Joulupukki toi 2: Jukka Viikilä, Akvarelleja Engelin kaupungista

Finlandia-voittaja, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016) oli toinen assyriologin joululahjaksi saamista kirjoista. (Kuulostaako vähäiseltä, että sain vain kaksi kirjaa joululahjaksi? Tämä johtuu siitä, että ostan kirjoja koko ajan ja myös puolisolla on vaikeuksia osaa minulle kirjoja, koska hänkään ei pysy perässä siinä mitä minulla jo on ja mitä ei... Teen siis täsmätoiveita.) Olisin halunnut postata kirjasta jo paljon aikaisemmin, mutta kaikenlaiset myöhäisheettiläiset leijonat, luentokurssin pitämiset ja muut työkiireet ovat koko ajan ajaneet edelle.

Finlandia-palkitusta romaanista on tietysti tähän mennessä kirjoitettu hurjasti arvioita, ylistystä ja blogipostauksia. Jo keväällä kun ensimmäiset postaukset tulivat, ja niitä luin, tiesin että tämä on "minun kirjani", tämän tahdon lukea. Enkä pettynyt. Nautin joka sivusta ja joka lauseesta. Nautin Viikilän runollisesta kielestä ja 1800-luvun alun helsinkiläismiljööstä. Kuinka herkullinen onkaan saksalaisen arkkitehdin hahmo, jonka kynästä lähtenyttä pääkaupunkimme monumentaalikeskustaa saamme yhä ihailla!

Viikilän tekstiä lukiessani mieleni alkoi maalata omia akvarellejaan. Talven valo, juuri nyt niin ajankohtainen:

Täällä pohjoisessa me rakastumme kylmään valoon, pakkasaurinkoon, joka ikkunasta tunkeillessaan mitätöi siivoojien työn ja lämmittää sydämen. Kesällä sydän on märkä ja auringon porotus vain läkähdyttää ja laiskistuttaa, talviauringon terävä veitsi sitä vastoin leikkaa ajatukset erilleen ja valaisee ne läpikotaisin kuin seinättömät huoneet (s. 68).

Johan Carl Ludwig Engelin (1778-1840) elämä Helsingissä ei ole aina kovin auvoista. Hän ikävöi Berliiniin, Helsinki on pahaista periferiaa, vaikka periferiassa arkkitehti saakin periaatteessa toteuttaa itseään. Usein tuntuu, että hän on suorastaan masentunut. Minunkaltaiseeni lukijaan tällainen melankolisuus kuitenkin uppoaa, samoin Engelin aivoitukset ja pienet huomiot:

Suurimmat nautinnot ovat ilmaisia ja käsiemme kohdallalla. Suoran viivan piirtäminen on minulle tänään enemmän kuin mikään muu. Siinä on koko ihmisenä olemisen tapahtuma yksinkertaisimmassa muodossaan, kaikki ylpeys ja kaikki nautinto (s. 84).

Ja aivan kuin Viikilä olisi tiennyt, että rakastan romaaneja, joihin upotetaan jotain, mikä on minulle tuttua ja tärkeää. Mistä Viikilä tiesi, että huokailen ihastuksesta (?), kun käännän sivulle 124 ja luen:

Senffin yöpöydällä on kirja minun hyllystäni: Gedanken über die Nachahmung der griechischen Werke in der Malerei und Bildhauerkunst. Vaikka laina on luvaton, en voi moittia häntä siitä. Niin tärkeä se on lukea. 

Arkkitehtiharjoittelija oli luvatta nipistänyt Engelin kokoelmasta Johann Joachim Winckelmannin (1717-1768) ensimmäisen teoksen jossa itää sen uusklassisen tyylisuunnan siemen, jota Engel omassa rakennustaiteessaan niin sydänveriään myöten edusti. Viikilä jatkaa tätä aihetta (s. 131):

Otin taas esille vanhan Winckelmannin. Kirjoitan siitä ylös tämän viisaan mietteen: "Kauneus on moninaisuutta yksinkertaisessa: ..."

Huokaan siis uudestaan ihastuksesta -- tiedämmekö oliko Engelin kirjastossa todellakin Winckelmannin teoksia? Kansalliskirjaston kokoelmissa niitä on, suuri osa Monrepos'n kartanon kokoelmasta. Sen sijaan en arvosta sitä, että Viikilä on ottanut tekstiinsä suoran lainauksen Vesa Oittisen tekemästä Winckelmann -tekstin käännöksestä (Jalosta yksinkertaisuudesta. Kirjoituksia antiikin taiteesta ja arkkitehtuurista (1992) s. 91) mainitsematta lainaustaan romaaninsa päätteeksi "Kiitokset"-osiossa. Nyt syntyy vaikutelma, että Viikilä on itse kääntänyt kappaleen Winckelmannin alkuperäisteoksesta.

Myös Georg August Wallin (1811-1852) on ujutettu mukaan (s. 169):

Muistan arabivaatteisiin pukeutuneen uroksen patsastelemassa yliopiston valmistumisjuhlassa. Kaikesta näki, ettei hän uteliaiden piiritykseltä ollut edes huomannut rakennustani.

Beduiiniasuun pukeutuneen Wallinin muotokuva on yhä Helsingin yliopiston päärakennuksen opettajien lehtisalissa. Sinne oma isäni vei minut sitä katsomaan kun olin hyvin pieni tyttö, mutta muistan tapahtuman kuin eilisen päivän. Tämä huomautus Wallinin moukkamaisuudesta on kuitenkin Engelin kuvitteellisessa päiväkirjassa kirjattu 11. elokuuta 1833 alle eli se on täysin anakronistinen. Päärakennuksen valmistuessa Wallin oli vasta 21-vuotias ja ensimmäiselle Lähi-idän matkalleen hän lähti vasta 1843. Anakronismeista voidaan olla montaa mieltä, itse pidän siitä, että tietyt faktat ja varsinkin vuosiluvut pitävät jollain tavalla paikkansa. 

Kaikkinensa Akvarelleja Engelin kaupungista on hurmaava tarina. Se innostaa kovasti tutustumaan Engelin elämään ja siitä kirjoitettuun tutkimukseen, mietin vain milloin minulla olisi tähän kaikkeen kiinnostavaan ja kiehtovaan aikaa.

Käyn viikottain Kansalliskirjastossa. Yksi kauneimmista asioista mitä tiedän on kupolin ikkunoista heijastuva valo, etenkin näin kevättalvella. Se on huimaavan kaunista ja siitä meidän on kiittäminen Engeliä. Aurinko maalaa sinne oman akvarellinsa, aina kun sattuu paistamaan täällä kaukana pohjoisessa.

Mitä luin tänään: Vera Vala, Tuomitut.

Kesäkuun koittaessa assyriologin kiireet eivät ole juuri hellittäneet. Olen kyllä ehtinyt lukea kaikenlaista eikä kirjat uhkaa päästä loppumaan näin juhannuspyhinäkään, koska viimeksi eilen puoliso toi ensimmäisen "erän" SKSn kirjavaraston tyhjennyksestä tulevia kirjoja, ja muutakin mielenkiintoista on tarttunut sekä seminaarista että kirjakaupasta. Mutta kaikennäköiset asiat, mukaanlukien yksi suvussa tapahtunut kuolemantapaus ja hautajaiset, ovat vieneet aikaa ja huomiota.

Viime viikon ja viikonlopun ehdoton henkireikä oli siis Vera Valan uusin Arianna-dekkari Tuomitut (Gummerus 2015), josta sain arvostelukappaleen kustantajalta. Oma Arianna-innostukseni alkoi kaksi vuotta sitten sarjan toisesta osasta Kuolema ikuisessa kaupungissa, missä assyriologi murhataan. Pidin myös kovasti Villa Sibyllan kirouksesta, siinäkin liikutaan Roomassa ja muinainen mysteerikultti on taivasti punottu nykyajassa tapahtuvaan tarinaan.

Tuomitut vie meidät tällä kertaa Rooman sijasta Torinoon. Kaupunki on täysin mukavuusalueeni ulkopuolella. En ole koskaan käynyt Torinossa, ja nimestä tulee lähinnä mieleen lapsuudessani inhoamani makaronit. Vala kuitenkin kuvaa paikkoja hänelle tyypilliseen vetävään tyyliin niin että kirja voisi toimia Torinon vierailun matkaoppaana. Eli Torino alkoi kummasti kiinnostamaan ja onhan siellä kirjassakin tapahtumapaikkana esiintyvä Museo egizio eli egyptiläinen museo. Kun yritin etsiä kirjakokoelmistamme jotain Torinoon liittyvää kuvitusta, oli tulos niinikään laiha. Edes yhtään Torinon kuuluisaa käärinliinaa käsittelevää teosta meillä ei ole.

Johtuen siitä, etten tämän Tuomitut -osan kohdalla kykene kommentoimaan yksityiskohtia assyriologina tai edes Rooman-tuntijana ja johtuen lisäksi siitä, että muinaisiin uskontoihin pohjautuvat uudet uskonnolliset liikkeet eivät ole erikoisalaani, kykenin tällä kertaa nauttimaan Ariannan tutkimuksista aivan "tavallisena" lukijana. Juonena Tuomitut toimii sekä itsenäisenä kirjana että jatko-osana edellisille. Arianna lähtee avustajansa Angelon kanssa Torinoon etsimään kadonnutta sukulaista, mutta muistinsa menettäneen yksityisetsivän menneisyyden kuviot, joita on tähän mennessä raotettu vain vähän, alkavat myös pikkuhiljaa aueta. Henkilögalleriaan nousee uusi tärkeä hahmo, Ariannan veli Ares, joka on jesuiitta ja työskentelee Vatikaanin tiedustelupalvelussa. Ares on erittäin kiehtovasti rakennettu, monisärmäinen persoonallisuus ja tämän jakson loppu vihjaileekin siihen suuntaan, että hän pysyisi seuraavassakin osassa mukana -- toivottavasti! 

Kuten jo yllä totesin: nautin Tuomituista kovasti. Sivumäärä on muhkea, liki viisi sataa, mutta kertaakaan ei tuntunut siltä, että tekstiä olisi tarvinnut tiivistää tai karsia. Tarina soljuu vaivattomasti ja yleisvaikutelma oli hyvin positiivinen. Kirjallisena tuotteena tämä on ehdottomasti paras Veran Arianna-dekkareista (tosin ensimmäistä osaa en ole vieläkään lukenut, joten siitä en sano mitään).

Erityisen ilahduttavaa on se, että Vala näyttää osaavan ottaa edellisistä osista saamaansa palautetta hyvin huomioon ja kustannustoimittaminen on tällä kertaa myös korkeatasoista. Lisäksi Tuomituissa on kepeän huumorin lisäksi (esim. Angelon hahmo on sympaattisen karikatyyrinen) myös syvempiä tasoja, etenkin Areksen mukaantulon ansiosta. Ystävyyden merkitystä ja uskon voimaa tuli pohdittua sekä lukemisen aikana että sen jälkeen. 

Kun viime kesänä olin sitä mieltä, että Valalla on enemmänkin lahjoja ja kapasiteettia kuin Villa Sibyllan kirouksesta ehkä saattoi ajatella, niin nyt hän on näyttävästi edennyt oikeaan suuntaan ja Vala osoittaa myös sen, ettei kangistu kaavoihinsa vaikka kirjoittaakin Ariannan tutkimuksista jatko-osina. Kyllä Tuomitut hakkaa minkä tahansa niistä Donna Leonen Brunetti-dekkareista, jotka olen lukenut (kuten jo aiemmin kerrottu, olen lopettanut niiden lukemisen jo vuosia sitten). Korkeatasoista viihdettä, suosittelen kaikille, jotka pitävät dekkareista, Italiasta ja kulttuurihistoriasta. Jään innolla odottamaan seuraavaa!

Mitä luin tänään: Vera Vala, Villa Sibyllan kirous

Assyriologi jatkaa nyt tällä Italiaan sijoittuvien dekkarien linjalla, eli sai tänään luetuksi loppuun Vera Valan Villa Sibyllan kirouksen (Gummerus 2014). Viime kesänä oli jo ihan ammatillisessa mielessä pakko lukea Vera Valan edellinen Arianna-dekkari eli Kosto ikuisessa kaupungissa, siinä kun murhataan kollega, eli assyriologi. Tiesin jo etukäteen, että Villa Sibyllan kirouksessa tavalla taikka toisella käsiteltäisiin muinaisesta Lähi-idästä koko roomalaiseen maailmaan levinnyttä mysteerikulttia ja tottakai tällainen aihe kiinnostaa assyriologia. Sain arviointikappaleen kustantajalta sähköpostin lähettämisestä seuraavana päivänä -- tätä voisi kutsua erittäin hyväksi palveluksi.

Vala on Villa Sibyllan kirouksessa aika lailla samoilla linjoilla kuin edellisessä Arianna-tarinassa (ensimmäistä eli Kuolema sypressin varjossa en ole ainakaan vielä lukenut). Hän ratkaisee toimeksiannosta ensin uhkauskirjeiden lähdettä ja sitten myös murhaa ja joutuu ariannamaisesti useaan kiperään tilanteeseen. Tarinassa mukana on tuo muinaisroomalainen jumaluus Mithra ja sitä nykypäivänä palvovat ihmiset, mutta erityisen syvällisesti juonta ei punota kultin ympärille, enemmänkin Vala toistaa tutkijamaisen kliinisesti aiheesta lukemiaan kirjoja, ei sorru faktojen vääristelyyn eikä ole ymmärtänyt mitään väärin. Itse murhamysteerin asiat ja tapahtumat sotkeutuvat useastakin eri suunnasta Ariannan menneisyyteen ja nykypäivään. Lukija saa aika paljonkin lisää tietoa salaperäisestä el Lobosta, jonka pitäisi olla kuollut ja hänen suhteestaan Ariannan miesystävään Bartolomeoon. Lopussa jätetään taas Ariannan mentävä aukko seuraavalle tarinalle, jota lukija jää innolla odottamaan jos on tähän mennessä jäänyt koukkuun sankarittaren elämään ja edesottamuksiin.

Luettuani liki peräkkäin kaksi Italiaan sijoittuvaa dekkaria (ks. Firenzeen sijoittuva), aloin pohtia niitä genrenä ja kysyin itseltäni: miksi ihmeessä luen näitä? Eiväthän useimmat näistä ole kirjallisina teoksina kummoisiakaan. Luen Italiaan sijoittuvia dekkareita sen vuoksi, että minua kiinnostaa niiden miljöö -- olen mitä suurimmassa määrin ihminen, joka ei lue "epäkiinnostavaan" maailmankolkkaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Siksi esimerkiksi Arianna seikkailemassa Etelä-Amerikassa tai Afrikassa ei kuuluisi lukemistooni lainkaan. Sen sijaan minua henkilökohtaisesti puhuttelevia maita ja kulttuureja käsittelevä jännitysromaani saa jopa aika paljon anteeksi kirjallisten ansioitten puutteesta jos kirjailija vain muutoin osaa asettaa kehykset ja yksityiskohdat taitavaksi kokonaisuudeksi.

Valan dekkareissa pidän siitä, että hän kuvaa roomalaisia kaupunginosia usein aika tarkastikin ja vaikka kuvaukset toisinaan maistuvatkin puisevan matkaopasmaisilta, on niissä myös mukana hänen omaa kokemustaan tilasta, puista, tuoksuista ja tunnelmasta -- ne muuttuvat teksteissä käsinkosketeltaviksi ja herättävät minussa jopa vihlaisevan ikävän Ikuiseen Kaupunkiin. Monet lukijat ja blogistit näyttävät ihastuvan mukaan ujutettuihin ruokaresepteihin ja herkullisilta kuulostaviin ravintola-annoksiin. Murha ja ruoka muodostavatkin erottamattoman yhdistelmän suurimmassa osassa dekkareita ja tämä villitys lienee saanut alkunsa Donna Leonen Venetsiaan sijoittuvista kirjoista. Niin paljon kuin aluksi rakastinkin komisario Brunettia, hänen Henry Jamesia lukevaa kirjallisuudentutkijapuolisoaan ja heidän kokkauksiaan, olen jo yli kymmenen vuotta sitten lopettanut Leonen dekkarien lukemisen. Brunettin hahmo ei kehity -- perhekuvio, murhat ja illallisateriat ovat jämähtäneet paikoilleen ja maistuvat edellispäivän uudelleenlämmitetyltä parsarisotolta. Brunetti märehtii Italian yhteiskunnan korruptoituneisuutta ja muita epäkohtia sivukaupalla, mutta muutaman osan jälkeen aihetta on käsitelty liiaksi ja hän alkaa toistaa itseään. Tästä syystä pidän Valan Ariannaa ja Ariannalle luotua kehyskertomusta ehdottomasti parempana -- Arianna ei ole ainakaan toistaiseksi jämähtänyt paikoilleen ja siksi tulen todennäköisesti myös jatkossa seuraamaan hahmon "elämää". 

Kirja loppuun Vala on liittänyt kiitokset sekä lyhyen luettelon taustatyössään käyttämiä tietokirjoja, joita hän suosittelee lukijoilleen. Tässä kohtaa hän ei ota huomioon sitä, että osa hänen lukijoistaan ei todennäköisesti ole innostunut lukemaan mithralaisuudesta englanninkielistä kirjaa (jota on esim. Helsingin yliopiston kirjastoissa vain yksi kappale, sekin lainassa). Mithrasta on kuitenkin saatavilla tietoa myös suomeksi, yllä oleva Wikipedia-linkki (klikkaa Mithra) antaa jo hyvän yleisen kuvan ja listaa myös suomenkielisiä teoksia aiheesta.

Villa Sibyllan kirouksesta on tähän mennessä kirjoitettu jo niin monta blogiarviota, etten jatka juuri tämän enempää, Vala on itse kätevästi listannut postaukset blogissaan. Kirjaesteetikkona rutisen tässä taas tylsästä ja mitäänsanomattomasta kannesta. Kokonaisuutena kustantaja olisi voinut huolehtia paremmin myös kielenhuollosta ja toimittamisesta yleensä. Olen huolissani siitä, että Valan kiistämätön suosio kolmen ensimmäisen dekkarin kohdalla saattaa johtaa paineeseen suoltaa markkinoille joka vuosi yksi uusi Arianna-dekkari. Sivuja Villa Sibyllan kirouksessa on runsaat neljä sataa -- normidekkariin verrattuna lähes kaksinkertainen määrä. Laatu voi kärsiä, karkottaa kenties lukijoita ja tässä on oiva paikka siteerata Maria Peuraa:

Tekstin laadusta näkee, minkä verran tilaa kirjailija taiteelliselle työlleen antaa. Keskeneräisyys paljastuu helposti. Jos ei ole maltettu muokata ja on ollut kiire julkaista, sekin näkyy armottomasti. Ei pidä olla liian tehokas ja tehdä liian paljon. On oltava rohkeutta ottaa niin paljon tilaa, että yhden työn tekeminen saa kestää vaikka viisi vuotta (Antaumuksella keskeneräinen, Teos 2010 s. 110).

Tämän laitan tähän sen vuoksi, että katson Valalla olevan lahjoja ja kapasiteettia korkealaatuisemmankin tekstin tuottamiseen ja arvostan häntä kirjailijana.

Kiitän jälleen Vera Valaa viihdyttävistä lukuhetkistä! Ja jos Arianna joskus eksyy Suomen Rooman-instituuttiin Villa Lanteen selvittäessään lisää kiperiä tapauksia (puoliksi suomalainen kun on :) ), hän luultavasti saanee runsaasti uusia lukijoita ja ihailijoita (vinkki vinkki...).

Kevättä ja Karin Ehrnroothin Vinoon varttunut tyttö

Assyriologi palasi eilen Oulusta ja tänään oli ilo havaita kevään selkeän edistymisen kotikulmilla. Lumikelloja, sipulikukkien varsia, vaikkei vielä kukkia, melkein silmuja... Kaikkea sellaista mitä viikko sitten ei vielä ollut. Oi ihanuus kevät ja aurinko! Tätä on odotettu.

Meri on kuitenkin vielä jäässä.

Tammikuun kirja-alennusmyynneistä hankin Karin Ehrnroothin (1960- ) teoksen Vinoon kasvanut tyttö (Gummerus 2011). Koska olin lukenut mm. Sinisen linnan kirjaston Marian ylistävän arvion kirjasta ja omaelämäkerrallinen genre kiinnostaa muutoinkin niin alle kymmenen euron hinnalla oli helppo päätös ottaa teos mukaan.

En aio tässä kirjoittaa kirjasta mitään pitkää arviota. Pari sanaa minun on kuitenkin kommentoitava, myös sen vuoksi, että oma lukukokemukseni ei ollut kokonaan positiivinen. Ensinnäkin kirjassa tökki sen luokittaminen "elämäkerralliseksi romaaniksi". Aika yleisesti ollaan sitä mieltä, että autobiografiat ja muistelmat ovat suureksi osaksi fiktiota, ja tämä pitää minun mielestäni paikkansa. Kaikki omaa elämäänsä kuvaavat konstruoivat elämänsä sen näköiseksi kuin haluavat, lisäävät ja jättävät pois vaikkeivät itse aina olekaan tietoisia siitä. Vaikka elämäkertakirjallisuus luokitellaankin tietokirjallisuudeksi, tulisi jokaisen lukijan tiedostaa näiden teosten fiktiivinen puoli. Tästä syystä minun on vaikea ymmärtää miksi autobiografia täytyy ristiä romaaniksi -- siksikö, että sisältö on osittain aika rajuakin vuodatusta lapsena koetuista "vääryyksistä"? Jokke oli omassa postauksessaan oikeassa siinä, että teksti sisältää monia ristiriitaisuuksia. Erikoisinta oli, että teksti on täysin vailla romaanin rakennetta. Jäi tunne, että tätä käsikirjoitusta ei olisi julkaistu romaanina, jos kirjoittaja ei olisi tunnettu ja jos sen henkilöt eivät olisi täysin tunnistettavissa.

Karinilla on erikoinen ja etäinenkin suhde molempiin vanhempiinsa, mutta erityisesti äitiinsä. Jos kirjan tapahtumat ja kuvaukset ovat edes osittain totta, säälin tätä naista ja tunnen häntä kohtaan syvää myötätuntoa. Nuorena tyttönä ja naisena hän kipuilee monin eri tavoin, varastelemalla ja sairastumalla syömishäiriöihin. Vanhemmiltaan hän ei ilmeisesti saanut minkäänlaista apua, tämä korostuu kirjan eri kohdissa useampaankin kertaan. Kirjan Karinilla ei myöskään ole selkeää halua ymmärtää tai antaa anteeksi.

Oma äitini oli lämmin ja turvallinen. Lapsuus ei kuitenkaan koskaan ole vain auvoista ja kaikista vanhemmista jää myös huonoja muistoja. Minä muistan päällimmäisenä äidin käden, josta oli hyvä pitää kiinni. Karinin tarina herätti taas suureen kiitollisuuteen omasta osasta. 

Tänään katsoin myös YLEn Elävässä arkistosta Mirja Pyykön Karin Ehrnroothista tekemän haastattelun, joka on tehty jo 2005, siis ennen tyttären kirjoittamaa kirjaa kenraali-isästään Adolf Ehrnroothista (1905-2004) ja kauan ennen Vinoon kasvaneen tytön julkaisua. Haastattelussa Karinilla on pinkki neule ja huulipunaa ja siinä hän puhuu isästään hyvin kauniisti, osaksi kyyneleet silmissä. Äidistään hän sanoo hyvin vähän. Häikäisevän kauniin naisen silmissä asuu suru.

Mitä luin tänään: Vera Vala, Kosto Ikuisessa Kaupungissa

Vera Vala, Kosto ikuisessa kaupungissa (Gummerus 2013).

Luin salapoliisiromaaneja ja dekkareita jo ennen kuin minusta tuli assyriologi. Viisikoista ja muista lasten- ja nuortenkirjoista siirryin aika varhaisessa vaiheessa, eli noin 11-12 –vuotiaana, ensin Agatha Christien tuotantoon ja hieman myöhemmin seikkailin rikoskomisario Georges Simeonin Maigretin kannoilla Pariisin kaduilla ja kujilla. Jos Agatha ei perinteiseen brittityyliin ollut kovin innostunut ruoasta eikä juurikaan aseta sitä tarinoidensa keskiöön (lukuun ottamatta tuota kuuluisaa joulupuddinkia novellissa The Adventure of the Christmas Pudding, 1960) niin Maigretin puoliso sen sijaan kuuliaisesti ja mukisematta siirtää monituntisten keitostensa valmistumista sen mukaan kuinka kauan Maigret viivästyy päivälliseltä tai peruu tulonsa kokonaan.

Usein ostan dekkareita lentoasemilta, matkalukemiseksi, käytän boarding passia
kirjanmerkkinä ja se jää kirjan  väliin muistoksi...

Luen dekkareita kaiken muun kirjallisuuden ohessa. Yleensä pyrin lukemaan ne alkukielellä ja puolustelenkin toisinaan (etenkin itselleni) tällaisen kevyemmän tekstin lukemista sillä, että harjoitutan ja pidän niiden kautta yllä kielitaitoani. Vuosien varrella on ollut monenlaisia ”kausia”, eli olen saattanut jonkun hyvän ”sarjan” löydettyäni lukea kirjailijan koko tuotannon suhteellisen lyhyessä ajassa. Tähän kastiin kuuluvat esim. Colin Dexterin Morset, Patricia Highsmithin Tom Ripleyt ja Anne Perryn Thomas Pittit, Steven Saylorin Gordianukset. Lindsey Davisin antiikkiin sijoittuvia dekkareita en taasen ole lukenut kaikkia – niiden kielessä ja huumorissa on jotain sellaista, mikä ei täysin tempaa minua mukaansa. Donna Leonen Brunetteja luin alun puolen tusinaa suurella innolla ja ihastuksella. Sitten ne alkoivat liiaksi toistaa itseään eivätkä siis huvittaneet enää tarpeeksi ja päätin olla kiusaamatta itseäni enempää (päätös on pitänyt, yhtään ei ole houkuttanut viimeisimpiä Leoneja hankkia tai lainata).  Näiden lisäksi minulla on omituinen ajoittainen mieltymys ruotsalaisiin ja norjalaisiin dekkarikirjailijoihin. Olen siis nauttinut runsain mitoin esim. Henning Mankellin Wallanderin seikkailuista, myös Stieg Larssonin Millenium-sarja upposi minuun, joskaan ruotsalaisten dekkarien osalta en ole pyrkinyt lukemaan ihan jokaista. Tällä hetkellä nautiskelen (keväällä näytetystä Pyhiinvaeltajan kuolema– tv-sarjan innoittamana) Leif GW Perssonin trilogiasta, jossa tarjotaan erittäin mielenkiintoinen teoria sille, kuka murhasi Olof Palmen.

Tämä hieman liian pitkä selostus niistä taustoista miksi assyriologi kirjoittaa arvion Vera Valan dekkarista Kuolema ikuisessa kaupungissa. Pidän siis dekkareista, olen lukenut jo aika monta. Taustatiedoksi pitää lisätä vielä se, että ruoasta kiinnostuin toden teolla vasta ensimmäisen Italian-kesäni jälkeen – kun olin saanut syödäkseni ensimmäiset annokset spaghetti alle vongolea ja espanjalaispojat veivät minut ja Erja Salmenkiven Roomassa Della Palman gelateriaan  syömään jäätelöä. Ruoka on sen jälkeen ollut elämässäni suuressa roolissa ja Roomassa oleskelin sen jälkeen usein ja hartaasti.

Italialainen peruskeittokirja "Onnellisuuden talismaani"
-- häälahjaksi saatu: tässäkö 20 vuotta kestäneen avioliiton salaisuus?

Näistä kaikista syistä tunnen itseni siis erityisen kvalifioituneeksi lukemaan ja arvioimaan juuri tämän kirjan: kirjassa liikutaan Roomassa, siinä murhataan assyriologi (tai oikeammin kaksi) ja siihen on lisätty ruoka- & ruoanlaittokuvauksia :).

Ihan ensiksi minun on sanottava, että Valan dekkari yllätti minut positiivisesti. Kieli oli sujuvaa ja jaksoin pysyä mukana loppuun asti – näin en voi sanoa kaikista lukemistani kirjoista ja usein jätänkin sellaiset teokset surutta kesken, jotka eivät ensimmäisten sadan sivun aikana tempaa kunnolla mukaansa. Koska luen ylen vähän dekkareita suomeksi, oli lukukokemus siinä mielessä erilainen. Samoin suomen lukeminen tapahtumien sijoittuessa Italiaan tuntui hieman oudolta: kaikkien dialogien kohdalla aivoni alkoivat automaattisesti kääntää repliikkejä italiaksi. Mieleni halusi testata lauseiden luonnollisuutta ja iskevyyttä sillä kielellä kun kuvittelin niitä lausutuiksi. Tämäkin oli minulle siinä mielessä uusi ilmiö, sillä usein myös vieraskieliset romaanit eivät sijoitu samalle kielialueelle. En tiedä miksi minulle Valan kirjan kohdalla kävi näin. Kenties se johtui siitä, että tapahtumapaikkojen kuvauksista huomasi, että kirjoittaja itse osaa luoda kohtauksille hyvin autenttisen tunnelman.

Grimbergin Maailman Historia, toinen korjattu laitos (1929) s. 361.

Valan dekkarissa murhataan siis assyriologi ja monet kirjan henkilöistä ovat assyriologeja. Osa yliopistoympyröiden kuvauksista oli uskottavia, osa taas ei. Suomalainen lukija voi vierastaa italialaisen varakkaan yläluokan ja köyhien taviksien välistä kuilua ja vastakkainasettelua, mutta on totta että Italiassa luokkayhteiskunta voi paremmin kuin Suomessa ja erot ovat siellä silmiinpistävämpiä kuin meillä. Toisaalla Valan kirjan assyriologit (ranskalaista Bergeriä lukuunottamatta) ovat kaikki roomalaisia vaikka yliopisto luonnollisesti vilisee etenkin muualta tulleita. Kirjassa murhattu Laura ja hänen kollegansa löytävät lontoolaisen British Museumin laajoista savitaulukokoelmista ennen julkaisemattomia kopioita Hammurabin lakitauluista. Vala antaa ymmärtää, että osa BMn tauluista olisi vielä luettelemattomia ja että museon "Lähi-idän tutkimuksen kuraattorilla" olisi valta päättää kuka saa tutkia laajaa kokoelmaa. Onneksi BMn savitaulut ovat kaikki -- julkaistuja tai julkaisemattomia -- varustettuja inventaarionumeroin ja ne ovat periaatteessa koko "museohistoriansa" ajan olleet kaikkien tutkijoiden käytettävissä open access periaatteella (contra s. 122). Yleisesti Hammurabin lakia kuvattaessa Vala ei huomioi sitä, että Susasta löydetty ja nykyisin Louvressa esillä oleva kivinen lakisteela on kirjoitettu aikalailla erilaisin, "monumentaalisin" nuolenpäämerkein kuin savitauluun kirjatut. On siis epätodennäköistä ei-assyriologi Ariannan valokuvia katsellessaan huomaavan, että "Yhdessä oli savitaulu, joka näytti samanlaiselta kuin Hammurabin laki" (s. 217). Hieno yksityiskohta on puolestaan Valan tekstiin ujuttama, vain muutama vuosi sitten Israelin Tel Hazorissa tehty oikea savitaululöytö.

Valan juonikuviossa assyriologit ja assyriologia sekoitetaan sellaisiin (ei ainoastaan, mutta myös) nykypäivän ilmiöihin kuin diplomaattinen tiedustelu, luonnonsuojeluaktivistit, muinaismuistojen laiton kauppa, mafia, terrorismi, anarkismi ja huumeet. Sinisen Linnan Kirjaston Maria ei juuri innostunut tämäntyyppisistä aiheista, minä puolestaan pidin paljonkin Valan yrityksestä kytkeä muinaistutkijat päivänpolttaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Jos kirja olisi ollut vain täynnä turistisia Rooman kuvauksia, rakkautta, kostoa ja ruokaa, olisi se antanut Italiasta perin epärealistisen kuvan. Osittain juuri  italialaisen yläluokan kuvaaminen yksityisine muinaisesinekokoelmineen tai assyriologien kytkeminen terroristeihin tai tiedustelupalveluihin ei ole täydellisen epätodellista mutta: assyriologit ja arkeologit eivät työskentele Lähi-idässä luotisateessa eikä kirjan professori Bergerin ura olisi todellakaan jatkunut akateemisessa maailmassa jos hän olisi jäänyt kiinni varastetun tavaran välittämisestä. Ei-assyriologisista (mutta maailmaamme sivuavista) piireistä pisti silmään se, että italialaisministerin turvajärjestelyt olivat jutussa jokseenkin huolimattomat -- henkivartijat kulkevat todellisuudessa joka paikkaan eivätkä päästäisi ministeriä edes Ariannan huoneistoon tarkastamatta paikkoja ensin. Myös romanttinen kohtaus rappukäytävässä ei olisi mahdollinen "oikeassa maailmassa".

Assyriologille Hammurabi-teeman ujuttaminen dekkariin ei ollut kovin innostava -- useimmat assyriologit eivät lue kyseistä tekstiä kuin aivan opintojensa alussa ja harva tutkii sitä myöhemminkään. Muille lukijoille tästä ei liene haittaa. Oikeasti etenkin roomalaiset Lähi-idän arkeologit ja assyriologit ovat työskennelleet myös raamatuntutkimusta mullistaneiden syyrialaisen Eblan kaupungin tekstien parissa, eikä heidän piirissään ole puuttunut draamaa, paksuja riitoja tai kostonhaluakaan. Assyriologit elävät paljon mielenkiintoisempaa elämää kuin ulkopuolisesta näyttää. Voisin käsitellä, avata ja täydentää monia Valan kirjan yksityiskohtia, mutta säästän muutamia aiheita, etenkin "assyriologit vakoojina" -aiheen, lähiaikojen postauksiin.

Henrik Tikkasen ihastuttavia Roomapiirroksia kirjassa T. Steinby/H. Tikkanen, Romerska Bilder (Schildt's 1953).

Ja ruoka! Yksi tämän hetken suosituimmista trendeistä on tehdä dekkareiden hahmoista tavalla taikka toisella kulinaareja tai muutoin kuvata ruokia ja juomia. Ehdoton suosikkini gastronomisia detaljeja viljelevissä dekkarikirjailijoissa on tällä hetkellä Jason Goodwin. Valan kohdalla kysymys kuuluu: osaako hän tuoda ruokakuvauksillaan genreen jotain uutta ja erilaista vai toistaako hän kenties muilta opittuja kaavoja? Teoksen ruokaelementteihin en ihastunut varauksettomasti, mutta tässä täytyy ottaa huomioon se, että kaikki lukijat eivät ole yhtä perehtyneitä italialaiseen ruokakulttuuriin ja heille nuo osuudet voivat olla hyvinkin antoisia.

Vielä pari sanaa Roomasta. Kirjan nimi Kosto ikuisessa kaupungissa ja suojapaperin kuva olivat niin kliseisiä, että pelkäsin tarinassa vilahtelevan vain Rooman kuuluisimpia nähtävyyksiä. Näin ei kuitenkaan ollut vaan Vala oli valinnut Roomasta monia sellaisiakin kulmia, jonne tavallinen matkailija ei koskaan eksy. Itse en välttämättä olisi tehnyt samoja valintoja, mikä teki tekstistä vielä mielenkiintoisemman. Myös Donato Carrisi on dekkarissaan The Lost Girls of Rome (ital. Il tribunale del anime 2011) onnistunut näyttämään yhden Rooman monista kasvoista. Miellyttävä piirre juonessa oli myös se, että Vala ei sortunut sotkemaan siihen mitään Vatikaaniin haiskahtavaakaan. Paavinistuin ja sen ympärille akkumuloituneet lukemattomat historialliset kerrokset intriigejä, salajuonia ja salaseuroja tarjoavat toisaalla ehtymättömän määrän herkullista materiaalia, mutta ei jokaisen dekkarin Dan Brownin ja monien muiden vanavedessä tarvitse ammentaa samasta Rooman lähteestä. Roomassa kun on niin paljon muutakin varteenotettavaa.

Summa summarum: Valan Kosto ikuisessa kaupungissa on hyvää viihdettä ja lunastaa paikkansa suomalaisessa dekkarikirjallisuudessa. Kuten sanottu, luen vain vähän suomeksi kirjoitettuja dekkareita. Valan kirjoja luen todennäköisesti myös tulevaisuudessa.