sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Voi Lenita minkä teit!

Assyriologi kiepautti keskiviikkona luentonsa jälkeen kotimatkalla kirjakauppaan ja hankki itselleen Lenita Airiston (1937- ) muistelmateoksen Elämäni ja isänmaani (Bazar 2017). Tämä hankinta perustui ainoastaan lievään ärsyyntymiseen ja kapinahengen tunteeseen, jonka olin kokenut muutamaa päivää aikaisemmin kun luin erään tuttavani (myös eläköitynyt, naimaton ja lapseton, koulutettu naishenkilö) twiitin:

Suosittelen Lenitalle ja Aira Samulinille vapautusta epätoivoisesta julkisuudesta. Olisiko jo aika viettää yksityistä vanhuutta.

Voi apua... Kahdeksankymppiset eläväiset ja energiset naiset julkaisevat muistelmateoksiaan ja ovat olleet vuosikymmeniä vahvasti julkisuuden valokeilassa, aivan omilla ansioillaan. Epätoivoisesta itsensä tyrkyttämisestä tässä nyt ei ainakaan ole kyse. Molemmat rautarouvat ovat ehdottomasti tärkeitä palasia suomalaista kulttuurihistoriaa enkä soisi ketään ikäihmistä suljettavaksi neljän seinän sisään viettämään yksityistä vanhuutta jos on halua rikastuttaa yhteiskuntaamme tarinoilla ja elämänkokemuksella. Tänä aikana me tarvitsemme nämä muistelmat sekä myös kaikki julkiset esiintymiset, ehdottomasti. Kulttuuri kukoistaa -- blogissa tämänkaltaisista voimaannuttavista seikoista voi lukea enemmän.

Etenkään nuorena naisena en ihaillut Lenitaa -- oma körttitaustani on tehnyt minusta enemmänkin alatien kulkijan, sellaisen jolta ei vain irtoa äänekästä ja räväkkää naurua ja jolle kaikenlainen sosiaalisuus on vain vuosien aikana opittua, ei luontaista lainkaan. Minulle on kuitenkin jäänyt 1980-luvun puolivälistä mieleen hetki Akateemisen Kirjakaupan paperiosastolla, ollessani siellä kesätöissä. Lenita pyrähti sisään, täytti koko osaston läsnäolollaan ja toi työkaverille pussillisen mansikoita: kollega oli jonain edellisenä päivänä joustanut Lenitan suhteen henkilötodistuksen puuttuessa ja kiitollisuuttaan hän sitten osoitti mansikkapussillisella. Pieni ele, suuri vaikutus. Mieleen jäi ihminen, joka ei vaatinut erikoiskohtelua, mutta arvosti sitä, että kollega ei ollut heittäytynyt pikkumaiseksi. Minä opin myös tästä -- pienistäkin poikkeavista palveluksista on syytä kiittää tavalla taikka toisella.

Ihmisen persoonaa ei tarvitse ihailla mutta hänen elämäntyötään voi silti arvostaa. Nostan myös hattuni korkealle Lenitan rohkeudelle tehdä muistelmistaan täydellisesti hänen näköisensä teos: muotilehti, yli tuhat kuvaa ja teksti on rakennettu enemmän kuvien ja lehtileikkeiden varaan kuin toisinpäin. Sanattomaksi vetävä AJANKUVA (anteeksi kapiteelit!) -- tähän kirjaan voi palata useampia kertoja ja aina tulee löytämään jotain uutta. Minua kiehtovat erityisesti eri maailman kolkissa antiikkisilla raunioilla ja muissa kulttuuriperintökohteissa tehdyt muotikuvat.

Lenitaa arvostan myös hänen kielitaitonsa vuoksi. Saksa on tärkeä kieli, eihän siitä pääse mihinkään. Pienenä faktalipsahduksena kirjassa esitetään, että Stuttgart ja Baden-Württemberg olisi Saksan teollisuuden ydinalue BMW-autoineen (s. 47). Teollisuuden ydinalueita Saksassa on useampia ja olisipa mielenkiintoista kuulla, mitä oikea svaabilainen Mercedes-Benz -johtaja ajattelisi siitä, että bemareita, eli huumorimielessä myös "bayrische Mistwagen"eiksi kutsuttuja autoja luullaan valmistettavan heidän alueellaan :).

Entä kirjan teksti? Hyvin erikoinen ratkaisu on ollut limittää Suomen itsenäisyyden ajan historia Lenitan omaan tarinaan. Tässä riittää historiantutkijoille ja sosiologeille analysoitavaa. Puolisoni, oman perheemme prosopografinen asiantuntija, kiinnitti huomiota siihen, että Lenita uskoo olevansa isänsä puolelta saksalainen. Tämä näyttää kuitenkin olevan aivan puhdas identiteetin konstruointi jos tällä hetkellä saatavilla olevat tiedot lainkaan pitävät paikkansa. Edelleen Lenitan isän nimenvaihdos Brutoffista Airistoksi tapahtui jo vuonna 1913 eikä sillä siis ollut mitään tekemistä Suomen itsenäistymisen kanssa.

Lehtijutuista olin saanut sen kuvan, että Lenitan muistelmat olisivat aika paljastavat. Lenita kyllä kertoo suhteestaan avioliittoon, siihen miksi lapsettomuus oli hänelle tietoinen valinta ja hän myös kertoo useista rakkaussuhteistaan. Paljastavia intiimejä detaljeja hänen kertomuksissaan ei kuitenkaan ole, itse asiassa hänen tekstinsä vaikenee visusti sekä siitä yksityisestä ihmisestä, joka Lenita oli ja on, että hänen ihmissuhteistaan. Kirjan kuvitus vaikenee vielä enemmän -- valtaosa niistä on julkisissa tiloissa julkisissa tilaisuuksissa otettuja ja etenkin ulkomailta. Lenita ei raota arkielämänsä ympäristöä, yhtään kuvaa hänen omista aikuiselämän kodeistaan ei ole mukana, ei yhden yhtä jouluaaton ruokapöytää tai edes lemmikkiä... Kun vain ajattelee esimerkiksi kahden suomalaisen naiskirjailijan myöhemmällä iällä julkaistuja päiväkirjoja eli Helvi Hämäläisen Päiväkirjat 1955-1988 (WSOY 1994) ja Aila Meriluodon Vaarallista kokea (WSOY 1996) sekä etenkin Tältä kohtaa (Siltala 2010), huomaa eron. Lenita pitää elämänsä itsellään, tiukasti kuin osteri.

Summa summarum: Lenita on kiehtova persoona ja siinä muistelmien vaiheessa, kun hän kertoo 1990-luvulla Israelin työmatkan päätteeksi piipahtaneensa Libanonissa tapaamassa vanhaa rakastettuaan, [m]onien mutkien kautta pääsin Beirutiin ja tapasin Francisin (s. 310), niin minunkin oli pakko alkaa ihailemaan häntä (perussääntö on, että Libanoniin ei pääse jos passissa on Israelin passipoliisin leimoja & varmaankin tämä seikka on se mitä Lenita kuvaa "moniksi mutkiksi"). 

Erityisesti teoksesta jäävät mieleen kaksi asiaa. Ensinnäkin Lenitan inhokkiryhmä näyttää olleen taistolaiset stalinistit, se tulee ilmi useamman kerran. Toisekseen Lenita osoittaa tehneensä hirvittävästi töitä koko elämänsä ja se tietysti näkyy hänen huimassa menestyksessään. Kokonaisuutena Elämäni ja isänmaani jättää silti ohuen vaikutelman, melkein voisin luonnehtia sitä hieman muoviseksi. Ristiriita syntyykin juuri siitä, että Lenita ei varmasti ole pinnallinen tai muovinen, vaan syvästi ja intohimoisesti tunteva huippuälykäs nainen. Hänellä on tarpeeksi viisautta ymmärtää esimerkiksi se, että sota aiheuttaa traumoja myös siviileissä. Minua alkoi valtavasti kiehtomaan kaikenlaiset kysymykset siitä, miten Lenitasta on tullut Lenita? Eli mitä kirjoja hän on lukenut, minkälainen sisäinen kasvutarina hänellä on -- inhimillisemmäksi tarina olisi tullut jos siinä olisi edes hieman enemmän myös elämän vastoinkäymisistä, niitähän meillä kaikilla (menestyksestä huolimatta) on. Toisaalla voimme tässäkin kääntää katsantokannan toisin päin ja ajatella, että tässä on nainen, joka ei sittenkään rohkene tuoda itseään oikeasti toisen arvosteltavaksi.

Suosittelen Lenitan muistelmia ihan kaikille. Tutustukaa avoimin silmin tähän narratiiviin, selatkaa ja lukekaa. Yksi tärkeimmistä sanomista teoksessa on se, että ystävyys- ja rakkaussuhteet ovat ihmisen kallein asia, eikä kenenkään ulkopuolisen tule lähteä niitä moralisoimaan. Kaksi lausetta jotka jäivät mieleen:

En minäkään halunnut vangita itseäni mihinkään rajoihin, vaan ottaa avoimena vastaan uudet kokemukset. (s. 411).

Kun olen kanssasi, minulta ei puutu mitään. (s. 411).


lauantai 11. maaliskuuta 2017

Göran Schildt 100 vuotta

Taidehistorioitsija, kirjailija ja kulttuuripersoona Göran Schildtin (1917-2009) syntymästä on tänään pyöreät sata vuotta. Assyriologin työkiireet ja muut elämän asiat estävät osallistumisen juhliin Turussa. Maaliskuun 11. on jo 34 vuoden ajan ollut minulle erityisen vaikea, isäni kuolinpäivä, joka yhä vaikuttaa pysähdyttävästi ja lamauttavasti mielenliikkeisiin.

Lueskelin kuitenkin aamulla edesmenneen anopin kirjahyllystä nappaamaani kirjaa Epäilyn lahja (Otava 2000), jonka olen kokonaisuudessaan lukenut noin kymmenisen vuotta sitten. Olen myös lukenut suurin piirtein kaikki Schildtin Välimeren ympäristöön sijoittuvat matkakirjat, rakastan niiden mustavalkoisia kuvia -- ne ovat minulle sellainen mennyt maailma, joka oli rauhallisempi ja idyllisempi kuin se maailma, jossa itse matkustan ja koen asioita, vaikka kuvista tunnistankin monia maisemia ja monumentteja (kuten esimerkiksi Palmyran)

Schildtin elämä ja teokset ovat tehneet minuun syvän vaikutuksen. Ihailen hänen rohkeuttaan kulkea omaa tietään ja sitä, että hän on elätti itsensä tekemällä sitä mitä halusi, siellä missä halusi. Tähän minäkin olen viime vuodet pyrkinyt, joskaan en (vielä) onnistunut. 
Palaan myöhemmin tänä keväänä vielä Schildtiin, erityisesti hänen ajatuksiinsa siitä, että:

Nu är det ett faktum att arkeologerna och ruinerna på sätt och vis är fiender (Ikaros' Hav (1957) 157)

Ostialaiset laivat ja majakka toivottavat nyt kaikille Göran Schildtin syntymäpäivää viettäville mukavia juhlia! I Odysseys kölvatten!

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Potretteja Amoksella ja leijona-guassi!

Assyriologin viikko oli erittäin täynnä kaikenlaista, etupäässä mielenkiintoista. Viime maanantaina olin Turussa puhumassa aiheesta: Irakin, Syyrian ja Turkin kulttuuriperintö: nykytila tutkijan näkökulmasta. Tiistaina piipahdin puolison kanssa (tällä kertaa kutsuttu osapuoli) Amoksella 100 vuotta tulevaisuutta - näyttelyn avajaisissa. Se esittelee suomalaisten yritysjohtajien ja talouselämän vaikuttajien muotokuvia itsenäisyyden ajalta.

Äkkiseltään voisi ajatella, että tässä on nyt maailman tylsin näyttely -- maalauksia pönöttävistä pomoista... Kuvien ja muotokuvien valmistus on kuitenkin yksi niistä asioista, jotka vievät meidät aivan kulttuurimme alkujuurille asti -- muinaiseen Mesopotamiaan, minnekäs muualle. Pitkään kuvat hallitsijoista tai muista merkkihenkilöistä eivät kuitenkaan olleen muotokuvia meidän ymmärtämällä tavalla. Tärkeää ei tuolloin ollut fyysinen yhdennäköisyys esimerkiksi patsaan esittämän henkilön kanssa, vaan silloin kuvaan tavalla taikka toisella liitetty nimi oli olennainen osa muotokuvaa. Patsaaseen kirjoitettu nimi myös yhdisti kuvan erottamattomalla tavalla itse henkilöön. Jos tuhosit muotokuvan, tuhosit samalla myös sitä esittäneen henkilön ja/tai hänen muistonsa. Kuva tai muotokuva ei siis ollut pelkkä kuva vaan osa ihmistä.

Perinteisiä "moderneja" muotokuvia on valmistettu jo vuosisatoja ja jollain tavalla tuntuu, että koko genre on hieman jämähtänyt paikoilleen. Tämä saattaa johtua myös siitä, että muotokuvia teetettäessä kuvan tilaajalla on paljon mahdollisuuksia vaikuttaa lopputulokseen ja vain harvoin, ilmeisesti, uskalletaan kokeilla jotain uutta. Silloin, varsinkin maalauksissa, huomio kiinnittyy (tahtomattaankin) taustaan: usein henkilön kanssa kuvatut maisemat ja/tai parafernaaliat kertovat jotain heidän juuristaan, nykyisestä kontekstistaan, ammatistaan tai harrastuksistaan. Lempilemmikki saattaa myös tulla kuvatuksi mukaan.
Lähes kaikki näyttelyn muotokuvat kuuluvat tähän hyvin perinteiseen genreen. Esittelylehtisessä kysellään miksi Antti Favénin (1882-1948) maalaamassa  Gösta Serlachiuksen (1878-1942) muotokuvassa karttapallo näyttää Afrikkaa ja Aasiaa (Mänttää ei edes oikein näy). Sitä minäkin jäin ihmettelemään. 
Hienoinen yllätys oli Jorma Ollila (1950-), joka on ilmeisesti tahtonut tulla kuvatuksi kuin yliopisto-oppinut, taustalla kun on tummasävyinen hylly täynnä mielenkiintoisen näköisiä vanhemmanpuoleisia kirjarariteetteja. Tämä Adrian Gottliebin teos ei millään tavalla erottuisi esimerkiksi Helsingin yliopiston vanhan puolen luentosalien kuvagallerioissa. 

Näyttelyn perältä löytyi kuitenkin valtavan mielenkiintoinen yllätys: Saara Ekströmin vain muutama vuosi sitten valmistunut Saara Ekströmin "videomuotokuva" Björn Teiristä (1969- ). Vihdoinkin jotain uutta! Jäin lumoutuneena katsomaan kuvassa lenteleviä perhosia, miettimään karttapallon ja pöydälle asetetun kukkavaasin, mutta erityisesti seinälle kiinnittettyjen lentokoneenkuvien merkitystä.  Hieman petyin kuitenkin, kun lehtisestä luin, että nämä parafernaaliat on ilmeisesti lainattu alankomaalaisesta taiteesta ja "... näyttävät siksi viittaavan enemmän muotokuvamaalauksen traditioon kuin itse muotokuvattavaan". Ja minä kun luulin, että tässäpä kiehtova ja mysteriöösi tavaratalonjohtaja! Yhtäkaikki, Amokselle kannattaa mennä katsomaan nämä kuuluisat herrat (ja muutama rouvakin on päässyt mukaan), ja etenkin Ekströmin Teir!

Tämän aurinkoisen sunnuntain kohokohta oli pyrähdys Galleria Saimaan. Siellä on nyt kolmen viikon ajan esillä Anja Karkku-Hohdin guasseja. Viikko sitten näin sosiaalisessa mediassa kuvan työstä, josta välittömästi tuli tunne, että se on minulle tehty. Leijona! Harvoin sydämeni sanoo niin vahvasti, että taideteos on pakko saada, tämä puhutteli minua jo ennen kuin olin nähnyt sen oikeasti. Kolmen viikon päästä haen sen ja ripustan tänne työhuoneeseeni. Inspiroimaan tutkimuksiani muinaisista leijonista.