keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Annus horribilis vaihtuu uuteen

Assyriologin elämässä 2014 ei ollut erityisen onnellinen tai onnistunut vuosi, voisin siis siteerata kuningatar Elizabethia ja todeta:

1992 is not a year on which I shall look back with undiluted pleasure. In the words of one of my more sympathetic correspondents, it has turned out to be an Annus Horribilis.

Paljon hyvääkin on silti mahtunut mukaan, etenkin antoisia kirjoja, näyttelyitä, matkoja, museoita ja etenkin muutama hengennostattava tapaaminen ystävien kanssa. Ne ovat auttaneet eteenpäin. Jouluna ja välipäivinä olen lukenut mm. joululahjaksi saamaani Sirpa Kähkösen Graniittimiestä ja Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkeaa. Niistä saata postata kotiin palattuani.
Nyt olen vetäytynyt Kuusamon maisemiin, joista olen postannut aikaisemminkin. Vedän muutaman päivän henkeä aivan itsekseni.
Ulkoilen kuningas Mesilimin kanssa ja kuvaan satunnaisesti. Luen ja kirjoitan mökissä.

Koira kaivaa innoissaan lumesta pupunpapanoita, joita en anna sen syödä... 

Toivotan kaikille onnellista uutta vuotta, olkoon se meille kaikille ANNUS MIRABILIS. Toiveissa olisi päästä jälleen Roomaan sen kaikkien ihmeiden keskelle.

torstai 25. joulukuuta 2014

Jouluna

Lapsena joulu ja etenkin jouluaatto kestivät pienen ikuisuuden. Tänään varsinkin aatto rysähtää päälle ja on ohitse ennen kuin huomaakaan. Jos voisin, pysäyttäisin ajan, ihan vain hetkeksi. Juuri nyt kun keskitalven aurinko paistaa matalalta suoraan silmiin. 
Eivät olleet hurjan yltäkylläisiä 1970-luvun tapiolalaisjoulut, mutta haikeudella muistelen äitiäni, joka teki niin paljon sen eteen, että ne ovat jääneet suloisina muistoina sydämeen. Suurella lämmöllä muistan myös keväällä rajuun sairauteen menehtynyttä anoppiani, joka valmisti monet joulut, etenkin sinä vuonna kun oma äitini oli kuollut marraskuun alussa ja palasin työmatkalta vasta pari päivää ennen aattoa. Arvostan valmiita joulupöytiä, myös niitä, joita en ole itse ollut tekemässä.
Toivotan kaikille tunnelmallisia joulu- ja välipäiviä, etenkin lukurauhaa. Assyriologin perhe lähtee viikonloppuna kohti pohjoista, vetämään henkeä hiihtokeskuksen hulinaan ja erämaan hiljaisuuteen. Kuningas Mesilim odottaa villiä juoksua Kitkan jäällä, viime vuonna sää kun ei sitä sallinut.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Mitä luin tänään: Donna Tartt, The Goldfinch

Assyriologin ensimmäinen luettu Donna Tartt -romaani, The Goldfinch (Abacus 2013, pokkaripainos). Kesän kynnyksellä hetken mielijohteesta hankittu, silloin kun Jukka Petäjä oli jo kirjoittanut Hilkka Pekkasen suomennoksesta Tikli (WSOY 2014) Helsingin Sanomissa. Silloin tällöin innostun tai kiinnostun romaaneista, joita Hesarissa arvostellaan, syitä siihen voi olla monenlaisia. Tämän bestsellerin kohdalla täky oli pommi METissä ja pienen maalauksen ympärille punoutuva juoni. En kuitenkaan lähtenyt tekstiä lukemaan sillä ajatuksella, että välttämättä pitäisin lukemastani, niin omituisia on kirjallisuusmakuni ja mieltymykseni.
The Goldfinch on ollut myyntimenestys, sitä on kehuttu ja ylistetty, se on myös palkittu, mutta kaikki eivät ole kyllä varauksetta pitäneet siitä, mm. Sam Jordison riepottaa teosta kohtalaisen rankalla kynällä The Guardianissa. 

Minulle lukukokemus oli antoisa ja viihdyttävä, rankasta aihepiiristä huolimatta. En pitänyt varauksetta, mutta kaunokirjallisuuden saralla minulle tapahtuu vain harvoin totaalirakastumisia "ensisivulla" ja vielä harvemmin hullaantumiseni kestää kunnes viimeinen sivu meidät erottaa. Kun monet pienetkin asiat herättävät minussa assosiaatioita, silloin lukukokemus on yleensä nautinnollinen.

Tarinan alkuasetelma -- pommi räjähtää newyorkilaisessa museossa kun 13-vuotias Theo ja hänen äitinsä ajautuvat sinne sadetta suojaan -- vei minut, museoihmisen, mukanaan. Theo on jäänyt ilman aamiaista ja nälkä hankaa hänen selkärankaansa, muttei henno sanoa ei taidetta rakastavalle äidilleen, joka haluaa erityisesti nähdä näyttelyssä esillä olevan Carl Fabritiuksen maalauksen pienestä linnusta. Miten varhaisteini poika kokee museon?

For me -- a city kid, always confined by apartment walls -- the museum was interesting mainly because of its immense size, a palace where the rooms went on forever and grew more and more deserted the farther you went (s. 22).

Pystyin alkumetreillä myös samaistumaan Theo äitiin, joka huokaa Farbitiuksen kuvan edessä:

"This is just about the first painting I ever really loved," my mother was saying. "You'll never believe it, but it was in a book I used to take out of the library when I was a kid. I used to sit on the floor by my bed and stare at it for hours, completely fascinated -- that little guy! (s. 29).

Onko tällaisia pikkutyttöjä olemassa, katselemassa taidetta kirjojen sivuilta? Nykypäivästä en tiedä, mutta tämä kohtaus muistutti itseäni -- selasin alle kouluikäisenä hyvin usein kotini kirjahyllyssä ollutta Uutta Tietosanakirjaa ja siinä oli runsaasti kuvia maailman taiteen mestariteoksista jotka vetivät kerta toisensa jälkeen puoleensa, kuten Botticelli...
Alussa on myös kohtalaisen taitava kontrasti pienen ja "söpön" lintumaalauksen sekä Rembrandtin selkäpiissä karmivan anatomian oppituntia kuvaavan teoksen välillä -- taide ja kuvat vaikuttavat ihmisiin huolimatta siitä, kuvataanko jotain "kaunista" kauniisti tai "epämiellyttävää" taitavasti tai kenties "kaunista" rumasti? Pommi tuhoaa Theon äidin, Theo selviytyy fyysisesti (muttei henkisesti) terrori-iskusta, nappaa lintutaulun kuolemaisillaan olevan vanhan herran kehotuksesta mukaansa ja siitä lähtee Tarttin kuvaus siitä, miten teini-ikäinen poika yrittää rakentaa elämäänsä äidin kuoleman jälkeen. Hän ei palauta lintutaulua vaan piilottelee ja vaalii sitä, ketjulla vangitusta pienestä olennosta tulee Theolle pakkomielle, taitaen puupintaan loihdittu valo symboloi kenties haavoittuvaisuutta ja viattomuutta.
Koska olen nainen, on vaikea arvioida sitä, miten hyvin Tartt on päässyt ensin teini-ikäisen ja myöhemmässä vaiheessa nuoren miehen ihon alle. Toisinaan tuntuu, että lapsen ajatuksenjuoksua kuvataan osuvasti, juuri noin älyttömiä ideoita ja tunneryöppyjä saattaisi olla ja toisaalla päähenkilö analysoi aivan liian kliinisesti alkoholin ja huumeiden käyttöään ja tuntui epärealistiselta se, että hän olisi selvinnyt Las Vegasissa Boriksen kanssa vietetystä ajasta mitenkään selväjärkisenä. Kaikenlaisten aineiden käyttö esitetään kuin se olisi suurelle osalle amerikkalaisia täysin arkipäiväinen asia (ehkä se onkin). Boriksen henkilöhahmo oli aika rajusti karikatyyrinen, se oli varmaan tarkoituskin, mutta on makuasia pitääkö sellaisista vai ei.
Useat The Goldfinchistä tai suomennoksesta kirjoittaneet ovat sitä mieltä, että tekstissä olisi ollut sekä editoimisen että tiivistämisen varaa. Tämä on totta. En hirveästi jaksanut innostua kymmenien sivujen Las Vegas -- episodista enkä myöskään Amsterdamiin sijoittuneista jaksoista. Pituus ei kuitenkaan sinänsä ollut minulle ongelma koska rakastan paksuja ja ylipitkiäkin romaaneja. Jukka Petäjän arviossa kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että myös arvostettu kirjallisuuskriitikko kuvasi pituutta ja kirjaa: Sitä pikemminkin ahmii ja hotkii kuin haarukoi tuskan hiki otsalla pieninä pakkopaloina suuhunsa (HS 21.3. 2014). Haloo? Lukukokemuksia puetaan nykyisin hyvin usein juuri erilaisiin syömishäiriöisiin termeihin -- kirjoja ahmitaan ja hotkitaan yhdessä illassa, kirjoja myös makustellaan ja nautitaan herkkupaloina. Vielä puuttuu että pakkomielteisesti ahmittu kirjallisuus oksennettaisiin bulimian tavoin ulos. Mielleyhtymänä minulle nopea, innoittunut lukeminen ahmimisena tai hotkimisena on äärettömän vastenmielinen -- olen vannoutunut "slow food & reading" -ihminen ja minkä ihmeen takia muiden kuin koululaisten pitäisi haarukoida kaunokirjallisuutta pakkopaloina suuhunsa? Ehkä kirjallisuuskriitikoiden on tosiaan pakko...

Teksti myös vilisi mainintoja kaikenlaisista merkkituotteista antiikkihuonekalujen (Chippendale & Sheraton ym. ym.) lisäksi -- olisiko kirjan alkulehdille pitänyt laittaa tiedonanto: ROMAANI SISÄLTÄÄ TUOTESIJOITTELUA ? Jokke kiinnitti postauksessaan huomiota anakronismeihin erään puhelimen suhteen, kenties kyse oli tietoisesta mainostamisesta? Myös Marimekko mainitaan, joskin tulkitsin kontekstin vähemmän mairittelevaksi:

It made me think of the nice old Marimekko-clad ladies I sometimes went to see in the Ritz Tower: grawel-voiced, turban-wearing, panther-braceleted widows looking to move to Miami, their apartments filled with smoked-glass and chromed-steel furniture that, in the seventies, they'd purchased through their decorators for the price of good Queen Anne -- but (I was responsible for telling them, reluctantly) had not held its value and could not be re-sold at even half what they'd bought it for (s. 568)

No entä oliko kirjassa mitään muinaiseen Mesopotamiaan liittyvää? Tartt osoitti lukeneisuutensa sillä, että Theon morsiamen kummitäti, joka piti nuorta miestä täysin arvottomana, järjesti pompöösejä megahäitä "as if Kitsey were some lost princess of Ur to be feasted an decked in finery and -- attended by tambourine players and handmaidens -- paraded down in splendor to the Underworld (s. 697). Tässä viitataan Leonard Woolley eteläisestä Irakista 1920 -luvulla löytämiin rikkaisiin kuningashautoihin, jotka sisälsivät hallitsijaparin lisäksi runsaasti karjaa ja ilmeisesti myös palvelusväen ruumiita.
The Goldfinchissä oli paljon hyvää, tässä ei ehdi kertoa kaikesta. Theon suhde vanhempiinsa, erityisesti isäänsä jäi mietityttämään kovasti. En ole USA-fani, mutta newyorkilaisissa vanhoissa perheissä valtavine asuntoineen ja tyylihuonekaluineen sekä taidekokoelmineen on kuitenkin jotain, joka viehättää minua tavattomasti ja jonain päivänä olisi ihanaa sukeltaa Hobien keittiöön, joka oli täynnä kirjoja ja... Juoni ei ollut pöllömpi, vaikka monin paikoin ennakoitavissa. Ei Tartt dickensmäiseen kerrontaan ihan yllä, mutta herätti kuitenkin uteliaisuuteni. Lokakuussa ostettu pokkari The Secret History odottaa lukemattomien lukemattomien ylitsepursuavassa pinossa vuoroaan. Saa nähdä milloin sen aika tulee. 

maanantai 8. joulukuuta 2014

Pimeyttä ja valoa

Assyriologi on viime päivinä taistellut henkistä pimeyttä vastaan -- kun ulkona on lähes jatkuvasti vain hämärän kaltaista valoa, sadetta ja tuhruisuutta. Ei mikään helppo vuodenaika minulle. Joulukuun alussa otan aina esille Lassi Nummen teoksen Joulukonsertto. Runoja ja puhetta joulun aikaan (Otava 1987).
Joulukonsertosta voi ammentaa paljon, nyt on olo kuitenkin juuri tällainen:

Maa oli märkää, ja ilma, kaikki märkää. Siellä täällä vielä pieniä jäännöksiä menneen viikon lumesta. Ei ollut mikään vuodenaika, vain tuo epämääräinen, harmaa ja iloton olotila, joka alkaa syksyn viimeisten loistavien lehtien sopeutuessa maan väreihin, ja päättyy, kun lumi ja jää saavat maasta pitävän otteen (s. 11). 
Toivottavasti lunta tulisi pian...
Valoa isolla veellä on ollut niin vähän. Mutta onneksi on kukkia -- pikkujouluksi ostamani amaryllis hehkuu punaa.
Ja onneksi on kirjoja -- viime päivän virkistävin asia on ollut Donna Tarttin ylistetty The Goldfinch (pocketbook edition Abacus 2014), ilmestynyt suomeksi nimellä Tikli (WSOY 2014) Hilkka Pekkasen suomentamana. Ylen harvoin luen Yhdysvaltoihin sijoittuvaa, etenkään uudempaa kirjallisuutta, mutta tämä on nyt monella tavoin positiivinen poikkeus. Postaan varmaankin tästä, sitten kun olen saanut kirjan päätökseen.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Mitä luin tänään: Anja Snellman, Pääoma

Vaikka töitä ja tieteellistä lukemista olisi kuinka paljon, on assyriologin pakko lukea väliin kaunokirjallisuutta. Jos yrittää keskittyä vain tuhansien vuosien takaisiin nuolenpäätauluihin, temppeleihin ja hieroglyfimerkkeihin, ideat loppuvat ja luovuus katoaa. Viime viikolla luin Anja Snellmanin viimeisimmän romaanin Pääoma (Otava 2013). Vuosi sitten syksyllä tästä puhuttiin ja kirjoitettiin todella paljon ja nyt pari kuukautta sitten kirjaa oli saatavissa viidellä eurolla (!) jonkun keskustan kirjakaupan alennusmyynnistä. Kirjan elinkaari Suomessa näyttää lyhenevän ja lyhenevän...
Snellmannin muusta tuotannosta en tunne kuin vuosikymmeniä sitten teinityttönä lukemani Sonja O. kävi täällä (WSOY 1981), joka oli aikansa sensaatio ja kuului samaan kastiin kuin vuotta aikaisemmin ilmestynyt Harri Sirolan Abiturientti (WSOY 1980) -- ennen sotia ja sodan aikana syntyneet äitimme paheksuivat hieman sitä, että koulutytöt lukevat tällaista rajojarikkovaa nykykirjallisuutta. Ystäväni Laura luki Sonja O:n ensin ja sitten minä. Nyt minulla ei ole tarinasta juurikaan muistikuvia...

Kuten sanottu, Pääomasta on kirjoitettu paljon ja on vaikeaa löytää uusia ja raikkaita näkökulmia. Snellman kertoo romaanissa sisarensa tarinan ja samalla myös omaansa. Romaanin rakennetta kirjassa ei sinänsä ole, mutta leimaamalla sen romaaniksi Snellman ottaa itselleen taiteilijan vapauden  kuvata asiat niin kuin itse ne muistaa ja on kokenut -- absoluuttista totuuttahan on erilaisista muistelmateoksista turha hakea. 

Koskettava, riipaiseva, puhutteleva. Näillä sanoilla Pääomaa on kuvattu. Yhdyn näihin ja ymmärrän täydellisesti sen, että Snellman on ilmeisimmin tuntenut tarvetta purkaa muistonsa ja tuntonsa kirjaksi. Erityisen hyvin hän tuo esille sen, miten sota ja sodan aiheuttamat traumat suoraan vaikuttavat seuraavien sukupolvien elämään eikä niistä päästä hevillä irti. Pääomassa molemmilla vanhemmilla on omat tarinansa ihanasta Karjalasta ennen sotia sekä myös alati vaihtuvat kertomukset niistä avainhetkistä, jolloin heidän elämänsä pilaantui. Syyt sodanjälkeisiin ongelmiin ja elämän kurjuuteen löytyvät kesäkuusta 1944 kun Viipurista oli paettava. Eteenpäin on huono katsoa jos mieli on juuttunut siihen mitä menneisyydessä tapahtui.

Snellmann näyttää perusteellisesti etsineen syitä sille, miksi Marulla oli huulihalkio ja miksi hän ylipäätään oli sellainen kuin oli. Oliko kaikki vain perimän suurta sattumaa vain vaurioituiko sikiö äidin napsimien pillerien vuoksi? Syiden etsiminen ja geeniteknologiaan perehtyminen ovat Snellmannille terapiamuotoja parantua häntä ilmeisesti koko elämän vaivanneesta syyllisyydestä: Maru toimii pikkusiskon luokkaretken rahoittajana, käy tylsässä päivätyössä ja kustantaa Anjalle vaatteet, kielikurssit -- kaiken sen, mihin vanhemmilla ei ollut varaa. Kaupoissa erilainen sisar kuitenkin hävettää suunnattomasti ja mieli halajaa ylipäätään ulos, pois, maailmalle, elämään toisenlaista elämää. Myöhemmin Snellman kyllä huolehtii esimerkillisesti sisarestaan ja maksaa hänelle eräällä tavalla takaisin vaikka yhä vain ylen harva tietää hänellä sisarta olevan olemassakaan.
Pääoma sai mielessäni aikaan aiheyhtymiä ja vertauksia kahteen romaaniin, joista molemmista olen myös postannut lyhyesti: Virpi Hämeen-Anttilan Tapetinvärinen ja Karin Ehrnroothin Vinoon kasvanut tyttö. Kaikissa on tyttö kasvukipuineen, jollain tavalla erikoiset vanhemmat omine ongelmineen, päiväkirjat, joihin vuodatetaan tuskaa, kaipuu lentää maailmalle viettämään omaa, erilaista ja mielenkiintoista elämää. Kuten Ehrnroothin teoksessa, jäin myös tässä miettimään kirjoittajan suhdetta vanhempiinsa ja etenkin äitiinsä. Tekstistä sai sen vaikutelman, ettei Ludmilalta liiennyt Anjalle yhtään lämpöä tai mitään muutakaan positiivista. Jälleen tämä seikka saa minut surulliseksi, koska omalla äidilläni oli toki omat ongelmansa ja omituisuutensa, mutta ne eivät tule päällimmäisenä mieleen kun häntä muistan. Ja ymmärrän lisäksi sen, että myös äitini joutui lapsena jättämään kaksi kertaa kotinsa eikä hänen lapsuutensa ollut siis lainkaan helppo.
Pääoma sai ajattelemaan omaa elämäänsä. Omia henkilökohtaisia syyllisyydentunteita, 1960-lukua, 1970-lukua, 1980-lukua... Ja tätä päivää, miten tähän on tultu. Tämä on kirja kaikille niille, joilla on se harhainen kuvitelma, että muiden lähtökohdat ja elämä on parempaa, kiehtovampaa, onnellisempaa. Tämä kirja voi aiheuttaa myös hiljaista kiitollisuutta kaikesta siitä mitä on tullut nähtyä ja koettua elämänsä aikana, vaikka kaikki ei olisikaan ollut ruusuilla tanssimista. Maru ei ole ainoa, jolta jäi monta asiaa tekemättä. Carpe diem.

PS: Myös Ludmila kirjoitti listoja, piti siis mesopotamialaisesta traditiosta kiinni...:
Ludmila piti kaikesta listaa. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että hänen monenlaiset pakkoajatuksensa ja pakkomielteensä olivat yritys pitää huojuva talo pystyssä. Listoja ruoista, säätiloista, ruokakululuista, tv-ohjelmista, puiston kukista, naapurien pyykeistä, eläintarhan eläimistä (s. 220-221).

maanantai 24. marraskuuta 2014

Inspiraatiohaaste: kolme inspiroivaa blogia

Hm, kun sunnuntai-iltapäivänä väännän kuumeisesti viime talvena Firenzessä pitämääni esitelmää julkaisukuntoon, mieleni on täynnä jumalkuvia ja hallitsijapatsaita ja muinaisuuden äänet pyörivät päässäni, räpsähtää sähköpostiin haaste Marjatalta. Tässä haasteessa listataan inspiroivia blogeja, kappalemäärä on kolme ja listaamalla kolme omaa inspiraation lähdettäsi haastat samalla niiden blogien pitäjät mukaan.
Kun runsas vuosi sitten aloitin bloggaamisen, en ollut varautunut kahteen asiaan: blogimaailman yhteisöllisyyteen ja keskutelevuuteen enkä tällaisiin mahdollisiin haasteisiin. En ollut seurannut juurikaan muita blogeja, mutta pian huomasin sen, että maailmani avartui kun aloin tätä harrastamaan. Huomasin myös sen kuinka mukavaa on aina välillä kommentoida toisten postauksia ja saada kommentteja omiinsa. Enimmäkseen vierailen kirjablogeissa, koska assyriologin elämä ON täynnä kirjoja, mutta minua kiehtovat myös suuresti kuvallinen dokumentaatio. Itsekin harrastan kuvia, vaikka kuvaankin omalla kömpelöllä ja epäammattimaisella tavallani. Opettelen vasta. Ja lukijani ovat tietysti huomanneet, että usein postaan kirjoista, niiden keskellä kun elän, vaikka kirjabloggariksi minua on vaikeaa lokeroida...
Kirjoitan blogiani suomeksi, koska toivon nimenomaan suomalaisia lukijoita. Iloitsen kuitenkin siitä, että postauksiani luetaan yllättävän ahkerasti myös muualla maailmassa -- osa näyttää olevan kansainvälistä tuttava-ystävä-kollegapiiriäni, joskaan kaikki käynnit eivät selity sillä. Myös Suomessa  kohderyhmäni on enemmänkin "ei-itsebloggaavat" lukijat, mutta silti osallistun mielelläni keskusteluun silloin kun tunnen, että minulla on jotain kontribuoitavaa.
Ja sitten niihin blogeihin, jotka inspiroivat minua: Marjatan oman blogin olisin listannut ensimmäiseksi -- me huomasimme joskus kauan sitten, että hän oli opettajauransa alussa opettanut kansakoulussa, jossa minä kävin (tosin ei minua :) ). Marjatta on reseptiivinen lukija, jolla on aina omia huomioita, pintaliitoa on hänen postauksistaan turha etsiä. Viime aikoina sairaudet ovat varjostaneet hänen elämäänsä, mutta niihin on suhtauduttu ihailtavalla elämänmyönteisyydellä.
Sekä visuaalisuudeltaan että sanalliselta anniltaan ehdottomiin huippuihin nousee runoilija Pirkko Soinisen Tuulen naapurina -blogi. Kuvat ja tekstit ovat runollisia, häkellyttävän kauniita. Vierailkaa siellä, elämys on joka kerta taivaallisen voimaannuttava. Pirkon postaukset puhuvat välittömästi omasta puolestaan, niitä ei tarvitse tässä lähteä sen enempää kuvaamaan.
Kirjablogeista on vaikeampi valita ehdotonta suosikkia. Käyn säännöllisesti useissa, mutta toisaalla luen aika vähän sellaista juuri sillä hetkellä uusinta, keskustelun keskipisteessä olevaa suomalaista kaunokirjallisuutta, johon moni blogisti keskittyy. Niiden avulla pysyn hyvin perillä siitä, mistä puhutaan ja toisinaan saatan lukeakin jonkin uutuuden, kuitenkin vasta kohtuullisella viiveellä :). Virkistävän erilainen on Jokken kirjanurkka. Jokke lukee kirjoja omassa tahdissaan, nostaa esille kauan unohduksiin vaipuneita helmiä, kertoo lukemastaan äärimmäisen tarkasti ja analyyttisesti. Hän kirjoittaa myös pitkiä ja analyyttisiä postauksia. Jokke pohtii, ihmettelee ja ihmettelee usein myös "ääneen" jos ei mielestään ole ymmärtänyt jotain. Jokke on äärimmäisen sivistynyt persoona ja minä ihailen häntä suunnattomasti.
Mutta niin se vain on, että kaikkea ei voi elämässä saada -- tämän Kerkenesin pyhän koiranpennun kleopatransilmineen olisin mieluusti napannut mukaani viime syyskuussa jos vain olisin voinut (neiti oli sellainen riiviö ja puri ihmisiä kinttuihin että se olisi kaivannut hieman koulutusta...). Kaikkea ei voi eikä ehdi myöskään lukea, valitettavasti. Siksi jätän nimeämättä ja haastamatta kolmannen blogin, nyt on aika vain postata tämä ja jatkaa muiden kirjallisten töiden parissa.
Kuningas Mesilim, romanialainen rescue-koira, on sulostuttanut ja rikastuttanut perheeni elämää jo vuoden. Carpe diem.


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Kirjaähkyä, listoja ja kaukokaipuuta.

Viime viikonloppuna oli isänpäivä, assyriologi ei millään kerennyt postaamaan. Päivät pimenevät pimenemistään ja viikkokin vierähti niin vauhdilla, että vaikka mielessä pyörivät kaikenlaiset aiheet niin tässä kirjoituspöydän ääressä istuessa ei niitä kuitenkaan ollut aikaa tekstiksi asti muotoilla. Näin käy aina silloin kun tuntuu, että ympärillä on kenties liikaakin mielenkiintoisia kirjoja, ei oikein tiedä mihin tarttua seuraavaksi. Ja kun vielä lisäksi saa lahjana Saksasta lähetetyn näyttelykatalogin, alkaa rinnassa kummasti sykyttämään kaukokaipuu -- Lontoon matkastakin on jo melkein kuukausi...
Olen myös matkustanut Riikka Pelon romaanin Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013) mukana pääasiassa Venäjälle, aikaan ennen toista maailmansotaa ja hieman sen aikanakin. Hulluilta päiviltä ostin kappaleeni seitsemällä eurolla ja nautin kirjasta koko rahan edestä. Sirpa Kähkösen Graniittimies (Otava 2014) pääsee varmasti joululahjalistalleni, siinä aika ja paikka kuulostavat aika samoilta kuin Pelon teoksessa, odotankin siis mielenkiinnolla löytyykö yhtäläisyyksiä ja kummasta pidän sitten enemmän. 
Nyt kun meneillään oleva kurssini käsittelee muinaisen Lähi-idän savitaulukokoelmia, kiinnitän entistä enemmän huomiotani meitä joka puolella ympäröiviin listoihin. Laadimme tänä päivänä alituiseen mitä erilaisimpia listoja ja toiset tekevät niistä myös taidetta, kuten Riiko Sakkinen. Sakkisen listataidetta oli esillä viime kesänä Serlachiuksen taidemuseossa Superpop -näyttelyssä. Useat myös tunnustavat rakastavansa niitä (-- tähän en laita nyt yhtään linkkiä sillä googlaamalla "rakastan listoja" pääsette heti puolentusinaa blogia ym., joissa tämä tunnustus tehdään). Harva meistä tulee ajatelleeksi sitä, että listoja on laadittu aina kirjoitustaidon synnystä alkaen ja voisi miltei sanoa, että listat ovat yksi vahvimpia ja näkyvimpiä länsimaisen kulttuurin ilmiöitä, joilla on suora ja katkeamaton jatkumo muinaisesta Mesopotamiasta meille. Jokin pakottava tarve meillä on jäsentää maailmaa ja elämäämme listojen muodossa.
Yksityiskohta Riiko Sakkisen työstä, Makeimmet tyttöbändit 1976 (2013), Taiteilijan omistuksessa
Kuten mekin, muinaiset mesopotamialaiset listasivat oikeastaan ihan kaikkea. Yleistajuista teosta "listatieteestä" ei tietääkseni ole kirjoitettu, kuuluisimpia lienevät kuitenkin erilaiset kuningaslistat, kuten tämä.
Lista sumerilaisista kuninkaista, nk. Weld-Blundell prisma, Ashmolean Museum, n. 1750 eaa. Kuvalähde: Cdliwiki
Antiikin aikana suosittuja olivat etenkin listat seitsemästä ihmeestä, niitä oli monia eri versioita ja ne muuttuivat vuosisatojen myötä. 1930-luvun Yrjö Karilaan (1891-1982) Pikkujättiläisessä listattiin myös uuden ajan seitsemän ihmettä.
Ja sitten viime viikolla saapuneeseen kirjalahjaan: rakkaalta ystävältä sain näyttelykatalogin Bonnissa paraikaa esillä olevaan näyttelyyn Abenteuer Orient. Max von Oppenheim und seine Entdeckung des Tell Halaf, esillä ensi vuoden elokuuhun asti. 
Von Oppenheimin (1860-1946) elämästä voisi tehdä useammankin romaanin ja elokuvan, hän oli diplomaatti, tutkimusmatkailija ja sitten hänestä tuli myös arkeologi, löydettyään Pohjois-Syyriasta rauniokummun ja vertaansa vailla olevaa veistostaidetta. Von Oppenheimilla oli Berliinissä osalle veistoksia oma yksityismuseo, joka tuhoutui toisen maailmansodan aikaisissa pommituksissa. Saksan yhdistyminen mahdollisti sen, että Itä-Berliinissä varastoidut veistosfragmentit restauroitiin ja ensimmäisen kerran ne olivat esillä Berliinissä muutama vuosi sitten. Samaan aikaan esillä oli niinikään von Oppenheimin valokuvia, joita voi selailla ja ihailla myös täällä. Miehellä oli satumainen, joskin traaginenkin elämä ja hänen valokuviensa avulla voi tehdä matkoja Orienttiin, jota ei enää ole.
Tämän viikonlopun aikana sydämessäni on alkanut itää suunnitelman siemen, että jos vaikka jo ennen joulua lähtisin Bonniin näyttelyä katsomaan...


sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Mitä luin tänään: Jan Mårtenson, Den grekiska hjälmen

Lontoon lomamatkalle assyriologi otti mukaansa kevyen pokkarin: Jan Mårtensonin Den grekiska hjälmen (Wahlström & Widstrand 2013, Månpocket 2014). Aiheeseen sopivasti British Museumissa oli esillä useampi kreikkalainen kypärä, joita kuopukseni ahkerasti valokuvasi.
Mårtenson on oikeastaan (nyttemmin eläköitynyt) ruotsalainen diplomaatti, mutta on useamman vuosikymmenen ajan julkaissut liukuhihnamaisesti "Homan-dekkareita". Niissä pääosassa on Tukholman Vanhassa kaupungissa antiikkiliikettä pitävä Johan Kristian Homan, jonka elämään kuuluu antiikkikauppa, siamilaiskissa Cléo, kuninkaallisten ja muiden silmäätekevien henkivartijana toimiva naisystävä. Täysin rauhallista elämää viettävä, kohtalaisen väritön Homan onnistuu joka tarinassa sotkeutumaan murhiin ja muihin rikoksiin, joita alkaa sitten myös itsenäisesti selvittämään.
Kreikkalaisessa kypärässä Homan käy toimenksiantona Miamissa ostamassa kreikkalaisen kypärän eräälle tukholmalaiselle keräilijälle. Murhien lisäksi juoneen on lisätty pahoja venäläisiä liikemiehiä, terroristeja, CIAn agentteja ja atomivoimaan tarvittavia materiaaleja. Mitään oikeasti vaarallista tai ylenpalttisen jännittävää ei kuitenkaan tapahdu. Klassista viihdehömppää siis.
Olen lukenut Mårtensonilta ainakin kaksi muutakin Homan-dekkaria, ensimmäisen  (Döden går på auktion 2005) muistan siitä, että ostin sen kansikuvan vuoksi -- siinä kun komeilee erittäin kuuluisa, jotain Akkadin kuningasta (Sargon vai Naram-Sin?) esittävä pronssipatsaan pää -- ja sen vuoksi, että takakannen teksti lupasi tarinan käsittelevän Irakista salakujetettuja muinaismuistoja. Muistan hämärästi hankkineeni ja lukeneeni myös kolmannen, juonesta en tosin muista juuri mitään enkä onnistunut sitä tänä aamuna arkistohuoneesta paikallistamaan.
Kuten kaikkien dekkarien kohdalla, olen viime aikoina toistamiseen kysellyt itseltäni miksi minä näitä luen? Useimmitenhan valitsen dekkarit sen mukaan, että niissä joko liikutaan minulle rakkaissa italialaisissa maisemissa tai sitten niissä sivutaan ammattiani ja kiinnostuksenkohteita tai tapahtumat sijoittuvat antiikkiin. Mårtensonin Homan viihdyttää minua sen vuoksi, että tekstiin on ujutettu kaikenlaista historiallista nippelitietoa Ruotsin kuninkaallisista ja muista merkkihenkilöistä, historiallisista rakennuksista ja ruotsalaisesta ruoasta. Vaikka Homanin ruokakuvaukset ovat mielestäni hieman puisevia, paistaa jokaisesta "informaatiota" antavasta lauseesta läpi se, että Mårtenson on huomattavan sivistynyt mies ja tekee kaikki taustatutkimukset äärimmäisellä huolella. Homanin miljöö, hänen elämäntapansa ja hänen tuntemansa ihmiset ovat myös ajankuvaa -- kaikessa poroporvarillisuudessa ja ruostalaisia perinteitä kunniottavassa olen lukevinani aimo annoksen lempeää sarkaismia ja ironiaa. En tiedä onko se tahallista vai tahatonta. Mutta mikä tärkeintä: Mårtenson tuo hyvin esille sen miten muinaismuistojen ryöstökaivaminen ja salakuljettaminen läntisillä markkinoille enemmän kuin usein kytkeytyy muuhun laittomaan kauppaan kuten aseisiin ja huumeisiin. Tämä on Lähi-idän kriisien myötä viime vuosina noussut akuutiksi ongelmaksi.
Mårtensonin dekkareita on suomennettu ainakin pari kappaletta 1980-luvulla, mutta pikainen googlaus internetissä osoitti, ettei niitä näytä olevan kirjastoissakaan saatavilla. Suosittelen kuitenkin lukemaan näitä nimenomaan ruotsiksi, teksti ei ole vaikeaa, kouluruotsilla pärjää erinomaisesti ja samalla tulee petrattua kielitaitoaan.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Isis Unveiled ja muita kirjamessujen elämyksiä

Assyriologi vietti perjantai-iltapäivän kirjamessuilla. Tarkoituksena oli kuunnella Matti Klingeä, häneltä kun on ilmestynyt muistelmien toinen osa, mutta olin jostain syystä katsonut ohjelmaa väärin ja esitys oli jo ohitse... Sain kuitenkin hankittua Siltalan osastolta Klingen muistelmien ensimmäisen osan Kadonnutta aikaa etsimässä, sitäkään en ole vielä ehtinyt nimittäin lukea -- jouduin palauttamaan lainaamani kopion jo siinä vaiheessa kun olin vasta ehtinyt ihailemaan kirjan taittoa ja graafista ulkoasua...
Elämäkerrallista viihdyttävää jutustelua riitti kuitenkin Jörn Donnerin ja Nalle Nybergin seurassa, aivan täydelle katsomolle. Vakavampaa keskustelua käytiin hieman myöhemmin Aatos Erkon (1932-2012) elämästä Janne Virkkusen ja Aatoksesta kirjan kirjoittaneen Leena Liukkosen kesken. Aatoksen elämä kiehtoo minua valtavasti -- luin joskus kauan sitten haastattelun, jossa hän sanoi, että häntä olisi kiinnostanut opiskella mm. arkeologiaa. Miten onnekas olenkaan kun minulla on ollut mahdollisuus sekä opiskella että tehdä tutkimusta juuri niistä asioista, jotka ovat minua eniten kiinnostaneet. 
Antikvaariset osastot ovat kirjamessuilla kaikkein kiehtovimpia -- uusia kirjoja lähinnä katselen ja teen mielessäni listoja toivomuksista joulupukille, niitä ei lähdetä raahaamaan kassikaupalla kirjamessuilta. Tällä kertaa hankin vain viisi kirjaa itselleni.
Isis Unveiled -- Helene P. Blavatskyn teosofinen pääteos jökötti erään osaston pöydällä -- kirjan nimi assosioituu luonnollisesti täysin eri tavalla tänä vuonna kuin 1800-luvun lopun ilmestymisvuonna...
Ja sitten: papyrofiili ja muistikirjariippuvainen sortui ostamaan taas uuden muistikirjan, vaikkei juuri nyt tarvitsekaan yhtäään uutta.
Marianne Thun-Ericsson tekee käsin ja myös tilauksesta aivan ihastuttavia muistikirjoja, myös sisäkannet on erittäin kauniita.
Kirjamessuilla törmää ja tapaa myös ystäviin ja tuttaviin -- oli herttaista nähdä miten kaksi hiljattain leskeytynyttä ihmistä oli ilmeisimmin löytäneet toisistaan uuden kumppanin. Ilahduttavaa oli niinikään eri säätiöiden ja kulttuuri- & tiedeinstituuttien vahva läsnäolo. Villa Schildt oli paikalla, samoin Suomen Rooman instituutti ja Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutit ry
Paul Osipow sykähdyttää aina, asuimme Villa Lantessa yhtäaikaa hänen kanssaan joskus 1990-luvun alussa.
Mikä on sivistysvaltion tunnusmerkki? Kulttuuri- ja tiedeinstituutit, humanistisen tutkimuksen tärkeyden ymmärtäminen. Ruotsin uusi hallitus uhkaa lakkauttaa maansa oman välimerelliset instituutit Roomassa, Ateenassa ja Istanbulissa. Allekirjoittakaa protesti tähän listaan!