. Marraskuussa 1872 Smith tekee löydön: savitaulun, jossa on mesopotamialainen versio Raamatun vedenpaisumustarinasta! 
Vedenpaisumustaulu: P. Collins, From Egypt to Babylon (2008) p. 176.
Löytö oli aikansa sensaatio, jopa Britannian silloinen pääministeri William Gladstone saapui kuuntelemaan Smithin ensimmäistä esitelmää aiheesta. Vedenpaisumustarina on osa Gilgamesh-nimisestä kuninkaasta, puolijumalasta ja sankarista kertovaa eeposta, mutta tarina jäi Smithin ensimmäisen löydön myötä valitettavan vajaaksi, koska suuresta savitaulusta puuttui useita palasia. Smithin mieli paloi lähteä taulun löytöpaikkaan Niniveen etsimään puuttuvia palasia mutta British Museum ei suostunut rahoittajaksi. Ensimmäisen kerran assyriologian historiassa suuri mediatalo The Daily Telegraph ryhtyi kaivausten sponsoriksi ja Smith onnistui 1873, hetimmiten uusien kaivausten alkamisen jälkeen, löytämään samaan vedenpaisumustauluun kuuluvan täydentävän osan.
D. Damrosch, The Buried Book (2008) p. 51.
Näihin tapahtumiin ja Gilgamesh-eepokseen palaan seuraavassa postauksessa, harppaan nyt vuoteen 1876 jolloin Smith oli uudemman kerran matkalla Niniveen kaivaakseen esille vielä enemmän savitauluja. Tämä oli Smithin kohtalokas viimeinen matka -- hän kuolee punatautiin Aleppon lähellä ja vaikka se ei millään tavalla liitykään Gilgamesh-eepokseen, Damrosch uhraa näille tapahtumille sivukaupalla tilaa, kuten myös myöhemmässä vaiheessa Hormuzd Rassamin (1826-1910) (vedenpaisumustaulun ensimmäisen osan löytäjän) diplomaattiselle uralle. Ylipäätään Damroschin tekstissä on kaikennäköistä Gilgameshiin kuulumatonta harharetkeä ja sivujuonta.
Smithin viimeiseen matkaan liittyy kuitenkin yksi suomalaisille mielenkiintoinen yksityiskohta: meidän ensimmäinen assyriologimme Karl Fredrik Eneberg (1841-1976). Eneberg matkusti vuoden 1876 alussa yhdessä Smithin kanssa Aleppoon saakka ja heidän tarkoituksenaan oli yhdessä suorittaa arkeologisia kaivauksia Ninivessä. Damrosch mainitsee kuvauksessaan Enebergin mutta hän on tyytynyt E.A. Wallis Budgen teoksessa Rise and Progress of Assyriology (1925) annettaviin valitettavan vääriin tietoihin. Budge antaa kyllä Enebergin kansallisuuden oikein, mutta on saanut jostain päähänsä, että Eneberg olisi lähetetty matkaan Ruotsin hallituksen toimesta (s. 116). Damrosch siis arvelee Enebergin olleen "a Scandinavian archaeologist"(s. 64),  mikä ei tietysti pidä lainkaan paikkaansa -- Suomi kuului tuolloin Venäjään autonomisena suuriruhtinaskuntana eikä Enebergin kaltaista arabian kieleen perehtynyttä runosielua voinut edes hyvällä tahdolla kutsua arkeologiksi. Budge ei myöskään ollut perillä siitä, että alkuvuodesta 1876, saavuttuaan Aleppoon, herrojen Smith ja Eneberg tiet erosivat. Smith halusi matkustaa Mosuliin ja Niniveen Bagdadin kautta mutta kaupungissa oli koleeraepidemia ja Smith päätti jäädä Aleppoon odottamaan karanteenin päättymistä. Eneberg puolestaan oli niin malttamaton, että lähti Mosuliin itsekseen pohjoista reittiä pitkin ja kuoli toukokuussa mystisissä olosuhteissa. Niinpä Damrosch olettaa: Tragically, his companion Eneberg died of cholera as they were heading down to Baghdad (s. 66). Se mitä Enebergille oikeasti tapahtui on luettavissa täältä ja Jörn Donner on kirjoittanut erinomaisen kirjan isoäitinsä ja Enebergin rakkaussuhteesta Kärlekens ingenmansland (Söderströms 2002), jota on myös saatavilla suomennoksena Minetten rakkaus (Otava 2002). Myös Håkan Gullmets on kirjoittanut Enebergistä ja koonnut hänen kirjoituksiaan yksien kansien väliin.
Eneberg on yksi suomalaisen tiedehistorian kiehtovimmista persoonista ja hänen viimeisessä matkassaan on jo itsessään kaikki romanttisen tai jännityskertomuksen ainekset. Itse olen viime vuodet haaveillut dokumenttielokuvasta, joka olisi seurannut Enebergin jalanjälkiä Alepposta Mosuliin. Reitti kulki mm. Eufratin varrella sijaitsevan Birecikin kaupungin halki.
Kun vielä muutamia vuosia sitten Turkin ja Irakin välisen rajan ylitys Mosuliin olisi voinut tuottaa vaikeuksia, niin tällä hetkellä on Syyriassa riehuvan sodan vuoksi (lähes) mahdotonta päästä Alepposta Turkin puolelle Birecikiin. Olisin niin halunnut aloittaa filmin Smithin haudalta Alepposta ja viedä sen Lontoon kautta Mosuliin Enebergin haudalle. Dokumentti-ideasta en kuitenkaan luovu sillä ihmisellä täytyy aina olla hulluja haaveita.