sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Vuoden vaihtuessa taideromaaneja

Assyriologi on viettänyt erittäin rauhallisen joulun erämaan rauhassa.
Välipäivät ovat olleet vielä rauhallisempia -- perhe siirtyi Rukan hiihtomökkiin ja minä jäin kuningas Mesilimin kanssa "työleirille". Tästä on jo ehtinyt muutamassa vuodessa muodostua perinne: kiireettömiä päiviä ilman muita aikataulupaineita kuin ulkoilu valoisaan aikaan. Koira pitää huolen siitä, että jääkaappia tyhjennetään säännöllisin väliajoin. 
Työleirillä on lupa ottaa torkkuja ja lukea sitä mitä huvittaa. Olen nyt loppuvuonna lukenut ammattikirjallisuuden lisäksi taideaiheisia romaaneja: kirjastosta lainasin Venla Hiidensalon Sinun tähtesi (Otava 2017), joka kertoo Albert Edelfeltin (1854-1905) elämästä. Pidin lukemastani ajoittain kovastikin, mutta koska en ole lukenut "kansallistaiteilijan" elämästä juuri mitään faktapitoista, Anna Kortelaisen Virginie! tä (Tammi 2002) lukuunottamatta, tuntui siltä, etten kykene kirjoittamaan tästä kirjasta omaa postausta. Kiinnitin huomiota joihinkin pikku erikoisuuksiin, joiden "ajankuvatodenmukaisuutta" olisin mieluusti tonkinut (jos aika riittäisi kaikkeen mielenkiintoiseen) ja jotka saivat minut hieman epäilemään niitä hienoisina anakronismeina. Kuten se, että Aino Ackté (1876-1944) olisi tupakoinut (ja vielä sikaria!) julkisella paikalla -- naisten tupakointi oli tuolloin ja vielä pitkään myöhemminkin niin paheksuttavaa, että jos naiset tupakoivat, se tapahtui korkeintaan yksityistiloissa, kuten buduaareissa ja makuuhuoneissa. Myös naisihminen, joka 1900-luvun alussa olisi varoittanut miestä tupakoinnin vaarallisuudesta on anakronismi, tutkimusta terveyshaitoista ei tuolloin vielä ollut. Hiidensalon tarinassa oli kuitenkin monta hienoa hetkeä ja tunnelmaa -- Berta, joka haaveilee kirjoittavansa kirjoja ja jonka tuotanto alkoi kiinnostamaan. Sekä tietysti Edelfelt Pariisissa. Vuosi sitten nautin muutaman päivän ajan taas Pariisin hengestä ja nyt aloin miettimään saisiko mistään selvää kävikö Edelfelt koskaan Louvren assyrialaisilla osastoilla, tekikö luonnoksia?

Joulupukilta toivoin Kati Tervon Iltalaulajaa (Otava 2017), koska se kertoo apulaistyttö Taimista joka erään kesän ajan sodan loputtua työskentelee Ellen Thesleffin (1869-1954) kesähuvilalla Muroleessa. Tämän vuoden suosikkikirjojani on ehdottomasti Hanna-Reetta Schreckin biografia Ellenistä (kirja, joka olisi ansainnut edes Tietofinlandia-ehdokkuuden) ja siksi Tervon romaani kiinnosti erityisesti. Iltalaulaja on herkkupala -- hieman liian lyhyt minun makuuni (rakastan paksuja romaaneja, novellit jäävät usein kesken), mutta muutoin aivan loistava kertomus Taimin ja Ellenin yhteiselosta ja siitä miten Taimi herää näkemään omaa ympäristöään ja elämäänsä toisin silmin tutustuessaan Elleniin. Nuori kokematon nainen ja maailmaanähnyt taiteilija, joka maalaa kuin jumala. En kuitenkaan ymmärtänyt sitä, miksi Ellenin sisarusten nimet on tarinassa muutettu kun suurin osa muista yksityiskohdista on suoraan revitty Thesleffin elämästä. Ehkä en napannut jotain tärkeää sanomaa? 

Nyt luen ylen mainiota Pekka Matilaisen Miniatyyrimaalaria (Atena 2017) ja viimeisenä joululahjakirjana odottaa Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat (Otava 2017). Sen lukeminen menee kuitenkin ensi vuoden puolelle.

Näistä Kuusamon pakahduttavan kauniista maisemista toivotan lukijoille onnekasta uutta vuotta, paljon mielenkiintoisia ja innostavia asioita elämäänne! Huomenna alkava vuosi 2018 tulee minulle olemaan tapahtumia täynnä -- eräänlainen juhlavuosi, todennäköisesti. Esikoinen pääsee toivottavasti ylioppilaaksi, kuopuksella on konfirmaatio ja sitten erään Villa Lantesta alkaneen suhteen virallinen osuus alkoi neljännesvuosisata sitten. Juhlien lomaan toivon itselleni mielenrauhaa, fyysistä terveyttä, paljon hyviä kohtaamisia ihmisten ja asioiden kanssa. Henkistä kasvua sekä rakkautta. 

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Erikoiset ajat ennen joulua


Assyriologi on kohtalaisen hengästynyt kaikesta mitä ympärillä tällä hetkellä tapahtuu. Koko syksy on ollut erittäin intensiivistä -- sekä hyvässä että pahassa. Odotan ensi perjantaina alkavaa joulutaukoa, matkaamme jälleen Kuusamoon erämaan rauhaan (muu perhe viettää aikaansa myös hiihtokeskuksen hulinassa). Siellä pitäisi olla lunta maassa eikä sada vettä vähintään joka toinen päivä. Pimeys on tänä syksynä tuntunut erityisen raskaalta. Vain harvana päivänä on talviauringon valo ollut yhtä kuulas ja kaunis kuin yllä olevassa kuvassa.

Olin viikon alussa Oslossa, ensimmäisessä pohjoismaisessa kokouksessa, jonka aiheena oli kulturkriminalitet, ohjelman löytää täältä. Kävin esittelemässä sitä mitä "oma" WCOM -projektimme tekee ja luonnollisesti kuulemassa, mitä muissa Pohjoismaissa tehdään kulttuuririkollisuuden estämiseksi. Tutkijalle kokemus oli erittäin mielenkiintoinen, sillä muut esitelmöitsijät olivat pitkälti eri valtionlaitosten virkamiehiä ja minä näen jutut enemmän akateemisesta näkökulmasta. Mutta uskon, että kaikki oppivat jotain uutta. Olin henkilökohtaisesti erittäin ilahtunut siitä, että kokouskielinä olivat skandinaviska ja englanti. Vaikka pidin esitykseni englanniksi (osaksi ajanpuutteen vuoksi) puhuin muuten kaikkien kanssa ruotsia ja sekin lähti sujumaan ihan kohtuullisesti, siitä huolimatta, että Suomessa sitä tulee tehtyä ylen harvoin. Meillä on tämä yhteinen "kieli" ja sillä kommunikoiminen tekee meistä erityisiä. Ruotsi on rikkaus eikä pakko, näin se vain menee. Palaan tähän ruotsin kielen käyttöön lyhyesti vielä ennen joulua, vielä en paljasta kontekstia.
Oslossa oli siis ylen mukavaa, mutta paluu kääntyi painajaiseksi: Finavian vaikeudet laukkujen käsittelyssä Helsinki-Vantaan lentoasemalla on johtanut siihen, että palasin Finnairin myöhässä laskeutuneessa koneessa keskiviikon ja torstain välisenä yönä enkä vieläkään, sunnuntai-iltaan mennessä ole saanut matkatavaraani haltuuni. Meidän annettiin vielä odottaa laukkuja yli tunti ennen kuin kerrottiin ettei ne tulisi koko yönä :). Pakkasin siis Olson kentällä käsimatkatavaroista kaiken mahdollisen matkalaukkuuni, siinä kun oli tilaa ja olin siitä ylimääräisen maksun suorittanut. Nyt olen ollut usean päivän ajan ihan hukassa ilman kalenteriani, muistikirjaani jne. jne. Olisivat nyt edes varoittaneet, esim. tekstiviestillä, että matkatavaroiden kanssa on ongelmia, aivan samalla tavalla kuin ilmoittivat, että lento tulee olemaan myöhässä. Silloin olisin pakannut tavarani toisin :).
Perjantaina olin puolison kanssa myös ensimmäistä kertaa pitkään aikaan populaarimusiikin konsertissa. Ultra bra ei ollut ehkä ihan ultra bra, mutta kokemus oli silti nostalginen ja viihdyttävä. Aikoinaan tykästyin yhtyeen laulujen lyriikkaan ja onhan niissä vieläkin oma taikansa, vaikka jollain tasolla ne ovat menettäneet minulle ajankohtaisuutensa. Aika aikaa kutakin. Lasi Shampanjaa Carelia-baarissa kruunasi illan.

Joulu on jo onneksi viikon päästä. Sitä ennen tosiaan jotain ruotsiksi ja toivon myös ehtiväni ennen perjantaita katsastamaan jotain suurta ja oranssinväristä. Olen hieman ihastunut erääseen taideteokseen, saa nähdä tehdäänkö hankinta, erikoisia aikoja kuin eletään. Kohta päivät alkavat onneksi pidentyä jälleen. Valo on niin tärkeä ja ihmisetkin voivat valaista elämää.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Nuntii Latini ja Suomen Itämainen Seura 100 v.


Kaikenlaista ihmeellistä ja outoa on tapahtunut parin viime viikon aikana. Runsas viikko sitten YLE ilmoitti lopettavansa yhden PR-arvoltaan tärkeimmän radio-ohjelman eli latinankieliset uutiset Nuntii Latini. Uutisia latinaksi on kuunneltu ympäri palloamme ja se on yhdistänyt Suomen Euroopan ja muun maailman kanssa. Ja todella vähällä rahalla ja/tai lähetysaikapanostuksella. Jos Nuntii Latini vaikenee, käpertyy satavuotias Suomi askelen kohti pimeyttä. Viikolla tapahtui sekin ihme, että linkkasin somessa ulkoministerimme plokin, koska siellä ihmeteltiin samaa ymmärtämätöntä päätöstä. Lisäksi ainakin Maijastina Kahlos on nostanut asian esille omassa omassa blogissaan. 

Ilmoitusaamuna vaihdoin parit s-postit YLEn Timo Järven kanssa, ts hän vastasi viestiini, jonka olin lähettänyt usealle johtohenkilölle. Kysymys ei kuulemma ole rahasta (vaikka sitä on toisaalla vaikea uskoa). YLE haluaa uudistua, mutta on erikoista päätyä luopumaan jostain, joka maksaa todella vähän ja jolla on voinut ostaa niin runsaasti positiivista imagoa Suomelle. 

Miksi jotkut latinankieliset uutiset ovat assyriologin mielestä tärkeät säilyttää? Voisi luulla, että niillä ei olisi mitään väliä Lähi-idän muinaisuutta tutkivalle. Perheessämme puoliso on toki se, joka on lukenut latinaa jo koulussa ja osaa sitä paljon paremmin kuin minä, mutta pidin opiskeluaikoinani kovasti saksalaisyliopistossa klassillisen arkeologian opiskelijan "pakkolatinasta". Niin moni käsite ja sana pohjautuu myös suomalaisessa kulttuurissa latinan kieleen ja tieteen alalla se oli väitöskirjojenkin kielenä vallitseva hyvin pitkään. Suomen parhaat ja osaavimmat assyriologit ovat kaikki osanneet tai osaavat sekä latinaa että antiikin kreikkaa: Simo Parpolan 50-vuotissyntymäpäivillä 1993 klassikkoystävien onnittelupuheet olivat latinaksi ja päivänsankari vastasi samalla kielellä. Latinan ylläpitäminen on yksi pieni pisara sivistyskansan reseptissä. Latinankielisten uutisten säilyttämiseksi YLEllä kerätään allekirjoituksia adressiin täällä. Käykää ihmeessä allekirjoittamassa, toivottavasti saamme tällä vastalauseella estettyä ylen katastrofaalisen virheen. Eiväthän kustantajatkaan julkaise runoja sen vuoksi, että ne tuottaisivat paljon rahaa eikä edes sen takia, että niitä luettaisiin joka kodissa. Runoja julkaistaan ja latinankielisiä uutisia lähetetään, koska ne ovat kulttuuritekoja. Ja olennainen osa eurooppalaisuuttamme. 

Tällä viikolla on myös juhlittu Suomen Itämaisen Seuran 100-vuotisjuhlia. Merkittävää on se, että se on heti Suomen itsenäistyminen jälkeen perustettu tieteellinen seura ja edelleen edes jollain tavalla hengissä. Perustajahahmo Knut Tallqvist (1865-1949) oli suomalaisen assyriologikoulukunnan varsinainen perustaja ja toimi ansiokkaasti myös tieteenalojensa popularisoijana. Klaus Karttunen on juuri julkaissut seuran lyhyen historiikin, josta saatan postata jossain vaiheessa yksityiskohtaisemmin.


Seuran ydintoimintaan kuului aikoinaan julkaisujen lisäksi kuukausittaiset esitelmätilaisuudet, missä suomalaiset tutkijat ja toisinaan ulkomaiset luennoitsijat esittelivät sekä omaa tutkimustaan että myös maailmalla tehtyjä merkittäviä löytöjä. Tänä päivänä esitelmät ovat supistuneet olemattomiin -- osaksi varmasti sen vuoksi, että edes tutkijat eivät enää käy sivistämässä itseään esitelmillä. Esitelmätilaisuuksia pitäisi mainostaa niin ponnekkaasti, että siihen ei kellään oikein riitä enää osaaminen ja/tai energia. Vaikka toisaalla esimerkiksi Tieteen päivät Helsingin yliopistolla vetävätkin vielä suuret joukot mukaansa eli ehkä kysymys onkin siitä kuinka paljon seuran toimintaan halutaan panostaa. 


Outoa Itämaisen Seuran juhlaseminaarissa oli professori Hannu Juusolan pitämä esitelmä Keskustelu jota ei ollut: Orientalismi Suomessa. Pohjimmiltaan esitys oli koottu samoista aineksista kuin Juusolan artikkeli täällä. Juusola fanittaa itse kutakuinkin kritiikittömästi 1970-luvun lopussa ilmestynyttä Edward Saidin Orientalismi -teosta ja hän ihmetteli miksi suomalaiset orientalistit eivät ole ruoskineet itseään idän kulttuurien romantisoinnista, rasistisesta suhtautumisesta ja kolonialistisesta riistosta. Tilaisuuden tarkoitus oli, minun käsittääkseni, juhlia suomalaisen Lähi-idän tutkimuksen ja seuran kunniakasta vuosisataa. Seuran esinainen olisi voinut ehkä kertaalleen harkita kenet pyytää ensimmäiseksi puhujaksi tai sitten kukaan muu ei ollut halunnut tätä paikkaa lunastaa. Kukaan kuulijoista, läsnäolevina myös moni Juusolan omista opettajista ja Lähi-idän tutkimuksemme huippunimistä, ei varmasti odottanut mitään suurta hymistelyä ja/tai ylisanoja, mutta Juusolan ylimielinen ja negatiivinen asenne sekä kuolleiden että elävien tutkijoiden aikaansaannoksia kohtaan oli enemmän kuin erikoinen puheenvuoro Itämaisen Seuran juhlaseminaarissa. Juusolan yrittää englanninkielisessä artikkelissaan sentään antaa esimerkkejä suomalaisten tutkijoiden "orientalistisista" asenteista, mutta aika turhaan hän on saanut lukea läpi kaikki populaarimmat teokset löytääkseen edes muutaman. Esitelmässään hän ei edes vaivautunut esittämään näitä tapauksia -- ainoastaan Jaakko Hämeen-Anttilan Tuhannen ja yhden yön erotiikkaa (Otava 2011) ryöpytettiin enemmänkin. Suomessa Lähi-idän tutkimus on ollut kohdistunut suurelta osalta kieliin ja kun tehdään perusjulkaisuja, on hyvin vaikeaa syyllistyä orientalismiin ideologiana. Lisäksi kaikki tutkijat ovat oman aikansa lapsia, vaikka heitä yhdistääkin intohimo johonkin tutkimusaiheeseen. Kotoa saatu kasvatus ja ajan henki vaikuttavat paljon siihen, miten tutkija näkee tutkimuskohteensa ja miten hän siitä kirjoittaa. Oma isäni Jussi Aro (1928-1983) kasvoi 1930-luvun Lapualla missä esim. IKL jylläsi ja hänen äidillään oli kohtuullisia ennakkoluuloja juutalaisassyriologeja kohtaan, joiden oppilaaksi hän 1950-luvun alussa lähti Chicagoon. Hänen kirjallinen jäämistönsä paljastaa paljon siitä miten asenteet kaikkia ihmisiä, kansanryhmiä ja uskontoja kohtaan kehittyivät pikku hiljaa kohti humaania ymmärtämystä ihmisten ja kulttuurien tasa-arvoisuudesta. Tätä taustaa vasten ei ole ihmeellistä, että Saidin opus jätti hänet kutakuinkin välinpitämättömäksi ja toivon lähitulevaisuudessa saavani näitä taustoja valottavan Jussi Aron assyriologista uraa käsittelevän elämäkerran valmiiksi. Ei pidä siis ihmetellä miksi Suomessa keskustelu orientalismista on ollut vähäistä. Sille ei meidän kontekstissamme ole ollut suurta tarvetta. Olen pahoillani Juusolan puolesta -- hänellä näyttäisi jossain vaiheessa akateemista uraa tarttuneen kuristava pala kurkkuun, jota hän ei osaa rykäistä ulos. Toivottavasti hänellä on jokin merkittävä kansainvälinen julkaisu tulossa, joka nostaisi hänet ulkomaisen tuntemattomuuden suosta lähemmäksi edes kohtalaista tasoa. Ei tarttisi sitten enää huudella muiden tekemisiä ja ennen kaikkea tekemättä jättämisiä :). 
Ikäviin tunnelmiin en halua päättää tätä postaustani, koska näen nimenomaan innostuksen ja intohimon näitä kaikkia mielenkiintoisia lähi-itäläisiä ja välimerellisiä aiheita kohtaan yhtenä elämäni kantavista voimista. Münchenissä oli törkeän paljon kaikkea mielenkiintoista nähtävää. Esimerkiksi kuvan leijonat (Antikensammlung, jotka selvästi askeltavat myöhäisheettiläisten esikuviensa perässä. Seuraavaksi postaan  taas varmaan kirjoista ja taiteesta, tai eräästä mielenkiintoisesta matkakirjasta nimeltä Bukra.


sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Erityinen tietokirja Ellen Thesleffistä

Assyriologi palasi eilen muutaman päivän matkalta Münchenistä, juhlimasta: assyriologian tiedehistorian yksi suurimmista yhteishankkeista, hakuteos Reallexikon der Assyriologie und der Vorderasiatischen Archäologie (1928-2017) valmistui viimein liki 90n vuoden jälkeen. Minulla oli kunnia osallistua muutamalla artikkelilla, tärkein niistä oli hakusanan Tabal kirjoittaminen -- kun aloitin väitöskirjani kirjoittamisen yllämainitusta aiheesta, en kyennyt edes haaveilemaan, että moinen kunnia kirjoittaa juuri tuo teksti ikinä lankeaisi minulle.
 München on valtava taiteen kaupunki, ollut sitä jo vuosisatoja. En ehtinyt kaikkiin museoihin, gallerioihin, huutokauppoihin tai taidekirjoja pursuaviin kirjakauppoihin, ensi vuonna suunnittelen uutta matkaa. Taide-München kuitenkin linkittää minut tämän postauksen varsinaiseen aiheeseen eli Hanna-Reetta Schreckin syyskuussa ilmestyneeseen kirjaan Minä maalaan kuin jumala Ellen Thesleffin elämä ja taide (Teos 2017), jonka julkaisutilaisuudessa kävin. Olin jälkeenpäin todella tyytyväinen, että pääsin tilaisuuteen, sain kirjan heti mukaani. Kiitos kutsusta ja kirjasta kustantajalle! Olen lukenut kirjaa hitaasti ja ajatuksella, siksi postaus tulee vasta nyt. 

Jotkut blogilukijoistani saattavat jo tietääkin, että olen erityisen kiintynyt sekä elämäkertakirjallisuuteen että taiteeseen. Siksi tällainen Ellen Thesleffin elämästä ja taiteesta kertova biografia on taas kuin minulle tehty. Tilaisuus perehtyä siihen, miten monet maalaukset, joita on museoissa ja näyttelyissä ihaillut ovat syntyneet, minkälaisia elämänvaiheita niiden taakse kätkeytyy. En ollut ennen julkaisutilaisuutta edes kuullut Hanna-Reetta Schreckin nimeä joten minulla ei ollut aavistustakaan kuka hän on tai mitä hän muuten tekee. Kävi ilmi, että Schreck on taidehistorioitsija ja jo pidemmän aikaa tutkinut Thesleffiä. Kirjoittaja teki oman työnsä esittelyssä vaikutuksen. Tutkija tunnistaa toisen tutkijan ja jos intohimoinen kiinnostus ja kunnianhimoinen lähestymistapa lähtevät puhujakatedrilta puikkelehtimaan tuolien lomista kuulijaan ja tarttuvat sinuun kiinni, olen minä myyty. 

Schreck kertoi hieman työskentelytavoistaan, siitä miten oli pyrkinyt saamaan käsiinsä kaiken mahdollisen materiaalin ja istunut vuosikausia Svenska Litteratursällskapetin arkistossa tavaamassa Thesleffin kirjeitä ja muistiinpanoja. Schreck on litteroinut tutkimustaan varten kaikki Thesleffin saatavilla olevat kirjeet ja myös kääntänyt käsikirjoitusta varten koko joukon. Tämä on ollut hyvin mittava hanke, sillä pitkään elänyt ihminen, joka on asunut pitkiä aikoja ulkomailla ja jolla on perheen lisäksi ollut lavea sosiaalinen verkosto, on noina aikoina tuottanut tolkuttoman määrän tekstimateriaalia. Käsiala on vaikeaselkoista ja tämä on todennäköisesti yksi niistä syistä, miksi Thesleffistä ei ole aikaisemmin julkaistu näin kattavaa elämäkerrallista teosta. Kirjassa Schreck myös antaa näytteitä siitä, millaisia kirjeitä Thesleff kirjoitti: niissä saattoi olla kolmekin eri kieltä iloisesti sekaisin. Näytteet paljastavat, miten vaikeaa niitä on tulkita, koska esim. Thesleffin saksan kieli ei ole kieliopillisesti lainkaan puhdasta. Se sinnikkyys millä Schreck on pureutunut haastavaan materiaaliinsa, päässyt sisälle Thesleffin ajatuksiin, tunnelmiin, ihmissuhdekuvioihin ja miten taiteilijan eletty elämä heijastuvat hänen taiteellisessa tuotannossaan, on oikeasti hatunnoston arvoinen suoritus. Ja samalla -- samantapaista arkistotyöskentelyä harrastaneena, sekä kotona että arkistoissa -- tiedän miten palkitsevaa ja koukuttavaa tällainen tutkimus on. Schreckin kirjasta näkyy oikeastaan jokaisesta sivusta, että hän on nauttinut työstään. Sitä tutkiminen parhaimmillaan on, aivan järjettömän hauskaa ja mielenkiintoista.


Ihastuin valtavasti myös Schreckin sujuvaan tekstiin. Tarinallinen tietokirjoittaminen on pikkuhiljaa pulpahtamassa pinnalle ja Schreck vetää Thesleffin elämäkaaren vahvalla onnistuneella viivalla. En tuntenut Thesleffin elämää juurikaan ennen kirjan lukemista, päinvastoin kuin esimerkiksi aikalaisen ja naistaiteilija Helene Schjerfbeckin vaiheita. Thesleff näyttää olleen persoonallinen ja erittäin omintakeinen -- hän kulki jo 1800-luvun lopussa kapinallisen lyhyessä poikatukassa ja poseeraa kuvissa uhmakkaana suoraan kameraan katsoen (s. 66). Pohjan Thesleffin suorastaan emansipoituneelle elämänasenteelle ja taiteilijan eksistenssille loi varakas koti, jossa oltiin kiinnostuneita taiteista ja koulutuksesta ylipäätään (s. 57). Vanhempien asennoituminen ei ollut tuona aikana mitenkään itsestäänselvyys ja vaikka Thesleff ei ollutkaan isänsä kuoleman jälkeen enää taloudellisesti niin turvatussa asemassa, ei oikein missään vaiheessa voi sanoa, että hän olisi kärsinyt materiaalisesta kurjuudesta tai tunnustuksen puutteesta. Thesleff rakasti työskennellä Firenzessä, missä siihen aikaan eli runsaasti eurooppalaisia. Firenzessä saattoi nainen mennä yksin ravintolaan, Helsingissä se ei vielä ollut mahdollista.

Pidin myös erittäin paljon Schreckin tavasta aloittaa jokainen kirjan luku lyhyellä analyysillä jostain Thesleffin taideteoksesta. Koska tarina etenee kronologisesti, ovat työesittelyt samalla punainen lanka siihen tyylilliseen kehitykseen, jonka Thesleff koki pitkän uransa aikana. Enkä osaa sanoa mitään negatiivista kirjan taitosta -- itse tekstisivut on varustettu runsaalla valokuvamateriaalilla erilaisista arkistoista ja lehdillä Thesleffin muistikirjoista. Keskellä teosta on värikuvaliite -- Thesleffin tunnetuimmat teokset korkealaatuisina joskin pienehköinä kuvina. Paketti lähentelee täydellistä.

Kun syksyn mittaan nautiskelin tästä herkullisesta tietokirjasta, toivoin kovasti sen pääsevän  Tietofinlandia-ehdokkaaksi. Näin ei käynyt ja tämä on mielestäni aivan käsittämätöntä. Tämän vuoden ehdokkaat ovat ainoastaan toimittajien kirjoittamia "tietoteoksia". En ole lukenut niistä ainuttakaan (Alex kyllä lymyää esikoisen hankkimana jossain päin tätä huushollia, mutta en ole varma ylittääkö se kiinnostuskynnystäni riittävästi), mutta uskallan silti kyseenalaistaa ehdokkaat valinneen raadin arvostelukykyä tai sitten niitä kriteereitä millä he ovat suomalaiset tietokirjansa rankanneet. Jos raadin jäsenet eivät arvosta tekstin taakse kätkeytyvää tutkimustyötä ja sitä että sen tulokset on suollettu ulos mukaansatempaavana tekstinä ja että se tehdään suomeksi, vaikka sitä ei akateemisissa piireissä arvosteta juuri lainkaan (koska kaikki pitäisi julkaista vain englanniksi vertaisarvioiduilla foorumeilla), olen ymmälläni. Ehkä palkinnon nimi pitäisi vaihtaa "tietohömppäfinlandiaksi"? Minua lohduttaa vain se ajatus, että ensi vuoden ehdokkaat valitsee joku toinen raati, toivottavasti paremmilla kriteereillä varustettuna. 
Schreckin Thesleff-biografiaa ei voi muuta kuin suositella, erittäin lämpimästi. Se sopii mielestäni myös lukijoille, jotka saattavat ehkä arastella tutkijan kirjoittamaa kirjaa. Teksti on tietorikasta, antoisaa eikä lainkaan vaikeaa. Minusta se sopii myös mainiosti lukiolaisten käsiin ja ihan kaikille taiteen harrastajille. Kiitän myös kustantajaa täydestä sydämestäni: kulttuuriteko seuraa toistaan, Teos osoittaa että muista isoista kustantamoista poiketen se rohkenee vielä julkaista tietoteoksia, jossa on alaviitteitä ja kirjallisuusluettelo. Myös kirjan tyylikkääseen ulkoasuun on panostettu ja se ilahduttaa aina minunkaltaistani kirjaharrastajaa, joka rakastaa kauniita kirjoja.
Ja mikä ihaninta: Schreckin biografian lisäksi on luvassa lisää Thesleffiä: HAMissä valmistellaan suurta näyttelyä hänen tuotannostaan ja Pirkko Soiniselta ilmestyy ensi vuoden alussa romaani Ellen (WSOY). Maltan tuskin odottaa. 

lauantai 11. marraskuuta 2017

Likaista lomalukemista: Jan Mårtenson, Elakt spel

Assyriologi on lomaltapaluun jälkeen tehnyt niin intensiivisesti töitä, että ehtii vasta nyt postata toisesta kirjasta, joka oli lomalukemisena Kreikassa. Hullujen päivien tarjouksista lähti alle kympillä mukaan Jan Mårtensonin uusin "Homandeckare" Elakt spel (Wahlström & Widstrand 2017).

Mårtensonin dekkarikonsepti on rakennettu antiikkikauppias Johan Homanin ympärille. Kustantaja luonnehtii Homanin persoonaa "hyväntahtoiseksi" ja periaatteessa kehykset on tehty juuri minunlaisiani lukijoita varten -- ovathan antiikkiesineet ja niiden ostamisen, myymisen, ryöstämisen ja väärentämisen ympärille kietoutuvat aiheet äärimmäisen mielenkiintoisia enkä nyt suoralta kädeltä pysty sanomaan mitään muuta dekkarihenkilöä, joka olisi antiikkikauppias (jos lukija tietää, olisin vinkistä kiitollinen!). Koska olen jo yhdessä postauksessani luonnehtinut konseptia, en tee sitä enää.

Edellisen Homan-dekkarista postatessani jäin miettimään mitä Mårtenson keksii seuraavaksi. Aihe on jälleen ajankohtainen -- natsien ryöstämien taideteosten jäljittämistä sekä monien päivänpolttavien yhteiskunnallisten aiheiden nivoutuminen antiikkikauppaan. Jos edellisessä Homan-dekkarissa ajakohtaisena elementtinä oli ISIS, niin tässä se on Panama-paperit, veroparatiisit ja se, miten taideostoilla voidaa myös pestä rahaa. Mårtessonin maalaama ajankuva on erinomainen ja hän näyttää välittömästi työstävän maailmantapahtumat dekkariensa näyttämöksi. Tulevaisuudessa nämä kirjat voivat hyvinkin toimia sosiologisen ja muun tutkimuksen materiaaleina -- mitkä tapahtumat puhuttivat, miten niistä puhuttiin ja miten eläkkeelle jäänyt diplomaatti tarkastelee aikana yhteiskuntaa romaanihenkilönsä silmin.

Tarinan keskiössä on tai tulisi olla itävaltalaisen maalarin Gustav Klimtin (1862-1918) maalaus, joka on toisen maailmansodan aikana anastettu juutalaiselta perheeltä ja päätynyt tukholmalaisen liikemiehen kotiseinälle roikkumaan. Homanin naisystävän ystävä, juutalaisen perheen jälkeläinen pyytää Homania jäljittämään taulun myöhempiä vaiheita, mutta varsinaista tutkimustyötä itse taulun suhteen ei kirjassa juurikaan tapahdu, vaan kaikkea muuta. Maalaus palaa kuvioon intensiivisesti mukaan vasta loppumetreillä. Tämä oli pieni pettymys, sillä juuri Klimtin maalaus oli se houkutin, jonka vuoksi kirjan ostin. Homan itse viittaa Klimtin varmaankin kuuluisampaan maalaukseen, Adele Bloch-Bauerin muotokuvaan, joka pitkällisen oikeustaistelun jälkeen palautettiin oikealle omistajalleen ja josta on tehty Helen Mirrenin tähdittämä elokuva Woman in Gold (2015). Mårtenson näyttää seuraavan taidepalautustarinoita, koska hän mainitsee juonessa myös nk. Cornelius Gurlittin tapauksen -- vuonna 2012 löytyi müncheniläisestä asunnosta suuri määrä taidetta, joka takavarikoitiin  ja osaa epäiltiin epäeettisin keinoin hankituksi. Henkilökohtaisesti Gurlittin tapaus kiinnostaa valtavasti, koska se sisältää niin paljon herkullisia aineksia joko romaaniin ja/tai elokuvaan. Kenties Gurlittista ja hänen taidekauppiasisästään kirjoitetaan paraikaa jossain kammiossa tai kahvilassa?

Jo edellinen Homan-dekkari jätti kontrastimakuja suuhun ja tämän kanssa kävi aivan samalla tavalla. Kun skandinaavisessa dekkarimaailmassa vallitsee tällä hetkellä vahva psykologisiin luonnekuviin ja hyvinvointiyhteiskuntien laidalla elävien kuvaukseen pureutunut suuntaus, ovat Homanin seikkailut niin siloiteltuja ja vailla väkivaltaa tai sosiaalisia ongelmatapauksia, että hattaran makeus tunkeutuu pakostakin makunystyröihin. Kaikki hahmot jäävät pinnallisiksi, Homan ei ikinä edes näytä yöpyvän naisystävänsä luona (eikä seksiin viitata lainkaan), suurin osa henkilöistä on koulutettuja, fiksuja, kauniita sekä rikkaita. Homan on todellakin hyväsydäminen luonne, mutta toisaalla ehkä liiankin hyväuskoinen ja yksinkertainen. Toivoisin enemmän särmää, koska liian sileä kuvaus päätyy väistämättä epäuskottavaan yleisilmeeseen. Lisäksi tarinassa on, minun mielestäni, aika karkeakin juonellinen virhe (väitetään että Homan olisi ollut viimeinen, joka olisi nähnyt erään murhatun, vaikka seuraavassa luvussa he tapaavat puutarhakutsuilla monen sadan ihmisen joukossa ja vasta sitten mies löydetään kuolleena toimistoltaan), mikä kielii myös kustannustoimittajan puolelta. Milloin saamme lukea sen Homan-tarinan, jolloin hänen luurankonsa kolisevat antiikkikaapista ulos? 

Suosittelen edelleen Homan-dekkareita kaikille taiteesta ja kulttuurista kiinnostuneille ja myös niille, jotka eivät pidä väkivaltaisista kuvauksista. Edelleen voimme myös Suomessa miettiä sitä kuinka paljon alkuperältään epämääräistä taidetta saattaa riippua kotien seinillä -- olihan Saksa jatkosodan aikana liittolaisemme ja kuljetusväylät pysyivät pitkään auki. Yhden tositarinan tiedän juutalaisilta konfiskoidusta tavaroista, jotka suomalainen osti Berliinistä ja jotka päätyivät Suomeen, mutta tuhoutuivat hieman myöhemmin Neuvostoliiton pommikoneiden toimesta. On todennäköistä, että tarina ei ole ainoa.

Itsestäni tuntuu kuitenkin siltä, että olen saavuttanut tietyn saturaatiopisteen Homanin kanssa. Seuraavan dekkarin aiheesta ja ilmestymisen ajankohdasta riippuu se, lankeanko jälleen kirjakaupassa vain kuljenko sitten yhtä välinpitämättömästi ohi niin kuin teen nykyään Donna Leonen tuotosten kohdalla? Samalla mietin mistä repisin aikaa näille antiikkiliike + keräilijätarinoille ihan myös tutkimuksellisella tasolla, myös omasta suhteestani esineisiin tahtoisin kirjoittaa.


lauantai 28. lokakuuta 2017

Mitä luin lomalla: Paavo Castrén, Antiikin myytit

Assyriologi kävi syyskuussa Otavalla Paavo Castrénin uusimman kirjan Antiikin myytit (Otava 2017) julkistamistilaisuudessa (kustantajalle kaunis kiitos sekä kutsusta että kirjasta!). Olin vaikuttunut kustantamon jykevästä kivitalosta ja jo hissimatka julkistustilaan nosti minut myytillisiin sfääreihin. En kuitenkaan ehtinyt paneutumaan kirjaan kuin vasta viime viikolla, jolloin olin perhelomalla Kreikassa. 
Heti alussa on sanottava, että Antiikin myytit synnyttivät kättelyssä -- jo ennen varsinaista lukukokemusta -- erityisen paljon rajun ristiriitaisia tunteita. Jo kirjoittajan edellinen magnum opus Homeros (Otava 2016) osoittautui vankaksi palaksi suomalaista kulttuurihistoriaa ja uusin teos seuraa tiukasti samoilla jalanjäljillä huoliteltua taittoa ja kaunista kansikuvaa myöten. Suomalaiset tarvitsevat popularisoitua tietoa omalla kielellään ja tässä en voi olla jälleen kerran korostamatta sitä, miten elintärkeitä suomeksi julkaiseminen on ennen kaikkea aiheista kiinnostuneiden koululaisten kannalta, joille esim. englanniksi lukeminen usein on vielä hidasta ja hankalaa. Jälleen kerran pitelen kädessäni kulttuuritekoa, epäilemättä. Silti minulla tökki, paikka paikoin.
Mitä tässä kirjassa tapahtuu? Sisältö vastaa hyvin kirjan nimeä: käydään lävitse antiikin Kreikan ja Rooman kertomukset "myytillisistä" hahmoista eli kirjallisuudessa ja taiteessa esiintyvistä jumalista, sankareista, hirviöistä jne. kuitenkin niin, että Troijan tarupiiri ja Odysseuksen harharetket ovat jääneet vähemmällen huomiolle, koska ne ovat juuri edellämainitun Homeros -teoksen polttopisteessä. En ole lähtenyt etsimään esimerkkejä poissuljetuista kertomuksista vaan tyydyn toteamaan, että kirjan jaksotus on looginen ja kirjan loppuun liitetty hakemisto auttaa löytämään esimerkiksi monessa jutussa mukana olleiden jumaluuksien eri edesottamukset. Julkaisutilaisuudessa mainittiin, että kirjaa voi käyttää myös hakuteoksena, mikä on epäilemättä totta. Ja jälleen kerran voin myös todeta, että Castrénin käyttämä kieli on sujuvaa ja johdonmukaista, sinänsä sitä lukee ihan ilokseen.
Kirjaa lukiessani en kuitenkaan voi välttyä vertaamasta sitä niihin lukemattomiin muihin opuksiin, joita on ennen Castrénin aikaansaannosta julkaistu lukemattomilla eri kielillä (ja juuri eilen luin HSn arvostelun Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan uusimmasta filmatisoinnista, siinäkin verrattiin muihin versioihin!). Aloin miettiä itse konseptia ja sen oikeutusta monelta eri kannalta ja pääni ryhtyi pommittamaan minua moninaisilla kysymyksillä. Tähän listaan muutaman.

Antiikin myytit vei minut omassa henkilöhistoriassani kauas taaksepäin. Eräs tutkija aineistonkeruussaan haastatteli minua kauan sitten kysymällä mikä on varhaisin muistoni ja/tai tietoisuuteni Italian olemassaolosta ja vasta silloin ymmärsin, että varhaislapsuudestani en muista, että Italia olisi millään tavalla ollut esillä. (Mutta Eila Suolahti toimi kerran kuvaamataidonopettajan sijaisena ja näytti kymmeniä dioja Michelangelon Sixtuksen kappelin freskoista, jäi se lähtemättömästi mieleeni.) Entä Kreikan mytologia? En muista aikaa jolloin en olisi tiennyt mitä on nuolenpääkirjoitus ja isäni luki minulle Tuhannen ja yhden yön satuja suoraan arabiasta kääntäen. Troijan sota ja Bellerofon ratsastamassa Pegasoksella olivatkin sitten jo eksoottisempia juttuja. Vasta kansakouluajalta muistan innoittavan opettajani Toivo Kuusen tehneen syvän vaikutuksen ammentamalla meille sekä raamatullisesta että antiikin taruvarastoistaan. Troijan puuhevonen, Sunionin kärjestä mereen suistunut Aigeus ja Zeuksen päästä syntynyt Athene tulivat silloin tutuiksi. 
Giovanni Domenico Tiepolo (1727-1804) Kreikkalaiset tunkeutuvat Troijaan,
maalaus Sinebrychoffin taidemuseon kokoelmissa
Muistan samoihin aikoihin jonain talvena sairaana ollessani lukeneeni myös Odysseuksen harharetkistä, jokin televisiosta nähty piirretty lienee herättänyt kiinnostukseni. Koska mitään muuta suomenkielistä ei tainnut kirjoja pursuavasta kodista löytyä, uppouduin tarumaailmaan Grimbergin Kansojen historian avulla (WSOY, toinen uudistettu laitos 1956). Ja tosiaan: Grimberg seuraa vielä ikivanhaa länsimaalaista historiankirjoitustraditiota, jossa ei tehty eroa tarukertomusten ja "kovan historian" välillä, vaan Troijan sota kuin myös Herakleen urotyöt kerrotaan osana Kreikan varhaishistorian narratiivia (joskin ne otsikoidaan "sankarisaduiksi"). Uusi antiikin historia  (Otava 2011) -teoksessaan Castrén ei enää käsittele muita mytologisia kertomuksia osana poliittista historiaa, mutta Troijan sodan hän yhä mieltää jollakin tasolla historialliseksi tapahtumaksi vaikkakin käyttää tekstissään sanoja "taru" ja "muisto" (s. 36). Tämä johtaa siihen monimutkaisen mutta äärimmäisen mielenkiintoisen vyyhden äärelle eli kysymykseen kuinka paljon historiallisia siemenkiviä kätkeytyy myyttien sisään ja onko täysin turhaa edes spekuloida tällä kysymyksellä.

Mitä myytit siis ovat? Castrén käsittelee tätä kysymystä vain parin sivun verran ja tyytyy toistamaan aikaisempien tutkijoiden ehdotuksia myyttien luonteesta ja merkityksistä. Tässä kohtaa olisin toivonut hieman vahvempaa omaa näkemystä, onhan Castrén teoksillaan osoittanut olevansa syvällisesti perehtynyt aihepiiriin. Henkilökohtaisesti uskon, että meidän on lähes mahdotonta puristaa minkään kulttuurin myyttejä ja legendoja yhteen muottiin. Myytit ovat mahtavia tuhatvuotisia puita: jokaisella niistä on omat juurensa (ja monien kreikkalaisten myyttien juuret ovat joko Anatoliassa tai Mesopotamiassa) ja myöhemmät haaransa ja matkalla ne ovat varmaankin useaan kertaan katkaisseet oksia, pudottaneet lehtiään ja kukkineet oudoissa kohdissa, siis muuttaneet muotoaan. Olennaisempaa on ehkä se miten voimallisesti tietyt tarinat vaikuttavat meihin. Myytit ovat ihmisyytemme ytimessä, siellä missä me 2000-luvulla elävät olemme samalla viivalla esimerkiksi Göbeklitepen hybridieläimiä kivipaaseihin kaivertaneiden neoliittisten ihmisten kanssa. Tunnemme ympärillämme luonnon meitä suuremmat voimat emmekä vieläkään kykene vastaamaan siihen suureen kysymykseen eli mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen. Castrén luonnehtiikin myyttejä "elämää suuremmiksi" (s. 15), siihen meidän ilmeisesti on tyydyttävä.

Koska antiikin myytit ovat elämää suurempia ja siksi kiehtovia, on luonnollista, että niitä on käsitelty lukemattomissa kirjoissa. Siinä suhteessa Castrénin teoksesta voi suoraan sanoa: ei mitään uutta auringon alla. Raikasta lähestymistapaa tai erilaista otetta ei ole yritetty. Samanlaisella konseptilla on tehty populaareja teoksia Euroopassa etenkin 1800-luvulta lähtien. Kun selaa vielä 1950-luvulla uusintapainoksena ilmestynyttä suomennosta Tarujen Hellas (Karisto 1957) Gustav Schwabin 1800-luvun alkupuoliskon klassikosta Sagen des klassischen Altertums (yhä saatavana Saksassa!) on hämmästynyt teosten sisällön samankaltaisuudesta jopa mustavalkoisia viivapiirroksia myöten (Castrénin teoksessa Ria Bergin kynästä). Oma mielleyhtymäni on välittömästi klassillisen arkeologian isän Johann Joachim Winckelmannin (1717-1768) perusteosten kuvitus, aikana jolloin valokuvausta ei oltu vielä keksitty ja kuparikaiverrustekniikka oli kunniassaan. 
Taustalla tähän antiikin myyttejä yhteenkokoavien kirjojen suureen homogeenisyyteen on varmaankin se, että eri myyttien alkuperäinen kirjallinen aineisto on pahasti fragmentoitunutta ja siten tarve koota, listata ja järjestää on suuri. 

Hyvin tervetullutta Castrénin antiikin myyteissä on kuitenkin se, että tarupiirien kuvaukseen on lisätty listoja otsikon myytin myöhempi käyttö alle. Tätä ei muista teoksista juuri löydä. Myyttien reseptio muodostaa valtavan osan länsimaisesta kulttuuristamme kaikissa taiteenlajeissa, koska niitä on käytetty materiaalina aivan kuten Raamattua, miljoonin eri tavoin, toisia jopa pahalle kuluneisuuden asteelle. Jälkivaikutus kertoo meille sen, kuinka tärkeistä elementeistä on kyse ja kuinka antiikki on vahvasti läsnä jokaisen arkipäivässä. Jo ohutkin myyttisten aiheiden tuntemus tekee elämän niin paljon rikkaammaksi ja siksi sen soisi meistä ihan jokaiselle. 

Hämmentävää kirjassa on Castrénin itseriittoinen tapa tyytyä siihen mitä itse on kirjoittanut. Jälleen kaipaan sitä "further reading" -kirjallisuusluetteloa, edes lyhyttä sellaista, lukijalle on annettava apuvälineitä ja virikkeitä lähteä kulkemaan niitä innostavia polkuja pitkin tarupiirejä . Tutkijana en itse tarvitse kirjalistoja, koska olen löytänyt jo oman aktiivisuuttani esim. Mary Bachvarovan From Hittite to Homer: The Anatolian Backround of Greek Epic (2016), mutta kirjan varsinaiset kohderyhmät voisivat hyötyä ei ainoastaan kirjavinkeistä vaan varmasti myös erilaisista internet-sivustoista. Esimerkiksi LIMC on ikonografinen hakuteo, josta löytyy kaikki klassisen mytologian hahmot ja niiden esiintyminen taiteessa. Edelleen ei olisi lainkaan vähentänyt Castrénin omien teosten arvoa laittaa listaa muista antiikkiin liittyvistä suomenkielisistä teoksista, päinvastoin. Toinen kulttuuri-instituutio, kustantamo Teos on ansioitunut mm. Mika Kajavan et al. laatimalla Kulttuuri antiikin maailmassa (2009) että etenkin Arto Kivimäen kreikkalaisten tarujen loisteliailla "proosakäännöksillä", vain joitakin mainitakseni. (Lisäksi pikkulinnut ovat laulaneet, että Teokselta on luvassa on kreikkalaisten tragedioiden suomennoksia Vesa Vahtikarin toimesta).

Yhtäkaikki, tämä pieni kritiikin poikanen ei poista sitä tosiasiaa, että kirjaa voi suositella lämpimästi ihan jokaiselle. Se on ansiokas ja hyödyllinen, monessa suhteessa urotyö!

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Kreikkaan!

Assyriologi on lähdössä ensi viikoksi Kreikkaan. Vuorossa on perheloma, todennäköisesti viimeinen koulujen syysloma jolloin lähdetään koko vahvuudella matkaan (lukuunottamatta koiraa, joka ei pidä lentomatkustamisesta).
 
Yrittäessäni pari viikkoa sitten löytää jotain ihan muuta, käteeni osui kodin "arkistohuoneessa" muutama Olivetin sähkökirjoituskoneella kirjoitettuun liuska sekä yksi lehtileike. Vielä muutamia vuosia sitten minulla oli tunne, että muistan omasta menneisyydestäni kaiken. Tai ainakin kaiken muistamisen arvoisen. Huomasin kuitenkin jälleen kerran, että unohduksieni määrä on dramaattisessa kasvussa. En muistanut kirjoittaneeni niitä liuskoja. Annoin ne ensin puolisolle luettavaksi ja sitten luin ne kyllä itsekin. Aihe oli ajankohtainen, koska olin jälleen lähdössä Kreikkaan.

Tasan 26 vuotta sitten olin juuri palannut Kreikasta. Se oli Saksassa vietettyjen vuosieni viimeinen syksy, olin aloittanut lopputyöni kirjoittamisen ja seuraavana vuoden heinäkuussa maisterikokeiden jälkeen minut haettiin farmariautolla takaisin kotiin (koko silloinen omaisuuteni mahtui kyytiin). Ennen valmistumista minun piti kuitenkin osallistua yhdelle pakolliselle pitkälle ekskursiolle, niinpä kiersin kolme viikkoa Kreikkaa yhdessä runsaan parinkymmenen opiskelijan ja kahden assistentin kanssa. Puoliso oli toki kuullut kertomuksiani matkasta aikaisemminkin -- siitä kuinka jokainen kohde käytiin lävitse saksalaisella perusteellisuudella ja matkaa oli edeltänyt yhtä perusteellinen valmisteluseminaari. Silti puolisoni, eksursion ohjelmaa lukiessaan hämmästeli tuntimääriä, mitä olimme kussakin kohteessa viettäneet. Läpijuoksuja ei harrastettu.

Tekstien tueksi kaivoin samaisesta arkistohuoneesta nipullisen mustavalkoisia valokuvia. Väridioja otin matkalla paljon enemmän, niitä en jaksanut lähteä käymään läpi nyt, ehkä sitten kun palaan matkalta.

Yksi teksti alkaa näin:
"Jokaiselle Ateenan-kävijälle Hellaan pääkaupungin suurin nähtävyys on sen Akropolis". Nämä sanat olisi voinut kirjoittaa myös moni muut eikä vain Arvi Kivimaa vuonna 1956. Lassi Nummi lisää tuohon lauseeseen runomitassa:

Tiedän etten näe,
en ole näkevä Sinua, Akropolis
välissä on tunteiden usva
Kaksi ja puolituhatta vuotta palvontaa,
mielleyhtymiä ja symboliikkaa, paatosta ja ironiaa
jumalointia ja rienausta.

Kaikki turistit kiirehtivät heti ensimmäisenä päivänään Akropoliille. Me kiersimme sitä kuin kissat kuumaa puuroa. Ensin veryttelimme Olympeionin eteläpuolella, Pnyxillä ja Philopappos-monumentilla, ravasimme Kansallismuseon loputtomia käytäviä ja vasta kolmantena aamuna nousimme linnavuorelle.

Olin unohtanut kirjoittamani tekstin, mutta muistot tulvahtivat mieleen heti kun luin liuskat. Huomaan, että isossa ryhmässä matkustaminen oli jo tuolloin yhtä ahdistavaa kuin tänäänkin (en koskaan suostu opastamaan isoja ryhmiä, pienet opiskelijamäärät sen sijaan ovat ihan antoisia). Minull kaikki rajat hämärtyivät Akropoliilla, siis oman tekstini mukaan. Jatkan myöhemmin:

... meistä moni seisoo ensimmäisen kerran Akropoliin juurella. On hyvin varhainen aamu, mutta jo tähän aikaan suuret turistiryhmät kiipeävät portaita ylös, yritämme kovasti löytää yhtymäkohtia Panathenaia-juhliin ja niihin ihmismassoihin, jotka kulkueena nousivat kohti Parthenonia. Vaikeudet alkavat kun nousemme portaikkoa hieman ylemmäs ja opiskelutoverini Patricia jatkaa referaattiaan niiden puolessavälissä, siinä missä Propylon on parhaiten näkyvissä. Viivymme paikalla liian kauan, suljemme turistiryhmiltä puoli tietä ja paikalliset oppaat ovat huolissaan (opettajiemme) opastusluvasta. On kuitenkin olennaista pohtia miksi Propylaian sisäiset pylväät ovat joonialaisia ja ulkoiset doorilaisia, oliko pohjakaava alunperin suunniteltu epäsymmetriseksi. Paljon keskustelua herättää Nike-temppelin pylväiden nykyinen sijainti: ne ilmeisesti restauroitiin väärille paikoille viime vuosisadan lopussa. 

Liuskan viimeinen lause:
Päivämme täyttyy faktoista, aikaa ihmettelyyn ja mietiskelyyn jää vain vähäsen.

No näinhän se oli. Kun olisi jo silloin mieluummin haahuillut, ihmetellyt ja unohtunut unelmoimaan. Ja mikä kirjoitustyyli... Erilaista kipinää kuin tänään, tulee miltei ikävä tuota nuorta naista kauan sitten :).

Liuskojen mukana oli tuo lehtileike, äitini sen varmaan minulle oli leikannut ja Tübingeniin lähettänyt -- tavallinen kirjeposti kulki tuolloin välillämme noin kerran viikossa ja äiti tosiaan piti minua jollain tavalla ajantasalla siitä mitä Suomessa tapahtui. Hätkähdän kun huomaan, miten Päivi Setälän Helsingin Sanomiin kirjoittama artikkeli oli saanut minut miettimään pääopiskeluaineeni eli klassillisen arkeologian oikeutusta ja mielekkyyttä 1990-luvun alun Euroopassa. Kirjoitan näin:

Klassillinen arkeologia? Perin eurooppalainen tiede, perin subjektiivinen ja omahyväinen, pelkkää ajanhukkaako? Suomessa klassillisen filologian eli kielitieteen perinteet ovat aina olleet hyvät ja korkeatasoiset, jostain syystä antiikin materiaalinen kulttuuri, sen taidehistoria, ei aikanaan lyönyt itseään lävitse. Lähdin viisi vuotta sitten Tübingeniin katsomaan olisiko tästä alasta minulle elämäntehtäväksi, jäin Tübingeniin ja nyt olin tien päällä ensimmäisen kerran Kreikassa.


Setälän kirjoitus ajalta ennen Suomen EU-jäsenyyttä vain muutamia kuukausia sen jälkeen kun Neuvostoliitto alkoi natista liitoksistaan, on myös hätkähdyttävän ajankohtainen. Ongelmat ja tapahtumat ovat tänään tietysti erilaisia, mutta historian tuntemuksen tarve ei Euroopassa ole kadonnut mihinkään -- päinvastoin. Ei tarvitse mennä antiikkiin saakka, monet ovat näyttäneet unohtaneen lähihistoriankin tapahtumat. Setälä toi esseessään esille sen, että antiikin kulttuurien erikoistuntijoita tarvitaan:

Maassamme on kysyntää eurooppalaiseen kulttuuriperinteeseen perehtyneille henkilöille. Toivottavasti Europpa ei tunnista suomalaista "yksiulotteiseksi" ihmiseksi.

 Nyt ymmärrän, että Eurooppaan kuuluminen ja eurooppalainen identiteetti eivät olleet silloin vielä itsestäänselvyyksiä, mutta viiden vuoden asuminen ja opiskelu Saksassa olivat jo tehneet minusta henkisesti eurooppalaisen.  Silloin ajattelin, että eurooppalaisuus merkitsee kielitaitoisuutta, sivistyneisyyttä ja myös monikulttuurisuutta. Kreikan ekskursiollakin oli opiskelijoita monesta maasta ja Italiassa olin ollut arkeologisilla kaivauksilla, joissa oli varsinainen kielten ja kansallisuuksien kirjo. Fregellae-niminen roomalaiskaupunki Lazion maakunnassa oli paikka, jossa opin, että Espanjassa (jossa en vieläkään ole kertaakaan käynyt) on alue, Katalonia, jossa puhutaan katalaania. Suomalaisena en kuitenkaan ollut vielä muodollisesti eurooppalainen: joka ainut vuosi jouduin viettämään yhden aamupäivän paikallisessa maahanmuuttovirastossa, istumaan samassa käytävässä turkkilaisten, jugoslaavien, markokkolaisten ja niinedelleen kanssa jonottamassa samojen virkamiesten puheille anomaan oleskelulupaa ja työlupaa passiini.
Vuonna 1991 myös oman elämäni suunta kääntyi, vaikka en itse ollutkaan siitä tietoinen. Liuskoissa ei ole vielä merkkejä siitä, mitä tapahtuisi kun seuraavana vuonna valmistuisin maisteriksi. En jäänyt Eurooppaan, palasin takaisin Suomeen ja aloitin assyriologian jatko-opinnot. Assyriologiakin on eurooppalainen tiede.

Setälän artikkelissa oli myös seuraava toteamus:

Antiikin myytit edustavat nykypäivän kestävää kehitystä. Aristoteles sanoi, että mitä enemmän aikaa annan itselleni sitä kiintyneempi olen myytteihin. Myytti, joka pyrkii ymmärtämään todellisuutta, on reaktio teknologian ajan keinotekoiselle ja jatkuvasti muuttuvalle tiedolle, ja se selittää myös antiikin draaman suosion. Tutkijat ovatkin todenneet, että antiikin traditiossa myytit ovat nyt kiinnostavampia kuin esimerkiksi poliittiset aatteet.

Olen nyt päättänyt ottaa matkalle mukaan pari viikkoa sitten ilmestyneen Paavo Castrénin Antiikin Myytit (Otava 2017). Testaan kirjan vaikutusta autenttisissa maisemissa. Postaan jossain vaiheessa matkan jälkeen.