(Myös) Pariisi on ihmeellinen!

Assyriologi oli viime viikolla joitakin päiviä Pariisissa. Edellisestä kerrasta oli kulunut 21 vuotta, ja silloinkin olin itse asiassa vain viikonlopun pituisella läpikulkumatkalla Lontoosta Roomaan.

Matkan päätarkoitus oli eräs pää Louvressa. Muutoinkin oli tarvetta käydä valokuvaamassa kaiken näköistä esineistöä, sekä omia tutkimuksia että myös opetusta varten. Lopputuloksena oli, etten juurikaan nähnyt kaupungista mitään, päiväni kuluivat siis pääasiassa museossa. Seuraavalla kerralla lupaan viipyä pidempään ja katsella myös muita nähtävyyksiä. 

Monet ystäväni ja tuttavani tietävät, että Pariisi oli lempikaupunkini ennen kuin pääsin ensimmäistä kertaa Roomaan. Minulla on myös erittäin ikäviä muistoja Pariisista, sellaisia, jotka mieluusti eliminoisin totaalisesti pääni ja sydämeni arkistoista.

Tällä matkalla rakastuin Pariisiin uudestaan. Kaikki onnistui täydellisesti, ei sattunut ensimmäistäkään pientä harmia. Olo oli silkkaa onnea ja euforiaa, lukuunottamatta iltaisin kipeitä jalkoja, jotka ovat väistämättä seurauksena kun ravaa kilometrikaupalla museon käytäviä. 

Huomionarvoista Pariisissa olivat ihmiset, vaikka aika kuluikin suurimmaksi osaksi kuolleita kiviä tuijotellessa. Toisinaan ranskalaisia moititaan ylimielisiksi, etenkin jos ei puhu sulavaa ranskaa. Kaikkialla, museoissa, hotellissa, ravintoloissa ja kahviloissa sain kuitenkin osakseni suurta ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta -- se suorastaan häkellytti. Ruoan hinta-laatusuhde oli erinomainen ja pidän erityisesti pariisilaisten kahviloiden tunnelmasta. Se on sitä "savoir vivre".

Vuosi sitten tapahtuneet terrori-iskut Pariisissa vaikuttavat yhä kaupungin turismiin ja totta tai kuvittelua, olin itse aistivinani tunnelmassa yhä hienoisen alavireisyyden. Suosittelen kuitenkin Pariisia, (sekin) on ihmeellinen! Jos hotellit tai niiden taso arveluttavat (olen tähän mennessä asunut Pariisissa ainoastaan halvemmissa majoituslaistoksissa, joissa kohtasin myös kuuluisia torakoita ym...), niin voin nyt täydestä sydämestäni suositella paikkaa nimeltä Les Matins de Paris. Hotelli on uusi ja uskomattoman siisti (sekä vielä tyylikäs!), henkilökunta maailman ystävällisintä, 

täälläkin hinta-laatusuhde kohdillaan.

(Myös) Pariisi on ihmeellinen! Paluumatkalla minulla oli mielenkiintoista seuraa valokuvaaja ja toimittaja Jacopo Brancatista. Sain kutsun Kotkaan valokuvanäyttelyn avajaisiin. Siitä kenties seuraavalla kerralla enemmän.

Ennen Pariisia Sitaattien saloista

Tulevan viikon assyriologi viettää Pariisissa -- edellisestä visiitistä onkin vierähtänyt jo 21 vuotta enkä viitsi edes laskea kuinka monta ensimmäisestä... Matkan pääasia on yksi hallitsijapatsaan pää, siitä lisää jossain seuraavista postauksista.

Yksi kuluneen viikon tapahtumista oli kutsu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan. Siellä Tuula Uusi-Hallila ja Anne Helttunen kertoivat kirjastaan Sitaattien salat (SKS 2016) ja samalla sai muutoinkin hyvän yleiskuvan kustantajan muusta tämän vuoden tuotannosta. Henkilökohtaisesti vierailu seuran upeassa, nyt entisöidyssä rakennuksessa, oli hieman nostalginen -- runsas kymmenen vuotta sitten ehdin siellä jonkin aikaa ravata useammankin kerran kokoustamassa, yhden kesän ajan myös aivan pienen kuopuksen kanssa. Kun pääsihteerin avustaja ensimmäisellä kerralla huomasi vauvan sylissäni, totesi hän heti, että tuolla jääkaapissa on voileipiä, hänpä tuo niitä kahvin kanssa.

Kustantajana SKS keskittyy lähinnä suomenkieliseen tietokirjallisuuteen ja ehkä sen vuoksi kirjabloggaajat eivät niin hirveän usein bloggaa heidän kirjoistaan. Omasta mielestäni SKSn kirjoissa on runsaasti mielenkiintoista ja innoittavaa -- erityisesti rakastan näyttelyiden yhteyteen tehdyistä taidekirjoista (kuten tästä Birger Kaipiaisesta...). Ymmärrän kuitenkin, että olen tavallista bloggaajaa paremmin informoitu SKSn kirjoista, koska puolisoni on Seurassa töissä ja yleensä saan minkä tahansa kirjan kotiin kuljetettuna kunhan vain hoksaan niitä pyytää (ei ilmaiseksi, vaan siksi että puoliso tykkää ostaa minulle kirjoja :) ).

Kun kirjamessuilla taannoin katselin Sitaattien saloja SKSn osastolla, minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä kirjan sisältö on. Itselleni tulee sitaateista ensimmäiseksi mieleen latinankieliset lentävät lauseet ja lausuinpa ystävälle väärän oletuksen juuri ennen tilaisuutta, että kirjassa saatettaisiin neuvoa oikeita siteeraustapoja. Luulo ei ole tiedon väärti...

Hirveän kaukana noista latinalaisista lentävistä lauseista ei kuitenkaan olla -- Uusi-Hallila ja Helttunen ovat koonneet yksiin kansiin valikoiman suomalaisesta kirjallisuudesta (ja muustakin kulttuurista) käyttöömme juurtuneita käsitteitä ja sanontoja. Koska aika harva meistä tuntee suomalaiset kirjaklasssikot niin perusteellisesti, että osaisi heti avata kunkin sitaatin etymologian, on tästä opuksesta aivan sanomatonta hyötyä, vaikka valikoima on luonnollisesti rajallinen. Lyhyet kuvaukset on nasevasti kirjoitettuja ja niitä lukee ihan huvikseenkin. Ja kuten kirjoittajat totesivat -- kun lainauksille herkistyy, ne alkavat pomppia silmille joka paikasta -- mainoksista, blogipostauksista, poliitikkojen puheista...

Nyt ennen matkaa olen niin kiireinen, etten ehdi mitenkään syvällisesti perehtymään Sitaattien saloihin. Avasin kirjan kuitenkin kohdasta, jonka kenties kaikkein parhaiten tunnen: Nefernefernefer (s. 108). Hänet tituleeraataan suomalaisen kirjallisuuden kauneimmaksi naiseksi ja tämä saattaa hyvinkin olla totta. Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen (WSOY 1945) kauniin mutta itsekkään ja petollisen porton tuntevat miltei kaikki. 

Tekstissä kerrotaan aivan oikein nefer-sanan tarkoittaneen muinaisegyptiksi "kaunista", mutta sitä käytettiin yhtälailla komponenttina myös miesten nimissä eikä vain naisten (ks. esim. farao Nererefre). Kohdan kuvitukseksi on valittu, jälleen kerran aivan oikeutetusti, maailman kauneimmaksi naismuotokuvaksi väitetty Nefertiti (Berliini, Neues Museum). Tekstiin olisi vielä voinut lisätä sen, että Waltari ilmeisesti viittasi juuri tähän Nefertitin muotokuvaan, "maailman kauneimpaan naiseen", luodessaan Neferin hahmon romaaniinsa (ks postaukseni Muinaisajan ihmeistä täältä ). Näin Nefernefernefer, missä ikinä sitä suomalaisessa kontekstissa käytetäänkin, on sitaatin sitaatti. 

Uusi-Hallilan ja Helttusen esittelystä mieleeni jäi vielä se, miten he kertoivat "julkaisuodotustensa" olleen alun perin hyvin vaatimattomat -- ajatuksena oli valmistaa jonkinlainen kopioversio teksteistä. SKSn päätös tehdä Sitaattien saloista kunnon kirja, ja panostus sekä taittoon että kuvitukseen, näyttää häkellyttäneen tekijät.  Turhaa vaatimattomuutta -- Sitaattien salat on erinomainen kirja ja nimenomaan tyylikäs ulkoasu ja kuvitus tekevät siitä jokaiselle lukijalle ja/tai konsultoijalle myös aisteja stimuloivan elämyksen. Sähköiset kirjat eivät koskaan tule voittamaan perinteistä kirjamuotoa visuaalisen mielihyvän tuottajana.

Kiitän SKSn väkeä kutsusta ja toivotan edelleen menestystä ansiokkaassa työssä ja julkaisutoiminnassa!

Isätön isä

Isänpäivä on jo pimentynyt -- assyriologilla se on kulunut suurimmaksi osaksi keittiössä, mutta päivän kuluessa olen miettinyt omaa isääni. Ja isänpäivälounaalla juttelimme myös teini-ikäisten poikiemme kanssa Jussi-vaarista, joka kuoli jo kaksikymmentä vuotta ennen kuopuksen syntymää. Juuri tuosta isättömyydestä.

Isäni oli isätön. Vuonna 1928 syntyneelle ihmiselle isättömyys oli sosiaalinen katastrofi ja omaan isääni se jätti syvät ellei lähtemättömät jäljet. Koulussa ei isättömyydestä kuulemma juurikaan kiusattu, mutta raskainta tuntui olleen puhumattomuuden kulttuuri: isäni isä eli ja oli samassa kyläyhteisössä, mutta hänet vaiettiin kuoliaaksi.

Meille lapsille isä ei koskaan puhunut isättömyydestään. Toisaalla se ei enää 1970-80 -lukujen Tapiolassa ollut aihe, jota olisi jotenkin pitänyt hävetä tai peitellä. Kotonamme oli molempien vanhempiemme kirjoittamat omaelämäkerralliset käsikirjoitukset, omassa osassaan isäni kertoo isättömyydestään. Samoin 1976 ilmestyneessä Tie ja veräjä -kirjassaan keskipisteessä on hänen äitinsä, mutta siinä myös mainitaan äidin "henkinen vararikko" ja lyhyt, aikalailla neutraali  versio:

Isääni en koskaan varsinaisesti tavannut, vaikka se olisi ollut ajallisesti ja paikallisesti mahdollista parinkymmenen vuoden ajan, siihen asti kunnes Chicagossa stipendiaattina ollessani kuin Lapuan Sanomista hänen kuolinilmoituksesa. Näin hänet vain pari kolme kertaa matkan päästä -- jossakin Niemen mumman hautajaisissa, jossakin Fransilan seuroissa sinä kesänä kun tulin ylioppilaaksi, joskus kirkossa. Selittämätöntä on, kuinka tunsin hänet, en minä yleensä tunne ihmisiä. Kuitenkin tiedän, että hän se oli, hyvin vanha mies, aikoinaan etevä ja paljon yhteisissä asioissa toiminut, sitten syrjään vetäytynyt, kuin melkein kaikki meni pulavuosina. (Tie ja veräjä, s. 39).

Isääni aihe kuitenkin askarrutti enemmän ja syvemmältäkin. Muissa julkaisemattomissa käsikirjoituksissa isättömyyttä käsitellään pidemmin ja yksityiskohtaisemmin, yksi tekstipätkä on jopa kirjoitettu saksaksi. Ei tullut romanttista loppua hänen isättömyystarinalleen, isä ei koskaan tunnustanut häntä pojakseen  -- näin isäni tuossa saksankielisessä tekstissä toteaa. Isäni äiti vaikeni kuin muuri ja pieni poika tunnisti isänsä eräänlaisella poissulkemismenetelmällä: isä oli se mies, josta ei koskaan puhuttu. 

Pisimmässä ja koskettavimmassa tekstissä isäni luettelee kaikki ne neljä kertaa kun oli nähnyt isänsä. Niiden ympärille voisi rakentaa elokuvan isättömästä pojasta 1930-40 lukujen körttiyhteisössä, niissä on hyvin tiivis tunnelma. 

Neljännen kerran näen hänet Fransilassa seuroissa. Olin sinä kesänä tullut ylioppilaaksi ja eräänä iltana lähdimme seuroihin. Niitä pidettiin ulkona pihamaalla, koska oli vielä lämmin, vaikka taisikin jo olla heinäkuun loppu tai elokuu. Kun seurat päättyvät ja kansa alkaa liikehtiä, näen yhtäkkiä pihan reunalla hiukan toisista erillään seisomassa saman vanhan miehen emäntineen. Katson hetken aikaa heihin päin. Vanhan miehen kasvot ovat merkillisimmät, mitä olen elämässäni nähnyt, en unohda niitä koskaan. Kenelläkään muulla ihmisellä ei ole sellaisia kasvoja. Jokainen muu on tavallinen, ei jää mieleen, mutta tämä jää. Kukaan ei ole minulle kertonut, kuka tämä vanha mies on, mutta tiedän silti aivan varmasti kuka hän on. Hänellä on ollut pitkä ja rikas elämä, hänellä on ollut paljon lahjoja ja avuja, joilla hän on voinut palvella ihmisiä omalla paikkakunnallaan.    

Aika ei ollut kypsä sille, että isä ja poika olisivat tervehtineet. 

Kaipaan usein isääni, vaikka hänen kuolemastaan onkin jo hyvin pitkä aika. Niin moni asia jäi puhumatta ja kysymättä. Sekä tieteellisessä että yksityisessä maailmassa. Ennen väitöstäni näin unta siitä, että hän saapui luentosalin penkkiin kuuntelemaan, olemaan läsnä. Toisaalla olen helpottunut: hänen ei tarvinnut nähdä Syyrian sisällissodan pohjatonta surua. Libanonin sisällissodassa oli aikoinaan jo tarpeeksi kestämistä. Olen myös kiitollinen siitä, että omilla pojillani on isä ja myös toinen isoisä eli tarpeeksi kauan jättääkseen oman lähtemättömän jälkensä.

Kirjoja, jotka löytävät luokseni

Vasta kaksi viikkoa sitten assyriologi nautti auringosta ja jäätelöstä Ostian Lidolla, oli runsas parikymmentä astetta lämmintä... Ja nyt tätä kirjoittaessani, kotona työpöydän ääressä, ulkona pyryttää lunta. Talvi tuli yllättäen. Osa vaahteranlehdistä putosi vasta lumen jälkeen.

Nyt Italiassa on ollut pahoja maanjäristyksiä, idempänä Välimerellä muunlaista levottomuutta, jotka eivät voi olla vaikuttamatta mielenrauhaani. Sielu etsii elämään hyviä ja positiivisia puolia. Rooman matkan jälkeen sain lahjaksi kirjan, joka tuotti erityistä iloa. 

Kirja kuuluu kirjastossani ryhmään "kirja, joka löytää luokseni". Nämä eivät ole kirjoja, jotka sattumalta ajautuvat laukkuusi tai kotiisi, joita sattumalta saadaan. Erityisesti nämä eivät ole kirjoja, joista ei ennestään tiedetä mitään. 

Noin kolmekymmentä vuotta sitten kirjan löytyminen tapahtui minulle kenties ensimmäisen kerran. Olin aloittanut opinnot Tübingenin yliopistossa. Koko ensimmäisen vuoden ajan opiskelijat ja muutkin puhuvat heitä lapsina tai nuorina innoittaneesta kirjasta: C.W. Ceramin, Götter Gräber und Gelehrte (Rowohlt 1949). Teos oli aikansa bestseller, se on käännetty 28 kielelle ja sitä on myyty aikojen saatossa yli viisi miljoonaa kappaletta. Suomennos Muinaisaarteita etsimässä ilmestyi 1951 Lauri Hirvensalon kääntämänä (WSOY). Minä en ollut koskaan kirjasta sitä ennen kuullutkaan ja minua ahdisti useissa keskusteluissa se suuri toiseuden tunne, kun en ollut osallisena tuosta kollektiivista muistosta ja lukukokemuksesta. Tübingenin kirjakaupassa hypistelin usein Ceramin myöhempiä painoksia (ja sitä on edelleen saatavilla, lähes jokaisessa kirjoja myyvässä paikassa) ja joka kerralla olin vähällä ostaa sen. Jokin alitajunnassa kuitenkin esti minua, ceramit jäivät kauppoihin. Kunnes jossain vaiheessa olin lukukausilomalla äitini luona ja imuroin hänen kirjahyllyjään. Alhaalla, päästävedettävän puusohvan takaisessa hyllyssä ne lymysivät, himoitun  opuksen lisäksi myös hetitologian tutkimushistoriaan perehdyttävä Enge Schlucht und schwarzer Berg (Rowohlt 1955). Isäni oli ne aikoinaan hankkinut ja lukenut. Minun ei siis pitänyt ostaa tuota kirjaa, vain odottaa, että se löytää luokseni. 

Nyt minulle kävi jotakuinkin samalla tavalla. Ennen Rooman matkaa postasin Axel Munthesta. Moni ei tiedä, että Axelin sukulainen Gustaf Munthe (1896-1962), oli niinikään kirjailija, joka julkaisi taidehistoriallisia teoksia, matkakertomuksia ja romaanejakin, sekä Axel Munthen biografian. Gustaf oli myös suuri Suomen ystävä, matkusti talvisodan aikana USAan ja hankki sieltä maamme tueksi miljoonia dollareita.

Jo vuosia sitten olin lainannut kirjastosta Gustaf Munthen matkakirjan Orientaliskt. Reseskildringar från Turkiet, Syrien och Mesopotamien (Söderström & C:o Förlagsaktibolag 1928). Pidin aikoinani erityisesti tässä matkakirjassa olevasta 1920-luvun nuoren Turkin tasavallan kuvauksesta. Antikvaarisissa kirjakaupoissa teos ei tullut eteeni kuin vasta tänä syksynä. Muutamia kertoja Hagelstamilla olen silittänyt nahkaselkäistä kappaletta ja ihaillut sen lumoavia mustavalkoisia kuvia. Yhtä monta kertaa olin sitä mieltä, että nyt maksan sen ja jatkan kirjan ihailemista kotona. Ja jokin näkymätön käsi esti minua tekemästä niin. Syy oli ilmeinen -- ystävän omistama kappale löysi luokseni kahvilaan, yllättäen, ilman että olisimme keskenämme siitä puhuneet. Rakastan tällaista näkymätöntä yhteyttä ihmisten välillä. Silloin elämä on erityistä, kaunista ja täynnä mielekkyyttä. Ja lahjaksi saatu kirja on tietysti paljon arvokkaampi kuin itse hankittu.

Munthe matkustaa kirjassa junalla Anatolian halki Syyriaan. Aleppon kohdalla hän heti aluksi painottaa sen puhtautta ja kertaa lukuisia kaupunkia kohdanneita hävityksiä, vaikkei niissä kovin syvälle historiaan ulotukaan. Vaikka meitä tänään ei sinänsä lohduta se, että vuoden 1822 maanjäristyksessä kuoli kaksi kolmasosaa kaupungin väestöstä, voimme kuitenkin, kaiken siviileihin kohdistuvan raakuuden keskellä ja tuhoutunutta kulttuuriperintöä ajatellessa, luottaa ikuisen kaupungin nousevan tämänkin katastrofin jälkeen tuhkasta. Silti Aleppon ihmisiä ja muinaismuistoja tulisi suojella nyt. 

Lumipyry äityy, eilen oli enemmän valoa Espoonlahden yllä. Runsaan parin viikon päästä Pariisiin!