Palmyrasta Ain Daraan: ISIS poissa, tuhot jatkuvat

Assyriologi oli viikonloppuna Oulussa juhlimassa kälynsä merkkipäivää mukavassa naisseurassa. Sunnuntaiaamuna, majapaikassa, sosiaalisesta mediasta ryöpsähti päälle jälleen näitä tuhouutisia: Syyrian pohjoisosassa Afrinin alueella, lähellä Turkin rajaa, sijaitsevan Ain Daran temppelin rauniot olivat pahasti raunioituneet sotatoimien johdosta. Tämä osui minuun kovaa myös henkilökohtaisesti -- Ain Daran kuvanveisto on ollut oikeastaan koko tutkijanurani ajan ydinmateriaaliani, jos näin voi sanoa. Sen lisäksi, että kyse oli todella ainutlaatuisesta löytöpaikasta. Voi itku!

Kun ISIS muutama vuosi sitten tuhosi muinaismuistoja Irakissa ja Syyriassa, niistä nostettiin kansainvälisissä tiedotusvälineissä aikamoinen kalabaliikki. Kauhisteluun oli erittäin hyvä syy, mutta esimerkiksi Syyrian kriisin kohdalla huomio on kohdistunut liikaa ISISin kulttuuriperintörikoksiin kun samaan aikaan todennäköisimmin myös kaikki muut sotivat osapuolet ovat vahingoittaneet muinaismuistokohteita. ISIS on ollut Syyrian kriisin ainoa armeija tai taistelujoukko, joka on avoimesti kehua retostellut tuhotöillään ja käyttänyt omia rikoksiaan propagandassaan. Muut osapuolet syyttävät vastustajiaan ja käyttävät kulttuuriperintöä niinikään propagandakoneistonsa osina.

Ain Daran on sinänsä perinteinen pohjoissyyrialainen löytöpaikka, että siinä on rauniokumpu, muinaisen asutuksen ydin sekä muureilla ympäröity alakaupunki. Rauniokummun laella sijaitsevan temppelin raunioiden lisäksi, jotka 1950-80 -luvuilla kaivettiin esille, muinaiskaupunkia ei ole juuri tutkittu arkeologisesti yleistä pintakartoitusta ja muutamia koeojia lukuunottamatta.

Jo opiskeluajoista lähtien Ain Daran temppeli ja sen koristelu ovat kiinnostaneet ja kiehtoneet minua. Kuvanveistoltaan temppeli on ainutlaatuinen: sen ulkoseiniä kiersi basalttisokkeli, joissa rivistöt leijonien ja sfinksien reliefejä. Lisäksi näiden päälle oli pystytetty aikoinaan vaikuttava linja nk. leijona- ja sfinksiprotoomeja eli patsaita, joista oli työstetty ainoastaan etuosa (etujalat, rintakehä ja pää). Julkisivun pieniäkään yksityiskohtia ei jätetty koristelematta. Lähi-idän arkeologiassa käytetään pyöreäksi letitetystä koristenauhasta termiä "guilloche", sitä on täällä miltei joka paikassa ja lisäksi mielenkiintoisia palasia ovat nk. "valeikkunat" joita on sittemmin löytynyt suuret määrät myös Aleppon linnavuoren eriaikaisista rakenteista kun vanhoja kiviä on uudelleenkäytetty sekä itse samaisella linnavuorella sijainneesta säänjumalan temppelin cellasta. Ain Daran temppelin sisäosaa ja cellan podiumia (jonka päällä jumaluuden kulttikuva luultavimmin oli asetettuna) koristivat puolestaan reliefit, jotka esittivät puolestaan "taivasta kannattelevia" hahmoja. Temppelin lisäksi Ain Daran tavaramerkki on ollut yksittäinen porttileijona, jolla on aikoinaan ollut pari toisella puolella temppelialueelle johtanutta porttia (mutta paria ei modernien kaivausten aikana ole löytynyt). Suuri osa kuvanveistosta on kärsinyt ajan hampaan purtavana. Leijonilla ja sfinkseillä ei ole päätä taikka kasvoja ja koska löytöjä ei ole suojattu modernien kaivausten jälkeen, jokatalviset sateet sekä satunnaiset yöpakkaset murentavat basalttikiveä pikku hiljaa.

Ain Daran temppelistä tekee ainutlaatuisen myös sen pohjakaava ja se tosiasia, että tunnemme kyllä monia rautakauden alun (n. 1200-600 eaa) asutuksia alueelta, mutta temppeleitä on löytynyt vain muutama. Pohjakaava on kuuluisa muissakin kuin Lähi-idän arkeologian piirissä: Vanha Testamentti kuvaa myyttistä kuningas Salomonin temppeliä Jerusalemissa ja koska tuosta rakennuksesta ei ole säilynyt meille (ehkä) kiveäkään, verrataan Raamatun kirjallista kuvausta Ain Daran temppelin pohjakaavaan. Monet ovat sitä mieltä, että Ain Daran löydös vahvistaa raamatullisen tekstin paikkansapitävyyden ja todistaisi eräällä tavalla myös Salomonin historiallisen henkilöllisyyden. Itse en ole täysin vakuuttunut siitä, ettikö VTssä kuvattu temppeli voisi olla jokin myöhäisempi versio (enkä välttämättä usko edes koko Salomonin olemassaoloon), vaikka rakenteellisia yhtäläisyyksiä rakennusten välillä saattaa ollakin. Kirjallista kuvausta on kuitenkin vaikeaa verrata fyysisiin rakenteisiin, etenkin jos ne ovat säilyneet ainoastaan raunioina.

Kuvalähde: A. Abu Assaf, Der Tempel von Ain Dara (1990) Abb. 18

Ain Daran temppelissä näkyy selkeästi myös kulttuuripiirien kohtaaminen myöhäisellä pronssikaudella (n. 1600-1200 eaa) ja rautakauden alussa (n. 1200-600 eaa). Peruspohjakaava (Ain Darassa n. 30x20 m) noudattaa ikivanhaa syyrialaista traditiota, jossa temppeli on yksinkertainen neliö tai suorakaide ja sen päädyssä sijaitsevaa sisääntuloa koristaa lyhyet ulokkeet ja myöhemmin myös 1-2 vapaastiseisovaa pylvästä. Mallia kutsutaan latinalaisen termin myötä in antis. Runsaan veistoskoristelun tyyliä on kuitenkin luonnehdittu vahvasti heettiläistyyliseksi. Keski-Turkista Syyriaan n. 1350 eaa levittäytynyt heettiläisten valtakunta (usein myös "imperiumiksi" kutsuttu) omaksui syyrialaisilta runsaasti kulttuurivaikutteita, mutta heettiläiset jättivät vastavuoroisesti oman jälkensä etenkin paikalliseen kuvanveistotyyliin ja kuva-aiheistoon. Myös heettiläisten käyttämällä hieroglyfiluuvilaisella kirjoitusjärjestelmällä kirjoitettujen piirtokirjoitusten fragmentteja on löytynyt temppelin alueelta. Ain Daran temppeliä korjattiin ja restauroitiin useamman kerran ja tämän vuoksi tutkijat eivät ole täysin yksimielisiä siitä miten reliefit ja patsaat tulisi ajoittaa. Yleisesti kuitenkin oletetaan, että temppelin ensimmäinen vaihe rakennettiin jo myöhäisellä pronssikaudella n. 1300 eaa ja sitä korjailtiin ainakin noin 900-800 -luvuille eaa. Tyylillisesti temppelin reliefit, protoomit guilloche-nauhat ja valeikkunat ovat erittäin lähellä jo edellä mainitun Aleppon säänjumalan temppelin veistoksia.

Aleppo säänjumalan temppelin "valeikkuna" syyskuussa 2010

Palistinin kuningas Taita Aleppon säänjumalan temppelissä, syyskuu 2010

Aleppon temppelin kaivaja Kay Kohlmeyer arvelee edelleen, että Aleppossa temppelin restauroineen nk. Palistinin kuninkaan Taitan kädenjälki näkyy myös Ain Darassa, erityisesti tuon yksinäisen porttileijonan hahmossa. Tällä kaikella on se merkitys, että Taita ja hänen Aleppoon teettämänsä reliefit ja piirtokirjoitukset löydettiin vasta aika äskettäin ja hänen aikakautensa ajoitetaan tällä hetkellä n. 1000-luvun alkupuolelle eli aikakauteen josta meillä on muutoin hyvin vähän mitään tietoa koko Syyrian ja laajemmin Levantin alueella. Aikakautta on pitkään kutsuttu tutkimuskirjallisuudessa "pimeiksi vuosisadoiksi". Nyt kun tähän aikakauteen alkoi vihdoin tulla enemmän valoa, on temppelinraunioista noin 60 % tuhoutunut sodan melskeessä. Cellan reliefit ja pienemmät fragmentit kuljetettiin tosin jo aikaisemmin Aleppon arkeologiseen museoon, mutta museon kokoelmien kohtalosta ei ole toistaiseksi ainakaan minulla tarkempaa tietoa.

Surun lisäksi olen ollut hienoisen järkyttynyt siitä, miten sekä "tavalliset" somettajat että esim. kansainväliset tiedotusvälineet ovat kritiikittä ja ilman tutkimuksia leimanneet Turkin valtion armeijan vahinkojen aiheuttajaksi. Uutisen lähteenä on Syyriassa sotiva YPG eli aluetta hallussaan pitävät kurdit, joita vastaan turkkilaiset ovat hyökänneet viimeisten päivien aikana. Tässä täytyy ottaa huomioon se, että kaikki Syyrian kriisin osapuolet syyttävät helposti toisiaan ja että mahdollisia syyllisiä on monia muitakin tahoja, joko ne tahot joilla on kapasiteettia ampua suuria räjähteitä maasta ja/tai pudottaa pommeja ilmasta. Jokaisen, joka ei ollut paikan päällä silminnäkijänä on syytä suhtautua syytöksiin terveellä varauksella, usein totuus voi jälkitarkastelussa olla jotain muuta. Tähän hetkeen mennessä en ole kyennyt löytämään internetistä mitään sellaista tietoa mikä olisi vahvistanut turkkilaisten osuuden tähän tuhoon, vaikka en heitä tekijöinä sulje millään tavalla pois. Toivoisin, että  UNESCOn kulttuuriperintöviranomaiset pyrkisivät lähettämään paikalle puolueettomat tutkijat selvittämään mitä todella on tapahtunut. Muutoin täyttä selvyyttä asiaan tuskin saadaan. Toivon myös, että "syyllinen" saadaan vastuuseen Ain Daran temppelin raunioiden vaurioittamisesta. Ei voi olla, että kansainvälinen yhteisö jälleen kerran katsoo vierestä kun kulttuuriperintöä tuhotaan ja antaa esimerkin tekijöille, ettei tästä ole heille mitään oikeudellisia tai muitakaan seurauksia. Siitä huolimatta, että esim Syyria ja Turkki ovat molemmat sekä allekirjoittaneet että ratifioineet ns. Haagin 1954 sopimuksen kulttuuriperinnön suojelusta.

Suhtaudun varauksella turkkilaisten osuuteen Ain Daran temppelin raunioiden vaurioitumisessa senkin vuoksi, että turkkilaiset kokevat itsensä ainakin heettiläisten poliittisiksi ja henkisiksi  jos eivät ihan geneettisiksi jälkeläisiksi. Hetitologia on turkkilaisille kansallinen tiede ja heettiläisten muinaisella sydänmaalla on mm. heidän nimeään kantava yliopisto. Tätä taustaa vasten tuntuu oudolta, että turkkilaiset olisivat pommittaneet temppeliä, joka on heidän silmissään eräänlainen heettliläisten hegemonian monumentti pohjoisessa Syyriassa. Monet turkkilaiset kokevat sen "omaksi" muinaiskohteekseen siitäkin huolimatta, että paikallisilla kurdeilla taitaa olla Ain Daraan yhtälailla likeinen suhde.

Minusta tämä kaikki on perin murheellista. Ovathan Turkki ja Syyria molemmat henkisiä kotimaitani, molemmissa maissa on niin monta nurkkaa, joissa olen tuntenut oloni kotoisaksi. Tänään olen näiden kuvien myötä palannut kevääseen 2004, jolloin Helsingin yliopiston opiskelijoiden kanssa kiersin Syyriaa ja nautin usean tunnin ajan Ain Daran ihmeistä. Sydämeni vuotaa jälleen kerran verta. Olisitte ihmisiksi ja suojelisitte näitä ainutlaatuisia kohteita...

a

Kulttuurien dialogia muinaisessa Syyriassa (ja vähän tämän päivän Euroopassa)

Viikonlopun ajan assyriologi on jälleen intensiivisesti seurannut tilanteen kehittymistä Palmyrassa -- näyttää pahasti siltä, että terroristijärjestö Isis olisi jälleen saanut rauniokaupungin haltuunsa ja Syyrian muinaismuistohallinnon johtaja on antanut asiasta jo ensimmäiset epätoivoiset haastattelunsa. Nyt on mielenkiintoista nähdä herättääkö tämä maailman tiedotusvälineissä enää lainkaan samanlaista pöhinää kuin edellisillä kerroilla ja kykeneekö Isis vielä shokeeraamaan meitä tuhotöillään? Tuntuu hieman siltä, että suuri yleisö on väsynyt aiheeseen, olemme turtuneet ja vastaanottokyvyn rajat ovat tulleet ajat sitten vastaan.

Oma sydämeni huutaa sitä, että media ei kiinnitä tarpeeksi huomiota Aleppon kulttuuriperintöön. Koska Isis ei ole ollut Aleppossa moukaroimassa patsaita tai räjäyttämässä kohteita eikä varsinkaan ole levittänyt niistä näyttäviä tuhovideoita, ovat sodan muut osapuolet rauhassa saaneet vetää matalaksi ainutlaatuisen vanhankaupungin ja linnavuorella muinaisen säänjumalan temppelin reliefit ovat suuressa vaarassa. Aleppo on aivan yhtä tärkeä ja ainutlaatuinen kuin Palmyrakin. Onneksi Aleppostakin löytyy valopilkkuja, kuten yhden moskeijan seinässä sotaa uhmaava vanha piirtokirjoitus, josta hiljattain kirjoitin saksaksi tämän lyhyen artikkelin.

Koko Syyrian konfliktin ajan olen erilaisissa yhteyksissä yrittänyt painottaa yhtä asiaa: alueella on sodittu paljon, mutta jos luotaamme maan menneisyyttä taaksepäin, pinnalle nousee ihmisten rauhanomainen ja hedelmällinen kanssakäynti. Kuten tänään, muinaisessa Syyriassa eli ja vaikutti hyvin monia eri kansoja, Syyriassa puhuttiin lukuisia eri kieliä, kirjoitettiin erilaisilla kirjoitussysteemeillä ja harjoitettiin erilaisia uskontoja, voisiko sanoa että "suloisessa sekamelskassa"? Kielet, kulttuurimuodot ja ihmiset sekoittuivat toisiinsa, naapureilta opittiin uusia asioita (vaikka kyseessä olisi ollut valloittajat tai valloitetut), kauppaa käytiin myös kaukaisten maiden kanssa (jolloin tavaran mukana kulkeutui myös ihmisiä ja henkistä aineistoa). Osa länsimaisen kulttuurin juurista on suoraan johdettavissa Syyriaan. 

Näinä perin murheellisina aikoina olisi siis pidettävä mielessä se tärkeä: kulttuurien dialogi. Ilman sitä emme olisi tässä tänään. Syyria ei ole vain tätä karmaa sisällissotaa ja siitä kärsiviä ihmisiä. Siksi tarjosin keväällä Helsingin yliopistolle luentokurssia kulttuurien dialogista muinaisessa Syyriassa, aihe on tärkeä ja ajankohtainen. Laitoksen huonosta rahatilanteesta johtuen tarjoukseen ei tartuttu heti, mutta nyt syksyllä minulta tiedusteltiin halukkuutta sittenkin pitää kurssi keväällä. Nyt on siis mahdollisuus kurkistaa muinaisen Syyrian rikkaaseen kulttuuriperintöön, ei pelkkiin monumentteihin tai esineisiin vaan kaikkeen siihen mielenkiintoiseen niiden taustalla.

Luennot pidetään (todennäköisesti) englanniksi, mutta ovat avoimia kaikille kiinnostuneille kuulijoille:

CULTURAL DIALOGUE in ANCIENT SYRIA

Wednesdays 10-12, 18.1.-3.5. 2017, U38 B 107 (no teaching 8.3. & 19.4.)

This course offers an overview to the political and cultural history of ancient Syria between the emergence of first agricultural settlements and cult sites in the 8th Millennium BC until the fall of the Persian Empire in 330 BC, but also giving a glimpse to the later Hellenistic and Roman periods (end of 4th c AD).  Through the millennia, there was intensive political and fruitful cultural exchange between Syrian states and its neighbours. Due to the on-going civil war in modern Syria, it is important to share information about its already destroyed or endangered heritage.

Program (preliminary)

18.1. Introduction : chronological and geographical frameworks

25.1. Research history, present streams of scholarship, present state of monuments & antiquities

1.2. Neolithic period (“international” obsidian trade)

8.2. Chalcolithic period (Halaf-, Ubaid- & Uruk –“phenomena” in Syria)

15.2. Early Bronze Age 1 (arrival of cuneiform writing to Syria)

22.2. Early Bronze Age 2 (palaces, temples and monuments)

1.3. Middle Bronze Age 1 (statue phenomenon)

READING WEEK

15.3. Middle Bronze Age 2

22.3. Late Bronze Age 1 (Hittites in Syria)

29.3. Late Bronze Age 2 (Eastern Mediterranean artistic koiné)

5.4. “Dark Ages” (Early Iron Age) (Arrival of “Sea Peoples” to Syria?)

12.4. Iron Age (Neo-Assyrian impact, interaction with Greeks)

EASTER BREAK

26.4. Persian and Hellenistic periods (= archaeologically almost invisible)

3.5. Roman period (cult continuities & mosaics)

Palatessani Pariisista runsas pari viikkoa sitten, matkalukemiseni -- Die Zeit-lehden Dossier-artikkeli Palmyrasta ja Asko Sahlbergin Pilatus (Like 2016) innostivat matkakumppanini Jacopo Brancatin avaamaan keskustelun erilaisista mielenkiintoisita asioista. Joulukuun alussa kävin puolisoni kanssa Kotkassa hänen valokuvanäyttelynsä avajaisissa -- mikä onkaan parempaa kulttuuridialogia kuin ulkomaalainen seuraamassa ja kuvaamassa omasta vinkkelistään historiallisen laivatelakan elämää?

Pilatuksesta postaan pian! Tänään iltapäivällä suuntaan kuitenkin humanistisen pamfletin julkaisutilaisuuteen -- humanistinen tutkimus on arvokasta!

Kauneus tulee, arvona, ennen järkeä...: Matti Klinge, Palmyran raunioilla.

Assyriologi oli viime torstaina jälleen juhlimassa kirjaa: Siltalan sympaattisessa kustantamossa julkaistiin professori Matti Klingen Palmyran raunioilla. Päiväkirjastani 2015-2016 (Siltala 2016) ja samalla juhlittiin myös professorin syntymäpäivää (oikea päivä pari viikkoa sitten, elokuun viimeisenä ). 

Olen lukenut Klingen päiväkirjoja aikaisemminkin ja löytänyt niistä paljonkin mielenkiintoista ja innoittavaa. Palmyran raunioilla kiinnosti luonnollisesti jo pelkästään nimensä vuoksi. Mitä Klinge on pohtinut Palmyraan liittyen samaan aikaan kun itse olin kiireinen erilaisten haastatteluiden (esim. täällä ja täällä ja täälläkin) kanssa?

Asiantuntemukseni ja haastattelujen vuoksi minua ei kuitenkaan oltu kutsuttu paikalle, vaan puolisona. Professori kysyikin yllättävästi olinko koskaan ollut Palmyrassa. Tällaisesta ei pidä hämmentyä, tiedän että Klinge ei juuri katso televisiota tai seuraa sähköistä mediaa. Oli erittäin mukavaa saada päiväkirja heti tuoreeltaan, sen parissa kuluikin sitten eilinen lauantai sen jälkeen kun olin käynyt syyrialaisen ystäväkollegan kanssa kävelyllä, puolison kanssa ruokaostoksilla ja ruokkinut sitten perheen.

Palmyraa Klinge käsitteleekin melko seikkaperäisesti. On luonnollista, että hänen lähestymistapansa on toinen kuin assyriologilla ja/tai lähi-idän arkeologiaan erikoistuneella tutkijalla. Klinge kertaa Palmyran poliittista historiaa muttei mainitse kauppakaupungin (minun mielestäni) merkittävintä piirrettä eli monikulttuurisuutta (s. 56). Länsimaisen kulttuurihistorian kannalta ehdottomasti tärkeimmän "kuvateoksen" hän mainitsee nimeämättä opusta (ehkä sen vuoksi, että matkaajat ja kirjan tekijät olivat Brittejä?): Robert Woodin (1717-1771) The Ruins of Palmyra (1753) -teoksen piirroksilla oli valtava vaikutus erityisesti arkkitehtuuriin (lue esim. tämä ). Sen sijaan Klinge antaa erinomaisia vinkkejä Cornelius Loosin (1686-1738), Kaarle XIIn upseerin suuntaan, jonka Lähi-idän matkan piirroksista suurin osa tuhoutui, mutta joka kahden muun upseerin kanssa kävi Palmyrassa 1700-luvun alussa. 

Kuva: C.-F. Volney, Les ruines ou méditation sur les révolutions des empires (1791)

Ja sitten Constantine-François Volney (1757-1820) ja hänen teoksensa Les ruines ou méditation sur les révolutions des empires (1791)! Kuutamokävelyt ja raunioromantiikka -- huikean antoisaa pohdintaa, tällaisissa hän on parhaimmillaan. Olin myös ilahtunut siitä, että Klinge on löytänyt Google Earthin ja sen myötä rajattomat mahdollisuudet virtuaalimatkailuun. Se on ainoa tie tällä hetkellä päästä ihailemaan Palmyraa, sellaisena kuin opimme sen tuntemaan. Tänään rauniot antavat täysin erilaisen vaikutelman.

Mitä muuta professorin vuoteen mahtui? Paljon kiehtovaa ja ajatuksia herättävää. Tässä lyhyt lista niistä kohdista, jotka puhuttelivat minua, tai joista Klinge lausuu päteviä ajatuksia (jos listaisin kaikki, tulisi listasta pitkä):

1) antikvariaateissa ja muissa paikoissa haahuilu, kirjojen löytäminen (lukemisen ja kirjoittamisen ohella parasta mitä tiedän)
2) kasvienkeräily (koululaiset joutuvat taas töihin kesälomillaan!)
3) muistin mysteerit
4) vai kirjoittiko Johanneskin kreikaksi?
5) pengotaanko arkistoja? (toimittajat vähättelevät tutkijoiden työtä ja aikaansaannoksia)
6) maahanmuuttajat opetetaan englanninkielisiksi (totuus on kuitenkin se, että Syyriassa vain ylen harva osaa enää ranskaa, heistäkin suurin osa vanhemman sukupolven ihmisiä).
7) niukkuus pakottaa luovuuteen
8) Maarit Tyrkön Tyttö ja nauhuri ("Hyvin hienosti ja hienovaraisesti formuloitu!")
9) Historia -- muistettava vai unohdettava?
10) oletus: "tuskinpa meille on jäljellä ainoatakaan ehjänä säilynyttä kreikkalais-roomalaista temppeliä" (s. 67) : Baalbekissa on yksi, joka lähentelee tätä, sitäkin voi varmaan käydä ihastelemassa Google Earthin avulla.
11) opiskelijat kieltävät osaavansa "pakkoruotsia", vain suomea ja englantia osataan (tämä on niin totta!)
12) tutkijoiden "kesälomat" (minulle aineistonkeruumatkat ovat henkistä lomaa kotioloista, vaikka teenkin ankarasti töitä)
13)Aku Ankan maailmanhistoria (kuuluu myös meidän poikien lukemistoon...)

Huolimatta siitä, että pidän hyvin paljon Klingen esseistisestä kirjoitustyylistä, olisi hienoa jos hän hieman enemmän raottaisi riveillä omaa elämäänsä. Henkilökohtaiset merkinnät ovat hyvin vähäisiä vaikka pieniä väläyksiä kyllä silloin tällöin tulee. Kirjan parhaimpiin lauseisiin kuuluukin: kauneus tulee, arvona, ennen järkeä... . Lukekaa Klingen Palmyran raunioilla niin saatte tietää, missä kontekstissa hän näin toteaa, suosittelen lämpimästi!

Pala Palmyraa kirjamessuilta

Assyriologin kotiin kokoontui eilen perhettä, sukulaisia ja ystäviä, jälkijättöisille syntymäpäiväkutsuille. En toivonut lahjoja tai kukkia, vaan sitä, että vieraat muistaisivat syyrialaisia lapsia Aleppossa ja sen ympäristössä -- siellä missä hätä on tällä hetkellä suurin ja minne kansainvälisten avustusjärjestöjen apu ei valitettavasti yllä. Suomi Syyria Yhteisö RY Rami Adhamin johdolla vie lahjoitukset lyhentämättöminä ja suoraan perille. Tarjosimme vieraille syyrialaista ruokaa ja olen erittäin onnellinen kaikkien läsnäolijoiden suuresta anteliaisuudesta. Paremmin eivät olisi voineet minulle välittämistään ja ystävyyttään osoittaa. Siis kaunis kiitos kaikille mukana olleille! Tämä merkitsee minulle enemmän kuin osaan sanoin kuvata.

Siskolta sain kuitenkin villasukat lämmittämään kymän talven varalta. Näitä arvostan myös <3!

Tänään sunnuntaina olin sitten puolison kanssa kirjamessuilla, aikaisemmin emme kerenneet. Suurimman osa ajasta kiertelimme antikvaarisilla osastoilla, niillä on usein mielenkiintoisimmat kirjat ja rakastan penkoa juuri tällaisia kasoja, niistä voi löytyä mitä vaan...

Erityinen perversioni on muinaista taidetta käsittelevät kirjat, joissa teksti ei ole kummoinen, mutta kuvat viehättävät jostain syystä. Viiden euron hinnalla tällaiset lähtevät heti mukaan. Jossain niitä tulen sitten taas käyttämään, vaikken heti osaa sanoa missä, milloin tai miten!

Kaikkea ei voi, eikä aina haluakaan ottaa mukaansa. Silloin riittää kenties valokuva muistoksi, kuten tästä muotokuvasta, ilmeisesti joskus jonkun hyvin rakkaasta lemmikistä.

Kirjamessuilta löytyi myös palanen Palmyraa. Se oli ehdottomasti otettava mukaan, siitäkin huolimatta etten ollut aivan satavarma onko meillä tämä Göran Schildtin (1917-2009) kirja, ehkä suomeksi (Ikaroksen meri WSOY 1959). Venetsiasta alkanut purjehdus Välimerellä päättyy kirjassa Beirutin satamaan, mistä Schildtit jatkavat matkaansa maitse Libanon-vuorten yli Damaskokseen ja aina Palmyraan saakka. Kirjassa olevat valokuvat pysäyttävät minut ja saavat surun ja kaipauksen jälleen kerran nousemaan pintaan. Noita tornihautoja ei satelliittikuvien mukaan enää ole.

Schildtin kuvauksesta tihkuu se, miten vaikuttunut hän oli Palmyrasta. Baalbek on hieno, ja Damaskos myös, mutta hän kuvaa niitä vain muutaman lauseen verran, eftersom de helt förbleknade inför Palmyra (s. 200). Autiomaan rauniot tuovat paljon nähneelle ja kokeneelle Schildtille uudenlaista näkökulmaa:

Skall man dra någon lärdom ur allt detta -- och vad har våra erfarenheter annars för mening? -- var det en vink om värdet av att gå utanför sina gränser, av att assimilera der främmande. Här, där den romerska hellenismen smälte samman med ökenlandets kultur, skapades någonting som verkade befruktande både på der religiösa och det konstnärliga området (s. 208).

Syyriassa on monta kulmaa, jossa kulttuurit kohtasivat ja hedelmällisesti loivat jotain uutta ja ainutlaatuista. 

Kun ei tiedä millä avata postausruuhka: Mia Kankimäki, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Assyriologin viime viikko kului suurimmaksi osaksi mahavaivoja potiessa: kun odottaa sieluaan palaavaksi ja suomalainen ruoka/bakteerikanta/jotain matkalta raahattua saa mahan sekaisin ja monenlaiset tehtävät odottavat tekijäänsä ei osaa päättää sitäkään, mistä aiheesta olisi tällä kertaa hauskaa postata. Paluu arkeen ei ole sujunut ongelmitta, mutta eiköhän se tästä. Ainakin siltä osalta ollaan jo normirutiineissa, että ISIS on tiettävästi jälleen sunnuntaipäivän kunniaksi tuhonnut palasen Palmyraa, tällä kertaa keisari Septimius Severuksen aikaisen riemukaaren -- tutut surun ja turhautuneisuuden tuntemukset siis tänäkin maanantaiaamuna. Pikkuhiljaa tuho toisensa perään turruttaa...

Olen viime aikoina lukenut paljon kirjoja, jotka toisaalla ovat herättäneet ajatuksia, mutteivät sitten kuitenkaan tarpeeksi niin, että niistä haluaisi postata. Tällä rajalla kulkee myös Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013), mutta koska niin palavasti haluan laittaa tähän lempisitaattini kirjasta, päätin että tämä teos on tällaisen lyhyen maininnan ja postauksen arvoinen. Kirja sai myös äskettäin HelMet-kirjallisuuspalkinnon.

Jo parisen vuotta sitten useat kirjabloggarit (esim. Sara ja Katja) kirjoittivat Kankimäen kirjasta kohtuullisen innostuneesti ja minä huomioin sen, että siinä on kuulemma listoja. Noiden listojen vuoksi olinkin päättänyt, että kun pokkaripainos ilmestyy ja se pomppaa jossain kaupassa nenäni eteen, ostan ja luen. Listat kiinnostavat, koska listojen laatiminen on jotain, mikä yhdistää meidät muinaiseen Mesopotamiaan ja tästä aiheesta olenkin jo kerran postannutkin.

Mietin, mikä onkaan saanut sinut kirjoittamaan kaikki ne listat. On nimittäin myönnettävä, että jotkut niistä ovat todella outoja. Mikä saa ihmisen listaamaan tuntemansa puut ja vuoret ja kertomaan mielipiteensä niistä? (s. 68).

No, juuri näin ne mesopotamialaisetkin tekivät!

Listat siis kiinnostivat, ei niinkään kirjan varsinainen aihe, eli kirjoittajan vuorotteluvapaa kirjakustantamosta, hänen kirjaprojektinsa tuhat vuotta sitten eläneen japanilaisen hovinaisen Sei Shonagonin elämästä ja kirjoituksista ja päiväkirjamaiseen muotoon koottu teksti, jossa siteerataan myös paljon Sein "Tyynynaluskirjaa". Tämä ei ollut mikään "pakko lukea kirja", vaikka toisaalla jokin kiehtookin japanilaissa kulttuurissa. Ja jonain päivänä haluaisin matkustaa Japaniin, mutta toistaiseksi, esim. kirjallisella tasolla, en tunne kulttuuria lainkaan.

Löysin Kankimäen kirjasta paljon mielenkiintoista. Ja sitten oli haukotuttavia ja puuduttavia kohtia, minä kun en parhaalla tahdollanikaan aina kyennyt samaistumaan 38-vuotiaan sinkkunaisen elämään ja ongelmiin. Sielunsiskoja taidamme kuitenkin olla sen suhteen, että olemme molemmat papyrofiileja -- ihmisiä, jotka rakastavat paperia ja muita ihania kirjoitusvälineitä. Ihmisiä, joille kuulakärkikynä on kauhistus. Tämä yhdistää meidät myös Sein elämään:

Ensin valittiin paperi, jonka paksuus, koko, kuviointi ja väri vastasivat sitä tunnetilaa, joka haluttiin välittää, samoin kuin vuodenaikaa ja jopa vallitsevaa säätä. Valmis kirje taiteltiin sopivalla tavalla, ja sen jälkeen valittiin oksa tai kukka, johon kirje kiinnitettiin (s. 45).

Ja sitten kohta, joka sai minun sydämeni lyömään nopeammin:

Kaikki olisi hyvin, jos vain:

olisi aina tarpeeksi kirjoituspaperia. Kun masentuneena saa käsiinsä oikein hyvää paperia, tekee sittenkin mieli elää vielä hetken! (s. 168)

Palmyran arkeologian suurmiehen muistolle

Assyriologin piti tänään vihdoin postata kolmen kirjan haastevastausta, jonka sain Arjalta jo viime kuussa. Työhön uppoutuminen, artikkelin kirjoittaminen, häiritsee toisinaan näin hauskaa harrastusta kuin bloggaaminen.  Eilen, vain minuutteja ennen erään lehtihaastattelun kuvaussessiota, luin internetistä ensimmäisen uutisen palmyralaisen arkeologin Khaled al-Asaadin (1932-2015) kuolemasta. Monet lifestyle-blogit keskittyvät kertomaan vain elämän kultareunuksista (vaikka sitten hampaat irvessä). Aloittaessani tämän blogin ajattelin pääsääntöisesti kirjoittaa hyvistä ja positiivisista asioista, mutta sallin myös hieman mustemmatkin postaukset ja niitä on tänä vuonna ollut Lähi-idän tilanteen vuoksi aika useasti. Tänään heilutaan sysimustan nykyhetken ja ruusunpunaisten muistojen välillä. Ennen noita kolmea kirjaa, jotka ovat pian tulossa.

Al-Asaad oli syntyperäinen palmyralainen ja omisti koko elämäntyönsä rauniokaupungille toimien Palmyran muinaismuistohallinnon ja museon johtajana vuosikymmenien ajan. Jonathan Tubbin kuvaus entusiastisesta tutkijasta The Guardian -lehdessä on hyvin osuva, siihen ei ole mitään lisättävää. Tämän viikon tiistaina terroristijärjestö ISIS mestasi Al-Assadin ja ripusti ruumiin lyhtypylvääseen. Vanhan herrasmiehen. Eilen kotimatkalla, kuvaussession ja kirjastokäynnin jälkeen alkoi puistattaa. Näin se terrori toimii, myös niihin, jotka ovat välittömän fyysisen vaaran ulkopuolella.

Tapasin al-Asaadin muutamia kertoja heinäkuussa 2000 hänen toimistossaan Palmyran arkeologisessa museossa. En siis tuntenut häntä mitenkään hyvin, mutta päällimmäisenä on jäänyt mieleeni nimenomaan täydellinen herrasmies, ystävällinen ja aina avulias. Olin ensimmäistä kertaa Palmyrassa ja asiaankuuluvasti hän lahjoitti minulle opaskirjan, nimikirjoituksella varustettuna. Silloin kun ihminen, jonka olet itse joskus henkilökohtaisesti tavannut, puristanut kenties hänen kättään, istunut yhdessä teelasin äärellä ja keskustellut mielenkiintoisista asioista, kuolee näin hirvittävällä tavalla, koskettaa kuolema syvemmältä kuin täysin tuntemattoman. Kunnianosoitus al-Asaadille, hän kapinoi Isisin hirmuhallintoa vastaan ja maksoi siitä hengellään. Rauha hänen muistolleen.

Jälleen kerran, nöyränä elämän edessä, tunnen suurta kiitollisuutta, että sain elää auringonnousuja ja auringonlaskuja Palmyrassa, tavata sellaisia persoonia kuin al-Asaad, elää hienoja ja merkityksellisiä hetkiä. Samalla huoli muista Isisin vallassa olevilla alueilla elävistä kollegoista syvenee. Kaikki heistä ovat samalla tavalla omistautuneet oman synnyinalueensa menneisyyden tutkimiseen, rakastavat maatansa ja sen rikasta kulttuurihistoriaa. Ajatukseni heidän kanssaan tänään, samoin kuin kaikkien muidenkin, jotka kärsivät tästä murheellisesta sodasta.

Palasia Palmyrasta

Lupasin palata Palmyraan. Kun kirjoitin tätä postausta, en ollut vielä ehtinyt kaivaa kaikkia vanhoja Palmyra-diojani esille. Nyt olen myös useamman viikon ajan yrittänyt aina välillä etsiä arkistojeni kätköistä kahta vanhaa Palmyra-aiheista kuparipiirrosta. Toisen muistan ostaneeni Pariisin kirpputoreilta 1980-luvun lopussa ollessani Tübingenin assyriologien kanssa ekskursiolla Louvressa. Jo kauan aikaa sitten suunnittelin kehystäväni ne, mutta tässä perheessä kuvien kehystäminen ja etenkin seinään ripustaminen ovat monivuotisia projekteja. En löydä niitä, löydän vain kaikkea muuta vanhaa parafernaliaa, vanhoja valokuvia ja onnittelukortteja, esitelehtiä...

Sen sijaan diojen kautta olen palannut ensimmäiseen matkaani Syyriaan. Kun nyt skannaa vanhoja pölyisiä värifilminkappaleita muovikehyksissä, sitä suuresti ihmettelee miten digivallankumous saa 15 vuotta sitten kuvatut otokset näyttämään kuin jostain menneestä maailmasta.

Tähän auringonlaskukuvaan sopii hyvin Gertrude Bellin (1868-1926) kokemus samasta tapahtumasta tasan sata vuotta tätä otosta aikaisemmin:

Sunset here ought to be numbered among the wonders of the world. The columns and temple walls turn yellow and then gold and then deep orange and the desert behind flushes pink and fades away into a dim mystery in the dusk.  (Letter, 21.5. 1900 = Newcastel University arkistot). 

Bell matkusti monissa paikoissa Lähi-itää (sen lisäksi, että oli tehnyt matkan maailman ympäri ja kiivennyt Alppien hankalimmille huipuille) ja julkaisi sekä vakavasti otettavaa tutkimusta että suuren suosion saavuttaneita populaarimpia matkakirjoja. Hänen upeita ja lukuisia valokuviaan voi ihailla yllämainitun Newcastel Universityn internetarkistossa. 

Freya Starkin, toisen brittinaismatkailijan, tapaan Gertruden rakkauselämä oli onnetonta ja aavikon kuningattareksi ja aavikon tyttäreksi nimitetyn  päiväkirjoista että kirjeistä voi lukea rivien välistä pakenemista autiomaan yksinäisyyteen.

Bellistä on kirjoitettu useita elämäkertoja, Nicole Kidman näyttelee häntä elokuvassa (en ole nähnyt) ja lisäksi tekeillä on myös dokumentti. Käyttäsin Bellistä taas adjektiivia KIEHTOVA -- minusta kuitenkin tuntuu, että olen käyttänyt sitä jo liikaa ja sana on kärsinyt blogissani aikamoisen inflaation.  Bell on siis enemmän kuin kiehtova. 

Palmyra-dioja katsellessani huomasin, että koska paikka itsessään on giganttinen ja lähestyy vastaanottokyvyn rajoja, käsittelin monumentaalisuutta kuvaamalla pieniä yksityiskohtia. Kaupungissa oli runsaasti palmupuun runkoa jäljitteleviä pylväitä, jotka lojuvat hajallaan, eivät pystyssä. Eroosio tuhoaa niitä vuosi vuodelta enemmän.

Pystyssä seisovat rakennukset ovat paljaita, aikoinaan ne olivat arkkitehtonisia koristeita täynnä.

Kukka-aiheet ovat aina viehkoja.

Maanalaisen haudan rauhaa vartioi nämä kasvot.

Vuonna 2000 olin kahdesti Palmyrassa. Marraskuussa heinäkuun liki 50C asteen kuumuus oli vaihtunut jäätäväksi tuuleksi autiomaasta. Aaro Söderlundin kanssa teimme muista joukosta riippumattoman kierroksemme raunioilla. Aaron innostuneisuus tempaa kenet tahansa mukaan.

Nostalgiaa, kaihoa menneisiin aikoihin. Kiitollisuutta siitä, että on saanut elää kaikki hetket Palmyran pylväiden juurella.