sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Mitä luin tänään: Asko Sahlberg, Herodes

"Ja mitä enemmän valtaa, sitä isompi kirous. Ajattele vain imperaattoreita. Heidän valtansa on naimisissa pelon kanssa eikä saa siitä avioeroa. Kaikki alkoi viimeistään Caesarista, joka surmattiin julmasti kuuriassa, niin kuin luonnollisesti tiedät. Sen jälkeen kaikki imperaattorit ovat olleet kaiken aikaa puolikuolleita pelosta". (s. 609).

Asko Sahlbergin Herodes (2013) oli toinen WSOYn romaani, josta (Supisen Säteen lisäksi) pyysin arvostelukappaletta. Suomeksi kirjoitetut muinaisuuteen sijoittuvat historialliset romaanit ovat nykyään harvinaista herkkua ja sen vuoksi olin erityisen ilahtunut nähdessäni sen listattuna syksyn kirjojen joukossa. Odotukseni eivät kuitenkaan olleet missään katossa, koska en ole lukenut Sahlbergin aiempaa tuotantoa enkä tiedä hänestä muutenkaan juuri mitään.

Kustantajan kotisivulla kirjaa luonnehditaan "modernin waltariaaniseksi". Tämä on erittäin osuva kuvaus, sillä tässä romaanissa oli paljon samaa henkeä suomalaisen historiallisen romaanin mestarin Mika Waltarin tavassa kirjoittaa pitkää mutta koukuttavaa kerrontaa. Sahlberg osaa myös samalla tavoin yhdistää historialliset henkilöt ja faktat omaan mielikuvitukseensa ja puhaltaa sellaisiin hahmoihin elämää, joista on olemassa vain vähän "kovaa tietoa". Samoin kuin Waltari, myös Sahlberg näyttää esittävän nykypäivän ilmiöitä muinaisuuden raameissa ja onnistuu osoittamaan sen, miten valta, valtaan liittyvä vastuu ja vallankäytön aiheuttamat syyllisyydentunteet ovat ajankohtaisia kaikkina aikakausina. Ja mikä kutkuttavinta: Waltarin tapaan Sahlbergin tarinassa on nainen, joka pettää päähenkilön... Waltarin Valtakunnan salaisuus (WSOY 1959) käsittelee samaa aikaa ja siinä esiintyy samoja hahmoja kuten Rooman prokuraattori Pontius Pilatus ja hänen vaimonsa Claudia Procula.
Antonio Ciseri, Ecce Homo (1871) Kuvalähde: Wikimedia Commons
Eroavaisuuksiakin on. Esimerkiksi seksin kuvaus ja henkilöiden tapa puhua seksiin liittyvistä asioista on paljon suorasukaisempaa kuin Waltarilla. Voi kuitenkin ajatella, että kenties Waltari olisi itse kirjoittanut ronskimmin, jos olisi elänyt meidän aikakaudellamme. Kaiken kaikkiaan Sahlberg jopa onnistuu ylittämään Waltarin tason, etenkin hienovaraisen ironian viljelemisessä. Suurinta osaa dialogeista luki nautinnolla, koska nimenomaan niissä Sahlbergin taito monitasoisen ja eri tahoille viittavan tekstin tuottajana tulee erinomaisesti esille.

Kirjan nimi johti minut ensin hieman harhaan -- ajattelin että romaani käsittelisi ajanlaskumme alun nk. Herodes suurta, Juudan hallitsijaa, joka tunnetaan lähinnä poikavauvojen julmana surmauttajana, vaikka näin arkeologin kannalta mielenkiintoinen on hänen vaikuttavat rakennusprojektinsa ajanlaskumme alun Palestiinassa. 

Kuvalähde: O. Visuri, Ylös Jerusalemiin (WSOY 1971) 42.
Sahlberg on valinnut päähenkilöksi kuitenkin Heroden suuren pojan, Herodes Antipas -nimellä kulkevan ruhtinaan, joka Rooman vallan alla hallitsi Galilean ja Perean maakuntia. Tarinassa liikutaan paljon Roomassa ja henkilögalleria on laaja keisari Augustuksesta Uuden Testamentin avainhenkilöihin, Johannes Kastajaan ja Jeesukseen saakka. Aikaisemmille sukupolville tämä Herodes oli paljon tutumpi kuin meille sotien jälkeen syntyneille -- vaikka Gustav Dorén piirroksilla varustettu suomenkielinen laitos Kuvaraamattua ei sisältänytkään kaiverrusta Salomesta vastaanottamassa profeetan irtihakattua päätä hopeavadilla niin Raamatun kertomukset osattiin paljon paremmin kuin tänään ja kuva-aihe oli ylipäätään erittäin suosittu. Herodes Antipas tiedettiin siis Johannes Kastajan surmaajana ja tämän tapahtuman ympärille myös Sahlbergin tarina rakentuu. En halua tehdä liikaa juonipaljastuksia, siksi otankin esille tässä vain pari eijuonellista seikkaa, joista erityisesti pidin.
Kuvalähde: Wikipaintings
Ensimmäisellä matkallaan Roomaan nuori Herodes tapaa keisari Augustuksen. Meistä jokainen muistaa varmasti jossain, joko historiankirjojen sivuilla tai museoissa nähneensä Augustuksen muotokuvia -- ehdottomasti tunnetuin on tämä vapaastiseisova nk. Augustus Prima Porta...
Sahlberg tuo mainiosti esille sen, miten vähän keisarit todellisuudessa muistuttivat muotokuviaan, vaikka nimenomaan roomalaiselle muotokuvataiteelle on modernin taidehistorian mukaan pyrkimys piirteiden realistiseen kuvaamiseen:
Olin vähällä pärskähtää. Isälläni oli Augustusta esittävä patsas, mutta penkillä kyyhöttävä kääpiö ei muistuttanut lainkaan veistoksen esittämää jäntevää ja uljasta hahmoa. Augustuksen posket olivat kuopalla, hänen huulensa olivat värittömät ja hänen silmänsä piileksivät syvällä kallon sisällä ja kätensä pistivät esille manttelin alta suonikkaina ja pieninä kuin vanhalla naisella. (s. 78).

Herodes itse on juutalainen ja heidän uskontonsa oli jo varhaisesta vaiheesta pitäen kieltänyt kuvien valmistamisen sekä jumalista että ihmisistä, mikä oli muinaisessa Lähi-idässä ainutlaatuinen ilmiö. Sen vuoksi meillä ei esimerkiksi ole olemassa aikalaisia muotokuvia Herodes suuresta tai hänen jälkeläisistään, vaikka molemmat uhmasivat juutalaisia pappeja ja pystyttivät "länsimaisia" kuvapatsaita Jerusalemin ulkopuolisiin kaupunkeihin kuten Caesarea Marittimaan ja Herodes Antipas omaperustamaansa Tiberiaakseen. Sahlberg osaa taitavasti ujuttaa tätä muotokuvateemaa useaan kohtaan romaanissa ja mainitsee myös herodiaanisten ruhtinaitten ainoan poikkeuksen -- Filippoksen, joka uhmasi lakeja lyömällä rahoja, joissa toisella puolella oli kuvattuna joko Rooman keisari tai hän itse ja toisella puolella Jerusalemin temppeli.

Kuvalähde: Wikimedia Commons


Patsaat mainitaan edelleen toisessa Augustuksen ja Herodeksen kohtaamisessa keisarillisen palatsin yksityishuoneessa:
Minä käännyin katsomaan luonnollista kokoa olevia patsaita, jotka kaikki näyttivät mulkoilevan ylimielisesti ohitseni.
"Nämä eivät ole suinkaan kopioita, vaan aitoja helleeneiltä ostettuja patsaita", Augustus sanoi hartiani takaa." Tietäisit vain millaisia summia minä olen niistä maksanut, vaikka olisin hyvin voinut ryövätä ne. Halusin maksaa niistä, koska se on muuan tapa kunnioittaa taidetta. Ja mitä tämä taide lopulta Roomasta kertoo? Meistä ei ole edes luomaan maailman parhaita veistoksia. Meidän aikamme on mennyt siinä määrin imperiumin laajentamisen ja turvaamiseen, että minua ei hämmästyttäisi vaikka meistä olisi tullut lukutaidottomia" (s. 187-188).


Voisin kirjoittaa lisäksi rivikaupalla siitä, kuinka hieno kohtaus on sekin kun keisari Caligula miettii ääneen Herodekselle sitä, että hän voisi hakkauttaa kaikilta Rooman patsailta pään pois ja laitattaa omansa tilalle, mutta en halua venyttää tätä postausta liian pitkäksi. Kumarran vain Sahlbergin edessä ihaillen hänen hänen taiturimaisuuttaan.  Olen myyty tämän kirjan edessä. Yksi asia täytyy kuitenkin vielä nostaa esille, Sahlberg nimittäin tarjoaa uuden teorian sille, miten Uuden testamentin evankeliumit saivat alkunsa: Herodes Antipas ehdotti Roomassa asuville alkukristityille Jeesuksen tekojen ja puheiden kirjoittamista ylös.
"Hyvä viesti? No, jos tosiaan haluatte levittää profeettanne oppeja, teidän kannattaisi ehkä kirjoittaa ne muistiin. Sama pätee tietenkin hänen elämäänsä, jos se on kerran tärkeää."
"Kirjoittaa? Sitä emme ole harkinneet."
"Siten viestit leviävät. Voittehan valita joukostanne jonkun, jolla on sanan lahja. Tai miksette kääntyisi sellaisen pätevän loruilijan puoleen, joka on valmis kuvailemaan sopivaa korvausta vastaan opetuksia, jotka eivät häntä sinänsä liikuta?" (s. 477)
Herodes itse kuitenkin epäilee ehdotuksensa vaikuttavuutta, painottaa etteivät alkukristityt odottaisi "eunageliosta" tulevan mikään suuri menestys.
Kuvalähde:Wikimedia Commos
Martti Ruokonen on suunnitellut kirjan päällyksen. Se on tyylikäs ja esteettisesti silmiä hivelevä, mutta vaikka siinä onkin valkoista marmoripintaa, sillä ei ole kunnon linkkiä itse romaaniin. Esilehdet ovat kauniin oranssit, mutta niihin olisi myös toivonut enemmän kustantajan panostusta ja varoja, kuten esim. Pekka Matilaisen Kupolissa on tehty.

Ensin ajattelin myös naputtaa parista pienestä fakta- & epäloogisuuskömmähdyksestä. Ne eivät kuitenkaan millään tavalla haittaa tätä mahtavaa kokonaisuutta. Ihana, voimaannuttava lukukokemus, hyvää älyllistä viihdettä. Älkää lukijat pelästykö kirjan massiivisuutta vaan tarttukaa siihen rohkeasti, Herodes on tässä mainettaan sympaattisempi mies. Meduusa itkee hänen kohtaloaan...

10 kommenttia:

  1. Hei Hannele, ei ihme, tämä ilmestyi vasta parisen viikkoa sitten. Suosittelen!

    VastaaPoista
  2. Oi oi! Kyllä tämä nyt menee varaukseen... kiitos vinkistä! :-)

    VastaaPoista
  3. Olipa kiinnostava esittely! Kiitos, tämä laitetaan korvan taakse!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Bleue, Sahlberg on huomenna kirjamessuilla -- sinne on siis on minunkin mentävä :).

      Poista
  4. Tämä kuulostaa kyllä sinun ja parin muun kirjan jo "selättäneen" arvioiden perusteella niin upealta, että mielenkiinto heräsi. Ihmettelen myös, jos Herodes ei ole Finlandia-ehdokkaiden joukossa. Kaunis, taidokas kieli (olen lukenut Sahlbergilta vasta yhden novellin) ja suuri (historiallinen) tarina on kyllä vastustamaton yhdistelmä.

    Hauska tuo vertauksesi Waltariin; itsekin mietin joskus, miten joku klassikkokirjailija (esim. Austen) olisi tänä päivänä kirjoittanut, kun maailma on niin erilainen. Vaikka kirjoittaisi historiallisiakin romaaneja, sijoittaisi tapahtumat tuhansien vuosien taakse, kirjoittamisajankohta vaikuttaa, tietenkin.

    VastaaPoista
  5. Saa tosiaan nähdä miten tuon F-ehdokuuden käy -- historialliset romaanit eivät ole Suomessa tällä hetkellä mitenkään supersuosittu laji (esim. persialaismaailmaan sijoittuvat Arnkilin teokset eivät ole juuri lainkaan esillä, vaikka ansaitsisivatkin & aion niistäkin jossain välissä postata).
    Mutta vieläkin ihmettelen miten Sahlberg osasi tuon patsas-teeman sitoa juttuun niin taitavasti :). Miten saat assyriologin hullaantumaan romaaniin? No, tietenkin asettamalla sinne patsaita ainakin keskisuureen rooliin :).
    Kirjailijat ovat samalla tavalla sidoksissa omaan aikaansa, sen tyylivirtauksiin ja moraalisäännöksiin kuin esim. kuvataiteilijat. "Edellä aikaansa" -taiteilijoita on loppujen lopuksi aika vähän ja esim. seksin kuvaamisesta tai tietynlaisten lauseiden asettamisesta vaikka Jeesuksen suuhun olisi ennen saanut linnatuomion, siis jos kirjat olisivat päätyneet julkaisuun asti.

    VastaaPoista
  6. Kiitos kiinnostavasta kritiikistä. Luen kirjaa parhaillaan ja mielessäni se toki vertautui Waltariin. Tosin W oli satusetä, joka aina halusi korista löydetyn päähenkilön olevankin oikea kuninkaiden perillinen. Sahlberg ilahduttaa teksillään, terävillä huomioillaan ja odotan innolla Johannes Kastajan ja Jeshuan ilmestymistä kuvioihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tämä on blogini ehdottomasti suosituin postaus ja taitaa pysyä sellaisena vielä pitkään. W tosiaan rakasti näitä korista löydettyjä kuninkaaksi kohoavia, se oli universaali aihe jo muinaisessa Lähi-idässä :). W rakasti myös kauniita naisia, jotka osoittautuvat pettureiksi, kohtalottaria on joka romaanissa...
      Sahlbergin kieli on tosiaan hienoa, mutta vielä en ole lukenut mitään muuta hänen kirjoittamaansa romaania. Ehkä joskus tulevaisuudessa.

      Poista