sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Pari sanaa Iranin kulttuuriperinnöstä


Iranin kulttuuriperintö on ollut viime päivinä otsikoissa kun erään suurvallan johtaja uhkasi poliittisessa kriisissä iskeä nopeasti ja erittäin kovaa myös näihin kulttuuriperintökohteisiin. Ja vaikka hän muutama päivä myöhemmin oli pakotettu peräytymään sanojensa takaa, kävi ilmeiseksi ettei tällä johtajalla ole mitään käsitystä kansainvälisistä laeista tai edes siitä, että hän uhkauksillaan asettui samaan riviin kaikkien niiden kanssa, jotka ovat viime vuosina tuhonneet kulttuuriperintöä Lähi-idässä ja muualla. 
Välittömästi tämän suurvallan johtajan twiitattua uhkauksensa, some täyttyi tutkijoiden postauksista. Niissä jaettiin kuvia Iranin kulttuuriperintökohteista tunnuksella #IranianCulturalSites. Twiittejä seurasi erilaisten henkilöiden (esim täällä) ja instituutioiden lausunnot (esim. ICOM täällä), joissa yksikantaan tuomittiin tällaiset uhkaukset ja joissa korostettiin kulttuurikohteisiin iskemisen olevan sotarikos. Niillä ei ole tietysti mitään vaikutusta tämän suurvallan johtajan omiin asenteisiin, mutta tutkijoiden ja instituutioiden on selkeästi esitettävä se, että tämänkaltaiset uhkailut ovat alhaisia ja yksinkertaisesti väärin (puhumattakaan siitä, että se oli myös erittäin epäviisasta, lue Stephennie Mulderin mielipide täältä).

Itse mietin Irania ja sen kulttuuriperintöä autossa, palatessani Loppiaisena pohjoisesta takaisin etelään. Iran on yksi maailman rikkaimmista maista mitä tulee muinaismuistoihin ja kulttuuriperintöön, silti moni tietää maan historiasta tai kohteista vain vähän. Moni seikka nykyisessä poliittisessa ja tutkimuseettisessä tilanteessa on vaikeaa ja ristiriitaista. Oma suhteeni Iraniin alkaa jo varhain: vanhempani vierailivat siellä 1971 ja siksi olen jo leikkikouluikäisestä tiennyt tällaisen maan olevan olemassa. Opiskeluaikoina pääsin Iranin muinaiskulttuureita lähimmäksi silloin kun osallistuin Prof. Werner Gauerin seminaariin Phidias und die Perserkriege ja referaatissani kysyin oliko Phidiaan Parthenon-temppeliin suunnittelemat friisit ottaneet mallia Persepoliin reliefeistä. Näyttää siltä, että olin jo silloin kiinnostunut siitä, miten kahden "vihollisvaltion" välillä voi olla paljonkin kulttuurivaikutteiden vaihtoa poliittisista konflikteista huolimatta. Persialaiset käyttivät rakennustöissään mm. kreikkalaisia kivenhakkaajia ja kuvanveistäjiä, mutta säilöivät myös Persepoliin "aarrekammioon" taidetta/sotasaalista, esimerkiksi Gauerin Penelopeksi identifioiman korkealaatuisen veistoksen, jonka löytyminen Persepoliista on aiheuttanut päänvaivaa tutkijoille -- milloin ja miksi?

Olen päässyt itsekin kerran Iraniin -- siitä tulee keväällä tosin jo 15 vuotta. Se oli työmatka Suomen Lähi-idän instituutin säätiön asiamiehenä ja nyt minua harmittaa se, etten matkan luonteesta johtuen pystynyt valokuvaamaan muutamaa räpsyä lukuunottamatta. Arkeologisessa museossa Teheranissa oli ainakin silloin valokuvaaminen kielletty. Viime vuosina olen puolestani ollut hyvinkin kiinnostunut siitä miten erilaisia monumentteja ja patsaita ryöstettiin ja kuljetettiin sotasaaliina maantieteellisesti pitkiäkin matkoja. Elamilainen ja persialainen pääkaupunki Susa tuli 1900-luvun alussa kuuluisaksi kun ranskalaiset arkeologit löysivät sieltä Babylonian kuningas Hammurabin (1700-luku eaa) lakikiven, joka oli ennen ryöstöään seissyt Sipparissa jo useamman sadan vuoden ajan. Elamilaiskuningas Shutruk-Nahhunte I kunnostautui myös monien patsaiden kuljetukseen ja kaiverrutti usein oman piirtokirjoituksen ryöstämiinsä patsaisiin. Nyt nämä monumentit asustavat vieläkin kauempana alkuperäisestä sijoituspaikastaan  eli Pariisin Louvressa. Maailman museot ja yksityiskokoelmat ovat täynnä nykyisen Iranin maaperästä peräisin olevia muinaismuistoja, joiden eettisyys on kyseenalainen ja osittain esineistöä on viime vuosien aikana palautettu Iraniin, etenkin Yhdysvalloista (ks. esim. täällä,  täällä ja täällä)
Teheranissa, aikoinani, nappasin kuvan mutiloidusta pronssipatsaasta Sa'dabad-palatsin edustalla. Vasta myöhemmin kiinnostuin näistä, kaadetuista ja tuhotuista hallitsijapatsaista. Iranin 1979 vallankumouksen ja sen jälkeisen ajan melskeissä myös osa sen muinaismuistoista olisi voinut kokea saman kohtalon, tuhotuksi tulemisen. Mutiloidessaan 1900-luvun shaahien patsaita iranilaiset kuitenkin tuhosivat maansa tulevaisuuden kulttuuriperintöä (samoin kuin irakilaiset tekivät Saddam Husseinin patsaille), suojelevathan he tällä hetkellä museossaan esimerkiksi Dareios I:n patsasta, ja persialaiskuninkaiden muotokuvia moninaisissa reliefeissä. Jos/kun miellämme muinaismuistot usein "taiteeksi" ja lähdemme siitä, että kaikki muinaiset hallitsijapatsaat ovat taidetta ja sellaista kulttuuriperintöä, jota täytyy ehdottomasti suojella esimerkiksi ääriuskonnollisten ryhmien ikonoklasmilta, törmäämme näiden 1900-luvun diktaattoripatsaiden kanssa erikoiseen kaksoisstandardiin. Ovatko ne vain poliittista henkilöpalvontaa ja hirmuhallitsijoiden kuvat on ehdottomasti kaadettava, häväistävä ja tuhottava? Vai ovatko nekin tämän päivän taidetta, jota ihaillaan ja arvostetaan parin sadan vuoden päästä, kuten me vaalimme Assurbanipalin tai Konstantinus Suuren muotokuvia? Aihepiiri askarruttaa minua suuresti -- samoin kuin se, että hallitsijapatsaiden pystyttäminen ja niiden tuhoaminen poliittisissa konflikteissa on kulttuurejamme, sekä muinaisia että nykyisiä,  kuin itäisiä ja läntisiä, vahvasti yhdistävä piirre. Tällainen vuosituhantinen jatkumo on mielestäni hyvin kiinnostavaa. 

Nyt kun maailman huomio edes hetkeksi kääntyi Iranin rikkaaseen kulttuuriperintöön, olisi hyvä jos kiinnitettäisiin huomiota myös siihen, miten poliittiset jännitteet myös tässä kohtaa vaikeuttavat tutkijoiden työtä. Arkeologisen tutkimuksen osalta Iran on 1970-80 -lukujen taitteesta lähtien erittäin vaikeapääsyinen, vain harva tutkimusryhmä on saanut esimerkiksi kaivauslupia. Iranilaiset tutkijat puolestaan joutuvat työskentelemään hankalissa olosuhteissa ja he ansaitsisivat kaiken tuen kansainväliseltä yhteisöltä. Iranilaisten museoiden varastoissa on tiettävästi paljon tärkeää, julkaisematonta materiaalia. Poliittisesti puolueeton tutkimusyhteistyö olisi olennaista ja se auttaisi kansainvälistä yhteisöä paremmin kantamaan yhteisvastuuta "maailmanperinnöstä", 
UNESCOn hengessä. 
Paluumatkalla pohjoisesta etelään jäin viimeiseksi miettimään sitä, onko minunkaltaisteni randomtutkijoiden töistä mitään hyötyä? Muistoista nousi klassillisen arkeologian ordinarius Werner Gauerin hahmo Tübingenissä ja ylempänä mainittu tutkimuksensa Persepoliin "aarrekammiosta" löytyneestä kreikkalaisesta patsaan torsosta, hänen intohimoisesta suhtautumisestaan tutkimuksiinsa ja etenkin vahvasta vakaumuksestaan "minulla on oikeus tutkia sitä mikä on mielestäni kaunista".  En ikinä unohda hänen spontaania keskustelunaloitustaan "Übungsraumissa" eräänä viikonloppuna kun hän tahtoi muutaman opiskelijan kanssa pohtia "kanonin merkitystä" nappaamalla nurkasta karttakepin ja nojaamalla siihen ensin täysin hiljaa useamman minuutin ajan. Sodasta ja julmuuksista, valtioiden välisistä sodista huolimatta ihmiset, tieto, ideat, taidesuuntaukset ja tavarat liikkuivat muinaisessa maailmassa -- muinaistutkijat voivat myös jakaa tietoa kaikesta tästä kulttuurin rajat ylittävästä liikkuvuudesta ja sen hedelmällisyydestä. Ihmiskunta on kehittynyt monessa suhteessa, esimerkiksi kulttuuriperinnön suojelussa, sitten persialaissotien. Kansainvälisten sopimusten mukaan enää ei ole ok sotatilanteessa tuhota vihollisen monumentteja (eikä omiaan), enää ei ole ok myöskään uhkailla sellaisella. Monisyisiä ongelmia riittää vielä ratkaistavaksi omistajuuden ja muiden eettisten kysymysten osalta, mutta tehkäämme töitä niitten eteen.