sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Mitä tein eilen ja tänään: vaikuteähkyä Tassula/Sastamalassa

Minulla tulee matkoilla usein vaikutelma- & informaatioähky: etenkin suurkaupungeissa ja suurissa museoissa on vain niin paljon mielenkiintoista katsottavaa. Aivot alkavat raksuttaa vaikutelmia ja suoltaa uusia ideoita niin että pian käyn ylikierroksilla ja on vaikeaa keskittyä enää mihinkään. Lähdimme eilen viikonloppumatkalle Tassulaan... ei kun siis Sastamalaan ja se oli varmaankin yksi viimeisistä paikoista missä ajattelin saavani vaikutelmaähkyä. Näin vain kävi. Intertekstuaalista kertomisen iloa riittää varmasti useammaksikin postaukseksi -- nyt täytyy päästää pahimmat paineet pois  laittamalla tähän pari kuvaa...

Assyriologin tutkimustyö on usein sitä, että etsitään vertailukappaleita joko teksteille tai esineille tai esineissä esiintyville yksityiskohdille. Esimerkki: kun nyt tutkin myöhäisheettiläisiä patsaita ja minulla on tämä Malaytasta (Itäinen Turkki) löydetty hallitsijapatsas, niin selatessani yhdestä Assyrian pääkaupungista löydettyjä norsunluuesineitä, mieleni kiinnittyy oitis tähän, joka on yksityiskohdiltaan hyvin samanlainen:


Vasemmalla siis hallitsijapatsas Malatyasta, kalkkikiveä, korkeus 3,80 m. Nähtävillä Ankarassa Anatolian sivilisaatioiden museossa, Inv. 56. Oikealla norsunluu Nimrudista, kuvalähde: M. Mallowan, Nimrud and its Remains II (1966) Fig. 536.

Kiinnitän huomiota myös arkkitehtonisten rakennusten samankaltaisuuksiin ja Sastamalaan hetikohta saavuttuani ymmärsin hyvin pian olevani sisällä Mauri Kunnaksen Tassulassa. Olinhan toki tiennyt, että hän on varttunut Vammalassa, ja että hän on käyttänyt Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoa Koiramäen kirkon esikuvana, mutta hänen piirtämänsä Tassulan rakennukset alkoivat hyppiä silmille välittömästi.
Tassulan tarinoita olen lukenut poikieni kanssa ja he rakastavat niitä yhä -- kuvissa ja kertomuksissa piirtyy lämmin ja täynnä tunnelmaa oleva pikkukaupunkiyhteisö -- Herra Hakkarainenkin asuu tietysti Tassulassa.
Silmiinpistävin yhteys Tassulan ja Sastamalan välillä on kaupungin keskustassa sijaitseva kirkko ja sen kaksi tornia:
Näihin maisemiin Drakkulan vaari oli nuorena miehenä kätkemässä "aarrearkkua" tarinassa Seitsemän tätiä ja aarre kun torniin iskee salama... Tänään oli aurinkoista eikä salamavaaraa ollut.
Itse Drakkulan perhe vaareineen asuu Sastamalan vanhassa apteekkarin talossa, missä tänään sijaitsee erinomainen suomalaisen kirjan museo Pukstaavi:
Entä löydättekö nämä talot Tassulasta?
Jo yksin näiden rakennuksellisten viittausten vuoksi käynti Sastamalassa kannattaa -- etenkin jos perhe pitää Tassulan tarinoista. Itselleni tämänkaltaisten yksityiskohtien löytäminen tuottaa suurta inspiraatiota. Lisää Sastamala-aiheisia postauksia seuraa

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Mitä tein tänään: retki itäisille maille

Ystäväni ja entinen opiskelijani Otto Nieminen lainasi minulta syksyllä 2010 pari Syyrian arkeologiaa käsittelevää kirjaa lähtiessään maahan. Miltei kolme vuotta vierähti ennen kuin sopiva tilaisuus ilmaantui hakea ne häneltä takaisin. Otto on ylen sivistynyt ihminen ja tietää mm. kirjoista ja enologiasta  paljon enemmän kuin minä. 

Tällä hetkellä Otto työskentelee Itä-Helsingin Antikvariaatissa ja aamupäivän sateisessa ja usvaisessa säässä teimme retken meistä katsottuna kauas itään eli Itäkeskukseen. Ensin bussilla Kamppiin ja siitä metrolla varttitunti perille -- ajallisesti matka ei ole pitkä, henkisesti huomattavasti kauempana. Metrossa pojat muistelivat äidin talvista yritystä päästä Hakunilaan -- tietysti eksyin Vantaalla, päädyin Korsoon mistä piti ottaa taksi määränpäähän. Vähän nolotti espoolaisrouvaa. Metrossa on se hyvä puoli, että silloin on vaikeampi eksyä...
Antikvariaatti löytyi vaivattomasti.
Historiahyllyssä oli valikoimaa, också på svenska.
Assyriologiastakin kiinnostuneelle on tarjolla Armas Salosen klassikko Kaksoisvirran maa (1945) uskomattoman edulliseen 12 euron hintaan -- teoksen hyväkuntoiset kappaleet ovat harvassa koska se on painettu pula-ajan paperille ja selkämys on huonolaatuista pahvia.
Koska minulla on tällä hetkellä Kaksoisvirranmaata kaksikin kappaletta (isäni vanha huonokuntoinen ja Esko Tammivuoren perikunnalta lahjaksi saamani) on Salosen kirja nyt vielä edullisesti saatavissa siis Itä-Helsingin antikvariaatissa. Esikoinen valitsi mukaansa mm. nämä...
Sitten olimme lelukaupassa ja lounaalla. Kuopus ei halunnut, että hänen eilisen nimipäivän kunniaksi hankittu Lego-paketti dokumentoidaan. Ennen metrolle paluuta kävimme 1storessa. Sain jokin aika sitten sähköpostia jossa sanottiin, että he jakavat 10 euron arvoisia iTunes lahjakortteja jos vain vaivautuu pistäytymään liikkeessä. Esikoinen ja minä saimme molemmat omat lahjakorttimme, siis aivan huippujuttu.
Itäiset maat ovat ihmeitä täynnä. Palasimme kotiin läntisille maille tyytyväisinä ja virkistäytyneinä.

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Mitä luin tänään: Salaisuuksien vartija

Juhannusaamupäivän ihanassa rauhassa mieleni pyörii jostain syystä tiedustelu/vakoilu -teemassa, jota sivusin postatessani Vera Valan uusimmasta dekkarista, missä vihjataan siihen suuntaan, että Lähi-idässä liikuskelevat assyriologit voisivat toimia myös tiedustelupalveluiden agentteina. Assyriologien yllä -- etenkin niiden, jotka kunnostautuvat myös arkeologisissa kenttätöissä -- leijuukin kutkuttavan salaperäinen tunnelma, vaikka suurimmalla osalla ei koskaan urallaan olisikaan mitään tekemistä salaisen tiedonhankinnan kanssa. Lisäksi etenkin 1900-luvulla monet assyriologit eivät edes aktiivisesti yrittäneet päästä matkustamaan ja tutustumaan Lähi-idän ihmeisiin. Heille riitti savitaulukokoelmat eurooppalaisissa ja amerikkalaisissa museoissa ja myös tänään on tutkijoita, jotka eivät ole kovin kiinnostuneita osaamaan paikallisia kieliä ja pääsemään kontaktiin ihmisten kanssa. Jos ei puhu esimerkiksi sujuvasti arabiaa, on aika hankalaa toimia tiedustelijana "kansan parissa" tai muutoinkaan.

Kuvalähde: YLE/Amos Andersonin museon kuva-arkisto
Assyriologian ja arkeologian tutkimushistorian alkuvuosikymmenet vilisevät nimiä, joiden on arveltu/tiedetään toimineen vakoilijoina. Säästän heistä kertomisen myöhempään, tänään sivuan aikaisempaa postaustani Ylen uutisoimista irakilaisista muinaismuistoista, joita oltiin vaadittu palautettaviksi. Professori Jussi Aro (1928-1983) esittelee kuvassa vuonna 1977 TP Urho Kekkoselle (1900-1986) Amos Andersonin taidemuseossa järjestetyn Kaksoisvirranmaan taidetta näyttelyn esineitä. Jussi Aron taustalla seisoo myös Irakin silloinen suurlähettiläs Helsingissä, Saleh Mehdi Amash (?-1985). Olin saanut kuulla, että Juhani Suomen toimittamassa valtiosihteeri Matti Tuovisen päiväkirjaotteissa olisi jotain siitä miten hän näki Aron ja Amashin välille juuri näyttelyn aikoihin syntyneen konfliktin. Amash oli ärsyyntynyt Aron ystävän, nuoren libanonilaisen runoilijan Sahban Mrouehin (1953-2012) kärkevästä kielestä ja halusi järjestää hänet ulos Suomesta. Mroueh karkoitettiin ja Amash jatkoi menestyksellisesti suomalaisten virkamiesten ja helsinkiläisten piirien pyörittelyä monin eri tavoin. Amash syytti useaan otteeseen sekä Aron että Mrouehin olevan CIAn ja siionistien agentteja. Mikä ei merkitse sitä, että hän itse olisi todella uskonut siihen. 


Sain lainattua Tuovisen päiväkirjat kirjastosta ja olen henkilöhakemiston puutteessa joutunut lukemaan koko kirjan lävitse etsien noita Amashiin ja Aroon liittyviä merkintöjä. Niukasta ja kuivahkosta kirjallisesta tyylistä huolimatta päiväkirja on erittäin mielenkiintoista luettavaa ja palauttaa vahvasti mieleen koko 1970 luvun ja 1980-luvun alun tunnelman. Alkoholismi näyttää olleen poliitikoilla ja virkamiehillä yleinen sairaus. Mutta onko Tuovisen päiväkirjoissa minulle jotain uutta? Merkintöjen tyyli on äärimmäisen lakoninen ja paljastaa silti samalla, että 1978 Amash otettiin UMn puolesta vielä erittäin vakavasti ja että häntä pyrittiin myötäilemään jotta suomalaiset yritykset saisivat Irakista rahakkaita rakennustilauksia. Tapahtui räikeä ihmisoikeusloukkaus, joka toteutettiin hallituksen uav:n toimesta.

Miten Amash onnistui Mrouehin karkotuksessa? Hän väitti Mrouehin raapustaneen häväistykirjoituksen johonkin HYn julkaisun sisäsivuille. Kukaan ei kyennyt todistamaan että raapustus olisi tullut Mrouehin kynästä.  19.1. 1978 Tuovinen kirjoittaa:
Johtoryhmässä päätettiin, että Irakin suurlähettilästä lepytetään siten, että ryhdytään poliisivoimin tutkimaan Irakin presidentin herjaustapausta kun Helsingin yliopiston julkaisuun oli töhritty arabiankielellä presidenttiä loukkaava lause. Irakin suurlähetystö oli lähettänyt nootin, jonka mukaan taloussuhteet maiden välillä katkeavat ellei jotain tehdä töhrijän karkottamiseksi. Hän on Irakin sl:n mukaan Suomessa oleskeleva libanonilainen. Arvo Rytkönen, joka oli juuri palannut Irakista, piti välttämättömänä, että libanonilainen poistuu Suomesta (s. 140). 

Seuraavana päivänä 20.1. 1978 asiaa viedään eteenpäin:
Ulkomin. Väyrysen luona neuvottelu, jossa mukana Arvo Rytkönen, Ossi Sunell, Klaus Törnudd sekä Tuovinen. Päätettiin, että Irakin sl:lle ilmoitetaan, että libanonilaisen presidentin loukkaajan oleskelulupaa ei pidennetä ja ... Nämä toimenpiteet viedään kuitenkin ensin hallituksen uav:n käsiteltäväksi parin viikon kuluessa päämin. Sorsan palattua lomalta etelästä (s. 140).

Näistä merkinnöistä käy ilmi, että oli ilman poliisitutkimusta päätetty Mrouehin olevan "libanonilainen presidentin loukkaaja" ja että hänet oli saatava maasta pois koska Amash niin tahtoi. Helmikuun 3.2. hallituksen uav kokoontui ja siellä "... hyväksyttiin päätös, että Libanonin kansalainen Mroueh'in oleskelulupaa Suomessa ei pidennetä. Hän on Irakin sl:n väittämän mukaan loukannut Irakin presidenttiä ja kauppapol.osaston mielestä Mroueh'in poistuminen maasta on edellytyksenä Suomen ja Irakin kaupan häiriöttömälle jatkumiselle (s. 140).

Itse elin samoja tapahtumia kuvion toisella laidalla -- Aron perheessä, missä silloin ei ollut tietoa siitä, että ystävämme karkottamisesta oli päätetty hallitustasolla. Meidän näkökulmastamme pahan keskiössä oli ulkomaalaisosaston johtaja Eila Kännö. Uskoimme vakaasti hänen olevan se paha akka, jolla oli valta vaikuttaa ulkomaalaisten oleskelulupiin. Tuovisen merkintä 10.2. 1978 paljastaa kuitenkin sen, että Kännö yritti ilmeisimmin korostaa herroille sitä, että asiassa tulisi toimia Suomen lakien eikä Amashin mielivaltaisuuden mukaan:
"... päällikkö Eila Kännö ilmoitti, ettei libanonilaiselle Mrouehille voida jättää antamatta oleskelulupaa, ellei tehdä rikosilmoitusta häntä vastaan ja ellei ole loukatun valtakirjaa. Mrouehin kaksi veljeä on Suomen kansalaisia. Yksi mahdollisuus on, jos hallituksen uav. ilmoittaa, ettei oleskelulupaa voida myöntää. Asia on jälleen umpikujassa" (s. 141).

Amash jatkoi painostustaan, myöhemmin helmikuussa Tuovinen kirjaa:
"Päätimme ilmoittaa Irakin suurlähetystölle, että libanonilaisen Mrouehin oleskeluluvan lopettamisesta on lähetetty UM:n kirje sisäasiainministeriölle" (s. 142).

Itse karkotustapahtumaa Tuovinen ei pane ylös tai sitä ei tässä päiväkirjalaitoksessa ole kehdattu julkaista. Tuovisen päivät täyttyvät muilla asioilla. Elokuussa 1978 kuningatar Silvia neuvoo jollain lounaalla ulkoministeri Väyrystä miten lautasliinan putoamisen voi estää (s. 151). Amash ja terroristi "Carlos" aiheuttavat aika-ajoin kaikenlaista pientä päänvaivaa.

Joulukuun 11. 1978 Tuovinen palaa asiaan:
Prof. Jussi Aro kävi luonani puhumassa, että libanonilaiselle Kalevalan kääntäjälle Mrouehille annettaisiin uudelleen oleskelulupa Suomeen. Keskustelussa kävi ilmi, että Irakin sl. Amashin vihat Mrouehia vastaan johtuvat siitä, että M. oli aikoinaan asettunut Amashia vastaan suomal. arabial. yhdistyksen valtataistelussa (s. 158).

Huomattavaa on Tuovisen muuttuneet sanavalinnat. Libanonilaisesta presidentin loukkaajasta on tullut Kalevalan kääntäjä. Mroueh pääsi palaamaan Suomeen, mutta Amashin ja Aron välit eivät lämmenneet ja lisää epämiellyttäviä tilanteita aiheutui myös Tuoviselle. Amash oli päättänyt, että Irakin valtio lahjoittaa professuurin Helsingin yliopistolle JOS he voisivat itse päättää kuka virkaan asetetaan. HY puolestaan halusi tehdä valinnan itse. Helmikuun 16. 1982 Amash kävi yhdistetyllä valitus&uhkausvierailulla Tuovisen luona:
"Irakin sl. Amash kävi luonani puhumassa 307 000 dollarin lahjoituksesta Mesopotamian kulttuurin professuurin perustamiseksi Helsingin yliopistoon. Amash vaati nyt rahoja takaisin, koska Helsingin yliopisto aikoo käyttää saamansa rahat arabian kielen professuurin perustamiseen. Helsingin yliopiston professorikandidaatti on punainen vaate Amashille, sillä hänet on koulutettu Israelissa. A:lla on oma kandidaatti professoriksi, joka ei kuitenkaan ole pätevä arabian kielessä. A esiintyi hyvin uhkaavasti ja kysyi, onko hänen haettava raha takaisin revolverin kanssa tai onko hänen vähenettävä summa suomalaisille maksettavasta Babdadin konferenssipalatsilaskusta. A sanoi mielellään antavansa tuon 307 000 dollaria Turun tai Tampereen yliopistolle.
Tämä on hankala juttu. Mielestäni Helsingin yliopisto on menetellyt harkitsemattomasti kun on väen väkisin pyrkinyt aikaansaamaan ratkaisun, joka on lahjoittajan tahdon vastainen. Amashin mukaan prof. Jussi Aro on manipuloinut asian irakilaisten vahingoksi"(s. 223).

HSn Unto Hämäläinen kuvaa kirjaa sensaatioksi ja se onkin monella tasolla lukemisen arvoinen kirja.

Jussi Arosta ei saa "valitettavasti" vakoilijaa vaikka muutoin hän pääsikin toisinaan (mm. toimimalla kääntäjänä ja tulkkina Supolle) kurkistamaan hyvin erikoisiin tapauksiin. Näiltä osin hän olisi mieluusti elänyt tylsää ja tavallista tutkijanelämää.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Mitä luin tänään: Pekka Matilainen, Kupoli

Eilen sunnuntaina satoi miltei koko iltapäivän. Se ei minua haitannut, tunnit kuluivat rattoisasti Pekka Matilaisen Kupolia (Atena 2013) lukiessa, joka Vera Valan uutuuden lisäksi kuuluu tämän kesän dekkareihin, jotka halusin lukea.
Tunnen Pekan vuosien takaa -- olemme mm. opiskelleet muinaiskreikkaa yhdessä Helsingin yliopistossa, kiivenneet Bosran teatterin jyrkkiä portaita Syyriassa ja istuneet kummisetäni keittiössä Spellossa. Muutamia vuosia sitten pysähdyimme juttelemaan paikallisen kauppakeskuksen liepeillä kohdatessamme, mutta vähään aikaan en ole Pekkaan törmännyt. Koska tunnen kirjailijan, en pyytänyt kustantajalta arvostelukappaletta enkä tunne olevani täysin objektiivinen arvioimaan hänen kirjaansa. Lukemani kappaleen lainasi minulle puolisoni SKSn kirjastosta, missä oli kuulemma ollut uutuushyllyssä myös Valan uusin. Aion ostaa kirjan omaksi -- myös sen vuoksi, että kustantaja on jaksanut panostaa ulkonäköön esilehtien kuvittamisella. Myös Mika Perkiökankaan suunnittelemat kannet ovat tyylikkäät.
Jos kirjailija ja kustantaja ovat yhdessä mahdollisesti miettineet Kupolille kohderyhmää, niin tunnen jälleen (Valan uusimman tavoin) kuuluvani siihen. Renessanssin Firenze tapahtumapaikkana, vanha arabiankielinen käsikirjoitus, historian siipien havinaa... Pidin erityisesti siitä, että suurin osa kertomuksen henkilöistä ovat historiallisia ja Antonio Loschin valitseminen toiseksi päähenkilöksi sekä ylipäätään tapahtumien ajankohta on hyvin onnistunut: useimmiten Firenzestäkin valitaan kaikki tunnetuimmat ja kliseisimmät kuten Giulio Leonin Dante-dekkareissa, muttei välttämättä niitä mielenkiintoisimpia hahmoja. Loschi on salaperäinen, älykäs ja ennen kaikkea sanavalmis ja hänessä olisi ainesta myös uusiin tarinoihin.
Kokonaisuutena teksti oli hyvin luettavaa -- Kupolinkaan kohdalla ei kertaakaan tehnyt mieli jättää sitä kesken. Juoni kuljetti hyvin mukanaan vaikka henkilökohtaisesti olisin sietänyt pysähtyä useammankin kerran pidemmäksi aikaa nauttimaan syvemmälle ja yksityiskohtiin vievistä kuvauksista -- koskien sekä henkilöhahmoja että yleisesti renessanssin maailmaa. Arvelen, että tässä on tietoisesti tehty valinta olla paisuttamatta sivumääriä liikaa, mutta näin persoonat jäävät hieman ohuiksi. Ja vanhoissa käsikirjoituksissa olisi tietysti muinaistutkijan mielestä voinut viipyillä vaikka kuinka kauan...
Kupoli oli viihdyttävä, innostava ja antoisa -- suosittelen lämpimästi kaikille, myös niille, jotka eivät aikaisemmin ole tunteneet vetoa historiallisiin romaaneihin tai dekkareihin. Erityispiirteenä mainittakoon vielä, että kirjassa on myös kaksi hyvin hyödyllistä liitettä -- luettelo historiallisista henkilöhahmoista sekä dekkareille harvinainen kirjallisuusluettelo. Henkilöluettelosta voi heti lukea, että esim. Niccolò Niccoli oli oikeasti olemassa ja perusti Cosimo di Medicin kanssa ensimmäisen julkisen kirjaston. Kirjallisuusluettelo puolestaan antaa lukijalle mainiosti avaimet lähteä tutustumaan renessanssin aikakauteen lähemmin sekä suomeksi että muilla kielillä. Renessanssi on aihe, joka on inspiroinut monia suomalaisia kulttuurihahmoja -- etenkin heidän nuoruudessaan. Georg Henrik von Wright mainitsee ottaneensa mukaan Jacob Burckhardtin Die Kultur der Renaissance in Italien (1860) lähtiessään Göran Schildtin kanssa Italiaan. Sama kirja löytyi myös isäni kirjahyllystä -- tosin siinä ei ole merkintää milloin hän sen on hankkinut -- teos on saattanut toimia myös myöhemmin taustalukemistona silloin kun hän käänsi joitain von Wrightin esseitä suomeksi (= assyriologi voi rahoittaa mm. kongressimatkoja mm. käännöstöillä). Matilaisen Kupolin jälkeen mieleni palaa lukea enemmän renessanssista -- tähän mennessä tiedän aikakaudesta vain vähän. 
Humanisti kiittää humanistia!

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Vad gjorde jag igår: Naisten elämää Siwan keitaalla

Ajoimme eilen pienen matkan länteen Tammisaareen Göran ja Christine Schildtin säätiön ylläpitämään Villa Schildtiin, näyttelyn avajaisiin. Pitkään aikaan en ole saanut sinne kutsua, mutta perheen kanssa olemme silloin tällöin piipahtaneet eri näyttelyissä -- virikkeitä ja innoitusta tarttuu sieltä aina mukaan.

Olin pitkään ollut jo Göran Schildtin suuri fani kun kymmenisen vuotta sitten minulla oli suuri kunnia silloisten työtehtävieni puitteissa tavata hänet ja juoda kahvia hänen ja Christinen kanssa Villa Schildtissä. Villa Schildtin ja Suomen Lähi-idän instituutin yhteistyönä egyptiläisten pyhiinvaellusmaalausten Hajj-valokuvanäyttely lähti käymään Kairossa ja Damaskoksessa. Schildtin säätiön tarkoituksena on vahvistaa Suomen ja Välimeren alueen kulttuurikontakteja, sekä vaalia Alvar Aallon perintöä. Kaikki mitä he tekevät on erittäin korkeatasoista ja on hieman sääli, ettei heidän toimintansa ole Suomessa kovin tunnettua. Me tarvitsemme juuri tämänkaltaista dialogia Välimeren alueen kanssa.

Edellisen kerran kun olin kutsuvieraana Villa Schildtissä Athos-näyttelyn avajaisissa oli niinikään kesäkuun alku ja villan pihassa oleva rhodorendron-viidakko oli täydessä kukassa. Se on samanlainen ikivanha alppiruusuryteikkö kun Ristiniemessä, vanhan Villä Korsnäsin pihassa oleva mutta nyt pahasti havupuiden ja muun kasvillisuuden puristuksiin joutunut. Nyt odotin jännityksellä kukkiko rhodo vielä, tällaiselta se näytti.
Kutsuvieraissa ei ollut oikeastaan ketään tuttuja -- olin odottanut, että minut olisi kutsuttu johonkin viiteryhmään kuuluvana mutta koska vieraissa ei näkynyt esimerkiksi ketään Suomi-Egypti kauppakulttuuri ry:n muuta jäsentä, aloin tulla epävarmaksi... Edes Egyptin suurlähettilästä ei näkynyt. Sää ei ollut erityisen suotuisa tällä kertaa, saderintama oli juuri aloittanut kulkunsa eteläisen ja läntisen Suomen lävitse.
"Hopeaa ja aurinkosilmiä"-näyttelyyn on koottu pala Siwan keitaan naisten elämää: koruja, asuja, käyttöesineitä. Esineistö oli edustava ja mielenkiintoinen ja koska niitä ei ole liikaa, jaksaa kaikkiin perehtyä kunnolla (toisin kuin jättisuurissä näyttelyissä tai museoissa). Oheiskirjasen tekstin on kirjoittanut Siwan-tuntija Sofia Häggman. 
Näyttelyä oli avaamassa Siwan "pr-mies" sheikki Shejk Abdallah Baghi, joka myös opasti kutsuvieraat näyttelyn lävitse.
Schildtin säätiön hallituksen puheenjohtaja Thomas Thesleff suojaa
toiminnanjohtaja Jennifer Dahlbäckiä sateenvarjolla. Kolmas henkilö on sheikki Abdallah Baghi
En ole koskaan käynyt Siwan keitaalla ja näyttelyn esineitä sekä valokuvia katsellessa heräsi halu päästä kokemaan tuo tunnelma. Taatelipalmumetsä näytti hyvin samanlaiselta kuin Syyrian Palmyrassa.
Sheikki Adballah Baghi puhui erinomaista englantia.
Oli erittäin mukavaa ja antoisaa käydä jälleen Villa Schildtissä eli en voi muuta sanoa kuin: Tack för inbjudan! Lähtiessä mukaan tarttui myös edelliseen postaukseeni liittyvä kirja: Erik Kruskopfin toimittama laitos Göran Schildtin ja hänen ystävänsä Georg Henrik von Wrightin välistä kirjeenvaihtoa:
Yhä intensiivisemmässä sateessa ajoimme takaisin kotiin.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Please write soon -- Kirjeitä menneisyydestä

Tulevaisuuden historiankirjoittajat tulevat kiroamaan meidän sukupolvemme: me kirjoitamme erilaisia viestejä ja kirjeitä enemmän kuin koskaan, mutta koska olemme siirtyneet sähköisiin viestintälaitteisiin, vain murto-osa kirjeenvaihdosta tulee säilymään jälkipolville ja etenkään historiankirjoittajille. Valtava määrä erilaista tietoa ja tunnelmaa katoaa ikiajoiksi.
Olen itse erittäin hyvä esimerkki siitä, että vaikka tiedostan ongelman, en enää juuri lähetä paperikirjeitä kenellekään. Koulutyttönä minulla oli kirjeenvaihtokavereita eri puolilla Eurooppaa ja jatkoin kirjeidenkirjoittelua aina kesään 1998, jolloin tein töitä David Hawkinsin corpusorjana Lontoossa ja jouduin olemaan kaksi kuukautta erossa puolisostani. Sen jälkeen olen kirjoittanut kirjeitä enää hyvin hyvin satunnaisesti. Meistä ei enää jää jälkiä ja jos jää, niissä ei ole enää samanlaista pintaa ja hajua ja vaikka tietokoneissa on nykyään kaikenmaailman fontit, eivät ne voita entisaikojen persoonallisia käsialoja tai kirjoituskoneiden toisinaan hypähteleviä jälkiä. Onneksi vanhempamme ja isovanhempamme ja muut sukulaisemme kirjoittivat vielä -- voimme heidän kirjeidensä kauttaan rekonstruoida perheen historiaa, päästä selville arkisista iloista, huolistakin ja sitä kautta ymmärtää paremmin myös omaa elämäämme. Biografioiden ohella luen myös hyvin paljon erilaisia kirjekokoelmia -- niiden avulla pääsee usein hyvin lähelle kirjoittajaa -- toisinaan jopa ihon alle. 
Kirjeiden vuosituhantisista perinteistä meillä on todistusaineistoa aivan varhaisimmista ajoista asti ja on sääli että meidän aikakaudestamme jää niin vähän aineistoa jälkipolville. Kirjeitähän on tuhottu joko kirjoittajan tai vastaanottajan toimesta tai muutoin jo varmasti yhtä kauan kuin niitä on kirjoitettu, mutta siitä huolimatta mieleni täyttää melankolinen suru kun ajattelen asian tilaa. Jälleen kerran: jo muinaisessa Mesopotamiassa kirjoitettiin kirjeitä -- valikoiman varhaisimmista esimerkeistä on koonnut yksiin kansiin Piotr Michailowski erinomaisessa kirjassa Letters from Early Mesopotamia (1993). Kirjeet kirjoitettiin nuolenpäillä savitauluille ja edes tulipalot eivät ole tuhonneet niitä koska savi poltettuna muuttuu luonnollisesti entistäkin kestävämmäksi. 
Myös heettiläiset kirjoittivat kirjeitä
Muut materiaalit ovat olleet vähemmän kestäviä: esim. papyrus ja pergamentti, jotka olivat mm. kreikkalais-roomalaisen maailman kirjoitusmateriaaleja, eivät ole säilyneet kuin erikoisolosuhteissa ja usein myös tutkijoille haastavissa muodoissa eli muumiokartonkeina ja hiiltyneinä murusina. Silti niitäkin kyetään tänään konservoimaan ja lukemaan ja tällä alalla suomalaiset, etenkin prof. emer. Jaakko Frösen (ks. projektin kotisivut täältä), ovat olleet pitkään kansainvälisesti huippuluokkaa. Roomalaisajalla kirjeitä alettiin arkistoimaan ja kopioimaan ja kuuluisimpia meille säilyneitä kirjekokoelmia ovat luonnollisesti roomalaisen Marcus Tullius Ciceron (106-43 eaa) kirjeet, jotka kuuluivat länsimaiseen curriculumiin aina viime vuosisadalle asti.  Kenties vielä kuuluisampia ovat apostoli Paavalin (n. 3-14-63-64 jaa) epistolat -- niistä voi ilmeisesti lukea tuoreessa J. Muirin kirjassa Life and Letters in the Ancient Greek World (2012), johon en ole itse vielä tutustunut, kiinnostaa kuitenkin kovasti. 

Kirjeitä kirjoitettiin myös pehmeille, rullattaville lyijystripeille. Hieroglyfi-luuviksi kutsutulla kirjoitusjärjestelmällä kirjoitettuja kirjeitä on löydetty assyrialaisten ensimmäisestä pääkaupungista Assurista sekä yhdestä monista Yassıhöyük-nimisistä rauniokummuista Keski-Turkista. 
Kuvalähde: W. Andrae, Inschriften auf Bleistreifen aus Assur (1924) Taf. I.
Kuvalähde: W. Andrae, Inschriften auf Bleistreifen aus Assur (1924) Taf. III.
Kuvalähde: J. Marzahn/B.Salje (eds.), Wiedererstehendes Assur (2003) p. 150.
"Väärin" valittu kirjoitusmateriaali on siis syynä siihen, että meille on säilynyt kreikkalais-roomalaisesta muinaisuudesta huomattavasti vähemmän epistolaarista aineistoa. Uusassyrialaisen valtakunnan (n. 900-600 eaa) kuninkaat, tiedemiehet ja hallintovirkamiehet olivat erittäin ahkeria kommunikoimaan kirjeiden välityksellä ja niitä meille onkin säilynyt suuret määrät. Ne kertovat esimerkiksi tuhansia pieniä yksityiskohtia siitä miten valtionhallinnon eri osat toimivat niin että imperiumi pysyi kasassa ja  elämä pyöri moitteettomasti. Vakoilua harrastettiin ja prinssitkin saattoivat sairastaa: useita mielenkiintoisia kirjeitä on käännetty myös Suomeksi kirjassa Ninive 612 eKr., jonka sivulta seuraava kuva on.
Uusin uusassyrialaisia kirjeitä käsittelevä teos on Mikko Luukon editio Nimrudista löydetyistä kirjeistä.
Näitä lukee kuin mitä tahansa dekkaria -- siitä huolimatta että tämä on tiukan tieteellinen teos. Assyriologin työkirjallisuus voikin toisinaan olla huonoja romaaneja jännittävämpää ja mukaansatempaavampaa.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Niin usein lähdössä, ei koskaan perillä 2: Jussi Aron syntymästä 85v

Palasin juuri isäni Jussi Aron haudalta Espoon Tuomiokirkon hautausmaalta. Hän olisi tänään täyttänyt 85 vuotta, mutta jatkoi matkaansa tästä maailmasta jo kolmekymmentä vuotta sitten. Jussista tuli aikoinaan assyriologi "olosuhteiden pakosta" kuten hän eräässä autobiografisessa tekstissään uravalintaansa kuvaa (tänen tohtoroitumisestaan voi lukea teoksessa Lotta Aunio & Juha Janhunen (toim.) Miten minusta tuli tohtori: Itämaiden tutkijat kertovat. Suomen Itämainen Seura (2012) s.1-11.). Viimeisinä vuosinaan hän ei enää lainkaan tehnyt assyriologista tutkimusta. Minä puolestani en voi syyttää olosuhteita enkä toisaalla kadu hetkeäkään niitä yli kaksikymmentä vuotta sitten tekemiäni valintoja, jotka saivat minut kirjoittamaan väitöskirjan assyriologian eikä klassillisen arkeologian alalta. Tunnen myös vahvasti olevani osa maailmankuulua suomalaista assyriologista traditiota. Olen ylpeä identiteetistäni.
Elämä on matka ja matkat ovat elämää. Jussi oli perin vaatimattomista oloista ja vaikka mieli olisi kuinka tehnyt Lähi-itään aikaisemminkin, ensimmäisen fyysisen matkansa siihen suuntaan maailmaa teki hän vasta ollessaan liki neljänkymmenen. Ihmisten muistoissa hän elää henkilönä, joka matkusti runsaasti Lähi-idän eri maissa, mutta useimmissa niistä hän kävi kuitenkin vain kerran tai pari eikä koskaan viipynyt pidempään. Itse olen matkojen suhteen ollut paljon onnekkaampi ja olen syvän kiitollinen siitä, että olen ainakin tusinan kertaa saanut kokea kaikki Syyrian ihanuudet ennen nykyisiä syvän murheellisia aikoja. Turkki on minulle Syyriaakin tutumpi. Jussille olosuhteet eivät koskaan olleet kovin suotuisia -- joko aika tai varat eivät sallineet pitkiä tutkimusmatkoja. 
Tästä huolimatta hän paloi halusta nimenomaan oppia puhumaan arabian eri murteita ja ne muutamat matkat jotka hän Lähi-itään teki, hän koki ainutlaatuisella intensiivisyydellä. Teoksessa Pyhissä maissa ja pahoissa (Kirjapaja 1975) hän kertoo näin: 
Tämä oli alun perin matkakirja. Ihminen lähtee tavallisesti matkoille levätäkseen, virkistyäkseen, ehkä laajentaakseen näköpiiriään ja oppiakseen jotain uutta. Hän imee itseensä vaikutelmia, tulkitsee ne oman aikaisemman kokemuksensa ja koko persoonallisuutensa mukaisesti ja tietenkin rakentaa kaiken aikaa itseään, kokoaa elämän rakennuspuita, kuten sanotaan. Kenties hän saa palata matkoiltaan suhteellisen vakiintuneisiin oloihin, tuttuun ympäristöön. Näin hän kuitenkin säilyttää tietyn etäisyyden matkoihinsa. Hän voi arvostella niitä objektiivisesti. 
Tällä hetkellä minusta tuntuu, että minä en ole koskaan päässyt palaamaan matkoiltani mihinkään, vaan matkani ovat seuranneet mukanani kotiin. Ei kuvannollisesti vaan aivan todellisesti (s. 213).

Tässä on samaa ajatusta kuin Jussin ystävän Lassi Nummen runossa: "Niin usein lähdössä, ei koskaan perillä...".

Saman kirjan lopussa hän vielä toteaa:
Näin jatkuu matka, samanlaisena sekä kotona että kaukana. Se ei ole pelkästään "paha, raskas, vaikea", vaan siinä on virkistäviäkin hetkiä. Joskus saa nähdä, että ihminen kohtaa toisen ihmisen ohi propagandan, ohi opetettujen asenteiden. Arabi näkee juutalaisen Helsingissä ja ihmettelee jälkeenpäin: eihän se ollut ihmistä kummempi. Ja hän muistaa: eiväthän ne olleet erilaisia silloinkaan, kun oltiin pieninä poikina Syyriassa ja istuttiin samalla koulunpenkillä (s. 218-219.)
Viisaita sanoja. Kohdatkaamme kaikki ihmiset ihmisinä, ohi propagandan ja opetettujen asenteiden. Samma på svenska.

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Mitä luin tänään: Vera Vala, Kosto Ikuisessa Kaupungissa


Vera Vala, Kosto ikuisessa kaupungissa (Gummerus 2013).
Luin salapoliisiromaaneja ja dekkareita jo ennen kuin minusta tuli assyriologi. Viisikoista ja muista lasten- ja nuortenkirjoista siirryin aika varhaisessa vaiheessa, eli noin 11-12 –vuotiaana, ensin Agatha Christien tuotantoon ja hieman myöhemmin seikkailin rikoskomisario Georges Simeonin Maigretin kannoilla Pariisin kaduilla ja kujilla. Jos Agatha ei perinteiseen brittityyliin ollut kovin innostunut ruoasta eikä juurikaan aseta sitä tarinoidensa keskiöön (lukuun ottamatta tuota kuuluisaa joulupuddinkia novellissa The Adventure of the Christmas Pudding, 1960) niin Maigretin puoliso sen sijaan kuuliaisesti ja mukisematta siirtää monituntisten keitostensa valmistumista sen mukaan kuinka kauan Maigret viivästyy päivälliseltä tai peruu tulonsa kokonaan.
Usein ostan dekkareita lentoasemilta, matkalukemiseksi, käytän boarding passia
kirjanmerkkinä ja se jää kirjan  väliin muistoksi...
Luen dekkareita kaiken muun kirjallisuuden ohessa. Yleensä pyrin lukemaan ne alkukielellä ja puolustelenkin toisinaan (etenkin itselleni) tällaisen kevyemmän tekstin lukemista sillä, että harjoitutan ja pidän niiden kautta yllä kielitaitoani. Vuosien varrella on ollut monenlaisia ”kausia”, eli olen saattanut jonkun hyvän ”sarjan” löydettyäni lukea kirjailijan koko tuotannon suhteellisen lyhyessä ajassa. Tähän kastiin kuuluvat esim. Colin Dexterin Morset, Patricia Highsmithin Tom Ripleyt ja Anne Perryn Thomas Pittit, Steven Saylorin Gordianukset. Lindsey Davisin antiikkiin sijoittuvia dekkareita en taasen ole lukenut kaikkia – niiden kielessä ja huumorissa on jotain sellaista, mikä ei täysin tempaa minua mukaansa. Donna Leonen Brunetteja luin alun puolen tusinaa suurella innolla ja ihastuksella. Sitten ne alkoivat liiaksi toistaa itseään eivätkä siis huvittaneet enää tarpeeksi ja päätin olla kiusaamatta itseäni enempää (päätös on pitänyt, yhtään ei ole houkuttanut viimeisimpiä Leoneja hankkia tai lainata).  Näiden lisäksi minulla on omituinen ajoittainen mieltymys ruotsalaisiin ja norjalaisiin dekkarikirjailijoihin. Olen siis nauttinut runsain mitoin esim. Henning Mankellin Wallanderin seikkailuista, myös Stieg Larssonin Millenium-sarja upposi minuun, joskaan ruotsalaisten dekkarien osalta en ole pyrkinyt lukemaan ihan jokaista. Tällä hetkellä nautiskelen (keväällä näytetystä Pyhiinvaeltajan kuolema– tv-sarjan innoittamana) Leif GW Perssonin trilogiasta, jossa tarjotaan erittäin mielenkiintoinen teoria sille, kuka murhasi Olof Palmen.

Tämä hieman liian pitkä selostus niistä taustoista miksi assyriologi kirjoittaa arvion Vera Valan dekkarista Kuolema ikuisessa kaupungissa. Pidän siis dekkareista, olen lukenut jo aika monta. Taustatiedoksi pitää lisätä vielä se, että ruoasta kiinnostuin toden teolla vasta ensimmäisen Italian-kesäni jälkeen – kun olin saanut syödäkseni ensimmäiset annokset spaghetti alle vongolea ja espanjalaispojat veivät minut ja Erja Salmenkiven Roomassa Della Palman gelateriaan  syömään jäätelöä. Ruoka on sen jälkeen ollut elämässäni suuressa roolissa ja Roomassa oleskelin sen jälkeen usein ja hartaasti.
Italialainen peruskeittokirja "Onnellisuuden talismaani"
-- häälahjaksi saatu: tässäkö 20 vuotta kestäneen avioliiton salaisuus?
Näistä kaikista syistä tunnen itseni siis erityisen kvalifioituneeksi lukemaan ja arvioimaan juuri tämän kirjan: kirjassa liikutaan Roomassa, siinä murhataan assyriologi (tai oikeammin kaksi) ja siihen on lisätty ruoka- & ruoanlaittokuvauksia :).

Ihan ensiksi minun on sanottava, että Valan dekkari yllätti minut positiivisesti. Kieli oli sujuvaa ja jaksoin pysyä mukana loppuun asti – näin en voi sanoa kaikista lukemistani kirjoista ja usein jätänkin sellaiset teokset surutta kesken, jotka eivät ensimmäisten sadan sivun aikana tempaa kunnolla mukaansa. Koska luen ylen vähän dekkareita suomeksi, oli lukukokemus siinä mielessä erilainen. Samoin suomen lukeminen tapahtumien sijoittuessa Italiaan tuntui hieman oudolta: kaikkien dialogien kohdalla aivoni alkoivat automaattisesti kääntää repliikkejä italiaksi. Mieleni halusi testata lauseiden luonnollisuutta ja iskevyyttä sillä kielellä kun kuvittelin niitä lausutuiksi. Tämäkin oli minulle siinä mielessä uusi ilmiö, sillä usein myös vieraskieliset romaanit eivät sijoitu samalle kielialueelle. En tiedä miksi minulle Valan kirjan kohdalla kävi näin. Kenties se johtui siitä, että tapahtumapaikkojen kuvauksista huomasi, että kirjoittaja itse osaa luoda kohtauksille hyvin autenttisen tunnelman.
Grimbergin Maailman Historia, toinen korjattu laitos (1929) s. 361.
Valan dekkarissa murhataan siis assyriologi ja monet kirjan henkilöistä ovat assyriologeja. Osa yliopistoympyröiden kuvauksista oli uskottavia, osa taas ei. Suomalainen lukija voi vierastaa italialaisen varakkaan yläluokan ja köyhien taviksien välistä kuilua ja vastakkainasettelua, mutta on totta että Italiassa luokkayhteiskunta voi paremmin kuin Suomessa ja erot ovat siellä silmiinpistävämpiä kuin meillä. Toisaalla Valan kirjan assyriologit (ranskalaista Bergeriä lukuunottamatta) ovat kaikki roomalaisia vaikka yliopisto luonnollisesti vilisee etenkin muualta tulleita. Kirjassa murhattu Laura ja hänen kollegansa löytävät lontoolaisen British Museumin laajoista savitaulukokoelmista ennen julkaisemattomia kopioita Hammurabin lakitauluista. Vala antaa ymmärtää, että osa BMn tauluista olisi vielä luettelemattomia ja että museon "Lähi-idän tutkimuksen kuraattorilla" olisi valta päättää kuka saa tutkia laajaa kokoelmaa. Onneksi BMn savitaulut ovat kaikki -- julkaistuja tai julkaisemattomia -- varustettuja inventaarionumeroin ja ne ovat periaatteessa koko "museohistoriansa" ajan olleet kaikkien tutkijoiden käytettävissä open access periaatteella (contra s. 122). Yleisesti Hammurabin lakia kuvattaessa Vala ei huomioi sitä, että Susasta löydetty ja nykyisin Louvressa esillä oleva kivinen lakisteela on kirjoitettu aikalailla erilaisin, "monumentaalisin" nuolenpäämerkein kuin savitauluun kirjatut. On siis epätodennäköistä ei-assyriologi Ariannan valokuvia katsellessaan huomaavan, että "Yhdessä oli savitaulu, joka näytti samanlaiselta kuin Hammurabin laki" (s. 217). Hieno yksityiskohta on puolestaan Valan tekstiin ujuttama, vain muutama vuosi sitten Israelin Tel Hazorissa tehty oikea savitaululöytö.
Valan juonikuviossa assyriologit ja assyriologia sekoitetaan sellaisiin (ei ainoastaan, mutta myös) nykypäivän ilmiöihin kuin diplomaattinen tiedustelu, luonnonsuojeluaktivistit, muinaismuistojen laiton kauppa, mafia, terrorismi, anarkismi ja huumeet. Sinisen Linnan Kirjaston Maria ei juuri innostunut tämäntyyppisistä aiheista, minä puolestaan pidin paljonkin Valan yrityksestä kytkeä muinaistutkijat päivänpolttaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Jos kirja olisi ollut vain täynnä turistisia Rooman kuvauksia, rakkautta, kostoa ja ruokaa, olisi se antanut Italiasta perin epärealistisen kuvan. Osittain juuri  italialaisen yläluokan kuvaaminen yksityisine muinaisesinekokoelmineen tai assyriologien kytkeminen terroristeihin tai tiedustelupalveluihin ei ole täydellisen epätodellista mutta: assyriologit ja arkeologit eivät työskentele Lähi-idässä luotisateessa eikä kirjan professori Bergerin ura olisi todellakaan jatkunut akateemisessa maailmassa jos hän olisi jäänyt kiinni varastetun tavaran välittämisestä. Ei-assyriologisista (mutta maailmaamme sivuavista) piireistä pisti silmään se, että italialaisministerin turvajärjestelyt olivat jutussa jokseenkin huolimattomat -- henkivartijat kulkevat todellisuudessa joka paikkaan eivätkä päästäisi ministeriä edes Ariannan huoneistoon tarkastamatta paikkoja ensin. Myös romanttinen kohtaus rappukäytävässä ei olisi mahdollinen "oikeassa maailmassa".
Assyriologille Hammurabi-teeman ujuttaminen dekkariin ei ollut kovin innostava -- useimmat assyriologit eivät lue kyseistä tekstiä kuin aivan opintojensa alussa ja harva tutkii sitä myöhemminkään. Muille lukijoille tästä ei liene haittaa. Oikeasti etenkin roomalaiset Lähi-idän arkeologit ja assyriologit ovat työskennelleet myös raamatuntutkimusta mullistaneiden syyrialaisen Eblan kaupungin tekstien parissa, eikä heidän piirissään ole puuttunut draamaa, paksuja riitoja tai kostonhaluakaan. Assyriologit elävät paljon mielenkiintoisempaa elämää kuin ulkopuolisesta näyttää. Voisin käsitellä, avata ja täydentää monia Valan kirjan yksityiskohtia, mutta säästän muutamia aiheita, etenkin "assyriologit vakoojina" -aiheen, lähiaikojen postauksiin.


Henrik Tikkasen ihastuttavia Roomapiirroksia kirjassa T. Steinby/H. Tikkanen, Romerska Bilder (Schildt's 1953).
Ja ruoka! Yksi tämän hetken suosituimmista trendeistä on tehdä dekkareiden hahmoista tavalla taikka toisella kulinaareja tai muutoin kuvata ruokia ja juomia. Ehdoton suosikkini gastronomisia detaljeja viljelevissä dekkarikirjailijoissa on tällä hetkellä Jason Goodwin. Valan kohdalla kysymys kuuluu: osaako hän tuoda ruokakuvauksillaan genreen jotain uutta ja erilaista vai toistaako hän kenties muilta opittuja kaavoja? Teoksen ruokaelementteihin en ihastunut varauksettomasti, mutta tässä täytyy ottaa huomioon se, että kaikki lukijat eivät ole yhtä perehtyneitä italialaiseen ruokakulttuuriin ja heille nuo osuudet voivat olla hyvinkin antoisia.

Vielä pari sanaa Roomasta. Kirjan nimi Kosto ikuisessa kaupungissa ja suojapaperin kuva olivat niin kliseisiä, että pelkäsin tarinassa vilahtelevan vain Rooman kuuluisimpia nähtävyyksiä. Näin ei kuitenkaan ollut vaan Vala oli valinnut Roomasta monia sellaisiakin kulmia, jonne tavallinen matkailija ei koskaan eksy. Itse en välttämättä olisi tehnyt samoja valintoja, mikä teki tekstistä vielä mielenkiintoisemman. Myös Donato Carrisi on dekkarissaan The Lost Girls of Rome (ital. Il tribunale del anime 2011) onnistunut näyttämään yhden Rooman monista kasvoista. Miellyttävä piirre juonessa oli myös se, että Vala ei sortunut sotkemaan siihen mitään Vatikaaniin haiskahtavaakaan. Paavinistuin ja sen ympärille akkumuloituneet lukemattomat historialliset kerrokset intriigejä, salajuonia ja salaseuroja tarjoavat toisaalla ehtymättömän määrän herkullista materiaalia, mutta ei jokaisen dekkarin Dan Brownin ja monien muiden vanavedessä tarvitse ammentaa samasta Rooman lähteestä. Roomassa kun on niin paljon muutakin varteenotettavaa.

Summa summarum: Valan Kosto ikuisessa kaupungissa on hyvää viihdettä ja lunastaa paikkansa suomalaisessa dekkarikirjallisuudessa. Kuten sanottu, luen vain vähän suomeksi kirjoitettuja dekkareita. Valan kirjoja luen todennäköisesti myös tulevaisuudessa.