perintöesine uhmaa konmaritusta ja kuolinsiivouksia

Menneellä viikolla assyriologi pääsi taas katsomaan lukiolaisten vanhojentansseja. Kuopuksen omat "wanhat" ovat vasta vuoden päästä, mutta koska suomalaisissa lukioissa naisopiskelijoiden määrä on jo kauan ollut miesopiskelijoita suurempi, on tanssipareista jatkuvasti akuutti pula. Siksi kuopuskin oli saatu houkuteltua vapaaehtoiseksi kavaljeeriksi jopa kahdelle neidolle, koska lukionsa yhdistettiin kahdesta vanhasta lukiosta ja tanssit tanssittiin kahdessa erässä entisen koulujaon mukaan. 

Kun alkuviikosta koepuimme frakkia kuopuksen päälle, mieleni oli jälleen täynnä muistoja ja monenlaisia tunteita. Kun takki heilahti nuoren miehen päälle ja hän vilkaisi itseään peilistä, välähti silmissä visio tohtorinväitöksestä frakkiin pukeutuneena ja se myös sanottiin ääneen äidille. Asun taika on siinä, että puettuaan sen päälleen, nuori tunsi liittyneensä osaksi sitä kantaneiden miesten jatkumoa ja hän myös näki akateemisen väitöksen mahdollisuutena omalla kohdallaan. Tämä frakki ei ole ainoastaan vaate, se on perintöesine, joka vaikuttaa elämäämme.

Frakki kuului aikoinaan isälleni. Hän teetti sen todennäköisesti tohtorinväitöstä varten joulukuussa 1955, vaikka mitään tarkkaa rekordia frakin hankinnasta ei ole säilynyt. Jussi Aron oli pitänyt vääntäytyä frakkiin jo muutaman kerran ennen sitä, ainakin pokatakseen stipendejä vuosijuhlissa, mutta niihin hän oli saanut asun lainaan. Assyriologinen väitös merkitsi kuitenkin sitä, että akateemisella uralla Suomessa frakille tulisi enemmänkin käyttöä ja siksi oli järkevää hankkia oma sellainen. 

Kuopuksen harjoitellessa pukemista, aloin miettiä sitä, miten frakki oli säilynyt 65 vuotta suvun säilyttämänä ilman että se olisi joutunut konmarituksen tai kuolinsiivousten uhriksi. Frakin alkuperäinen kantaja ja omistaja kuoli jo 1983. Silloin ei ollut oikein ketään näköpiirissä, jolle vaatteesta olisi voinut nähdä olleen konkreettista hyötyä. Jos äitini olisi konmarittanut, ei frakki olisi läpäissyt yhtäkään ilotarkistusta, etenkään jos hän olisi frakin kohdalla kysynyt säteileekö se hänelle itselleen jotain iloa. Äitini jäi leskeksi 50-vuotiaana eikä avioitunut uudelleen. Hän muutti Tapiolan-kodistamme pois pari vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen. Muuttoa ennen oli tehty ainakin osittaista kuolinsiivousta, mutta frakkia ei laitettu kiertoon, se siirrettiin uuden kodin vaatehuoneeseen äidin silkkimekkojen viereen (joista olen postannut täällä).

Äitini puolestaan kuoli 2005. Vaikka ei millään siinä vaiheessa voinut arvioida sitä, voisiko tai ennen kaikkea haluaisiko kukaan frakkia enää käyttää, ilmoitin sisaruksilleni, että voin säilyttää sitä perikunnan puolesta ja sitä saa lainata kaikki halukkaat. Vuosien vieriessä alkoi pikku hiljaa käydä ilmeiseksi, että poikani kasvavat aika lailla saman mallisiksi kuin isoisänsä, jota eivät koskaan ole nähneet muuta kuin kuvissa. Heidän isänsä käyttää oman isänsä nuoruuden frakkia, mutta se on pojillemme auttamattoman pieni. Tässä frakissa on nyt tanssittu useampaan kertaan ja muistan suurella lämmöllä äitiäni, joka ei onneksi hankkiutunut siitä tavalla taikka toisella eroon.

Voihan noita frakkeja vuokrata, ajattelee varmaan moni. Miksi säilyttää liki turhaa vaatetta vain siksi, että sillä saattaa olla myöhemmin muutaman kerran käyttöä? Tämä frakki on kuitenkin erityinen, se on perintöesine ja on aivan eri asia pukea suvussa kulkenut vintage-takki päälle kuin vuokraamosta haettu. Ilman tämän frakin taikaa kuopuksen silmissä ei todennäköisesti olisi pilkahtanut. Frakissa tiivistyy suvun historian jatkumo. Frakissa elää yhteys isoisään, joka ei valitettavasti päässyt seuraamaan lastenlastensa kehitystä, mutta joka oli loppuviikosta vahvasti läsnä ja hengessä mukana kun kuopus tanssi Otaniemessä.

Kaikki esineet eivät säteile sillä hetkellä iloa ilotarkistusta tekevälle. Monet osaavat kuitenkin katsoa henkilökohtaisen iloarvion ja sukupolvien ylitse. Joskus esineet itse uhmaavat sodan tuhoja, ilotarkistuksia ja kuolinsiivouksia. Minulla on säilössä pari lasisia kirjakaapin ovia. Niistäkin haluan kertoa joskus.

Sabahattin Ali -- Turkin Joel Haahtela

Assyriologin hyvät pyrkimykset postata tänä vuonna hieman useammin näyttävät toteutuvan vain laahaten. Ensi viikolla pidän vierasluennon anatolialaista kielistä ja tapani mukaan jumittunut kaivamaan sopivia kuvia tiedostoista Prezi-esitystä varten, plärännyt vanhoja valokopioita ja ladannut uusia artikkeleita tietokoneeseeni, yhä edelleen odottavat erinäiset tekstit viimeistelyään...  Ymmärsin nyt, että blogipostaukset jäävät, jos ajattelen väsääväni niitä sitten kun olen saanut työt siivottua pöydältäni. Eli nyt yritän muuttaa tapojani ja postata vähän lyhyemmin niin ehdin saman päivän aikana tehdä myös muita asioita. Sabahattin Alin (1907-1948) romaanin Madonna in a Fur Coat (1943, kännös englanniksi Maureen Freely ja Alexander Dawe) ostin viime syksynä Istanbulin lentokentältä ja luin automatkalla vuoden vaihteen jälkeen ja jo autossa lukiessani päätin, että tästä täytyy tehdä edes lyhyt postaus, kyseessä on erikoislaatuinen kaunokirjallinen teos.

Nappasin pokkarin lentokentän kirjakaupasta sen vuoksi, että takakannessa kerrottiin kirjan sijoittuvan 1920-luvun Berliiniin ja rakkauskertomuksen toisen osapuolen olevan taiteilija. Koska olen osa-aikaberliiniläinen (minulla ei ole matkalaukkua siellä, mutta suurehko paperikassi kyllä, jonka sisältö odottaa työhuoneen nurkassa paluutani), niin täytyihän tällaiseen tarinaan tutustua. Vasta joulun jälkeen kun lukeminen alkoi, ymmärsin että kyseessä oli jo vuonna 1943 julkaistu romaani, joka vasta muutamia vuosia sitten käännettiin englanniksi, sen jälkeen kun se Turkissa oli noussut, kaikkien näiden vuosikymmenien jälkeen, bestselleriksi. 

Siis ilmestyessään romaanin Madonna in a Fur Coat painos ja suosio olivat vaatimattomia. Tänään riipaiseva rakkaustarina on osunut monien turkkilaisten hermoon (suosittelen lukemaan Maureen Freelyn jutun The Guardianissa, linkki täällä). Nuori turkkilainen mies lähetetään Berliiniin opiskelemaan kieltä, hän kiertelee vapaa-aikanaan taidegallerioissa ja rakastuu naistaiteilijan omakuvaan, madonnaan turkistakissa. Juonta on turhaa kuvata tämän enempää -- olennaista on tarinan tunnelma, se mitä nuoren introvertin miehen sydämessä ja päässä liikkuu, millainen "Madonna" hänen rakastettunsa on ja miten mies päätyy isänsä kuoleman jälkeen elämään ahdistavaa konventionaalista elämää perheensä kanssa, jonka jäsenet ovat hänelle täysin vieraita. Kukaan hänet myöhemmin Ankarassa tuntenut ihminen ei olisi uskonut, millainen tarina hänen menneisyyteensä kätkeytyy -- hän kuului niihin ihmisiin, joista ihmetellään minkä vuoksi he oikein elävät koska vaikuttavat niin tylsiltä, intohimottomilta ja kaavoihinsa kangistuneilta.

Lukuelämys oli vaikuttava. Alin tyyli toi vahvasti mieleeni suomalaisen Joel Haahtelan (1972-) romaanit, joihin olen niinikään tykästynyt ja joista olen postannutkin, ainakin täällä ja täällä. Olen jo kauan sitten lukenut Haahtelalta myös taiteilijaromaanin Mistä maailmat alkavat (Otava 2017) sekä Adèlen kysymys (Otava 2019), ja niistäkin minulla olisi niin paljon sanottavaa.

Madonna turkistakissa suhteen toivoisin, että jokin suomalainen kustantaja innostuisi kirjasta ja saisimme siitä Tuula Kojon käännöksen suoraan turkin kielestä. Kojo on suomentanut suuren määrän Orhan Pamukin tuotantoa ja lukisin suurella mielenkiinnolla hänen käännöksensä samasta tekstistä. Kaikille niille, jotka lukevat kaunokirjallisuutta myös englanniksi ja pitävät Haahtelan melankoliasta ja oudon erityisistä mieshahmoista, suosittelen Alin romaania erittäin lämpimästi.