Mitä luin lomalla: Paavo Castrén, Antiikin myytit

Assyriologi kävi syyskuussa Otavalla Paavo Castrénin uusimman kirjan Antiikin myytit (Otava 2017) julkistamistilaisuudessa (kustantajalle kaunis kiitos sekä kutsusta että kirjasta!). Olin vaikuttunut kustantamon jykevästä kivitalosta ja jo hissimatka julkistustilaan nosti minut myytillisiin sfääreihin. En kuitenkaan ehtinyt paneutumaan kirjaan kuin vasta viime viikolla, jolloin olin perhelomalla Kreikassa. 

Heti alussa on sanottava, että Antiikin myytit synnyttivät kättelyssä -- jo ennen varsinaista lukukokemusta -- erityisen paljon rajun ristiriitaisia tunteita. Jo kirjoittajan edellinen magnum opus Homeros (Otava 2016) osoittautui vankaksi palaksi suomalaista kulttuurihistoriaa ja uusin teos seuraa tiukasti samoilla jalanjäljillä huoliteltua taittoa ja kaunista kansikuvaa myöten. Suomalaiset tarvitsevat popularisoitua tietoa omalla kielellään ja tässä en voi olla jälleen kerran korostamatta sitä, miten elintärkeitä suomeksi julkaiseminen on ennen kaikkea aiheista kiinnostuneiden koululaisten kannalta, joille esim. englanniksi lukeminen usein on vielä hidasta ja hankalaa. Jälleen kerran pitelen kädessäni kulttuuritekoa, epäilemättä. Silti minulla tökki, paikka paikoin.

Mitä tässä kirjassa tapahtuu? Sisältö vastaa hyvin kirjan nimeä: käydään lävitse antiikin Kreikan ja Rooman kertomukset "myytillisistä" hahmoista eli kirjallisuudessa ja taiteessa esiintyvistä jumalista, sankareista, hirviöistä jne. kuitenkin niin, että Troijan tarupiiri ja Odysseuksen harharetket ovat jääneet vähemmällen huomiolle, koska ne ovat juuri edellämainitun Homeros -teoksen polttopisteessä. En ole lähtenyt etsimään esimerkkejä poissuljetuista kertomuksista vaan tyydyn toteamaan, että kirjan jaksotus on looginen ja kirjan loppuun liitetty hakemisto auttaa löytämään esimerkiksi monessa jutussa mukana olleiden jumaluuksien eri edesottamukset. Julkaisutilaisuudessa mainittiin, että kirjaa voi käyttää myös hakuteoksena, mikä on epäilemättä totta. Ja jälleen kerran voin myös todeta, että Castrénin käyttämä kieli on sujuvaa ja johdonmukaista, sinänsä sitä lukee ihan ilokseen.

Kirjaa lukiessani en kuitenkaan voi välttyä vertaamasta sitä niihin lukemattomiin muihin opuksiin, joita on ennen Castrénin aikaansaannosta julkaistu lukemattomilla eri kielillä (ja juuri eilen luin HSn arvostelun Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan uusimmasta filmatisoinnista, siinäkin verrattiin muihin versioihin!). Aloin miettiä itse konseptia ja sen oikeutusta monelta eri kannalta ja pääni ryhtyi pommittamaan minua moninaisilla kysymyksillä. Tähän listaan muutaman.

Antiikin myytit vei minut omassa henkilöhistoriassani kauas taaksepäin. Eräs tutkija aineistonkeruussaan haastatteli minua kauan sitten kysymällä mikä on varhaisin muistoni ja/tai tietoisuuteni Italian olemassaolosta ja vasta silloin ymmärsin, että varhaislapsuudestani en muista, että Italia olisi millään tavalla ollut esillä. (Mutta Eila Suolahti toimi kerran kuvaamataidonopettajan sijaisena ja näytti kymmeniä dioja Michelangelon Sixtuksen kappelin freskoista, jäi se lähtemättömästi mieleeni.) Entä Kreikan mytologia? En muista aikaa jolloin en olisi tiennyt mitä on nuolenpääkirjoitus ja isäni luki minulle Tuhannen ja yhden yön satuja suoraan arabiasta kääntäen. Troijan sota ja Bellerofon ratsastamassa Pegasoksella olivatkin sitten jo eksoottisempia juttuja. Vasta kansakouluajalta muistan innoittavan opettajani Toivo Kuusen tehneen syvän vaikutuksen ammentamalla meille sekä raamatullisesta että antiikin taruvarastoistaan. Troijan puuhevonen, Sunionin kärjestä mereen suistunut Aigeus ja Zeuksen päästä syntynyt Athene tulivat silloin tutuiksi. 

Giovanni Domenico Tiepolo (1727-1804) Kreikkalaiset tunkeutuvat Troijaan,
maalaus Sinebrychoffin taidemuseon kokoelmissa

Muistan samoihin aikoihin jonain talvena sairaana ollessani lukeneeni myös Odysseuksen harharetkistä, jokin televisiosta nähty piirretty lienee herättänyt kiinnostukseni. Koska mitään muuta suomenkielistä ei tainnut kirjoja pursuavasta kodista löytyä, uppouduin tarumaailmaan Grimbergin Kansojen historian avulla (WSOY, toinen uudistettu laitos 1956). Ja tosiaan: Grimberg seuraa vielä ikivanhaa länsimaalaista historiankirjoitustraditiota, jossa ei tehty eroa tarukertomusten ja "kovan historian" välillä, vaan Troijan sota kuin myös Herakleen urotyöt kerrotaan osana Kreikan varhaishistorian narratiivia (joskin ne otsikoidaan "sankarisaduiksi"). Uusi antiikin historia  (Otava 2011) -teoksessaan Castrén ei enää käsittele muita mytologisia kertomuksia osana poliittista historiaa, mutta Troijan sodan hän yhä mieltää jollakin tasolla historialliseksi tapahtumaksi vaikkakin käyttää tekstissään sanoja "taru" ja "muisto" (s. 36). Tämä johtaa siihen monimutkaisen mutta äärimmäisen mielenkiintoisen vyyhden äärelle eli kysymykseen kuinka paljon historiallisia siemenkiviä kätkeytyy myyttien sisään ja onko täysin turhaa edes spekuloida tällä kysymyksellä.

Mitä myytit siis ovat? Castrén käsittelee tätä kysymystä vain parin sivun verran ja tyytyy toistamaan aikaisempien tutkijoiden ehdotuksia myyttien luonteesta ja merkityksistä. Tässä kohtaa olisin toivonut hieman vahvempaa omaa näkemystä, onhan Castrén teoksillaan osoittanut olevansa syvällisesti perehtynyt aihepiiriin. Henkilökohtaisesti uskon, että meidän on lähes mahdotonta puristaa minkään kulttuurin myyttejä ja legendoja yhteen muottiin. Myytit ovat mahtavia tuhatvuotisia puita: jokaisella niistä on omat juurensa (ja monien kreikkalaisten myyttien juuret ovat joko Anatoliassa tai Mesopotamiassa) ja myöhemmät haaransa ja matkalla ne ovat varmaankin useaan kertaan katkaisseet oksia, pudottaneet lehtiään ja kukkineet oudoissa kohdissa, siis muuttaneet muotoaan. Olennaisempaa on ehkä se miten voimallisesti tietyt tarinat vaikuttavat meihin. Myytit ovat ihmisyytemme ytimessä, siellä missä me 2000-luvulla elävät olemme samalla viivalla esimerkiksi Göbeklitepen hybridieläimiä kivipaaseihin kaivertaneiden neoliittisten ihmisten kanssa. Tunnemme ympärillämme luonnon meitä suuremmat voimat emmekä vieläkään kykene vastaamaan siihen suureen kysymykseen eli mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen. Castrén luonnehtiikin myyttejä "elämää suuremmiksi" (s. 15), siihen meidän ilmeisesti on tyydyttävä.

Koska antiikin myytit ovat elämää suurempia ja siksi kiehtovia, on luonnollista, että niitä on käsitelty lukemattomissa kirjoissa. Siinä suhteessa Castrénin teoksesta voi suoraan sanoa: ei mitään uutta auringon alla. Raikasta lähestymistapaa tai erilaista otetta ei ole yritetty. Samanlaisella konseptilla on tehty populaareja teoksia Euroopassa etenkin 1800-luvulta lähtien. Kun selaa vielä 1950-luvulla uusintapainoksena ilmestynyttä suomennosta Tarujen Hellas (Karisto 1957) Gustav Schwabin 1800-luvun alkupuoliskon klassikosta Sagen des klassischen Altertums (yhä saatavana Saksassa!) on hämmästynyt teosten sisällön samankaltaisuudesta jopa mustavalkoisia viivapiirroksia myöten (Castrénin teoksessa Ria Bergin kynästä). Oma mielleyhtymäni on välittömästi klassillisen arkeologian isän Johann Joachim Winckelmannin (1717-1768) perusteosten kuvitus, aikana jolloin valokuvausta ei oltu vielä keksitty ja kuparikaiverrustekniikka oli kunniassaan. 

Taustalla tähän antiikin myyttejä yhteenkokoavien kirjojen suureen homogeenisyyteen on varmaankin se, että eri myyttien alkuperäinen kirjallinen aineisto on pahasti fragmentoitunutta ja siten tarve koota, listata ja järjestää on suuri. 

Hyvin tervetullutta Castrénin antiikin myyteissä on kuitenkin se, että tarupiirien kuvaukseen on lisätty listoja otsikon myytin myöhempi käyttö alle. Tätä ei muista teoksista juuri löydä. Myyttien reseptio muodostaa valtavan osan länsimaisesta kulttuuristamme kaikissa taiteenlajeissa, koska niitä on käytetty materiaalina aivan kuten Raamattua, miljoonin eri tavoin, toisia jopa pahalle kuluneisuuden asteelle. Jälkivaikutus kertoo meille sen, kuinka tärkeistä elementeistä on kyse ja kuinka antiikki on vahvasti läsnä jokaisen arkipäivässä. Jo ohutkin myyttisten aiheiden tuntemus tekee elämän niin paljon rikkaammaksi ja siksi sen soisi meistä ihan jokaiselle. 

Hämmentävää kirjassa on Castrénin itseriittoinen tapa tyytyä siihen mitä itse on kirjoittanut. Jälleen kaipaan sitä "further reading" -kirjallisuusluetteloa, edes lyhyttä sellaista, lukijalle on annettava apuvälineitä ja virikkeitä lähteä kulkemaan niitä innostavia polkuja pitkin tarupiirejä . Tutkijana en itse tarvitse kirjalistoja, koska olen löytänyt jo oman aktiivisuuttani esim. Mary Bachvarovan From Hittite to Homer: The Anatolian Backround of Greek Epic (2016), mutta kirjan varsinaiset kohderyhmät voisivat hyötyä ei ainoastaan kirjavinkeistä vaan varmasti myös erilaisista internet-sivustoista. Esimerkiksi LIMC on ikonografinen hakuteo, josta löytyy kaikki klassisen mytologian hahmot ja niiden esiintyminen taiteessa. Edelleen ei olisi lainkaan vähentänyt Castrénin omien teosten arvoa laittaa listaa muista antiikkiin liittyvistä suomenkielisistä teoksista, päinvastoin. Toinen kulttuuri-instituutio, kustantamo Teos on ansioitunut mm. Mika Kajavan et al. laatimalla Kulttuuri antiikin maailmassa (2009) että etenkin Arto Kivimäen kreikkalaisten tarujen loisteliailla "proosakäännöksillä", vain joitakin mainitakseni. (Lisäksi pikkulinnut ovat laulaneet, että Teokselta on luvassa on kreikkalaisten tragedioiden suomennoksia Vesa Vahtikarin toimesta).

Yhtäkaikki, tämä pieni kritiikin poikanen ei poista sitä tosiasiaa, että kirjaa voi suositella lämpimästi ihan jokaiselle. Se on ansiokas ja hyödyllinen, monessa suhteessa urotyö!

Kreikkaan!

Assyriologi on lähdössä ensi viikoksi Kreikkaan. Vuorossa on perheloma, todennäköisesti viimeinen koulujen syysloma jolloin lähdetään koko vahvuudella matkaan (lukuunottamatta koiraa, joka ei pidä lentomatkustamisesta).

 

Yrittäessäni pari viikkoa sitten löytää jotain ihan muuta, käteeni osui kodin "arkistohuoneessa" muutama Olivetin sähkökirjoituskoneella kirjoitettuun liuska sekä yksi lehtileike. Vielä muutamia vuosia sitten minulla oli tunne, että muistan omasta menneisyydestäni kaiken. Tai ainakin kaiken muistamisen arvoisen. Huomasin kuitenkin jälleen kerran, että unohduksieni määrä on dramaattisessa kasvussa. En muistanut kirjoittaneeni niitä liuskoja. Annoin ne ensin puolisolle luettavaksi ja sitten luin ne kyllä itsekin. Aihe oli ajankohtainen, koska olin jälleen lähdössä Kreikkaan.

Tasan 26 vuotta sitten olin juuri palannut Kreikasta. Se oli Saksassa vietettyjen vuosieni viimeinen syksy, olin aloittanut lopputyöni kirjoittamisen ja seuraavana vuoden heinäkuussa maisterikokeiden jälkeen minut haettiin farmariautolla takaisin kotiin (koko silloinen omaisuuteni mahtui kyytiin). Ennen valmistumista minun piti kuitenkin osallistua yhdelle pakolliselle pitkälle ekskursiolle, niinpä kiersin kolme viikkoa Kreikkaa yhdessä runsaan parinkymmenen opiskelijan ja kahden assistentin kanssa. Puoliso oli toki kuullut kertomuksiani matkasta aikaisemminkin -- siitä kuinka jokainen kohde käytiin lävitse saksalaisella perusteellisuudella ja matkaa oli edeltänyt yhtä perusteellinen valmisteluseminaari. Silti puolisoni, eksursion ohjelmaa lukiessaan hämmästeli tuntimääriä, mitä olimme kussakin kohteessa viettäneet. Läpijuoksuja ei harrastettu.

Tekstien tueksi kaivoin samaisesta arkistohuoneesta nipullisen mustavalkoisia valokuvia. Väridioja otin matkalla paljon enemmän, niitä en jaksanut lähteä käymään läpi nyt, ehkä sitten kun palaan matkalta.

Yksi teksti alkaa näin:

"Jokaiselle Ateenan-kävijälle Hellaan pääkaupungin suurin nähtävyys on sen Akropolis". Nämä sanat olisi voinut kirjoittaa myös moni muut eikä vain Arvi Kivimaa vuonna 1956. Lassi Nummi lisää tuohon lauseeseen runomitassa:

Tiedän etten näe,
en ole näkevä Sinua, Akropolis
välissä on tunteiden usva
Kaksi ja puolituhatta vuotta palvontaa,
mielleyhtymiä ja symboliikkaa, paatosta ja ironiaa
jumalointia ja rienausta.

Kaikki turistit kiirehtivät heti ensimmäisenä päivänään Akropoliille. Me kiersimme sitä kuin kissat kuumaa puuroa. Ensin veryttelimme Olympeionin eteläpuolella, Pnyxillä ja Philopappos-monumentilla, ravasimme Kansallismuseon loputtomia käytäviä ja vasta kolmantena aamuna nousimme linnavuorelle.

Olin unohtanut kirjoittamani tekstin, mutta muistot tulvahtivat mieleen heti kun luin liuskat. Huomaan, että isossa ryhmässä matkustaminen oli jo tuolloin yhtä ahdistavaa kuin tänäänkin (en koskaan suostu opastamaan isoja ryhmiä, pienet opiskelijamäärät sen sijaan ovat ihan antoisia). Minull kaikki rajat hämärtyivät Akropoliilla, siis oman tekstini mukaan. Jatkan myöhemmin:

... meistä moni seisoo ensimmäisen kerran Akropoliin juurella. On hyvin varhainen aamu, mutta jo tähän aikaan suuret turistiryhmät kiipeävät portaita ylös, yritämme kovasti löytää yhtymäkohtia Panathenaia-juhliin ja niihin ihmismassoihin, jotka kulkueena nousivat kohti Parthenonia. Vaikeudet alkavat kun nousemme portaikkoa hieman ylemmäs ja opiskelutoverini Patricia jatkaa referaattiaan niiden puolessavälissä, siinä missä Propylon on parhaiten näkyvissä. Viivymme paikalla liian kauan, suljemme turistiryhmiltä puoli tietä ja paikalliset oppaat ovat huolissaan (opettajiemme) opastusluvasta. On kuitenkin olennaista pohtia miksi Propylaian sisäiset pylväät ovat joonialaisia ja ulkoiset doorilaisia, oliko pohjakaava alunperin suunniteltu epäsymmetriseksi. Paljon keskustelua herättää Nike-temppelin pylväiden nykyinen sijainti: ne ilmeisesti restauroitiin väärille paikoille viime vuosisadan lopussa. 

Liuskan viimeinen lause:
Päivämme täyttyy faktoista, aikaa ihmettelyyn ja mietiskelyyn jää vain vähäsen.

No näinhän se oli. Kun olisi jo silloin mieluummin haahuillut, ihmetellyt ja unohtunut unelmoimaan. Ja mikä kirjoitustyyli... Erilaista kipinää kuin tänään, tulee miltei ikävä tuota nuorta naista kauan sitten :).

Liuskojen mukana oli tuo lehtileike, äitini sen varmaan minulle oli leikannut ja Tübingeniin lähettänyt -- tavallinen kirjeposti kulki tuolloin välillämme noin kerran viikossa ja äiti tosiaan piti minua jollain tavalla ajantasalla siitä mitä Suomessa tapahtui. Hätkähdän kun huomaan, miten Päivi Setälän Helsingin Sanomiin kirjoittama artikkeli oli saanut minut miettimään pääopiskeluaineeni eli klassillisen arkeologian oikeutusta ja mielekkyyttä 1990-luvun alun Euroopassa. Kirjoitan näin:

Klassillinen arkeologia? Perin eurooppalainen tiede, perin subjektiivinen ja omahyväinen, pelkkää ajanhukkaako? Suomessa klassillisen filologian eli kielitieteen perinteet ovat aina olleet hyvät ja korkeatasoiset, jostain syystä antiikin materiaalinen kulttuuri, sen taidehistoria, ei aikanaan lyönyt itseään lävitse. Lähdin viisi vuotta sitten Tübingeniin katsomaan olisiko tästä alasta minulle elämäntehtäväksi, jäin Tübingeniin ja nyt olin tien päällä ensimmäisen kerran Kreikassa.

Setälän kirjoitus ajalta ennen Suomen EU-jäsenyyttä vain muutamia kuukausia sen jälkeen kun Neuvostoliitto alkoi natista liitoksistaan, on myös hätkähdyttävän ajankohtainen. Ongelmat ja tapahtumat ovat tänään tietysti erilaisia, mutta historian tuntemuksen tarve ei Euroopassa ole kadonnut mihinkään -- päinvastoin. Ei tarvitse mennä antiikkiin saakka, monet ovat näyttäneet unohtaneen lähihistoriankin tapahtumat. Setälä toi esseessään esille sen, että antiikin kulttuurien erikoistuntijoita tarvitaan:

Maassamme on kysyntää eurooppalaiseen kulttuuriperinteeseen perehtyneille henkilöille. Toivottavasti Europpa ei tunnista suomalaista "yksiulotteiseksi" ihmiseksi.

 Nyt ymmärrän, että Eurooppaan kuuluminen ja eurooppalainen identiteetti eivät olleet silloin vielä itsestäänselvyyksiä, mutta viiden vuoden asuminen ja opiskelu Saksassa olivat jo tehneet minusta henkisesti eurooppalaisen.  Silloin ajattelin, että eurooppalaisuus merkitsee kielitaitoisuutta, sivistyneisyyttä ja myös monikulttuurisuutta. Kreikan ekskursiollakin oli opiskelijoita monesta maasta ja Italiassa olin ollut arkeologisilla kaivauksilla, joissa oli varsinainen kielten ja kansallisuuksien kirjo. Fregellae-niminen roomalaiskaupunki Lazion maakunnassa oli paikka, jossa opin, että Espanjassa (jossa en vieläkään ole kertaakaan käynyt) on alue, Katalonia, jossa puhutaan katalaania. Suomalaisena en kuitenkaan ollut vielä muodollisesti eurooppalainen: joka ainut vuosi jouduin viettämään yhden aamupäivän paikallisessa maahanmuuttovirastossa, istumaan samassa käytävässä turkkilaisten, jugoslaavien, markokkolaisten ja niinedelleen kanssa jonottamassa samojen virkamiesten puheille anomaan oleskelulupaa ja työlupaa passiini.

Vuonna 1991 myös oman elämäni suunta kääntyi, vaikka en itse ollutkaan siitä tietoinen. Liuskoissa ei ole vielä merkkejä siitä, mitä tapahtuisi kun seuraavana vuonna valmistuisin maisteriksi. En jäänyt Eurooppaan, palasin takaisin Suomeen ja aloitin assyriologian jatko-opinnot. Assyriologiakin on eurooppalainen tiede.

Setälän artikkelissa oli myös seuraava toteamus:

Antiikin myytit edustavat nykypäivän kestävää kehitystä. Aristoteles sanoi, että mitä enemmän aikaa annan itselleni sitä kiintyneempi olen myytteihin. Myytti, joka pyrkii ymmärtämään todellisuutta, on reaktio teknologian ajan keinotekoiselle ja jatkuvasti muuttuvalle tiedolle, ja se selittää myös antiikin draaman suosion. Tutkijat ovatkin todenneet, että antiikin traditiossa myytit ovat nyt kiinnostavampia kuin esimerkiksi poliittiset aatteet.

Olen nyt päättänyt ottaa matkalle mukaan pari viikkoa sitten ilmestyneen Paavo Castrénin Antiikin Myytit (Otava 2017). Testaan kirjan vaikutusta autenttisissa maisemissa. Postaan jossain vaiheessa matkan jälkeen.

Mitä luin tänään: Mila Teräs, Jäljet (ja muutakin Schjerfbeckiä)

Assyriologin syksy on Turkin matkan jälkeen lähtenyt käyntiin mukavissa tunnelmissa -- huolen aiheena on kuitenkin se, että syksy vaikuttaa olevan niin täynnä uusia, etenkin taidetta koskevia ja sivuavia kirjoja, niin etten todennäköisesti millään ehdi niitä kaikkia lukea, saati postata. Saan nähdä  miten minun käy, yhtään tylsää hetkeä ei ole toistaiseksi näköpiirissä, aina voi lukea! Jo keväällä olisin kovasti tahtonut tutustua juuri ilmestyneeseen Helene Schjerfbeckistä (1862-1946) kertovaan Mila Teräksen romaaniin Jäljet (Karisto 2017), mutta vasta palattuani matkalta puoliso ystävällisesti kiikutti sen minulle SKSn kirjastosta.

Olen hyvin kauan ollut kiinnostunut Schjerfbeckin maalauksista. Ensimmäinen muistoni, jostain kansakouluajalta, on pieni juliste, jonka isosiskoni oli hankkinut (ilmeisesti Ateneumissa käydessään) ja jonka hän sinitarralla liimasi haaleankeltaiselle seinälle sänkynsä yläpuolelle. Sinä ahtaassa huoneessa tapiolalaisrivitalossa, jossa "me tytöt", neljä lukumäärältään, jaoimme, ei ollut aitoa taidetta seinällä, mutta kylläkin juuri pieniä julisteita ja postikortteja. Schjerfbeckin Toipilas (1888) oli ensikosketukseni  hänen taiteeseensa -- jo silloin mietin, että tyttö olisi voinut olla minä itse, koska ennen kouluaikoja olin kohtuullisen sairaalloinen (yhden talven aikana sairastin hongkongilaisen ja puolen tusinaa muuta virusta...). Aina kun näen Toipilaan joko Ateneumissa tai jossain lukuisista Schjerfbeck-näyttelyistä, pääsen takaisin tuohon pieneen huoneeseen, muistan julisteen lisäksi kalustuksen, kirjahyllyn, kaiken. Siksi halusin ehdottomasti lukea Jäljet, minua kiinnosti miten Teräs työstää yhtä Suomen rakastetuimman naistaiteilijan elämää kaunokirjallisessa muodossa.

Teräksen teksti teki minuun unenomaisen ja impressionistisen vaikutuksen, pidin tunnelmasta kovasti. Romaani oli sujuvaa luettavaa ja hän on taitavasti onnistunut vangitsemaan ajan hengen, tai ainakin jotain, minkä me tämän ajan lukijan hetimiten tunnistamme "ajan hengeksi" (saattaa siis olla vain omaa mielikuvitustamme).  Teräksen tyyli toi jossain mielessä mieleen Virginia Woolfin (1882-1941) teokset, tärkeintä ei ole selkeä juoni vaan ihmisen päässä tapahtuva tajunnanvirta ja kaikkien aistien tuottamat elämykset.

Kun väri on oikein kaunis, minä kuulen sen musiikkina, sävelinä, niin epämusikaalinen kuin olenkin (s. 54). 

Miehen ohimoille valuvat vaaleiden hiusten uniset laineet. Silmät niiden alla ovat suuret, intensiiviset (s. 157). 

Varsinaista juonta Teräs ei ole romaaniinsa rakentanut. Aikatasoja on periaatteessa kaksi, Schjerfbeckin viimeiset ajat Saltsjöbadenin parantolassa 1945 ja sen kanssa vuorotellen käydään lävitse taiteilijan biografiaa luku luvulta, kun aika ja paikka vaihtuvat, se kerrotaan luvun tai kappaleen alussa. Tämän vuoksi tästä romaanista ei voi tehdä mitään juonipaljastuksia. Jos et kirjaa aloittaessasi tiedä mitään Schjerfbeckin elämäkerrasta tai taiteellisesta tuotannosta, teksti pitää sinua varmasti tiukasti otteessaan ja lukuelämys saattaa olla jopa valtava. Jos sinulla puolestaan on jo kohtalaiset tiedot Schjerfbeckin tiestä ja kohtalosta taiteen saralla, tunnet vähintään hänen tärkeimmät teoksensa, niin silloin lukuelämys voi jäädä kokonaisuutena laihemmaksi.

Teräs ei siis ota tekstissään juurikaan kaunokirjallisia vapauksia, rakenna omaa tulkintaansa. Liki orjallisesti hän ujuttaa tarinaan taiteilijan keskeisimmät maalaukset ja kun selaan Riitta Konttisen (1946-) ansiokasta Schjerfbeck-biografiaa Oma tie (2012) voi kysyä kuinka paljon jälkiä tämä teos on jättänyt Teräksen romaaniin. Siinä ei ole sinänsä mitään väärää, itsekin rakastan kaunokirjallisia tekstejä, joiden taakse kätkeytyy millintarkka taustatutkimustyö. Tämän suhteen Teräs osoittaa kykynsä operoida sen tiedon kanssa, mitä meillä on Schjerfbeckin elämästä olemassa. Kirjan lopussa hän täysin oikeaoppisesti antaa tunnustusta tutkijoille sekä liittää laajahkon kirjallisuusluettelon. Siitä huolimatta jäin hieman kaipaamaan jotain ajatuksellista "twistiä", jotain omaa tulkintaa esimerkiksi syy- ja seuraussuhteista, enemmän mielikuvituksellista lentoa. 

Jäljet-romaania voi siis suositella lukijoille, joille Schjerfbeck ei ole entuudestaan kovin tuttu. Se voi herättää kiinnostuksen tutustua etenkin kirjallisuusluettelossa mainittuihin teoksiin. Myös Rakel Liehun Helene -romaani mainitaan -- senkin olen kauan sitten lukenut ja tekisi nyt vertailun vuoksi mieli lukea uudestaan (jos vain olisi aikaa!).

Itselleni Jäljet toimi mainiona inspiraationa saada käsiini Einar Reuterin (1881-1968) kirjoittama varhainen kirja Schjerfbeckistä, H. Ahtela, Helena Schjerfbeck (omakustanne 1917)

Hän on kaikki mitä minulla on.

Viime kesänä ymmärsin sen kaikkein selvimmin, kun kannoin paketin postista kotiin väsymyksestä särisevin jäsenin ja revin sen auki malttamattomasti.

Se oli tullut.

Monografia, jonka Reuter oli minusta julkaissut. Oliko hän todella tuhlannut kokonaisen kirjan -- minuun?

Ensimmäisen puoli tuntia vapisin. (s. 190).

Reuterin kirja huokuu sadan vuoden takaista taikaa ja tuo kouriintuntuvasti esille sen, miten paljon vähemmän ihmisillä oli ympärillään muita värejä kuin luonnossa räiskyvät. Kirjat olivat mustavalkoisia ja esimerkiksi Schjerfbeck-lempiteokseni Sirkustyttö, näyttää mustavalkokuvana hyvin erilaiselta. Myös Ahtelan käyttämä vie meidät vuosisadan taakse, tuntuu arkaaiselta mutta ylen voimakkaalta!

Jäljet innoittivat minut edelleen hankkimaan yhden lisän Schjerfbeck-aiheisiin kirjoihini: Reuterin, siis H. Ahtelan toisen, 1953 ilmestyneen kirjan. Reuter/Ahtela kiinnostaa, koska tämän vuoden keväästä olohuoneessamme on yksi hänen oma maalauksensa. Se on tosin yhä paketissa, etsii paikkaansa tai jää odottamaan ripustusta uudessa kodissa. Kirjan löysin Hagelstamilta ja se on aikoinaan kuulunut vuorineuvoksetar Iris Långhjelmille. 

Tällainen on Helena Schjerfbeckin kamppailu ollut. Hän on kamppaillut pelastaakseen jotain itsenäistä alati uhkaavan kuoleman kynsistä, hän on siinä onnistunut ja antanut ihmiskunnalle ijäti kestäviä kauneusarvoja (H. Ahtela 1917, s. 38).