En minä tiedä miksi sydänäänet lakkasivat kuulumasta. En minä muista enää millaisia selityksiä minulla oli (s. 133).
Assyriologi sai tänä vuonna kaksi hyvin lyhyttä kirjaa joululahjaksi, molemmat olivat itse asiassa niin lyhykäisiä, että "novellilukutaidottomuuteni" kanssa mietin kirjaa pidellessäni: mahtavatko osoittautua ylivoimaisiksi?
Vuosi sitten Kuusamon mökin rauhassa postasin Snellmannin edellisestä kirjasta Antautuminen (WSOY 2015). Olin siitä kohtalaisen vaikuttunut, koska se käsitteli nk. erityisherkkyyttä ja tunnistin itsestäni monia päähenkilölle ominaisia piirteitä. Sen vuoksi halusin ehdottomasti lukea Snellmannin uusimman, nimeltään Lähestyminen (WSOY 2016). Suojapaperin takakannessa ilmoitetaan, että Lähestyminen on matkakertomus, muistokirjoitus ja paluun lokikirja.
Ennakkokäsitykseni mukaan kirjassa olisi ainoastaan yksi päähenkilö -- huumeriippuvainen Ile, jonka elämää ja terapiaa luodataan tarinassa aina surulliseen (vaikkakin ilmeisen tavalliseen) loppuun saakka. Teksti nappasi välittömästi mukaansa, mutta ehkä siksi, että en missään vaiheessa tuntenut pääseväni lähelle Ileä, minulle paljon suuremmaksi hahmoksi, eräänlaiseksi toiseksi päähenkilöksi nousi syntymätön lapsi. Ile jää minulle vain eräänlaiseksi hieman epäuskottavaksi karikatyyriksi, vaikken sinänsä kyseenalaista sitä, etteikö olisi runsaastikin ihmisiä, jotka ovat eläneet tuonkaltaista repivää ja tuskaista elämää.
Tekstissä pompitaan tasaiseen tahtiin nykypäivän ja menneisyyden välillä. Terapeutti yrittää auttaa Ileä, mutta potilaan toinen nimi "Zorbas" ja hänen kreikkalainen isänsä vievät hänet muistoissa Kreetalle. Siellä hän oli viettänyt paljon aikaa perheensä kanssa, löytänyt talon, uinut ja snorklannut meressä. Lähestyminen on ladattu täyteen erilaisia muistokirjoituksia, yksi niistä on onnellisen perhe-elämän ja avioliiton nekrologia. Idyllinen Kreeta katoaa ja yhteiselo aviomiehen kanssa rikkoutuu kun uusi raskaus päättyy saarella keskenmenoon. Tätä ei kuvata yksityiskohtaisesti eikä selkeästi, mutta se pompahtaa silmille useassa eri kohdassa. Tarinan alussa Ilen arkulle lasketun ultraäänikuvan merkitys avautuu hiljalleen. Tulen tästä hyvin surulliseksi. En ole koskaan kokenut keskenmenoa, en oikeasti tiedä miltä se tuntuu, mutta surullista on myös se, jos kokee syntymättömän vauvan kohtalon tulleen aviopuolisoiden väliin.
Kirjailijana Snellmann on ammentanut teoksiinsa hyvin runsaasti omasta elämästään. Jälleen kerran ei voi välttyä siltä ajatukselta, että tämä kaikki on tapahtunut kirjoittajalle itselleen. Lähestyminen on ollut keino kirjoittaa itsensä vapaaksi keskenmenon kipeistä muistoista. Yhtäaikaisesti Lähestyminen on muistokirjoitus sille Kreikalle, Kreikan saaristolle ja Kreetalle, joka turistimassoista huolimatta oli paratiisi ja oiva eskapistinen piilopaikka monille. Snellman suree Välimeren saastumista sekä viime vuosina saariin vyörynyttä pakolaistulvaa. Alue on joutunut todistamaan ja myötäelämään ihmiskohtaloiden pohjattoman surun ja ahdistuksen.
Lopuksi pieni huomautus kirjailijalle: Jalon yksinkertaisuuden ja hiljaisen suuruuden konseptin kehitti Johann Joachim Winckelmann (1717-1768), ei Johann Wolfgang von Goethe (1749-1832). Tosin Goethe rakasti tätä ajatusta kenties vielä enemmän kuin Winckelmann itse. Kumpikaan ei matkustanut elinaikanaan Kreikkaan, paitsi unissaan. Sen sijaan he kastelivat varpaansa samaan Välimereen Paestumin rannalla kreikkalaisten temppelien juurella, se on melkein kuin olisi oikeasti ollut Kreikassa. Minultakin on Kreikan saaret vielä näkemättä, Turkin ja Lähi-idän imu on tähän mennessä ollut suurempi. Pian on varmaan niiden aika, matkaan siellä jo virtuaalisesti.
Seuraavassa postauksessa päästään hyvin mielenkiintoisen kirjan maailmaan. Taideväärennöksiä ja Vilpitöntä mieltä... Joulupukki toi 2 seuraa sitten, yritän purkaa postausruuhkaa opetuksen ja tieteellisen artikkelin dediksen lomassa :) .