Epätoivoinen assyriologi lasten oppikirjan äärellä

Assyriologilla on kaksi kouluikäistä poikaa. Kuopus oli viime syksynä innoissaan kun historian opiskelu (vihdoin) alkoi, oppikirjoiksi he saivat esikoisen luokan neljä vuotta aikaisemmin käyttämät kirjat Riitta Eskelinen/Tuuli Ojanperä/Martti Troberg, Matkalippu historiaan 5 (Edita 2006).

Lapsille tarkoitettujen tietotekstien kirjoittaminen on erittäin vaikeaa -- nostan hattua kaikille niille, jotka näitä oppikirjoja kirjoittavat. Harva "kovaa" tutkimusta harjoittava on kykenevä kirjoittamaan omasta erikoisalueestaan lapsille sopivia kirjoja ja sen vuoksi oppikirjoja laativatkin usein opettajat itse, he kun ovat opettamisen erikoistuntijoita. Valitettavaa on kuitenkin se, että oppikirjojen tekijät eivät luetuta tekstejään asiantuntijoilla -- tai ainakin tästä ylläolevasta kirjasta saa sellaisen kuvan. Silloin kun asiatietoa hiotaan mahdollisimman tiivistettyyn ja pelkistettyyn muotoon, voi lauseisiin piiloutua pieniä asiavirheitä. Niitä on itse kirjoittajan (ilmeisesti) mahdotonta huomata, mutta alan tutkijat kykenisivät yhdellä lukemisella korjaamaan ne niin, että lopputuloksena olisi sekä didaktisesti että sisällöllisesti moitteeton teksti. Perfektionistina minua ärsyttää suunnattomasti se, jos lapsilleni opetetaan koulussa väärää tietoa. Joku voi tietysti kysyä onko sillä väliä, lapset unohtavat nopeasti sen mitä ovat päntänneet alakoulussa. Suomi on kuitenkin sivistysvaltio ja Suomessa assyriologinen tutkimus on ollut maailman huippua. On suorastaan häpeällistä jos meillä lasten oppikirjojen taso on surkea ja lähdemme siitä, että lasten käyttöön tarkoitettujen materiaalien sisällössä voi/saa olla virheitä. Ei saisi. Minun mielestäni. 

No mikä Matkalipussa sitten mättää? Varsinaisessa tekstissä on Mesopotamian kohdalla reippaasti oiottu mutkia, etenkin mitä tulee tapahtumien kronologiseen järjestykseen. Mutkia täytyy oikoa, koska tilaa on niukasti, ymmärrän tämän erittäin hyvin. Pienessä tilassa kuitenkin tuppaavat muinaisessa Lähi-idässä eri aikakausina vaikuttaneet kansat ja kielet menevän sekaisin ja silloin syntyy lievästi harhaanjohtavia asiayhteyksiä. Esimerkkinä lause:

Sumerit tunnettiin erityisesti taidokkaasti kudotuista kankaista, joita aasikaravaanit kuljettivat pohjoiseen, missä kankaat vaihdettiin tinaan ja kupariin. Niitä sumerit tarvitsivat valmistaakseen pronssia, jota käytettiin aseissa, työkaluissa ja koruissa (s. 67).

Sumerit, joiden kulttuuri kukoisti runsaan tuhannen vuoden ajan n. 3300-2000 eaa, olivat kyllä taidokkaita kutojia, mutta he eivät vielä kuljettaneet tuotteitaan "pohjoiseen" (= Anatolia, nykyinen Turkin alue), vaan kauppaa harjoittivat muinaisassyrialaiset muutamia satoja vuosia myöhemmin (= n. 1900-1700 eaa) ja he välittivät pohjoiseen mm. babylonialaisten laadukkaita kankaita. Tinaa tuotiin Mesopotamiaan Afganistanista, ei Anatoliasta (missä saattoi kyllä olla jonkin verran omia varantoja, mutta tätä monimutkaista ongelmarypästä ei voi lähteä tässä avaamaan). Nämä kaikki tiedot olisi voinut saada kätevässä, jopa suomenkielisessä muodossa Simo Parpolan Mesopotamia-osasta (Otavan suuri maailmanhistoria 2, 1982, s. )146-310. Teos on jo muutaman vuoden takaa, mutta kaikki perustiedot siinä on esimerkillisesti vielä kohdallaan.

Matkalipun tekstiosaa vielä lukee, vaikka juuri edellä kuvatulla tavalla, nikotellen. Iso osa kappaleen kuvateksteistä saa minut repimään hiuksiaan. Sumerikuninkaat saattoivat kähertää partaansa ja silloin tällöin kammata hiuksiaan, mutta kuvassa ei ole kyllä sumerilainen vaan akkadilaiskuningas, jonka henkilöllisyydestä Simo Parpola omassa kuvatekstissään keskustelee (s. 185).

Hammurabin steelan kuvatekstin mukaan Hammurabi itse istuu steelassa jakamassa oikeutta. Tämä on erittäin selkeä virhe: tuolissa istuu auringonjumala Shamash, ei Hammurabi itse. Hammurabi seisoo jumalan edessä rukoilemassa ja saa "totuuden ja oikeuden suojelijalta" oikeudet itse jakaa tuota oikeutta omassa maassaan.

Assyrialaisten menestys perustui uuteen keksintöön, pyörään, jonka ansiosta voitiin rakentaa sotavaunuja. Niiden edessä Babylonian armeijankin oli nöyrryttävä.

Apua! Mistä tämä on revitty? Assyrialaisten vallatessa Lähi-itää n. 900 eaa alkaen, ei pyörä ollut enää uusi, vaan ikivanha, vähintään 2500 vuotta vanha keksintö (tämä on vähän sama kun me suomalaiset väittäisimme käyttämiämme aakkosia uudeksi keksinnöksi). Sotavaunujakin oli jo sumerilaisilla eikä assyrialaisen armeijan ylivoimaisuus perustunut sotavaunuhin (silloin vähemmän käytössä olleita ratsujoukkoja väläytellään jonkin verran). Kuva, johon teksti on liitetty, ei esitä taistelutilannetta vaan kuningas Assurbanipalin (668-627 eaa) leijonanmetsästystä...

Hiustenhalkomista? Ehkä. Siitä huolimatta laadukkaseen lopputulokseen on helppo päästä: kilauttakaa päivystävälle dosentille, hän auttaa mielellään (ja useimmiten korvauksetta). Kirjan muiden ajanjaksojen asiavirheitä minun on vaikeampi arvioida, mutta pelkään, etteivät kömmähdykset rajoitu ainoastaan muinaiseen aikaan.

Assyriologi Armas Salosen syntymästä sata vuotta

Eilen lauantaina, 17. tammikuuta, sata vuotta sitten, kaukana Japanissa, syntyi Armas Immanuel Salonen (1915-1981), yksi merkittävimpiä suomalaisia assyriologeja. 

Tapasin Salosen pikkutyttönä oletettavasti jonkun kerran. Silti minulla ei ole hänestä mitään selkeää muistikuvaa. Vain häilyviä, hetkellisiä välähdyksiä, joita tukevat varmaankin ne valokuvat, joita olen hänestä nähnyt. Kaikissa kuvissa hän esiintyy mirri kaulassa, hänestä ei voi erehtyä. Armaksen tieteellisiin saavutuksiinsa olen tutustunut kirjoittamalla hänestä yllä linkitettyyn Suomen Kansallisbiografiaan sekä tähän lyhyeen englanninkieliseen katsaukseen suomalaisista assyriologeista.

Vielä viime vuosisadan puolella tutkijoiden elämästä jäi pääsääntöisesti erittäin runsaasti kaikenlaista ei-tieteellistä aineistoa. Kun alkaa ottaa selvää tutkijanurasta, esille nousee myös se ihminen, joka on kaiken tieteellisen tuotannon takana. Kirjeistä ja oppilaiden jälkeenjääneistä muisteluista käy hyvin ilmi, että Armas oli hyvin särmikäs persoona, särmikkäät ovat mielestäni äärettömän mielenkiintoisia, vaikka monet varmasti myöntävät, ettei heidän kanssaan aina ole helppoa elää. Isälläni Jussi Arolla (1928-1983) oli opettajaansa kohtaan aika ristiriitaisia tunteita, se tulee selväksi useastakin autobiografisesta tekstistä sekä kirjeenvaihdosta ja päiväkirjoista. Ristiriitaisia tunteita on kuitenkin jokaisessa opettaja-oppilassuhteessa eikä Aro koskaan unohtanut Salosen hänelle uran alkutaipaleella antamaa varauksetonta tukea -- sitä ilman hän ei olisi päässyt assyriologisessa yhteisössä eikä etenkään Helsingin yliopistossa eteenpäin. Erityisellä lämmöllä muistellaan 1950-luvun alun assyriologikongresseja, jonne Salonen ja Aro matkustivat yhdessä Euroopan lävitse laivalla ja junalla. Silloin Armas oli ollut erityisen viehättävä matkakumppani. 

Assyriologisen tiedeyhteisön lisäksi Armas tunnettiin erittäin hyvin Helsingin kulttuuriseurapiireissä, hän oli ahkera kirjoittamaan lehtiin ja popularisoimaan tieteenalaansa. Antikvariaateissa Salosen teoksia ei saa ihan muutamalla eurolla, niille ilmeisesti riittää kiinnostuneita ostajia. 

Sata vuotta sitten syntyneen assyriologin ääntä ja mielenkiintoisia radioesitelmiä voi kuunnella YLEn elävästä arkistosta, tässä hän kertoo miten itämailla poltettiin hashista ja mässäiltiin...

Mitä luin tänään: kaksi Haahtelaa

Joel Haahtela (s. 1973) on kirjailija, jolla on ainakin kirjablogistien keskuudessa paljon uskollisia lukijoita ja ihailijoita. Runsas vuosi sitten nimi jäi mieleeni Sinisen linnan kirjaston Marian postauksen jälkeen ja silloin jouluostoksilla kustantajien kaupoista otin itselleni pari euroa maksaneen Lumipäiväkirjan. Viime syksynä pistin eräänä sateentuhruisena iltapäivänä ranttaliksi ja hankin kerralla kaksi Haahtelaa pokkareina: Perhoskerääjä (Otava 2006) ja Tähtikirkas, lumivalkea (Otava 2013).

Perhoskerääjä on ehkä hieman lyhyt minun makuuni -- minulta kun jäävät lähestulkoon kaikki novellit kesken (en vain osaa lukea lyhyitä kaunokirjallisia tekstejä, rakastan puolestaan paksuja mammuttiromaaneja...) ja tämä pienoisromaaniksi luonnehdittu teksti kulkee näemmä lukukykyjeni rajoilla. Pidin tunnelmasta, oikeista perhos- ja muista kirjoista, joita päähenkilö selaa Henri Ruzickan talossa, pidän Haahtelan taitavasta tavasta muutamilla lauseilla luoda sellainen tila ja tunnelma, missä menneisyys väreilee erilaisina kerroksina tapahtumahetken taustalla. 

Meille, joilla on koko elämämme ajan ollut perhettä ja ihmisiä ympärillämme, ihmisiä, joista on kerrottu tarinoita, tuo Haahtela käsinkosketeltavan konkreettisesti eteen sen, että maailmassa vaeltaa, elää ja kuolee myös niitä, joilla ei ole ketään. Ei yhtään ketään, joka välittäisi miten elät, mitä teet tai ajattelet, hoitaisi kun sairastut tai pitäisi huolen maallisesta jäämistöstäsi lähtösi jälkeen. Rakkaudesta ja hellyydestä puhumattakaan. Perhoskerääjän kertojaminä kunnioittaa Henrin elämää postuumisti siten, että lähtee selvittämään kuka tämä mies oli, osaksi saadakseen vastauksen kysymykseen miksi ventovieras testamenttaa omaisuutensa juuri hänelle. Loppusivuilla syy selviää, vaikka juonellisena ratkaisuna yhteys Henrin ja kertojan välillä, tai sen paljastuminen vasta tuossa vaiheessa, ei olekaan huikaisevan uskottava. Paljastuu, että mies ei tiedä oman äitinsä kuolemasta mitään, ei ole koskaan puhunut isänsä kanssa siitä, tai kysynyt, vaikka toisaalla annetaankin ymmärtää, että hänen ammattinsa liittyy juuri menneiden aikojen tutkimiseen:

... että kuva oli otettu kaksi vuotta sitten kun olimme olleet matkalla Roomassa ja vierailleet Hadrianuksen Villassa. Olimme istuneet illan hämärtyessä suorakaiteen muotoisen kanavan rannalla, katselleet liikkumattomaan veteen heijastuvia karyatideja, ja muistin tunteneeni silloin selittämätöntä rauhaa, jonka täytyi liityä, niin ajattelin, kokemukseen historian ikiaikaisuudesta ja katoamisen varmuudesta sen edessä. Sama rauhan tunne valtasi minut usein kun olin vanhojen esineiden ympäröimänä, ja ehkä sen vuoksi olin alunperinkin hakeutunut ammattiin, jossa minua ympäröi pikemminkin mennyt kuin tuleva. (s. 111).

Kenties tämä ristiriita oli tarkoituksellinen? Tutkimme toisten menneisyyttä, muttemme oman elämämme tai omaan elämäämme vaikuttaneiden vanhempien, esivanhempien tapahtumia. Kertoja lähtee tutkimaan tuntemattoman Henrin elämää ja lopuksi löytää... oman itsensä.

Tähtikirkas, lumivalkea on puolestaan yksinäisen miehen päiväkirja kuolleelle rakastetulleen. Eletään Pariisissa 1889 maailmannäyttelyn aikoihin, lisäksi 1900-luvun alun Berliinissä. Kolmannen Haahtelan luettuani olen huomaavinani sen, miten hän linkittää romaanejaan toisiinsa. Peruslähtökohtana on aina mies, joka kertoo. Mies, jolla on yhteyksiä Saksaan (tätä pidän henkilökohtaisesti viehättävänä, sillä olen opiskeluvuosieni jälkeen tiukasti kiinni saksan kielessä ja kulttuurissa). Mies, jonka avioliitto tai muut suhteet naisiin ovat onnettomia. Perhoskerääjässä Haahtela käyttää useammin kuin kerran adjektiivia tähtikirkas (esim. s. 84), Tähtikirkas, lumivalkeassa puolestaan esiintyy myös saksalainen perhoskerääjä. Ja aivan lopuksi nykyajassa elävä minäkertoja kirjoittaa puhtaaksi Leon päiväkirjoja, lähtee Saksaan etsimään sairaalaa, jossa hän toisen maailmansodan aikana kuoli ja ymmärtää masennuksensa ilmeisesti periytyneen isoisä-Leolta hänelle. 

Kolmen Haahtelan jälkeen voisin todeta, että varmasti tulen lukemaan häntä vastakin. En ole täysin hullaantunut, mutta koen hänen romaaninsa kovasti antoisiksi.

PS. Tähtikirkas, lumivalkeassa Leo matkustaa 1923 Angkorin temppeliin -- hauskana sattumana todettakoon, että Kim Fayn Kadonneiden muistojen kartta sijoittuu samaan aikaan ja paikkaan.

Loppiainen, loma loppu

Eilen palasimme kotiin. On Loppiainen ja loma loppu. Tänään oli Espoossa kirkas auringonpaiste ja kylmä sää. Espoonlahti jäätynyt jo kauaksi horisonttiin. Nyt huomasi eron pohjoisen ja "eteläisen" valon välillä, pohjoisessa valoa oli vain nimeksi, muutamaksi tunniksi keskipäivän aikaan.

Kuusamossa oli seesteistä. Kuningas Mesilimin kanssa jäljestimme poroja järven jäällä. Teeret rannassa lensivät liian vilkkaasti pois, niitä ei saanut napattua kuviin.

Seuraavana yönä satoi lunta, jäljet olivat peittyneet...

Väriskaala oli niukka. Valkoista, harmaata ja sävyjä niiden väliltä. Tummia havupuita. Vuoden ensimmäisenä päivänä oli vain valkoista ja vaaleanharmaata.

Mutta jos katsoi tarkkaan, saattoi löytää jotain vihreääkin. 

Sukelsimme myös keskelle metsää, kiipesimme vaaralle, josta 20 vuotta sitten avautui huikea näköala järvelle. Nyt puut ovat kasvaneet niin korkeiksi, että järvi vain pilkahtelee.

Valkoisen lumen keskellä, täydellisessä hiljaisuudessa sielu lepää. 

Huomenna paluu arkeen. Menen käymään Helsingin yliopiston Tieteen päiville kuuntelemaan Tiedeinstituutteja. Tänäänkin ehdin jo käydä kirja-alennusmyynneissä, päivän saldo oli neljä kirjaa.