Hemmetin hyvä Paperiperkele

Assyriologi on palannut Kuusamon huimaavan kauniin keskiyön auringon alta takaisin työpöytänsä ääreen.

Palaan nyt menomatkaan -- pohjoiseen ajettaessa kävimme pistäytymässä Mäntässä Serlachiuksen museoilla. Taidemuseo on tänä vuonna laajennuksen vuoksi vielä kiinni, mutta ensi vuonna sinne taas ilmeisesti pääsee. Molempia Serlachiuksen taidesäätiön ylläpitämiä museoita johtaa tällä hetkellä Pauli Sivonen (FT), jonka tunnen vuosien takaa Suomen Rooman-instituutin eli Villa Lanten siipien suojasta. Lantessa (niinkuin me siellä asuneet taloa tuttavallisesti kutsumme) asuneilla ja siellä yhtä aikaa työskenneillä on oma erityinen yhteytensä ja niinpä muutama vuosi sitten Mäntässä vierailessamme Pauli ystävällisesti esitteli meille museoita. Olin jo silloin äärimmäisen vaikuttunut sekä hänen aikaansaannoksistaan että Serlachiuksen taidesäätiön viisaudesta antaa Paulin kaltaisen pätevän henkilön toteuttaa uudenlaisia museologisia ja didaktisia lähestymistapoja. 

Säätiö käyttää varojaan korkealaatuiseen museo- ja näyttelytoimintaan ja heitä ei voi kuin kiittää ja ylistää. Mänttään kannattaa siis ehdottomasti mennä ihan käymällä käymään, vaikka me tällä kertaa aikataulusyistä vain piipahdimme.

Taidesäätiön Gustaf-museo sijaitsee paperitehtaan entisessä pääkonttorissa. Se on puhdasta funkistyyliä. Jos Hercule Poirot -dekkarisarjan jokin osa olisi sijoittunut Suomeen, tämä rakennus olisi varmasti valittu kuvauspaikaksi.

Jussi Mäntysen Ilves-veistokset vuodelta 1935 koristavat pääkonttorin pääsisäänkäyntiä.
Myöhäisheettiläiset olisivat laittaneet tälle kohtaan leijonat.

Mielenkiintomme kohdistui tällä kertaa erityisesti Paulin ja työryhmän "näyttelyyn" Paperiperkele -- Kauppaneuvos G.A. Serlachiuksen värikäs elämä ja uhkarohkeat afäärit. Työryhmä sai innoituksensa Teemu Keskisarjan Serlachius-biografiasta Vihreän kullan kirous -- G.A. Serlachiuksen elämä ja afäärit. "Näyttely" onkin eräänlainen matka läpi Paperiperkeleen elämän ilman autenttisia esineitä. Kävijä saa kuulokkeet ja "nauhurin" ja astuessaan huoneisiin & lähestyessään (paperimassaisia?) hahmoja, ne alkavat puhua ja kertoa tarinoitaan.

Seinille heijastuu erilaisia tehosteita.

Dramaturgisesti tarina oli loistava ja loppuun saakka hiottu. Tekstit eivät olleet liian pitkiä vaan kouluikäiset pojatkin jaksoivat kuunnella kaikki alusta loppuun saakka ja oppivat varmasti yhtä sun toista mielenkiintoista. Erityisen mielenkiintoinen oli omasta mielestäni Sissi Serlachiuksen muotokuvaa maalaava Gallén-Kallela, missä maalauksen eri työvaiheet vaihtuivat.

Näyttelyn jälkeen haahuilimme vielä tovin museon kaupassa sekä päärakennuksen vanhassa kahvilassa, jonka funkistyylin tuolit ja pöydät ovat vielä jäljellä.

Seinällä on valokuva siellä kahvittelevista herroista, Poirotin voi kuvitella sinne keskelle, tosin hänellä olisi puvun takki tiukasti päällä.

Tällaisen kahvikupin haluaisin omakseni...

... ja voisin jopa maksaa siitä jotain jos saisin siitä näin kauniisti käsinkirjoitetun laskun!

Museokaupasta tarttui mukaan apteekkarin salmiakkia ja palapeli sadepäivien varalle.

Näyttelyssä kiersi ennen meitä eräs kuuluisa elokuvaohjaaja -- uskon myös hänen pitäneen Paperiperkeleestä.

Kiitokset Paulille ja Serlachiuksen säätiölle elämyksistä ja palaamme varmasti ensi vuonna!

Pyhättöjen uutta ja vanhaa

Assyriologi viipyy yhä Kuusamossa. Täällä on ikivanhaa vain erämaa, sen kivet ja vuosittain uusiutuva luonto, joka kertoo esi-isiensä tarinoita.

Mutta nyt palaan vihdoin vielä Sastamalaan -- kun en ehtinyt vielä muilta kiireiltäni hehkuttaa sen keskiaikaisia kirkkoja.

Kävimme pari viikkoa sitten sekä Tyrvään Pyhän Olavin että Pyhän Marian kirkoissa.

Tyrvään kirkkohan koki taannoin onnettoman tuhopolton ja sen jälkeen se koristeltiin sisältä uudestaan -- ei vanhoja seinämaalauksia toistaen vaan Osmo Rauhalan ja Kuutti Lavosen toimesta. Vaikka olen aina pitänyt sekä Rauhalan että Lavosen töistä, olin aluksi todella epäluuloinen modernin taiteen integroimisesta vanhoihin rakenteisiin. Päästyäni sisälle oivalsin kuitenkin, että pyhättöjä on korjattu ja koristeltu uudelleen maailman sivu. Ja muinainen Mesopotamia on siitä jälleen paras esimerkki. Ehdottomasti lempipaikkojani maailmassa on Aleppon linnavuorella sijaitseva säänjumalan temppeli, jota saksalais-syyrialainen tutkimusryhmä on herättänyt eloon Kay Kohlmeyerin johdolla. Varhaisimmat nuolenpäätekstit ja temppelin muurit ovat pronssikaudelta (n 2500 eaa.) mutta rakennusta korjattiin useaan kertaan, viimeiseksi varhaisella rautakaudella (n. 900 eaa) ja se sai uuden pohjoispuolisen seinän, joka koristeltiin reliefeillä -- uutta ja vanhaa iloisesti sekoittaen.

Kuvalähde: Zitadelle von Aleppo (2005) Abb. 159

Aina ei siis ole mielekästä palata vanhaan. Tyrväällä pyhätölle luotiin uusi kuvallinen ilme, mutta koska penkit rakennettiin vanhan mallin mukaan eikä katon muotoa muutettu, tunnelma on silti aito ja hätkähdyttävän koskettava.

Takalehteri

Markus ja leijona

Jumalan luomia siivekkäitä

Ulkoseinän maalauksia

Taidokas puukatto

Yhtä ihana ja tunnelmallinen oli myös Pyhän Marian kirkko. Siellä oli vanhaakin parafernaaliaa kuten vanha kastemalja 1300-luvulta, hautakivi 1200 luvulta ja seinään maalattua piirtokirjoitusta, mistä assyriologi ei kyllä saanut mitään selvää...

Lempiesineeni Pyhän Marian kirkossa oli kuitenkin tämä Pyhää Yrjöä esittävä puupatsas:

Se on yhtä huonosti ja vain osittain säilynyt kun suurin osa niistä myöhäisheettiläisistä patsaista, joita tällä hetkellä tutkin.

Karatepestä Kuusamoon

Olen viimeiset päivät ollut Karatepe -nimisessä paikassa, en fyysisesti mutta mentaalisesti sitäkin intensiivisemmin. Piti saada yksi artikkeli valmiiksi ennen kuin voi perheen kanssa lähteä lomalle Kuusamoon ja tuo artikkeli käsittelee tätä reliefiä:

Etenkin ajoitukseen liittyviä kommentteja otetaan vastaan.

Artikkelin vääntämisen vuoksi (koskaan en malta päästää käsiksestä irti ennen kuin on ihan pakko) en ehtinyt ennen matkaan lähtöä postata Sastamalan ihanista keskiaikaisista kirkoista ja siitä, miten jo muinaisina aikoina pyhättöjä restauroitiin rankalla kädellä. Mainiona esimerkkinä toimii Aleppon linnavuorelta löytynyt säänjumalan temppeli, joka on kuuluu ehdottomiin lempipaikkoihini maailmassa. Toivon ja rukoilen, että se säästyisi tuhoutumatta Syyriassa riehuvasta sisällissodasta huolimatta. 

Kuusamosta saatan postata, tai sitten en. Siellä ei langaton nettiyhteys ehkä toimi niin hyvin kuin toivoisi. Palaan ennemmin tai myöhemmin. 

Helene Hanff = kirjan rakastaja, ei orja

Viime viikolla luin suurella nautinnolla Helene Hanffin 84 Charing Cross Roadin (1971) sekä The Duchess of Bloomsbury Streetin(1973). Ensimmäinen suomennettiin Anneli Tarkian toimesta = Rakas vanha kirja. Kirja ei ole romaani vaan Hanff julkaisee kirjeenvaihtonsa Lontoossa sijaitsevan antikvaarisen kirjakaupan Marks&Co:n henkilökunnan kanssa. Hanffille ei ollut mahdollista käydä yliopistoja vaan hän oli autodidakti näytelmä- ja käsikirjoituskirjoittaja, joka 1949 otti yhteyttä tähän kirjakauppaan kysyäkseen kirjoja, joita New Yorkissa oli vaikea saada. Toisen maailmansodan vaikutukset olivat vieläkin näkyvissä: USAhan ei tullut eurooppalaista vanhempaa kirjallisuutta ja Brittein saarilla elettiin yhä ruokasäännöstelyn piirissä. Syntyi kirjeenvaihtoystävyys. Lontoolaiset lähettivät Hanffille kirjoja ja hän tykästyi kirjakaupan ihmisiin niin että alkoi lähettää heille puolestaan ruokapaketteja. Luulisi etteivät kirjeet olisi kummoistakaan luettavaa mutta ne vain vangitsevat mukaansa ja kuvaavat erinomaisesti silloista maailmaa.

Jälkimmäinen on Hanffin päiväkirja matkasta Lontooseen, joka tapahtui vasta 1971 ensimmäisen kirjan ilmestyttyä. Hän näyttää eläneen kirjoitustyöllään liki "kädestä suuhun" ja ensimmäinen taloudellinen tilaisuus päästä Lontooseen oli vasta kun ensimmäisen kirjan englantilainen kustannussopimus poiki matkakassan -- samalla oleskelu toimi kirjan markkinointikampanjana.

Hanffin tekstistä rakkaus kirjoihin, kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen hiipii hiljaa lämpimän ja humoristisen tyylin kautta lukijan sydämeen ja jos hän ei ole jo kirjahullu, hänestä tulee sellainen. Vaarana on myös se, että alat etsiä kirjastojen tietokannoista sellaisia teoksia, joita hän ylistäen mainitsee. Näin kävi minulle: lainasin tänään kaksi Arhur Quiller-Couchin teosta koska uteliaisuuteni niiden suhteen heräsi...

Minun ei alunperin pitänyt postata tästä kirjasta lainkaan, mutta sitten ymmärsin, että kirjan kanssa voi hyvin kytkeä jotain einiinkovasti menneisyyteen liittyvää, tällä kertaa -- jotain, joka puolestaan sykähdytti minua viime lauantaina. HSn kirjallisuuskriitikko Antti Majander kirjoitti mainion jutun Kirjan rakastaja vai sen orja? Pölyiset möhkäleet ovat vaarallisia kavereita, jotka uhkaavat kaatua keräilijöiden päälle. Majander (yhteyteni häneen on hamasta menneisyydestä, yhteinen työpaikka eli Akateeminen Kirjakauppa) kiteyttää mainiosti monien ihmisten ongelman, rakkauden kirjoihin. Niiden kirjojen lisäksi, joita oikeasti käytämme (minulla on monia tieteentekemiseen liittyviä teoksia, joita ilman en voi tehdä tutkimusta ja joita luen/käytän joka ikinen päivä) meillä on myös kirjoja, jotka olemme kenties lukeneet sen yhden kerran mutta joista ei oikein voi luopuakaan. Myös perityt kirjat voivat muodostua suureksi ongelmaksi -- vaikka haluaisitkin päästä niistä eroon, eivät edes antikvariaatit niitä enää kirjaähkynsä vuoksi huoli. Suuret ikäluokatkin alkavat pikkuhiljaa poistua keskuudestamme ja monien vanhemmat pitivät vielä yllä sitä kantaa, että kulttuurikodin olohuoneessa on kirjahylly jossa on tietosanakirja ja tietty määrä asiaankuuluvaa kaunokirjallisuutta. Sen lisäksi osan isät ja äidit oikeasti ahmivat ja kahmivat kirjoja. Mihin me niiden kanssa joudumme?

Hanffilla on tähän ratkaisu:
(September 18, 1952)

I houseclean my books every spring and throw out those I'm never going to read again like I throw out clothes I'm never going to wear again. It shocks everybody. My friends are peculiar about books. They read all the bestsellers, they get through them as fast as possible, I think they skip a lot. And they NEVER read anything a second time so they don't remember a word of it a year later. But they are profoundly shocked to see me drop a book in the wastebasket or give it away. The way they look at it, you buy a book, you read it, you put it on the shelf, you never open it again for the rest of your life but YOU DON'T THROW IT OUT! NOT IF IT HAS A HARD COVER ON IT! Why not? I personally can't think of anything less sancrosanct than a bad book or even a mediocre book.

Voisin jatkaa aiheesta vielä tovin -- assyriologi-isäni teki töitä Lontoossa (kopioi savitauluja British Museumissa) 1963 ja 1964. Matkoillaan hän kirjoitti päiväkirjaa ja kirjahulluna hän tietysti kolusi Charing Cross Roadin kirjakauppoja. Kävikö hän Marks&Co:lla & mitä kirjoja hän osti? Niistä ehkä toiste. Elän itse osaksi myös silloin Lontoosta ostettujen keskellä...

Vad läste jag idag: Fredrik Lång, Av vad är lycka -- en Krösusroman

Ystäväni ja kollegani Björn Forsén -- palauttaessamme keväällä toisillemme lainaamiamme Istanbul-aiheisia kirjoja -- antoi vinkin Fredrik Långin "Kroisos-romaanista". Pari viikkoa sitten törmäsin Akateemisessa tuohon kirjaan, jonka olin jo miltei unohtanut eli Av vad är lycka -- en Krösusroman (Schildts& Söderströms 2012) ja pitihän se ottaa mukaan, välittömästi. Kassan nuori mies palveli minua kirjan kielen mukaan ruotsiksi -- Akateeminen lienee harvoja paikkoja missä näin tapahtuu, vaikken usko että hän olisi tehnyt saman "puhuttelukielivalinnan" ostaessani englannin-, saksan- tai ranskankielisen kirjan. Ilmeisesti lähtöoletus on etteivät suomenkieliset lue ruotsinkielistä kaunokirjallisuutta...

Kroisos-romaani kiinnostaa assyriologia sen vuoksi, että tapahtumat asettuvat 500-luvun eaa. Anatoliaan eli Vähä Aasiaan. Kroisos oli nk. mermnaadien dynastian viimeinen kuningas. Dynastian perustaja Gyges tunnettiin pitkään ainoastaan kreikkalaisen Herodotoksen (n. 484-425 eaa.) historiateoksen kertomuksesta, missä Lyydian kuninkaan Kandauleksen vaimo pakottaa Gygeen tappamaan miehensä, valtaamaan kruunun ja sitten vielä ottamaan tämän petturivaimon itselleen (I, 7-15). Tämä kohtaus tuli kuuluisaksi Michael Ondaatjen romaanin The English Patient/Englantilainen potilas ja siitä tehdyn filmatisoinnin myötä, jopa siinä määrin että Herodotoksesta tuli hetkeksi aikaa jopa bestselleri Amerikan matereella. Kun Assyrian viimeisen pääkaupungin Niniven arkistot alkoivat "avautua" (ensin savitaulut löydettiin, sitten niitä piti vielä opetella lukemaan) 1800-luvun lopussa, Gygeen persoonan historiallisuus vahvistui: Gūgu, Luddun maan kuningas oli Assyrian kuningas Assurbanipalin (685-627 eaa) mukaan lähettänyt viestinviejän Niniveen ja koska viestinviejä saapui hyvin kaukaisesta maasta, Assurbanipalin hovissa oli vaikeuksia löytää tulkkia hänen viestilleen. Gyges tarvitsi apua, sillä Anatolian yli vyöryi ryösteleviä kimmeriläisjoukkoja.

Kroisos on tietysti näistä lyydialaiskuninkaista kaikkein tunnetuin vaikka hänen nimeään ei löydykään muinaisen Lähi-idän nuolenpääteksteistä. Kroisoksen päihittänyt ja tämän pääkaupunkin Sardeen valloittanut persialaiskuningas Kyyros jätti kyllä jälkeensä mesopotamialaiseen tyyliin muotoillun nk. prismatekstin, mutta siinä ei mainita Kroisosta lainkaan. Lyydialaiskuningas saatettiin mainita toisessa myöhemmin kirjoitetussa kronikassa, teksti kuitenkin katkeaa juuri kun Lyydian maa ja sen hallitsija ehkä ovat mukana.

Kroisokselta itseltäänkään ei ole oikeastaan säilynyt yhtään kirjallista materiaalia tai monumenttia. Hän kyllä kovasti yritti saavuttaa ikuista glooriaa rahoittamalla uuden Artemiin temppelin rakennustöitä Efesoksessa, mutta tästäkin on perimätiedon lisäksi vain vähän konkreettista todistusaineistoa, piirtokirjoitusfragmentteja pylväänjalustoista.

Se mistä Kroisos tietysti vielä tänäkin päivänä tunnetaan on raha ja rikkaus. Lyydialaiset alkoivat ensimmäisenä lyödä kolikkorahaa ja pääkaupungin Sardeen läpi virtasi kultaa kuljettava Patoklos-joki.

Kuvalähde Wikimedia Commons

Långin romaniikin pohtii juuri tätä tematiikkaa, i.e. onko silloisen maailman rikkain mies onnellinen ja mikä tekee ihmisestä onnellisen. Romaanin pääosassa on kuitenkin nuori efesoslainen kauppiaanpoika Eutykios, joka matkaa kotikaupungistaan Tmlos-vuoren yli Sardeeseen agendanaan tappaa Kroisos. Hän pääseekin ujuttautumaan Kroisoksen hoviin, tulkkaamaan kuninkaalle Delfin oraakkelin kryptisiä ennustuksia ja sitten nähdäänkin miten uskollisesti Lång kuljettaa tarinaa Herodotokselta ja/tai muilta antiikin historiankirjoittajilta poimimillaan materiaalilla. Kroisoksen kohtalosta oli liikkeellä monenlaista versiota jo antiikin aikana. Yhden mukaan Kroisos antautui ja poltatti itsensä roviolla mutta en paljasta käyttääkö Lång kirjassaan tätä vai kenties jotain muuta vaihtoehtoa.

En ole aikaisemmin lukenut yhtään Långin kirjaa. Pidin hänen selkeästä ja suhteellisen niukasta tyylistään. On makuasia pitääkö joistain anakronismeista, joita historiallisen faktan väliin on ujutettu, ja jotka ainakin Michel Ekman Hbln arviossaan on huomannut. Termiä "terroristi"(s. 56) ei antiikin aikana vielä käytetty eikä paatuneinkaan kirjanoppinut olisi kutsunut itseään tuolloin "humanistiksi" (s. 77). Toisaalla Lång tulee näillä lähelle lukijaa ja peilaa tapahtumia nykypäivän ilmiöihin. Tutkijana arvostan tekstissä käytettyjen taustatietojen tarkkuutta -- luen kaikkia muinaisiin aikoihin sijoittuvia romaaneja ehkä liiankin pikkutarkasti ja ärsyynnyn, jos kirjoittaja on ilmiselvästi ymmärtänyt jotain väärin tai luo virheillä epäuskottavan kokonaisuuden. Tämä on varmasti ammattitauti, josta on vaikea päästä eroon. Tarinan toisen naishahmon nimi on Nanna, vaikka se oli sumerilainen miespuolinen (!) kuunjumala. Myöskään hänestä käytetty etninen termi akkadilainen ei olisi taipunut lyydialaisten tai persialaisten suussa -- assyrialainen olisi sopinut paljon paremmin. Sen sijaan nostan hattua Långille siitä, että hän tietää oikean, persialaisten eunukeista käyttämän sanan ša rēši (s. 120), jonka persialaiset lainasivat assyrialaisilta.

Kroisos-romaania voi lukea monella eri tasolla, historiallisena ja tavallisena. Suosittelen lämpimästi myös niille, jotka eivät tavallisesti rohkene lukea mitään ruotsiksi. Päähenkilö Eutykios on varmasti tahallaan tehty hieman varsamaiseksi ja hyväuskoiseksi -- ja Nannasta puolestaan muistuu välittömästi mieleen monet Waltarin romaanien naishahmot, jotka pettävät tai muutoin tuottavat sankareille sydänsuruja.

Entä Kroisos-romaanin kansi? Se on kaunis ja sen on tehnyt ehdoton lempikannentekijä/taittajani Anders Carpelan -- rakastan suuresti hänen tekemiään kansia ja taittoja. Yläosassa on William Ettyn maalaus Herodotoksen makuuhuonekohtauksesta -- tarina ei sinänsä liity Kroisokseen vaikka se uskollisesti kerrataankin romaanin alussa. Kannen alaosa ei puolestaan liity mitenkään Lyydiaan tai Kroisokseen -- tästä olin hieman pettynyt. Kuvassa on nimittäin Ateenan kaupunki, etualalla Rooman keisari Hadrianuksen vuonna 131 jaa valmiiksi saattama Olympian Zeuksen temppeli. Olisin mielelläni nähnyt samalla paikalla kuvan vaikka Sardeen omasta ylpeydenaiheesta -- Ateenalle omistetusta temppelistä, joka on paikkana lumoava. Minulta tämän ja monta muuta olisi saanut maksutta käyttöön

Drakkulan talon Pukstaavi -- uudenlaista museokonseptia

Kuten edellisestä postauksestani käy ilmi, vierailimme viikonloppuna Sastamalan Pukstaavi-museossa.

Kun lähden suomalaiselle maaseudulle kiertämään, en odota liikoja: suomalaiset maisemat ovat kyllä kauniita, mutta assyriologina, "henkisellä tasolla" löydän harvoin mitään mielenkiintoista ja/tai inspiroivaa. Saan hiljalleen virtaavasta Eufratjoesta huomattavan paljon enemmän kiksejä kuin minkään suomalaisen joen tai järven näkemisestä.

Eufrat Karkamisista hieman pohjoiseen elokuussa 2012. Lisää kuvaan intensiivinen mintun tuoksu.

Sastamalassa koin monta positiivista yllätystä, joihin kuului Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi.

Siellä esiteltiin suomalaisen kirjan tarinaa inkunaabelista sähkökirjaan ja kirjahistoria tuli siellä siten tutuksi.

En ole koskaan opiskellut museologiaa, olen kuitenkin assyriologina tietysti yksi museoiden erilaisten palveluiden suurkuluttaja. Sekä Suomessa että maailmalla huomaa miten uudet että uusitut museot ovat kiitettävästi alkaneet käyttää uudenlaisia konsepteja. Yritetään päästä vierailijan kanssa vuorovaikutukseen ja luoda erilaisia elämyksiä. Museokäynnillä lähtee myös tietoa mukaan -- didaktisuus on kuitenkin usein piilotettu niin taitavasti kaikenlaisen aktiviteetin taakse ettei kävijä välttämättä huomaa oppineensa mitään.

Uusissa näytteillepanoissa on päästy eroon sellaisista vanhoista (ja osittain hyvistäkin) säännöistä ettei esineisiin saa koskea tai että mitään ei saa valokuvata. Vaurioituvat esineet on toki yhä laitettu vitriineihin -- myös Pukstaavissa arvokkaat kirjat olivat lasin alla ulottumattomissa -- muutoin kaikkeen ja hyllyihin asetettuihin kirjoihin sai koskea.

 Pukstaavissa oli myös katselunurkkaus, jossa oli lyhyitä kirjailija- ja kirjaesittelyitä, mm. Helvi Hämäläinen.

Sesongin näyttely kertoo Jalmari Finnen  Kiljusen herrasväki -kirjoista. Pukstaavin talon puolella oli esillä hyvin perinteisesti kirjoja ja eri kuvittajien alkuperäispiirroksia.

Rudolf Koivun piirros vuodelta 1940

Pukstaavin puutarhaan ja erityisesti tuohon edellisessä postauksessani esiteltyyn puiseen tornirakennukseen (joka löytyy kaikkien Mauri Kunnaksen Tassulan tarinoiden esilehtien "kartasta") oli sitten ronskiin kiljusmaiseen tyyliiin aseteltu pahvisia hahmoja -- kissat roikkuivat puista ja maukuivat onnettoman oloisina. Tornissa oli kaikkea lapsille ja lapsenmielisille aikuisille hauskaa kapinahenkistä juttua: seiniä, joihin sai piirtää ja kirjoittaa, pallomeri ja luokkahuone, missä ei ilmeisesti oltu juuri opiskeltu vaan härnätty opettajaa...

Nyt alkaa itsellenikin tulla jo kuvaähky... Suosittelen lämpimästi sekä Sastamalaa että Pukstaavia että vielä tätä Kiljuset-näyttelyä, kaikki kokemisen ja koskettelemisen arvoisia. Näyttelystä saa myös sanomalehden mukaan.

Joskus iloisuus on hyvin raskasta... Ei kuitenkaan tällä kertaa. Oletko Sinä lukenut yhtään Kiljus-kirjaa? Entä oletko käynyt sykähdyttävässä museossa?