sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Entinen ruipelo lukee Hämeen-Anttilan Painon


Eihän assyriologin pitänyt mitään tällaista kirjaa ostaa. Käväisin kuitenkin viime maanantaina NIDE-kaupassa ja sitten Virpi Hämeen-Anttilan (1958 -) Paino Miten pääsin sinuiksi kehoni kanssa (Otava 2020) löysi tiensä yöpöydälleni. Kevään aikana luin joitain kirjasta ja kirjoittajasta tehtyjä juttuja ja ajattelin, että en kuulu tämän teoksen kohderyhmään lainkaan. Kirjakaupassa opus aiheutti kuitenkin outoa kihelmöintiä sormenpäissä: halusin kurkistaa minulle samaan aikaan sekä tuttuun ( Hämeen-Anttilan ja minun välisistä yhteyksistä olen kirjoittanut täällä, romaanin Tapetinvärinen (Otava 2012) yhteydessä) että täysin tuntemattomaan maailmaan. Olen aika ehdoton sen kanssa mitä luen, hyvin harvoin tartun mihinkään kirjaan, mikä sijoittuu kuplani ulkopuolelle. Tällä kertaa se kannatti!

Kirja on Hämeen-Anttilan kertomus elinikäisestä kamppailusta painon kanssa. Kuten alaotsikko paljastaa, hän on sittemmin päässyt sinuiksi kehonsa kanssa. Teos on siis autobiografinen eikä anna varsinaisesti mitään ohjeita siitä miten muut ihmiset voisivat hallita painoaan tai kehittää omaa kehopositiivisuuttaan. Tekstissä on paljon tilastoja ja faktaa ja loppuosaan onkin koottu aiheeseen liittyviä kirjallisuuslähteitä. Keskiössä on henkilökohtainen kokemus ja näkemys, jota ryyditetään myös omalla piirroskuvituksella. Lukukokemus on vaikuttava monella tapaa.

Ennakko-oletukseni, suoraan sanottuna ennakkoluuloni, tällaista kirjaa kohtaan oli suuri. Ajattelin, että nainen, joka kirjoittaa kehityskertomuksen lapsuudesta 60+ -aikaan pystyy tarjoamaan kannustavan ja positiivisen esimerkin ainoastaan ihmisille, jotka ovat edes jossain elämänsä vaiheessa olleet ylipainoisia ja jotka tarvitsevan vertaistukea havaitsemaan sen, että myös muut, kuten nyt tämä kustantajan rakastetuksi luonnehtima kirjailija on kokenut painoon liittyviä vaikeuksia elämässään. Minunlaiselleni ruipelolle kirja tuskin antaa mitään.

Itse en ole koskaan laihduttanut, enkä ennen tätä postausta tiennyt painoindeksiäni enkä yli 50 vuotta elettyäni vieläkään ole oikein perillä siitä minkälaisia kalorimääriä syömäni ruoat sisältävät. Lapsuudenkodissani ja/tai myöhemmissä kotitalouksissani ei ole ollut henkilövaakaa, paitsi viimeisten vuosien ajan (koska appivanhempien jäämistön vaaka ajautui meille) enkä ole lääkärissä osannut kuin arvioida painoani. En "harrasta" mitään kuntoilua, mutta hyötyliikuntani määrä on kohtuullinen (siitä vielä alempana pari lausetta). Olen joltain osin se ranskalaisnainen, jonka Hämeen-Anttila ajattelee ryhtyvän oitis laihdutuskuurille kun paino nousee kilon (s. 113), paitsi etten tiedä jos painoni nousee kilon enkä ole tosiaan koskaan ollut laihdutuskuurilla. Kaikki hoikat tai normaalipainoiset naiset eivät noudata millintarkkaa ruokavaliota ja/tai kuntoile säännöllisesti, vaikka se ylipainoisista saattaa siltä vaikuttaakin.

Painon yksi suuri anti minulle oli oivallus siitä, kuinka suurimmalla osalla ihmisistä, huolimatta heidän älykkyydestään tai rationaalisuudestaan, on jonkinnäköisiä ulkonäköpaineita ja nämä henkiset kompleksit tekevät sokeaksi sille, että ihmiset eivät ensisijaisesti "tuijota" ja kiinnitä huomiota muiden ihmisten olemukseen vaan stressaavat sitä minkälaisen vaikutuksen itse tekee muihin. On vaikeaa asettua toisen ihmisen asemaan jos se näyttää poikkeavan omasta tilanteesta ja tästä syntyy monenlaisia illuusioita. Hämeen-Anttila lähtee siitä ennakko-oletuksesta, että koska tänään ihannoidaan langanlaihoja naisia, kaikki tytöt ja naiset tietoisesti pyrkisivät siihen ihanteeseen ja että tämä yleinen ihanne olisi sekä liikalihavuuden että anoreksian taustalla. Tai että jos tyttö on luonnostaan hyvin hoikka, suorastaan alipainoinen, hän olisi automaattisesti tyytyväinen kehoonsa ja tämä tyytyväisyys heijastuisi lapsen koko muuhun elämään.

Olin lapsena ruipelo eikä elämäni ruipelona ollut luultavasti sen onnellisempaa tai onnettomampaa kuin likitulkoon samoihin aikoihin parin kilometrin päässä varttuneella Hämeen-Anttilalla. Olin alipainoinen ruipelo, osittain geneettisistä syistä ja osittain varmasti siksi, että olin kranttu syömään "oikeaa ruokaa". Alipainoisuuteni herätti kummeksuvia kommentteja vieraissa aikuisissa. Meillä kylässä käyneet afrikkalaiset lääketieteenopiskelijat kauhistuivat: he kiikuttivat kotiini ison pullon pahalta maistuvaa ruokahalua herättävää lääkettä, vaikka sairaanhoitaja-äitini yritti rauhoittaa heitä siitä, että tyttö on ihan terve -- "hän nyt vain on sellainen kuin on". Lääkepullosta muodostui minulle iso mörkö jääkaapissa ja isoveljeni toisinaan uhkailivat juottaa sitä minulle väkisin. Onneksi minua ei pakotettu nielemään vaalenapuhaista pahanmakuista litkua.

Kun ruipelo tulee murrosikään, ei elämä niinikään ole täysin ongelmatonta. Pojat haukkuivat laudaksi, tukka ja iho olivat rasvaiset, minulla oli lisäksi pahat ovulaatio- ja kuukautiskivut. Monet aikuiset epäilivät anorektiseksi, vaikka en sitä ollut. Olisin kernaasti ollut hieman pulskempi, normaalimpi. Minulle ei vain maistunut ruoka, äitini valmistama terveellinen ruoka ei kiinnostanut minua lainkaan. Ainoastaan herkut. Tykkäsin suklaasta, karkeista, pullasta, jäätelöstä ja perunalastuista. En saanut niitä koskaan isoja määriä, mutta tulin yhdestä suklaapatukasta niin kylläiseksi, ettei päivällistä tarvinnut syödä. En periaatteessa tiennyt minkälainen tunne nälkä oli. Alipainoisuudesta (pahimmillaan painoindeksini oli pituuskasvun päätyttyä alle 17) tai muista tekijöistä johtuen olen kärsinyt kuukautisten poisjäämisestä, lasten syntymien jälkeen pahanlaatuisista PMS-oireista ja nyt viime vuosina vaikeista vaihdevuosivaivoista, vain jotain tähän listatakseni.

Hämeen-Anttila liittää ylipainon tuoman huonon olon ja häpeän huonoon itseluottamukseen ja minä en välttynyt siltä tunteelta, että hän ajattelee kaikilla hoikilla ihmisillä olevan automaattisesti hyvä itsetunto, joka myös tuo mukanaan etuoikeutetun aseman yhteiskunnassamme. Oma kokemukseni on, että alipainoisuus luo naiselle samankaltaisia uskottavuusongelmia kuin ylipainoisuuskin, thin privilege  on omasta näkökulmastani katsottuna ylipainoisten ihmisten päässä asustava harha. Jos näin olisi, olisin eräässäkin tutkijapaikan haussa päihittänyt "kilpailijattareni" mennen tullen. Lapsena jouduin paljon pitämään sisaruksilta perittyjä vaatteita ja kesti myös pitkään ennen kuin rohkenin poikkeamaan isosiskoni poikatyttömäisestä pukeutumisesimerkistä ja pitämään sellaisia vaatteita, joista itse pidin. Sen jälkeen olen usein tuntenut itseni akateemisessa maailmassa ylipukeutuneeksi ja kokenut myös jopa suoraa vähättelyä miespuolisten kollegoiden taholta, jotka usein ajattelevat, että päässäni pyörivät vain jakkupuvut, kengät ja leveälieriset hatut. Olen kuitenkin pitänyt pääni enkä muuttanut tyyliäni ja mukautunut massaan, osaksi myös sen vuoksi, että olen introvertti ja ujo: siisti pukeutuminen luo ympärilleni suojamuurin, jonka taakse voin kätkeä epävarman mielen. 

Hämeen-Anttila kuvaa kirjan eri luvuissa paljon sitä, minkälaisessa kauneusihanteiden maailmassa elämme tänään ja kritisoi voimakkaasti sellaisia aikamme ilmiöitä vastaan kuin hoikkuusideologia, laihdutus- ja terveysbisnes ja etenkin erilaiset tv-sarjat, joissa tehdään elämäntaparemontteja, lasketaan kaloreita ja pudotetaan kilpaa painoa. Tämä on erinomaista -- ihmisiä rahastetaan tänään monenlaisilla terveyteen liittyvillä asioilla. Hän sivuaa lyhyesti sitä, että maailmanhistorian aikana laihuutta ei ole ihailtu ja tavoiteltu yhtä paljon kuin nyt (taidehistoria näyttää, että pyöreät muodot naisilla koettiin kauniiksi), tosin hoikkuushulluus ei ole tänäänkään valloittanut koko maailmaa. Kun 1990-luvulla kokosin väitöskirjamateriaalia Turkissa, olomuotoani hämmästeltiin siellä usein hyvin avoimesti ja myös tuore aviopuolisoni sai osansa. Suurkaupunkeja lukuunottamatta vaimon tulee Turkissa olla hyvin "ruokitun" näköinen -- naimisissa olevan naisen pyöreys on korkean elintason merkki, miehellä on varaa ruokkia vaimoaan. Tuore puoliso pääsi pälkähästä vain sillä, että olimme olleet naimisissa vasta vuoden pari :). Maailmanhistorian kaikkina menneinä aikoina ihmiset ovat suurimman osan aikaa kamppailleet pysyäkseen hengissä ja biologisen lisääntymisvietin vuoksi pyöreämmät naiset ovat olleet attraktiivisempia kuin langanlaihat. Ei ole kovin pitkä aika siitä kun miehet etsivät vielä puolisoikseen "hyviä synnyttäjiä", heidän ihannemittansa olivat varmasti jotain muuta kuin esimerkiksi minun. 

Voisin vielä jatkaa muutaman kappaleen verran, esimerkiksi niistä monista asioista, painoa lukuunottamatta, joissa koin Hämeen-Anttilan kanssa jonkinasteista samaistumista -- yritän hieman tiivistää. Häntä ei varmasti lohduta lainkaan se, että alipainoinen on kokenut itsetunto-ongelmia tai epävarmuutta tai että esimerkiksi kaamosmasennus on ajanut minutkin himoitsemaan rasvaisia ruokia tai että minäkin häpesin lapsena rumia vaatteitani tai hirvittäviä silmälaseja, joita oli pakko pitää. Vihasin koululiikuntaa, pelejä, kilpailemista vaikka pidin luistelusta, uinnista ja pyöräilystä. Tunnen edelleen huonoa omaatuntoa siksi, että ymmärrän elämäni olleen siinä mielessä "parempaa", ettei minulla ole ollut lapsena influenssakierrettä pahempia sairauksia ja esimerkiksi aikani ja energiani ei ole koskaan valunut hukkaan sellaisiin aktiviteetteihin kuin jatkuva painonpudotus, kalorien laskeminen tai näihin aiheisiin liittyvän median seuraaminen. Pidän ruoanlaitosta ja rakastan etenkin italialaista ja turkkilaista ruokaa, mutta jos olen yksin ja uppoutunut työhöni, ruoka on viimeinen asia mitä ajattelen. Nautin myös ravintoloissa syömisestä, etenkin matkoilla ollessa, vaikka en sinänsä arvosta ns. fine-dining -genreä. Hyvä ja yksinkertainen on parasta ja olen viime aikoina todennutkin olevani synnynnäinen intuitio-syöjä mottonani "kaikkea kohtuudella". Nyt 50+ vuotiaana vaihdevuosi-ikäisenä painoni on ns "normaali" (painoindeksi 21), mutta en edelleenkään tiedä ruokieni kalorimääriä ja vaikka tunnen toisaalla olevani "pulskassa" kunnossa, tiedän että tämä on nyt luultavasti iänmukainen normaali, enkä suunnittele edes parin kilon pudottamista. Syön vain ruokaa mitä tekee mieli. Runsaan kuuden vuoden ajan kuningas Mesilim on pitänyt huolen päivittäisistä kävelylenkeistä, mutta ulkoilen enemmän sen vuoksi, että raitis ilma edistää aivotoimintaa kuin pitääkseni painoni kurissa. Axel Munthe hoiti aikoinaan monia "hysteerisiä" naispotilaita ja suositteli heitä ottamaan lemmikkikoiran -- se kohottaa kaiken ikäisten naisten elämänlaatua. Muutoin haahuilen kilometrikaupalla arkeologisissa kohteissa, kaupungeissa, museoissa ja kirjakaupoissa. 

Suosittelen Painoa lämpimästi myös sellaisille lukijoille, jotka eivät ole kärsineet liikakiloista. Itse tutustuin maailmaan, jota en aikaisemmin tuntenut ja se on ihmiselle aina hyväksi. Paino muistutti jälleen myös siitä, että ulospäin monen "kadehdittavan" ihmisen elämä näyttää paljon hohdokkaammalta kuin se onkaan. Kun muistaisimme tämän, meidän olisi helpompi kestää ja olla armollinen itsellemme kaikkine epätäydellisyyksineen. Jokaisella on oma ristinsä.

sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Äitienpäivänä Gardellia ja Barzinia


Assyriologi on oman, jo yli 20 vuotta jatkuneen "äitielämänsä" aikana ollut hyvin usein äitienpäivänä työmatkalla. Tänäänkin olisin ollut ilman korona-viruksen tuottamia muutoksia kalenteritapahtumiin todennäköisesti Turkissa. Meidän perheessä äitienpäivään ei ole ladattu mitään ylimaallisia paineita tai odotuksia. Jos olen kotona, mennään ulos syömään ja sään salliessa nautittu jätskit Merisatamassa. Tänä vuonna olen juuri äitienpäivän alla pohtinut paljon vanhenevia äitejä -- luin viikolla Jonas Gardellin (1963-) romaanin Till minne av en villkorslös kärlek (Nordstedts 2018) joka ilmestyi viime syksynä suomeksi nimellä Ehdottoman rakkauden muistolle (Johnny Kniga) Otto Lappalaisen käännöksenä.
En ole Gardellin aikaisempia romaaneja lukenut -- Ehdottoman rakkauden muistolle järisytti minua aika tavalla. Kertomus on autofiktiivinen ja kuvaa äidin elämänkaaren lisäksi sukutaustoja, Gardellin vanhempien parisuhdetta ja avioliittoa. Voisi ajatella, että "suku- ja perhetarinat" olisivat loppuunkaluttuja aiheita, mutta tässä pätee Leo Tolstoin aloitusrepliikki Anna Kareninaan (WSOY, suomennos Eino Kalima): Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Gardellin äiti oli hyvin erityinen persoonallisuus ja hänen elämänsä erityislaatuinen, mutta silti se käy esimerkkinä lukemattomista naisista sotienjälkeisenä aikana. Älykäs nuori nainen opiskelee kyllä akateemisen loppututkinnon, mutta perheen perustamisen myötä hänelle jää "kodinhengettären" osa, vaikka avioliiton alussa olikin jollain tasolla sovittu, että mies tohtoroituu ensin ja sitten on äidin vuoro jatkaa tutkimuksiaan ja uraansa. 
Ingegärd blir hemma. Varje gång hon skulle kunnat återvända till universitetet blir hon gravid på nytt. Axlar en roll som husmor och hemmafru som hon aldrig velat ha... (s. 105) 
Ingegärd ei ompele eikä neulo, ei leivo pullaa eikä pidä ruoanlaitosta. Gardellin lapsuudenkodissa on kirjahylly, kodin keskipiste, joka kertoo vanhempien rakkaudesta kirjoihin ja sivistykseen -- se on täynnä kaunokirjallisuutta, tietoteoksia ja eksistentiaalista filosofiaa. Kirjakokoelma jähmettyy eikä sitä kartuteta ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Lasten ollessa vielä alaikäisiä mies jättää perheensä ja Gardellin isä onnistuu kääntämään avioliiton epäonnistumisen täysin vaimonsa syyksi. Gardellin äidin elämä järkkyy totaalisesti eikä hän toivu koskaan. Äiti sairastuu myös Alzheimeriin, joka ilmenee hyvin äärimmäisinä oireina. Ja silti äiti pysyy äitinä, pojalla oli hyvin erityinen side ja yhteys synnyttäjäänsä eikä tuo rakkaus haihdu vaikka sama äiti olikin pakottanut hänet epäinhimillisiin asioihin ja sättinyt häntä armotta sairautensa vaikeimpina aikoina. 
Ihastuin Gardellin taidokkaaseen tapaan kuvata sitä miten jokaisella ihmisellä ja perheellä on omat tarinansa ja legendansa ja miten nämä sijoittuvat jokaisen mielessä tai perheen kollektiivisessa muistissa omaan aikajärjestykseensä. Tämä aikajärjestys ei suinkaan aina noudata "faktuaalista" kronologista janaa ja saattaa sisältää elementtejä, jotka tiukka historiantutkija tai biografisti saattaa tuomita täysin fiktionaalisiksi. Tämä aihe kiehtoo minua niin paljon, että siitä kirjoitan joskus pidemmästi, nyt keskitytään äitiyteen ja tavaroihin.

Gardellin äidin Alzheimer ilmeni mm. siten, että Ingegärd tuhosi elämänsä dokumentteja. Hoitokodin huoneessa on jäljellä enää vähän esineitä eletystä elämästä -- kirjoja hän on mutiloinut, osasta puutuu kannet ja osasta on jäljellä vain kannet. Valokuvat on revitty pieneksi silpuksi. Ne kertovat karua kieltä siitä mitä Alzheimer tekee ihmisen sielulle. Kun muisti katoaa, minuus pirstaloituu. 
Päällimmäinen tunteeni lukiessani Gardellia: VOI APUA! Alzheimeriin sairastuminen on pahinta mitä voin pelätä kokevani vanhoilla päivilläni, jos sellaisia joskus koittaa. En toivo sitä itselleni enkä etenkään lapsilleni. Oma äitini menehtyi syöpään 72-vuotiaana, mutta oli jotakuinkin täysjärkinen kutakuinkin loppuun saakka. Kiitollinen hänelle niin monesta.

Ja sitten vielä pari sanaa Beniamo Barresen (1986-) dokumenttielokuvasta Katoava äitini, katsottavissa ainakin tämän vuoden loppuun saakka YLEn Areenassa. Benedetta Barzini (1943- ) on eräällä tavalla täydellinen vastakohta Alzheimeriin sairastuneelle Gardellin äidille: seitsemänkymppisenä hän päättää aloittaa uuden elämän, kadota maailman näkyvistä. Barzini saattaa vaikuttaa osin "vanhuudenhöperöltä", mutta silti hänellä on vielä ajatuksensa ja hän kontrolloi terävästi omaa elämäänsä. Barrese kuvaa äitiään, hän on vastenhakoinen ja kiroilee estoitta kameralle ja pojalleen, mutta suostuu kuitenkin hetkittäin myös poseeraamaan samalla tavalla kuin aikoinaan huippumallin töitä tehdessään. Barzinilla on läpitunkevan tympeä ja tuikea intellektuellin katse, mutta hetkittäin hän väläyttää sädehtivän hymynsä. Barresen varhaisemmat filminpätkät ovat myös paljonpuhuvia: niissä hänen äitinsä tanssii ja hassuttelee lastensa kanssa. 
Lumoutuneena katson Barzinin kotia. Se on täynnä tavaraa ja seinät ovat täynnä kaikennäköisiä kuvia, huolimatta siitä, että Barzini on sitä mieltä että kaikki kuvat ovat valhetta. Hän säästää huippuvaatemerkkien logopaperikasseja  piilossa, salaisessa häpeäpaikassaan, poika arvelee niiden olevan melko tarpeettomia (vaikka todellisuudessa näitä kasseja kerätään ja toiset ovat valmiita maksamaan niistä suuria summia). Ja iso osa dokumenttia näyttää kuinka Barzini tekee "kuolinsiivousta", ennen katoamistaan. Miten se onnistuu? Lopussa nähdään Barzini älykäs pilke silmäkulmassaan, koko filmin huippuhetki. Katso dokumentti, se on katsomisen arvoinen myös tusinan kertaa.

Toivon olevani parinkymmenen vuoden päästä henkisesti yhtä skarpissa kunnossa kuin Barzini. Hänen vanhan tupakoivan naisen rohiseva yskänsä toi riipaisevasti mieleeni oman äitini. Melkein opussa Barzini toteaa pojalleen: miten ihanaa lapsellisuutta olen synnyttänyt. Se on äitien ruolo prioritario.