perjantai 28. syyskuuta 2018

Kirje Mialle, joka ajattelee naisia öisin


[KIRJE KUUMAILMAPALLOPAPERILLE]

Rakas Mia,

eilen luin kirjasi loppuun. Siinä on opus, jota en tule milloinkaan laittamaan kierrätykseen ja lainaan sitä vain harvoille ja valituille luottoystäville tai rakkaille sisarille tai kälyille, vain naisista parhaille.

Muutama vuosi sitten postasin ensimmäisestä kirjastasi, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013) täällä. Ihastuin kirjaasi, joskaan en varauksetta ja jäit mieleeni kiehtovana persoonallisuutena. Keväällä 2016 sattuma yhytti meidät, kuten ehkä muistatkin, Berliinin Hauptbahnhofilla. Halusin vierailla Berliinin jälkeen puolison serkun luona "Taikavuorella" ja sinä olit palaamassa isosta kaupungista kirjoitusretriittiisi. Juttelimme matkailijanaisista junassa. Teit minuun vaikutuksen ihan livenäkin. Minusta aiheesi oli herkullinen, ja jäin odottamaan tätä herkullista kirjaa innostuneesti. Vuosi sitten vuokrasin pienen kotisi kuukaudeksi, työhuoneeksi & koemielessä (onnistui hyvin, sain melkein päätökseen yhden artikkelin, jota ediittorit odottivat ehkä liiankin kärsivällisesti...) Pari viikkoa sitten olin tämän kirjasi Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) julkkareissa -- tulin sinne erityisen mielelläni sillä tutustuin uusiin ihmisiin ja samalla sain ostettua myös itse kirjan. Kiitos siis vielä kutsusta! Tämä postaus ei ole kirja-arvio, sillä ystävän kirjoja ei tietysti voi arvioida. Kerron kuitenkin jotain siitä, mitä kirjasi minussa herätti.

Kerrot naisista joita ajattelet öisin. Ketään heistä en tuntenut aikaisemmin paitsi Karen Blixenin (1885-1962), häneen ja Afrikkaan keskityt ensimmäisen ja pisimmän luvun verran. Sinulla on hillittömästi aineistoa, moni muu kirjoittaja olisi kirjoittanut materiaalista useammankin monografian. Turhaan ajattelet, että olet näissä tutkimushommissa pelkkä harrastelija: sekoittamalla faktaa (matkailija- & taiteilijanaisten biografisista tiedoista), omaelämäkerrallista matkakertomusta ja fiktiota (uskommeko kaiken mitä kirjoitat itsestäsi ja tunnoistasi?), olet luonut verrattoman konseptin joka saattaa kantaa sinua vielä seuraavissakin kirjoissa. Otteesi on vahva ja erityinen ja ihailen suuresti kykyäsi kirjoittaa itsestäsi humoristiseen sävyyn. Jos totta puhutaan, hieman kadehdin tuota taitoasi, koska osaan kyllä nauraa itselleni mutten kirjoittaa itsestäni humoristisesti... Todellinen taitolaji.

Veit minut kirjasi ja naistesi avulla moneen sellaiseen maailmankolkkaan, jossa en ole vielä käynyt enkä ole edes halunnut käydä. Kiitos siitä! Elän omassa lähi-itäläisessä ja välimerellisessä kuplassani, minua ei hirveästi kiinnosta niitä ympäröivät maailmat, mutta ennakkoluuloni sulivat usean paikan kohdalla. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että voittaisin pelkoni ja matkustaisin oikeasti jonnekin Afrikkaan. Onhan Afrikka ihan eri juttu kuin Syyrian autiomaa tai Taurus-vuoristo. 

Sinulle näyttää Afrikassa muodostuneen erityinen suhde leijoniin. Tämä yhdistää meitä -- tosin minä rakastan erityisesti kivisiä myöhäisheettiläisiä ja assyrialaisia leijonia, ajan ja ihmisten mutiloimia. Minulla on niistä oma listani & omat leijonasafarini Anatoliassa. Muistan kuitenkin lapsena katsoneeni dokumentteja Elsa-leijonasta ja kävin kirjasi kunniaksi kaivamassa kirjavarastostamme puolison Elsa-kirjoja, sinä kun kerrot kirjassasi tapaamisestasi henkilön kanssa, joka tunsi Adamsonit. Pippa-gepardin olin aivan unohtanut, mutta kirjan avulla muistot myös tästä savannien kaunottaresta nousivat pintaan. Tällaisia hetkiä varten kirjoja on hyvä säilyttää lähes käden ulottuvilla. 

Minäkin olen reissunainen. Tosin olen ollut naimisissa jo neljännesvuosisadan ajan, minulla on lapsia ja olen tehnyt työmatkoja myös heidän kanssaan. Naiset, joita ajattelet öisin ovat suureksi osaksi naimattomia, lapsettomia tai ainakin varattomia ja ihailet heidän rohkeuttaan ottaa elämä omiin käsiinsä -- lähteä maailmanympärimatkalle tai länsiafrikkalaiseen viidakkoon sairauksia ja kuolemaa uhmaten. Minäkin ihailen kaikkia, jotka uskaltautuvat mukavuusalueensa ulkopuolelle, itse teen sitä aivan liian harvoin. Ihailen sisartani, joka asui kolme vuotta Sambiassa ja tätiäni, joka oli ainoa suvustamme, joka kävi tapaamassa sisartani siellä. (Tädistäni ja hänen matkoistaan voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan). Reissunainen on reissunainen, huolimatta siviilisäädystä tai varallisuudesta ja siksi pystyin samaistumaan heihin ja sinuunkin. Myös tohtorintutkinnon suorittanut perheenäiti voi potea päänsärkyä, mielialojen heilahtelua ja matkakuumetta (ja vanhemmalla iällä menopaussi aiheuttaa monenlaista henkistä ja fyysistä vaivaa...). Monia harharetkiä (sekä tieteellisiä että ihmisuhderisteilyjä) kokeneena voin sanoa, että yhteen identiteettiin ei todellakaan pidä takertua, koska jonain kauniina päivänä unelmiesi prinssi voi seistä edessäsi ja muuttaa elämäsi täydellisesti.

En tiedä lohduttaako tämä sinua lainkaan, mutta laitan sen nyt kuitenkin tähän: minulla on pakkausneuroosi. Se kehittyi ja äityi todella pahaksi noin 15 vuotta sitten kun joudin monille työmatkoille, joilla oli tiukka aikataulu (neuvo: älä koskaan matkusta workaholic-pomon kanssa) ja pukukooditapahtumia -- neuvotteluita, lounaita ja illallisia protokollanmukaisine istumajärjestyksineen. Siksi piti aina etukäteen tarkkaan miettiä asut kaikkiin tapaamisiin. Jouduin pakkaamaan kiireessä ja printtaamaan työpapereita mukaan. Nykyään en saa koskaan pakattua ajoissa, koska koko ajatus pakkaamisesta ahdistaa. Heitän viimeiset tavarat laukkuun viisi minuuttia ennen lähtöä, paniikissa. Olen vähentänyt runsaasti tavaramäärää, jota raahaan mukanani, tosin Nellien pieni laukku ei riittäisi minullekaan.

Eniten rakastuin kirjasi kappaleisiin, joissa olet Italiassa -- onhan Italia ja erityisesti Rooma minulle niitä paikkoja, joissa voin aina erityisen hyvin. Taide on minulle välttämättömyys, humanismi elämänasenne. Kirjat jokapäiväinen leipä.

Kiitos, että kirjoitit Sofonisbasta ja hänen sisaristaan. Palasin Kansallismuseon Renessanssi -näyttelyyn katalogin avulla ja löysin Europan muotokuvan siitä. Löysin myös Artemisian Marjo T. Nurmisen kirjasta Tiedon tyttäret (WSOY 2008). Kirjasi nostaa esille monta naista, jotka maalasivat tauluja tai julkaisivat matkakirjallisuutta, mutta jotka eivät tule edes mainituiksi tiedon tyttärinä. Nämä kaksi kirjaa täydentävät hyvällä tavalla toisiaan. Niitä lukiessa syntyy halu tutustua moniin naisiin -- itse kun olen jumittunut niihin, joiden jalanjälkiä seuraan joko maantieteellisesti ja/tai tutkimuksellisesti, Agatha ja DorothyGertrude ja Freya, joitakin mainitakseni. Gertrudessa on jotain samaa kuin Karenissa -- Gertrude matkusti yli aavikoiden mukanaan palvelija ja kokki, kristallit ja posliinit ja tietysti matkakirjasto ja valokuvaukseen tarvittava arsenaali, eli huomattava määrä parafernaliaa. Gertrude oli miltei koko elämänsä huomattavan varakas kun Freya taas joutuin tyytymään budjettimatkailuun. Molemmilla oli huono onni rakkaudessa, joten loppupeleissä puntit taisivat mennä tasan?

Ja sitten tunnustus: ihmiset, joita minä ajattelen useimmiten öisin... ovat miehiä. Esimerkiksi isääni, joka ei päässyt elämänsä aikana matkustamaan niin paljon kuin olisi halunnut ja siksi minusta tuntuu, että hän toisinaan seuraa mukanani sellaisiin paikkoihin, joissa olisi ollut hänelle jotain mieltä kiihottavaa katseltavaa. Silloin kysyn hänen kommenttejaan. Hän tietää, että olen nöyrän kiitollinen tästä monella lailla etuoikeutetusta asemasta, jonne olen erinäisten mutkien kautta päätynyt. Miehiä, joita ajattelen öisin on monia ja he tekevät elämästäni monimutkaista.  

Rakas Mia, uusi kirjasi on aivan loistava ja povaan sille suurta menestystä. Meillä kaikilla on sysimustat suden hetkemme ja kamppailemme elämää suurempien kysymysten kanssa. Ja sitten tulee noita päiviä, jolloin tekee museossa tai kirjastossa löydön, syö taivaallista simpukkapastaa trattoriassa, tai uudet ystävät vievät sinut Eufratin varrella olevaan puutarhaan juomaan teetä. Minttu tuoksuu nenääsi ja mielesi valtaa kevyt onni. Uskon, että yönaisillasi on voimaannuttava vaikutus moniin ja toivon, että myös miehet lukisivat sitä. Lopuksi toivotan hauskaa ja onnellista syntymäpäivää, joka on tänään. Marraskuussa minä matkaan Berliiniin ja sinä olet myös jossain, matkalla, inspiroitumassa uutta kirjaa kohti. 

Lopuksi siteeraan muutamaa runoilijaa.
Rilke (Briefe an einem jungen Dichter, 12.8.1904):
Vielleicht sind alle Drachen unseres Lebens Prinzessinnen, die nur darauf warten uns einmal schön und mutig zu sehen. Vielleicht ist alles Schreckliche im Grunde das Hilflose, das von uns Hilfe will. 

Edith Södergran kirjoittaa: (Livet) ... livet är att tro sig vara svag och icke våga

mutta Eva Dahlgren puolestaan (Vem tänder stjärnorna):
så många år som jag levt
Med den jag ville va'
så många kvinnor som jag spelat
men aldrig gjort det bra
måste våga bara vara
med minnet av det barn
som lät livet välja
och våga säga ja


lämmin halaus,
Sanna



perjantai 14. syyskuuta 2018

Kirjat, konmaritus ja "Loistava järjestys"


Assyriologi saa nyt vihdoin (liki kolmen viikon Turkin matkan jälkeen) aikaiseksi postata aiheesta, josta on tuntenut suurta tarvetta purkautua jo pidemmän aikaa: siitä miten Marie Kondo suhtautuu kirjoihin ja miten hänen vanavedessään myös toinen järjestelytaidosta kirjoittava sortuu humanistin korvissa sivistymättömiltä kuulostaviin lausuntoihin tästä esineluokasta. Tai siitä mitä hän kirjoittaa keräilystä. Tämä postaus kumpuaa suoraan bibliofiilin sydämestä ja saattaa paikoin vaikuttaa ilkeältä tai epäkunnoittavalta niistä lukijoista, jotka suhtautuvat konmaritukseen suurella herätysliikettä muistuttavalla palvonnalla. Tarkoitukseni ei ole arvostella henkilöitä, kommentoin ainoastaan heidän ajatuksiaan kirjoista ja niiden säilyttämisestä tai keräilystä ylipäätään. Järjestelyoppaat ovat oman aikakautemme ilmiö, jossa on monia hyviä puolia, mutta itse näen ohuen pinnan kääntöpuolella rappion räikeät värit. Järjestelyoppaita kirjoittavat monet, jotka eivät ymmärrä ihmisen ja esineiden erityistä suhdetta (olen postannut aiheesta esim. täällä ). 

Aloitan siis Konmari -kirjoista, joita olen käsitellyt jo muissa yhteyksissä esimerkiksi täällä ja täällä. Marie Kondo ei ole täysin "kirjavihamielinen" henkilö, hän ymmärtää sen, että kirjat tuottavat ihmiselle iloa ja saavat ihmisen hyvälle mielelle. Periaatteessa hän itsekin pitää kirjoista. Peruslähtökohtana on kuitenkin, että kirjat ovat turhakkeita, esineitä jotka pääsääntöisesti pitää heittää pois.

Teoksessa Siivouksen elämänmullistava taika (Bazar 2017, käännös Päivi Rekiaro) Marie Kondo kirjoittaa kohtuullisen pitkään kirjoista.  Kaikilla esineillä, myös kirjoilla, on Kondon mielestä "henki" ja tämä on tärkeä seikka silloin kun luemme hänen tekstejään: japanilaisessa kulttuuripiirissä on niin paljon sellaisia aineksia, joita ei voi suoraan ottaa ja omaksua esimerkiksi suomalaiseen kulttuuriin. Kondo kirjoittaakin, että kirjojen nimien ja kansien väliin painettujen sanojen energia on hyvin vahvaa ja että japanilaisille sanat tekevät todellisuuden (Iloa säkenoivä järjestys s. 141). Kondolle kirjat ovat tästä henkisyydestään huolimatta puhtaasti käyttöesineitä, hän ei itse näytä omistavan yhtään perittyä kirjaa, joka olisi kuulunut jollekin toiselle ihmiselle ennen häntä ja etenkin hänen kirjastostaan tuntuu puuttuvan uskonnollisia "perusteoksia" kuten Raamattu tai Koraani. Jos ei itse ole kasvanut siihen, että tietyt kirjat kulkevat perheissä sukupolvilta toisille (kuten esim. Raamattu on ainakin tähän asti monissa suomalaisissa kodeissa kulkenut), niin ei osaa niistä myöskään tällaisessa järjestelytaidon oppaassa kirjoittaa.

Lukemattomien lukemattomien pinot. Lukiessani ensimmäistä kertaa Konmari -kirjoja, protestoin välittömästi sitä Kondon mielipidettä, että ihmisen tulisi heittää kaikki sellaiset kirjat pois, jotka hän on ostanut, muttei vielä lukenut. Hän jopa otsikoi: "Joskus" tarkoittaa "ei koskaan" (Siivouksen elämänmullistava taika s. 100). Tätä Kondo tarkastelee vain omansa ja asiakkaittensa kokemuspohjan   perspektiivistä. Itse ostan jatkuvasti estoitta kirjoja, jotka jostain syystä vaikuttavat mielenkiintoisilta, mutta joihin tartun vasta myöhemmin. Tällä hetkellä minulla on lukemattomien lukemattomien pinoissa (ts. tällä hetkellä keväällä yo-juhlien vuoksi tehdyssä siistimisessä arkistohuoneen vapautuneisiin hyllyihin sijoitettuna) ehkä noin 250 kirjaa. Saatan ostaa jonkun kirjan vain sen vuoksi, että kirjassa on yksi tai kaksi kuvaa, jotka koen kauniiksi, kiinnostaviksi tai joista arvioin JOSKUS olevan jotain konkreettista hyötyä. Ostan kirjan joko uutena (usein alennushintaisena) tai käytettynä. Jos kirja on kovin kallis, mielestäni, saatan miettiä voinko saada saman kirjan jostain kirjastosta lainaan.  Etenkin vanhojen kirjojen kohdalla teen hankinnan useimmiten heti, koska jos jätän sen kauppaan, saattaa olla etten enää saa sitä mistään tai sitten joudun käyttämään huomattavasti aikaa ja vaivaa sen uudelleen löytämiseen. Kirjojen avulla varastoin ideoita, etenkin potentiaalisia, koska jos minulla on kerran ollut jokin kirja kädessäni ja/tai olen katsellut siinä olevaa kuvaa, jäävät ne lukemattominakin vaikuttamaan alitajuntaani. Kun tutkin, luen ja kirjoitan, mieleni yhdistää jonkin asian toiseen, sellaiseen josta tiedän lukeneeni hiukan tai nähneeni kuvan. Sitten ei tarvitse kuin kävellä omalle kirjahyllylleen tai kaivella sitä lukemattomien pinoa ja ottaa nimenomainen kirja tai kirjat esille. Jos siinä vaiheessa lähtisin etsimään samaa kirjaa jostain muualta, olisin ajankäytöllisesti täysin hukassa. Olen soveltanut tätä metodiani jo aika kauan, paljon ennen kuin luin Umberto Econ "antikirjastosta" -- Econ ja Nassim Talibin kirjan mukaan kirjastomme tärkeimmät kirjat ovat ne, joita emme ole vielä lukeneet. Ne tekevät meidät nöyriksi sen tietomäärän edessä, jota emme vielä hallitse ja haastavat meidät kehittymään.

Täysin kestämätön (myös ympäristöllisesti) on Kondon ohje että jos kaipaat pois heittämäänsi kirjaa niin kovasti, että olet valmis ostamaan uuden, sen kun ostat sen -- ja muista tällä kertaa myös lukea se (Siivouksen elämänmullistava taika, s. 103). Voi apua, tämä on kirjojen kerskakulutusta (vaikka kustantajien kannalta ehkä toivottavaa)! Eikä tällainen ohje tosiaan ota huomioon sitä, että jos heität vanhan kirjan menemään, ei sitä ehkä noin vain löydykään uudestaan.

Kirja, jota rakastin 30 vuotta sitten (enkä ole avannut sen jälkeen). Kondo kehottaa ihmisiä säästämään ne kirjat, jotka saavat sinut hyvälle mielelle ( Siivouksen elämänmullistava taika s. 101). Silti hän on sitä mieltä, että kirjoja luetaan niiden tuottaman elämyksen ja niiden sisältämän tiedon tähden. Kirjalla esineenä ei ole Kondolle mitään merkitystä ja siksi ne voi vain heittää pois. Minulle kirja on tärkeä myös fyysisenä esineenä -- oli se sitten painotuotteena kaunis tai ruma. Kirja on osa omaa identiteettiäni ja henkilöhistoriaani jos olen lukenut sen ja se on tehnyt minuun tavalla taikka toisella vaikutuksen. Tämän vuoksi monet säästävät esimerkiksi aapisensa, koska se on kirja, jonka avulla he oppivat lukemaan, nimenomaan se nidottu paperinippu on tärkeä. Samaa teemaa käsittelee myös Umberto Econ romaani Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki (WSOY 2005, suomennos Helinä Kangas), jota luin aikoinaan englanninkielisenä versiona ja jossa muistinsa menettänyt mies yrittää uudestaan löytää minuutensa lapsuutensa kirjoista ja sarjakuvista. Vaikka kaikista kirjoista jää jokin muistijälki, kantavat fyysiset kirjat mukanaan paljon sellaista, jota mieli ei jaksa raahata mielessään. Toisinaan niistä fyysisistä kirjoista (ja myös muista esineistä) on konkreettista hyötyä ihmisille, jotka ovat kokeneet esimerkiksi jotain traumaattista tai muuten on hyödyllistä yrittää palata entisiin aikoihin omien mielenliikkeittensä ymmärtämiseksi.

Makulointi on pahasta. Kyseenalaista Kondon kirjoja käsittelevässä kappaleessa on se, miten hän kuvaa omia kokeilujaan "säilyttää kirjan tieto" mutta heittää kirja silti pois. Tajusin, että en niinkään halunnut säilyttää koko kirjaa vaan tietyt sen sisältämät tiedot tai sanat. Niin tulin siihen tulokseen, että jos säilyttäisin kirjasta vain tärkeät kohdat, voisin heittää loput menemään (Siivouksen elämänmullistava voima s. 104). Hm. Ensin Kondo yritti kopioida häntä inspiroivat kohdat muistivihkoon. Menetelmä on mielestäni oiva -- olenhan soveltanut sitä tutkimuskirjallisuuteen silloin kun 1990-luvulla tein väitöskirjaa kirjastoissa, joissa kirjoja ei saanut valokopioida. Kondolle menetelmä oli kuitenkin liian työläs, hän hylkäsi sen. Valokopioiminen ja kopioiden leikkaaminen ja liimaaminen oli vieläkin työläämpää, joten lopulta päätin repäistä kirjoista haluamani sivut (Siivouksen elämänmullistava voima s. 105). Eli Kondo tuhoaa ja makuloi kirjojaan, jotain mitä itse en ole pystynyt tekemään kuin vanhoille puhelinluetteloille (kannet irti ennen paperinkeräyslaatikkoa). Kirjojen poisheittämisestä voidaan olla montaa mieltä, ja monet alan ammattilaisetkin myöntävät tänään, että paperisista kirjoista on tullut ongelmajätettä. Kustantajat makuloivat kirjavarastojaan koska varastointi on erittäin kallista. Tästä huolimatta, bibliofiilinä, pyrkisin ensin kierrättämään kirjan kuin kirjan. Etsin hyviä koteja vanhempieni ja appivanhempieni kirjoille, joita on kodissani omien kirjojen lisäksi huomattava määrä. Laitan paljon pokkariromaaneja kiertoon, sukulaisille ja ystäville. Vien kirjoja myös kirjastojen kierrätyshyllyille (ja usein sieltä tarttuu joku kirja myös mukaan...). Kirjojen hävittämistä roskiin heittämällä tai makuloimalla ei voi tietysti suoraan verrata kaikenlaisten ideologisten ääriliikkeiden järjestämiin kirjarovioihin menneisyydessä ja nykyisyydessäkin, mutta tätä aihetta tulisi tutkia ja siitä tulisi kirjoittaa enemmän. 

Kodin pikadieetti -- ihan viho viimeinen juttu.
Heinäkuun loppupuolella käteeni osui marketin alelaarissa Mira Ahjoniemen teos Loistava järjestys (Otava 2017). Kirja sujahti ostoskärryille ja kassan kautta kotiin, koska se maksoi enää muutaman euron ja sitä hetken aikaa selattuani totesin, että tässä on juuri niin omien asenteitteni vastainen kirja, että siitä pitää ihan postata täällä blogissa. Ahjoniemi kertoo alussa miten Marie Kondon kirjat ovat innoittaneet häntä valtavasti, mutta kokonaisuudessaan tämä opus ei tarjoa mitään uutta ja mullistavaa konmarittamiseen tai muihinkaan lukemiini järjestysoppaisiin verrattuna. Ahjoniemi kuvaa kirjaansa myös pikadieetiksi, joka toimii ja jonka tulokset pysyvät (s. 11). Se on aika paljon luvattu, ja olisin erittäin kiinnostunut saamaan kommentteja siihen, onko kukaan kirjan lukenut ja sen mukaan kotiaan järjestänyt onnistunut tämän pikadieetin avulla? Konmari sentään painottaa, että järjesteleminen on yleensä hyvin pitkä (vuosien) prosessi, joka vaatiin paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. Yleisenä huomiona mainittakoon se, että kirja noudattaa aika orjallisesti Konmari -kirjojen rakennetta, mutta oikoo mutkia suoriksi ja jättää sellaisen ikävän jälkimaun, että tässä on ratsastettu konmaritushuuman aallonharjalla ja yritetty rahastaan suomalaista lukijakuntaa. Jos kirja ei ole myynyt hyvin, voi kustantaja vain syyttää itseään.

No mitä Ahjoniemi sanoo kirjoista? Jostain syystä hän yhdistää yhden kappaleen alle sekä keräilyn että kirjat. Kulmakarvani nousivat jo lukiessani ensimmäisen lauseen: On täysin ok luopua keräilystä, jos se ei enää sytytä (s. 55). Henkilökohtaisesti en tunne yhtään ihmistä, joka keräisi yhtään mitään, vaikka hänellä ei olisi keräilijän sielua tai joka jatkaisi kokoelmansa kartuttamista jos se ei enää innosta -- keräilykohde vaihtuu useinkin, mutta keräilijä harvoin lopettaa keräilyä kokonaan. Koska keräily tuottaa niin paljon iloa -- turhaan ei ole sanottu, että keräilijät ovat hyvin onnellisia ihmisiä. Samoina päivinä kun ostin Ahjoniemen kirjan oli Helsingin sanomissa Pankinjohtaja Kari Rahialan (1936-2018) kuolinilmoitus ja nekrologi. Kuolinilmoituksessa omaiset antoivat Rahialalle kolme "titteliä": Rakkaamme, onnellinen keräilijä ja Kamarineuvos. Tämä sykähdytti, samoin nekrologin otsikko: Pankinjohtaja keräili kaikkea. Vaikka keräilyssä esineet ovatkin usein tärkeässä osassa, kaikki eivät keräile tavaraa "nurkkiinsa". Jo nuorena opiskelijana kerroin ystävälle kerääväni kokemuksia. En tunne minkäänlaista himoa astioihin, huonekaluihin tai koruihin. Tänään kerään patsaita virtuaalisesti katalogiiin tietokoneelle, minun ei tarvitse fyysisesti omistaa kaikkea keräämääni, mutta olen vakuuttunut siitä, että keräilijät ovat poikkeuksellisen onnellisia ihmisiä. Siksi Ahjoniemen lausahdus on omasta vinkkelistäni katsottuna absurdi, eikä se taida muillekaan juuri antaa järkevää ohjetta.

Seuraavaksi Ahjoniemi kysyy: Keräätkö kirjoja? Miksi? Kirjat on tarkoitettu luettavaksi. Mikä on niiden tarkoitus, jos niitä ei aio enää lukea? (s. 55). Kyllä, kerään kirjoja. Koska luen niitä, mutta yllä siitä, miksi ylläpidän myös laajaa "antikirjastoa". Kodissani on myös runsaasti menneiden sukupolvien kirjoja, jotka odottavat uudelleensijoitusta, mutta niistä ei ole tarvetta päästä kertaheitolla eroon, osasta ei luultavasti milloinkaan. Joku päivä joku suvun nuoremmista saattaa löytää sieltä aarteita. Vanhat kirjat ovat paljon muutakin kuin sisustuselementtejä esimerkiksi tauluiksi aseteltuna. Kyllä, kirjat vievät paljon tilaa, kirjat keräävät pölyä, ne tukkivat seiniä ja painavat todella paljon muutossa (mutta antavat sinulle kaiken vaivan moninkertaisesti takaisin). Lukemattomista kirjoista ei kuitenkaan synny henkistä taakkaa niinkuin Ahjoniemi väittää, vaan lukemattomia uusia mahdollisuuksia ja henkistä rikkautta (vrt. yllä "antikirjasto"). Ahjoniemi suosii sähkökirjoja, koska lukulaite on kuulemma kuin karkkipussi, jonne voi ostaa luettavaa kun tekee mieli, nauttia siitä ja laittaa pois kun on luettu (kuulostaa hallitsemattomalta ahmimiselta). Sähkökirjoissa on todellakin omat hyvät puolensa, mutta itse käytän niitä ainoastaan tutkimustyöskentelyssä ja "pakon edessä" jos kirjaa ei ole saatavissa paperisena versiona. Lukulaite on kylmä ja persoonaton, rakastan hypistellä kauniisti nidottua ja taitettua kirjaa -- kirjan lukeminen on usein esteettinen kokemus myös kosketuksen kautta. Kun suurin osa ihmisistä on jo nyt täysin addiktoituneita elektronisiin laitteisiinsa niin etenkin lapsille ja nuorille tekee vain hyvää välillä laittaa kännykkä pois ja uppoutua paperisen kirjan kanssa maailmaan ilman sähköisiä ärsykkeitä. Liki kaksi vuotta sitten luin tutkimuksesta (ja postasin siitä täällä) miten kirjojen määrä kotona korreloi lasten ja etenkin poikien oppimistuloksissa matemaattisluonnontieteellisissä oppiainiessa. Piti paikkansa tai ei, pölyiset kirjakasat kasvuympäristönä on varmasti terveellisempi kuin koti ilman kirjahyllyjä. Ja ainakin tänään vielä tulisi ajatella myös sitä, että ilman fyysisiä kirjoja ei sähkökirjojakaan olisi olemassa. Jos et osta yhtään paperista kirjaa, kirjavalikoimien laajuus ja taso laskevat (kunnon laadukas ruoka versus Ahjoniemen lauantaipussi), koska kustantajat eivät elä pelkästään sähkökirjojen myynnistä.

Lopetan tähän. Rakastakaa kirjojanne, älkää tuhotko niitä. Keräily ei ole vaarallinen harrastus, se tekee ihmisen onnelliseksi.