Assyriologi on lähdössä ensi viikoksi Kreikkaan. Vuorossa on perheloma, todennäköisesti viimeinen koulujen syysloma jolloin lähdetään koko vahvuudella matkaan (lukuunottamatta koiraa, joka ei pidä lentomatkustamisesta).
Yrittäessäni pari viikkoa sitten löytää jotain ihan muuta, käteeni osui kodin "arkistohuoneessa" muutama Olivetin sähkökirjoituskoneella kirjoitettuun liuska sekä yksi lehtileike. Vielä muutamia vuosia sitten minulla oli tunne, että muistan omasta menneisyydestäni kaiken. Tai ainakin kaiken muistamisen arvoisen. Huomasin kuitenkin jälleen kerran, että unohduksieni määrä on dramaattisessa kasvussa. En muistanut kirjoittaneeni niitä liuskoja. Annoin ne ensin puolisolle luettavaksi ja sitten luin ne kyllä itsekin. Aihe oli ajankohtainen, koska olin jälleen lähdössä Kreikkaan.
Tasan 26 vuotta sitten olin juuri palannut Kreikasta. Se oli Saksassa vietettyjen vuosieni viimeinen syksy, olin aloittanut lopputyöni kirjoittamisen ja seuraavana vuoden heinäkuussa maisterikokeiden jälkeen minut haettiin farmariautolla takaisin kotiin (koko silloinen omaisuuteni mahtui kyytiin). Ennen valmistumista minun piti kuitenkin osallistua yhdelle pakolliselle pitkälle ekskursiolle, niinpä kiersin kolme viikkoa Kreikkaa yhdessä runsaan parinkymmenen opiskelijan ja kahden assistentin kanssa. Puoliso oli toki kuullut kertomuksiani matkasta aikaisemminkin -- siitä kuinka jokainen kohde käytiin lävitse saksalaisella perusteellisuudella ja matkaa oli edeltänyt yhtä perusteellinen valmisteluseminaari. Silti puolisoni, eksursion ohjelmaa lukiessaan hämmästeli tuntimääriä, mitä olimme kussakin kohteessa viettäneet. Läpijuoksuja ei harrastettu.
Tekstien tueksi kaivoin samaisesta arkistohuoneesta nipullisen mustavalkoisia valokuvia. Väridioja otin matkalla paljon enemmän, niitä en jaksanut lähteä käymään läpi nyt, ehkä sitten kun palaan matkalta.
Yksi teksti alkaa näin:
"Jokaiselle Ateenan-kävijälle Hellaan pääkaupungin suurin nähtävyys on sen Akropolis". Nämä sanat olisi voinut kirjoittaa myös moni muut eikä vain Arvi Kivimaa vuonna 1956. Lassi Nummi lisää tuohon lauseeseen runomitassa:
Tiedän etten näe,
en ole näkevä Sinua, Akropolis
välissä on tunteiden usva
Kaksi ja puolituhatta vuotta palvontaa,
mielleyhtymiä ja symboliikkaa, paatosta ja ironiaa
jumalointia ja rienausta.
Kaikki turistit kiirehtivät heti ensimmäisenä päivänään Akropoliille. Me kiersimme sitä kuin kissat kuumaa puuroa. Ensin veryttelimme Olympeionin eteläpuolella, Pnyxillä ja Philopappos-monumentilla, ravasimme Kansallismuseon loputtomia käytäviä ja vasta kolmantena aamuna nousimme linnavuorelle.
Olin unohtanut kirjoittamani tekstin, mutta muistot tulvahtivat mieleen heti kun luin liuskat. Huomaan, että isossa ryhmässä matkustaminen oli jo tuolloin yhtä ahdistavaa kuin tänäänkin (en koskaan suostu opastamaan isoja ryhmiä, pienet opiskelijamäärät sen sijaan ovat ihan antoisia). Minull kaikki rajat hämärtyivät Akropoliilla, siis oman tekstini mukaan. Jatkan myöhemmin:
... meistä moni seisoo ensimmäisen kerran Akropoliin juurella. On hyvin varhainen aamu, mutta jo tähän aikaan suuret turistiryhmät kiipeävät portaita ylös, yritämme kovasti löytää yhtymäkohtia Panathenaia-juhliin ja niihin ihmismassoihin, jotka kulkueena nousivat kohti Parthenonia. Vaikeudet alkavat kun nousemme portaikkoa hieman ylemmäs ja opiskelutoverini Patricia jatkaa referaattiaan niiden puolessavälissä, siinä missä Propylon on parhaiten näkyvissä. Viivymme paikalla liian kauan, suljemme turistiryhmiltä puoli tietä ja paikalliset oppaat ovat huolissaan (opettajiemme) opastusluvasta. On kuitenkin olennaista pohtia miksi Propylaian sisäiset pylväät ovat joonialaisia ja ulkoiset doorilaisia, oliko pohjakaava alunperin suunniteltu epäsymmetriseksi. Paljon keskustelua herättää Nike-temppelin pylväiden nykyinen sijainti: ne ilmeisesti restauroitiin väärille paikoille viime vuosisadan lopussa.
Liuskan viimeinen lause:
Päivämme täyttyy faktoista, aikaa ihmettelyyn ja mietiskelyyn jää vain vähäsen.
No näinhän se oli. Kun olisi jo silloin mieluummin haahuillut, ihmetellyt ja unohtunut unelmoimaan. Ja mikä kirjoitustyyli... Erilaista kipinää kuin tänään, tulee miltei ikävä tuota nuorta naista kauan sitten :).
Liuskojen mukana oli tuo lehtileike, äitini sen varmaan minulle oli leikannut ja Tübingeniin lähettänyt -- tavallinen kirjeposti kulki tuolloin välillämme noin kerran viikossa ja äiti tosiaan piti minua jollain tavalla ajantasalla siitä mitä Suomessa tapahtui. Hätkähdän kun huomaan, miten Päivi Setälän Helsingin Sanomiin kirjoittama artikkeli oli saanut minut miettimään pääopiskeluaineeni eli klassillisen arkeologian oikeutusta ja mielekkyyttä 1990-luvun alun Euroopassa. Kirjoitan näin:
Klassillinen arkeologia? Perin eurooppalainen tiede, perin subjektiivinen ja omahyväinen, pelkkää ajanhukkaako? Suomessa klassillisen filologian eli kielitieteen perinteet ovat aina olleet hyvät ja korkeatasoiset, jostain syystä antiikin materiaalinen kulttuuri, sen taidehistoria, ei aikanaan lyönyt itseään lävitse. Lähdin viisi vuotta sitten Tübingeniin katsomaan olisiko tästä alasta minulle elämäntehtäväksi, jäin Tübingeniin ja nyt olin tien päällä ensimmäisen kerran Kreikassa.
Setälän kirjoitus ajalta ennen Suomen EU-jäsenyyttä vain muutamia kuukausia sen jälkeen kun Neuvostoliitto alkoi natista liitoksistaan, on myös hätkähdyttävän ajankohtainen. Ongelmat ja tapahtumat ovat tänään tietysti erilaisia, mutta historian tuntemuksen tarve ei Euroopassa ole kadonnut mihinkään -- päinvastoin. Ei tarvitse mennä antiikkiin saakka, monet ovat näyttäneet unohtaneen lähihistoriankin tapahtumat. Setälä toi esseessään esille sen, että antiikin kulttuurien erikoistuntijoita tarvitaan:
Maassamme on kysyntää eurooppalaiseen kulttuuriperinteeseen perehtyneille henkilöille. Toivottavasti Europpa ei tunnista suomalaista "yksiulotteiseksi" ihmiseksi.
Nyt ymmärrän, että Eurooppaan kuuluminen ja eurooppalainen identiteetti eivät olleet silloin vielä itsestäänselvyyksiä, mutta viiden vuoden asuminen ja opiskelu Saksassa olivat jo tehneet minusta henkisesti eurooppalaisen. Silloin ajattelin, että eurooppalaisuus merkitsee kielitaitoisuutta, sivistyneisyyttä ja myös monikulttuurisuutta. Kreikan ekskursiollakin oli opiskelijoita monesta maasta ja Italiassa olin ollut arkeologisilla kaivauksilla, joissa oli varsinainen kielten ja kansallisuuksien kirjo. Fregellae-niminen roomalaiskaupunki Lazion maakunnassa oli paikka, jossa opin, että Espanjassa (jossa en vieläkään ole kertaakaan käynyt) on alue, Katalonia, jossa puhutaan katalaania. Suomalaisena en kuitenkaan ollut vielä muodollisesti eurooppalainen: joka ainut vuosi jouduin viettämään yhden aamupäivän paikallisessa maahanmuuttovirastossa, istumaan samassa käytävässä turkkilaisten, jugoslaavien, markokkolaisten ja niinedelleen kanssa jonottamassa samojen virkamiesten puheille anomaan oleskelulupaa ja työlupaa passiini.
Vuonna 1991 myös oman elämäni suunta kääntyi, vaikka en itse ollutkaan siitä tietoinen. Liuskoissa ei ole vielä merkkejä siitä, mitä tapahtuisi kun seuraavana vuonna valmistuisin maisteriksi. En jäänyt Eurooppaan, palasin takaisin Suomeen ja aloitin assyriologian jatko-opinnot. Assyriologiakin on eurooppalainen tiede.
Setälän artikkelissa oli myös seuraava toteamus:
Antiikin myytit edustavat nykypäivän kestävää kehitystä. Aristoteles sanoi, että mitä enemmän aikaa annan itselleni sitä kiintyneempi olen myytteihin. Myytti, joka pyrkii ymmärtämään todellisuutta, on reaktio teknologian ajan keinotekoiselle ja jatkuvasti muuttuvalle tiedolle, ja se selittää myös antiikin draaman suosion. Tutkijat ovatkin todenneet, että antiikin traditiossa myytit ovat nyt kiinnostavampia kuin esimerkiksi poliittiset aatteet.
Olen nyt päättänyt ottaa matkalle mukaan pari viikkoa sitten ilmestyneen
Paavo Castrénin Antiikin Myytit (Otava 2017). Testaan kirjan vaikutusta autenttisissa maisemissa. Postaan jossain vaiheessa matkan jälkeen.