sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Joulupukki toi 1: Anja Snellman, Lähestyminen

En minä tiedä miksi sydänäänet lakkasivat kuulumasta. En minä muista enää millaisia selityksiä minulla oli (s. 133).

Assyriologi sai tänä vuonna kaksi hyvin lyhyttä kirjaa joululahjaksi, molemmat olivat itse asiassa niin lyhykäisiä, että "novellilukutaidottomuuteni" kanssa mietin kirjaa pidellessäni: mahtavatko osoittautua ylivoimaisiksi?
Vuosi sitten Kuusamon mökin rauhassa postasin Snellmannin edellisestä kirjasta Antautuminen (WSOY 2015). Olin siitä kohtalaisen vaikuttunut, koska se käsitteli nk. erityisherkkyyttä ja tunnistin itsestäni monia päähenkilölle ominaisia piirteitä. Sen vuoksi halusin ehdottomasti lukea Snellmannin  uusimman, nimeltään Lähestyminen (WSOY 2016). Suojapaperin takakannessa ilmoitetaan, että Lähestyminen on matkakertomus, muistokirjoitus ja paluun lokikirja.
Ennakkokäsitykseni mukaan kirjassa olisi ainoastaan yksi päähenkilö -- huumeriippuvainen Ile, jonka elämää ja terapiaa luodataan tarinassa aina surulliseen (vaikkakin ilmeisen tavalliseen) loppuun saakka. Teksti nappasi välittömästi mukaansa, mutta ehkä siksi, että en missään vaiheessa tuntenut pääseväni lähelle Ileä, minulle paljon suuremmaksi hahmoksi, eräänlaiseksi toiseksi päähenkilöksi nousi syntymätön lapsi. Ile jää minulle vain eräänlaiseksi hieman epäuskottavaksi karikatyyriksi, vaikken sinänsä kyseenalaista sitä, etteikö olisi runsaastikin ihmisiä, jotka ovat eläneet tuonkaltaista repivää ja tuskaista elämää. 

Tekstissä pompitaan tasaiseen tahtiin nykypäivän ja menneisyyden välillä. Terapeutti yrittää auttaa Ileä, mutta potilaan toinen nimi "Zorbas" ja hänen kreikkalainen isänsä vievät hänet muistoissa Kreetalle. Siellä hän oli viettänyt paljon aikaa perheensä kanssa, löytänyt talon, uinut ja snorklannut meressä. Lähestyminen on ladattu täyteen erilaisia muistokirjoituksia, yksi niistä on onnellisen perhe-elämän ja avioliiton nekrologia. Idyllinen Kreeta katoaa ja yhteiselo aviomiehen kanssa rikkoutuu kun uusi raskaus päättyy saarella keskenmenoon. Tätä ei kuvata yksityiskohtaisesti eikä selkeästi, mutta se pompahtaa silmille useassa eri kohdassa. Tarinan alussa Ilen arkulle lasketun ultraäänikuvan merkitys avautuu hiljalleen. Tulen tästä hyvin surulliseksi. En ole koskaan kokenut keskenmenoa, en oikeasti tiedä miltä se tuntuu, mutta surullista on myös se, jos kokee syntymättömän vauvan kohtalon tulleen aviopuolisoiden väliin. 

Kirjailijana Snellmann on ammentanut teoksiinsa hyvin runsaasti omasta elämästään. Jälleen kerran ei voi välttyä siltä ajatukselta, että tämä kaikki on tapahtunut kirjoittajalle itselleen. Lähestyminen on ollut keino kirjoittaa itsensä vapaaksi keskenmenon kipeistä muistoista. Yhtäaikaisesti Lähestyminen on muistokirjoitus sille Kreikalle, Kreikan saaristolle ja Kreetalle, joka turistimassoista huolimatta oli paratiisi ja oiva eskapistinen piilopaikka monille. Snellman suree Välimeren saastumista sekä viime vuosina saariin vyörynyttä pakolaistulvaa. Alue on joutunut todistamaan ja myötäelämään ihmiskohtaloiden pohjattoman surun ja ahdistuksen. 

Lopuksi pieni huomautus kirjailijalle: Jalon yksinkertaisuuden ja hiljaisen suuruuden konseptin kehitti Johann Joachim Winckelmann (1717-1768), ei Johann Wolfgang von Goethe (1749-1832). Tosin Goethe rakasti tätä ajatusta kenties vielä enemmän kuin Winckelmann itse. Kumpikaan ei matkustanut elinaikanaan Kreikkaan, paitsi unissaan. Sen sijaan he kastelivat varpaansa samaan Välimereen Paestumin rannalla kreikkalaisten temppelien juurella, se on melkein kuin olisi oikeasti ollut Kreikassa. Minultakin on Kreikan saaret vielä näkemättä, Turkin ja Lähi-idän imu on tähän mennessä ollut suurempi. Pian on varmaan niiden aika, matkaan siellä jo virtuaalisesti.

Seuraavassa postauksessa päästään hyvin mielenkiintoisen kirjan maailmaan. Taideväärennöksiä ja Vilpitöntä mieltä... Joulupukki toi 2 seuraa sitten, yritän purkaa postausruuhkaa opetuksen ja tieteellisen artikkelin dediksen lomassa :) .

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Mitä luin tänään: Linn Ullmann, Rauhattomat


Kun Pilatuksesta postaaminen kesti kohtuu kauan, on assyriologi ehtinyt tässä välissä lukea useammankin romaanin. Joululahjakirjaostoksilla nappasin itselleni Linn Ullmannin Rauhattomat (Like 2016). Käännöksestä vastaa Katriina Huttunen ja tein ensimmäisen kerran pitkään aikaan sellaisen poikkeuksen, että luin norjankielistä kirjaa suomeksi -- Knausgårdinikin olen nauttinut ruotsinnoksina, koska olen eräänlainen käännöslukutaidoton. Huttusen käännöksiä on kuitenkin kehuttu niin vuolaasti, että luotin hänen rooliinsa viestin välittäjänä. Luin suurella mielenkiinnolla ja pidin lukemastani.

Tunnustaudun kaikenlaisen elämäkerrallisen kirjallisuuden suurkuluttajiin. Ei ole väliä onko kirja tiukan tieteellinen biografia, kevyt muistelmateos tai sitten vahvasti omaelämäkerrallinen teksti, jonka alaotsikoksi on laitettu "romaani". Viimeksimainittuja yhdistää usein se piirre, että ne eivät tekstin rakenteen puolesta useinkaan ole "kunnon" kaunokirjallista tekstiä, mutta jostain syystä, usein ehkä yksityisyydensuojan vuoksi, niitä kutsutaan romaaneiksi. Romaanin leima antaa kirjoittajalle vapauden muunnella "totuutta" ja liuttaa henkilöt sekä tapahtumat fiktion maailmaan. Erinomainen esimerkki kirjasta, joka ei omasta mielestäni ole kaunokirjallinen teos, on Karin Ehrnroothin Vinoon varttunut tyttö (Gummerus 2011) (tästä postasin täällä), muitakin esimerkkejä on. 

Ullmannin Rauhattomat lukeutuu myös omaelämäkerrallisiin romaaneihin. Se kertoo hänen omalla suullaan hänen omasta elämästään, hänen vanhempiensa elämästä ja sitten vielä erityisesti hänen isästään, elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanista (1918-2007), tämän vanhenemisesta ja kuolemasta. Kaikki tietävät myös Ullmannin äidin, huikean kauniin näyttelijä Liv Ullmannin (1938- ). En tästäkään tekstistä löydä puhdasta romaanin rakennetta, mutta se ei haittaa: Ullmann itse tunnustaa sen, että muistot muuttavat muotoaan, haalenevat, ja ihmisen mieli pistää omiaan. Pidän hänen asenteestaan, niin moni muu uskoo "muistavansa" kaiken, pienintä yksityiskohtaa myöten. Mitään vartavasten keksittyä sisällössä ei sitten kuitenkaan taida olla. Ja kirjoittaa Ullmann osaa, hän ottaa lukijansa mukaan aikamatkalle esimerkiksi omaan lapsuuteensa ja näen edessäni nyt värinsä muuttaneet valokuvat kotialbumeissa, kaiken sen sinällään arkisen miljöön Fårön saarella. Olen mukana osaksi siksi, että vain vajaa vuotta vanhempana osaan eläytyä moniin kuvattuihin tilanteisiin.

Se miten Ullmann kuvaa itseään, lapsena, nuorena ja aikuisempanakin, antoi minulle useissa kohdin samaistumisenaihetta. Kirjan tyttö on langanlaiha ja pitää karttojen piirtämisestä ja listojen laatimisesta. Aina kun äiti on työmatkoillaan tai ylipäätään poissa, pieni tyttö ikävöi häntä suunnattomasti. Niin minäkin tein lapsena, laskin päivät ja yöt, aika ei tuntunut kuluvan millään. Tuliaiset olivat toissijaisia, pääasia että äiti oli jälleen läsnä.

Rauhattomissa pidän erityisesti siitä, että Ullmann ei sorru tähtikulttiin vaan tuo vanhemmistaan esille myös vähemmän imartelevia puolia. Äiti... 

piti tytöstä eniten silloin kun tämä nukkui. Ihana pikku tyttöni. Hereillä ollessaan tyttö oli aina kimpussa ja takertui liikaa (s. 26).

Isälle lapset, vaikka heitä oli monta, eivät olleet tärkeintä. Ja huolimatta siitä, että Ullmann suree vanhempiaan hän ei sorru syyttämään tai katkeroitumaan. Hän ei ollut vanhemmilleen ykkösprioriteetti, mutta häneltä löytyy sydämen viisautta yrittää ymmärtää heidän valintojaan ja tekojaan. Edelleen hitaasti hiipuvan isän kuvaus koskettaa, etenkin jos on joskus kokenut edes häivähdyksen jotain samaa. 

Tuona kesänä kaikki liittyi kuolemaan, viimeinen suuri työ, kuolema nojasi elämään, elämä nojasi kuolemaan, hän heräsi aamulla ja nukahti illalla, ja hän kuoli koka päivä vähän lisää. Sydän löi, mutta poissaolo oli suunnaton (s. 258).


Ja sitten nuo muistikirjat. Eräästä Bergmania käsittelevästä dokumentista tiesin jo, että elokuvaohjaaja kirjoitti käsikirjoituksensa aina keltaiselle paperille (Sylvia Plath käytti runoihinsa aina vaaleanpunaista). Muistikirjat olivat sinisiä:

Kirjat ovat täynnä hänen muistiinpanojaan ja vanhoja perhekuviaan. Isä tutki jatkuvasti valokuvia suurennuslasilla, hän leikkasi kuvia albumeista, liimasi niitä muistikirjoihinsa (hänellä oli satoja muistikirjoja, itse hän kutsui niitä työkirjoiksi) ja kirjoitti sinne missä oli tilaa. Välillä hän raapusti jotakin suoraan kuvan päälle (s. 129).

Fårön talossa lapsilla oli myös lupa kirjoittaa seiniin ja oviin. Bergman itse alkaa kirjoittaa vanhoilla päivillään huonekaluihin ja seiniin. Oikeasti kiehtovaa, vaikka Ullmann ei sen enempää lähdekään analysoimaan näiden tapojen merkitystä.

Rauhattomat oli vaikuttava ja antoi kimmokkeen tutustua myös Ullmannin aikaisempaan tuotantoon, en ole vielä ollut edes lievän kiinnostunut hänen muista romaaneistaan. Huomenna palataan mukavaan ja mielenkiintoiseen arkeen, tiedossa on esimerkiksi Tieteen päivät, aiheena vapauden rajat!

torstai 5. tammikuuta 2017

Mitä luin tänään: Asko Sahlberg, Pilatus



Kun assyriologi kolme vuotta sitten kirjoitti Asko Sahlbergin Herodes -romaanista, pomppasi postaus hyvin nopeasti blogini suosituimmaksi ja on pysynyt siellä tähän päivään saakka. Oli siis itsestäänselvää pyytää myös Sahlbergin uudesta antiikin Rooman valtakuntaan sijoittuva Pilatus (Like 2016) kustantajalta, olen vannoutunut muinaisuuteen sijoittuvien historiallisten romaanien ystävä. Luin Pilatusta hitaasti nautiskellen, se toimi juuri sellaisena "irtiarjesta!"-romaanina, jotka ovat minulle aivan ehdoton henkireikä tässä varjojen maassa, Tasavallan Presidenttiä lainatakseni.

Pilatuksessa Sahlberg palaa Herodeksen tapahtumapaikoille ja aihepiiriin eli ajanlaskumme alun Välimeren maihin. Rooman imperiumin prefekti Pontius Pilatus, joka vilahtaa myös Herodeksessa, nostetaan kertomuksen päähenkilöksi ja hänen uraansa sekä kasvukertomustaan luodataan nuoruusvuosista vanhuuteen saakka. Tarina maalaa kankaalle ensin Palestiinasta takaisin Roomaan matkanneen virkamiehen, joka alkaa kerrata elämäänsä hyvin perinteisin, mutta silti taidokkain kertomuksellisin keinoin. On  hispanialainen nuori mies, joka sijoitetaan Teutoburgin metsään Publius Quinctilius Varuksen sotajoukkoihin. Ja mitä sitten tapahtui, juonipaljastuksia tässä tekemättä. Pilatuksen historiallisessa hahmossa on erityistä se, ettemme tiedä tästä roomalaisesta virkamiehestä oikeastaan mitään muuta kuin sen, mitä Uusi Testamentti antaa ymmärtää. Pilatuksesta ei 1960-luvun alkuun saakka ollut säilynyt yhtäkään aikalaisdokumenttia -- hänen henkilönsä historiallisuutta ei voitu siis aukottomasti todistaa. Caesaerea Maritimasta löydetty kivipiirtokirjoitus kuitenkin tukee Uuden Testamentin kertomusta prefektistä, joka tuomitsi Jeesuksen kuolemaan.
Kuvalähde: Wikimedia Commons/BRBurton
Koska emme tiedä Pilatuksen elämästä periaatteessa mitään, jättää se luonnollisesti kirjailijalle mitä otollisimman valkoisen maalauspohjan  -- kukaan muinaistutkija ei voi tulla sanomaan, ettei tuo tai tämä käänne sujunut näin. Kehykseksi ja autenttisen taustan aikaansaamiseksi Sahlberg käyttää kuitenkin kokonaisen patteriston muita roomalaisia, joista säilyneet kirjalliset lähteet ja niiden luova käyttö auttavat luomaan "uskottavan" miljöön. Aikakauteen ja tapahtumiin sukeltaa, eikä mikään pahempi anakronismi tai kauneusvirhe (ks. kuitenkin alla!) palauta lukijaa takaisin maanpinnalle. Mitä tulee Rooman keisareihin, pohjautuvat monet yksityiskohdat ja luonnehdinnat tunnettuihin antiikin auktoreihin, erityisesti Sahlberg näyttäisi lukeneen juoruilevaa Suetoniusta. Se että Suetonius ei varmaankaan anna meille todenmukaista kuvaa esimerkiksi Tiberiuksen irstaaksi väitetystä elämästä Caprin huvilalla, tuodaan ilmi Sahlbergille ominaiseen älykkään vihjailevaan tyyliin:

Orjaa seuratessani pälyilin uteliaasti ympärilleni. Kuljimme halki salien ja huoneitten, joissa ei ollut mitään ylellistä. Ne vaikuttivat päinvastoin karusti kalustetuilta ollakseen Rooman imperiumin hallitsijan koti. Paljon huhuttuja rivoja patsaita ei näkynyt missään, ja kun astuimme ulos ja ohitimme ison altaan, siellä ei polskinut yhtään keskenkasvuista poikalasta (s. 335).

Viehätyin suuresti myös siitä tavasta miten Sahlberg sitoo Pilatuksen aikalaisen Marcus Gavius Apiciuksen tarinaansa:

Seianus vei minut tapaamaan suojelijaansa Marcus Gavius Apiciusta. Hän osoittautui mieheksi, jonka nautinnonhalu uhosi hänen jokaisesta hyvinvoivasta rasvapoimustaan. Hän tarjosi meille palatsissaan suupaloiksi flamingonkieltä ja kertoi harras ilme kasvoillaan, miten hän oli alkanut lihottaa maatilansa sikoja kuivatuilla viikunoilla ja teurastuttaa ne juottamalla niille niin paljon hunajalla maustettua viiniä, että ne kaatuivat kuolleina maahan (s. 66).

Herkkusuu Apicius oli myöhäisantiikin aikana käsite -- hänen nimeään kantaa kokoelma ruokareseptejä, jotka löytyvät myös suomeksi käännettyinä kirjassa T. Elo/H. Laaksonen/E. Valjakka, Apicius, roomalainen keittokirja (SKS 2002). Tämä on erinomaisen kauniisti kuvitettu ja taitettu teos, jota jo ennen joulua yritin kotikirjastostani löytää -- olinhan puolisoni kanssa antanut sitä useamman kappaleen lahjoiksi... Järkytykseksi oli todettava, ettemme itse omistaneet Apiciusta! Helpotuksen tuskaan toi kirjan löytyminen joulun jälkeen anoppilasta Oulusta, emme ole siis aivan jääneet ilman roomalaista keittokirjaa!

Mutta millainen mies tämä Sahlbergin Pilatus sitten on? Pilatus ei ole sinänsä paha (vaikkakin itsekäs ja omahyväinenkin), eikä vallanhimoinen, toisin kuin ystävänsä Seianus, jonka kanssa hän joutuu moraaliseen ristiriitaan. Pilatus on surullinen ja traaginenkin hahmo, tahattomasti tapahtumien polttopisteeseen ajautunut -- hän suhtautuu myötämielisesti Jeesukseen, pitää häntä hieman hurahtaneena, mutta sinänsä harmittomana puuseppänä. Pilatus yrittää myöskin ymmärtää vaimoaan Claudia Proculaa ja vaimon kiinnostusta Jeesuksen oppeja kohtaan. Mikä symbolinen arvo on balsamipuisella vaatekaapilla, jonka Pilatus tilaa Jeesukselta?

Kun kaappi valmistui, se oli hyvänlaatuinen ja kaunis kapistus. Jeshua oli kaivertanut sen kulmalistoihin orjanruusureliefin ja oviin kaksi helleenien kirjainta, alfan ja omegan. Hän selitti, että nuo kirjaimet merkitsivät alkua ja loppua, mikä tuntui minusta tarpeettoman juhlavalta koristeelta kaapissa, jossa säilytettäisiin naisen hepeneitä... (s. 261-262).

Jäin miettimään kuinka paljon pilatuksia on omien aikalaispäättäjiemme keskuudessa? Ajopuina asemiinsa joutuneita, pieniä ja heikkoja sieluja, jotka yrittävät toimia parhaaksi katsomallaan tavalla, mutta jotka jälkeenpäin joutuvat pakenemaan virhearviointiensa ja huonojen päätöstensä aikaansaamia kalabaliikkeja. Vastuunkanto on näissä piireissä tuntematon käsite. Onnistuuko Pilatus pelastamaan oman nahkansa? Lukekaa kirja niin saatte vastauksen.


Koska rakastan Roomaa, en voinut olla huomaamatta sitä seikkaa, että Sahlbergin Pilatus vihaa sitä ja halusi sieltä pois. Tämä oli se syy, miksi Pilatus järjesti itselleen viran kaukaa periferisestä Palestiinasta. 

Rooma on valtava peto, jonka lonkeroon olet nytkin takertunut (s. 211).


Pilatuksen tekstin taso vaihteli vaikuttavasta taituruudesta hieman onnahteleviin suvantoihin -- jälki ei ollut niin viimeisteltyä kuin Herodeksessa. Ainoa suuri ärsytyksen aihe oli muutama maantieteellisen nimen kirjoitusasu: ei saa kirjoittaa Cilicia vaan pitää kirjoittaa Kilikia, Cappadocia on suomeksi Kappadokia ja tietysti Antiokia (eikä Antiochia)! Muutoin ei huomautettavaa, olen jälleen aika myyty. Sahlberg lunastaa paikkansa muinaisiin aikoihin sijoittuvan historiallisen romaanin kärkikirjoittajien joukossa, tästä ei ole enää pienintäkään epäilystä. Sahlbergin jälkeen voisin tarttua seuraavaksi Tatu Vaaskiven Yksinvaltiaaseen, on kiinnostavaa nähdä miten Tiberiuksen persoonaa käsiteltiin toisen maailmansodan aikana. Ja jälleen vieno toive Sahlbergille: lisää tällaista!