maanantai 29. kesäkuuta 2015

Aleppo on my mind

Assyriologi oli viisivuotias pikkutyttö kun hänen isänsä Jussi Aro (1928-1983) kävi Aleppossa murteita tutkimassa ja äänittämässä. 
Siitä lähtien, eli käytännössä koko muistavan ja tiedostavan elämäni ajan olen tiennyt, että maailmassa on sellainen paikka kuin Aleppo. Lapsena Aleppo tuoksui mielessäni seikkailulta (maailman parhaasta oliivisaippuasta sain kuulla vasta paljon myöhemmin) -- isälleni kävi siellä heti toisena päivänä "hassusti", hänet ryöstettiin. Ryöstöstä ei kuitenkaan kotona kerrottu negatiiviseen sävyyn, vaan nimenomaan seikkailuna, matkoilla voi sattua ja tapahtua, sen opin jo pikkutyttönä. Vasta paljon myöhemmin, lukiessani sekä isän kuvausta kirjasta Pyhissä maissa ja pahoissa (Kirjapaja 1975) ja vielä myöhemmin matkapäiväkirjaa, ymmärsin, että tapahtuma oli itseasiassa ollut kohtalaisen traumaattinen eikä vähiten niiden moraalisten omantunnontuskien vuoksi, mitä näiden säälittävien kisällipoikien kiinninappaaminen ja vankilaan joutuminen loppujen lopuksi aiheutti. Rikospoliisin päällikönkin päällimmäinen huoli oli: Ettehän te nyt vain saa kovin huonoa käsitystä meidän maastamme? Tässä korostettakoon sitä, ettei Jussi Aro koskaan muistellut Aleppoa tai aleppolaisia pahalla. 
Kun ensimmäisen kerran saavuin Aleppoon keväällä 2004, iltapäivän raju ukonilma leijui kaupungin yllä. Aleppon muinainen ja mahtava "säänjumala" luonnollisesti tervehti minua ja opiskelijaryhmää. Hotellihuoneeni ikkunasta minulla oli tämä näköala linnavuorelle ja koko päivä on jäänyt jotenkin maagisena sydämeeni. Ennen illallista lähdin itsekseni kulkemaan katuja valmistautuakseni seuraavaa päivää varten. Karttaa ei ollut, mutta löysin eksymättä tieni joka paikkaan minne halusin. Tästä muodostui tapa: en ole koskaan käyttänyt karttaa Aleppossa enkä ole koskaan eksynyt siellä. Leikkimielisesti ajattelen asuneeni siellä joskus edellisessä elämässäni, paikka ei ole ainoastaan lähellä sydäntäni vaan kirjaimellisesti sydämessäni.
Aleppossa minua kiehtoo moni asia, mutta kaksi kohottautuu ylitse muiden: kaupungin muinaisuus ja sen äärettömän ystävälliset ihmiset. Muinaisuuden suhteen on paljon ainutlaatuista, kuten tämä hieroglyfi-luuvinkielinen piirtokirjoitus 1100-luvulta peräisin olevan al-Qiqan -moskeijan seinässä. Minulla ei ole tällä hetkellä tietoa onko moskeijan seinä, johon piirtokirjoitus on upotettu, vielä pystyssä. Tieto rakennuksen tämänhetkisestä tilasta olisi tärkeä.
Olen Aleppossa kokenut myös erityistä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, tosin koko Syyrian alueella minuun on aina suhtauduttu ystävällisesti ja vieraanvaraisesti. Minun on vaikeaa uskoa, että isäni koskaan tuli ryöstetyksi siellä -- niinkuin sanottu, olen kulkenut Aleppossa kuin kotonani, ilman pelkoa ja epävarmuutta.
Tätä taustaa vasten seuraan sydän syrjälläni aleppolaisten kärsimyksiä sisällissodan keskellä. Suomensyyrialainen, aleppolaissyntyinen Rami Adham pyörittää SUOMI-SYYRIA YHTEISÖ ry:tä, joka vie humanitaarista apua Aleppossa eri taisteluryhmien puristuksissa sinnitteleville ihmisille. Rami on tällä hetkelläkin Aleppossa, jakamassa Ramadanin aikana ilmaisia aterioita tuhansille nälkäisille. Syvä kunnioitukseni ja ihailuni Ramille -- hänen kauttaan avustukset menevät suoraan ja lyhentämättöminä, tinkimättömällä asenteella perille.
Palaan Aleppoon kesän aikana ainankin parin postauksen verran. Olen hulluna kaikkiin anekdootteihin, kirjeisiin ja matkapäiväkirjoihin, jotka koskevat tätä kaupunkia ja koska en pääse Aleppoon nyt itse, matkaan paikalle virtuaalisesti, omien ja muiden muistojen kautta sekä Ramin raporttien mukana. Hotelli Emarissa en ole koskaan asunut (Emar on muinaiskaupunki Eufratin varrella), mutta sekä yllä että alla oleva kuva on otettu tarunhohtoisesta hotelli Baronista, aamulla herättyäni seurasin edustan kadun vilkasta liikennettä.
Viiteen vuoteen en ole päässyt Aleppoon oikeasti. Ikävä ja kaipaus on suuri.

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Mitä luin tänään: Vera Vala, Tuomitut.

Kesäkuun koittaessa assyriologin kiireet eivät ole juuri hellittäneet. Olen kyllä ehtinyt lukea kaikenlaista eikä kirjat uhkaa päästä loppumaan näin juhannuspyhinäkään, koska viimeksi eilen puoliso toi ensimmäisen "erän" SKSn kirjavaraston tyhjennyksestä tulevia kirjoja, ja muutakin mielenkiintoista on tarttunut sekä seminaarista että kirjakaupasta. Mutta kaikennäköiset asiat, mukaanlukien yksi suvussa tapahtunut kuolemantapaus ja hautajaiset, ovat vieneet aikaa ja huomiota.
Viime viikon ja viikonlopun ehdoton henkireikä oli siis Vera Valan uusin Arianna-dekkari Tuomitut (Gummerus 2015), josta sain arvostelukappaleen kustantajalta. Oma Arianna-innostukseni alkoi kaksi vuotta sitten sarjan toisesta osasta Kuolema ikuisessa kaupungissa, missä assyriologi murhataan. Pidin myös kovasti Villa Sibyllan kirouksesta, siinäkin liikutaan Roomassa ja muinainen mysteerikultti on taivasti punottu nykyajassa tapahtuvaan tarinaan.
Tuomitut vie meidät tällä kertaa Rooman sijasta Torinoon. Kaupunki on täysin mukavuusalueeni ulkopuolella. En ole koskaan käynyt Torinossa, ja nimestä tulee lähinnä mieleen lapsuudessani inhoamani makaronit. Vala kuitenkin kuvaa paikkoja hänelle tyypilliseen vetävään tyyliin niin että kirja voisi toimia Torinon vierailun matkaoppaana. Eli Torino alkoi kummasti kiinnostamaan ja onhan siellä kirjassakin tapahtumapaikkana esiintyvä Museo egizio eli egyptiläinen museo. Kun yritin etsiä kirjakokoelmistamme jotain Torinoon liittyvää kuvitusta, oli tulos niinikään laiha. Edes yhtään Torinon kuuluisaa käärinliinaa käsittelevää teosta meillä ei ole.

Johtuen siitä, etten tämän Tuomitut -osan kohdalla kykene kommentoimaan yksityiskohtia assyriologina tai edes Rooman-tuntijana ja johtuen lisäksi siitä, että muinaisiin uskontoihin pohjautuvat uudet uskonnolliset liikkeet eivät ole erikoisalaani, kykenin tällä kertaa nauttimaan Ariannan tutkimuksista aivan "tavallisena" lukijana. Juonena Tuomitut toimii sekä itsenäisenä kirjana että jatko-osana edellisille. Arianna lähtee avustajansa Angelon kanssa Torinoon etsimään kadonnutta sukulaista, mutta muistinsa menettäneen yksityisetsivän menneisyyden kuviot, joita on tähän mennessä raotettu vain vähän, alkavat myös pikkuhiljaa aueta. Henkilögalleriaan nousee uusi tärkeä hahmo, Ariannan veli Ares, joka on jesuiitta ja työskentelee Vatikaanin tiedustelupalvelussa. Ares on erittäin kiehtovasti rakennettu, monisärmäinen persoonallisuus ja tämän jakson loppu vihjaileekin siihen suuntaan, että hän pysyisi seuraavassakin osassa mukana -- toivottavasti! 
Kuten jo yllä totesin: nautin Tuomituista kovasti. Sivumäärä on muhkea, liki viisi sataa, mutta kertaakaan ei tuntunut siltä, että tekstiä olisi tarvinnut tiivistää tai karsia. Tarina soljuu vaivattomasti ja yleisvaikutelma oli hyvin positiivinen. Kirjallisena tuotteena tämä on ehdottomasti paras Veran Arianna-dekkareista (tosin ensimmäistä osaa en ole vieläkään lukenut, joten siitä en sano mitään).
Erityisen ilahduttavaa on se, että Vala näyttää osaavan ottaa edellisistä osista saamaansa palautetta hyvin huomioon ja kustannustoimittaminen on tällä kertaa myös korkeatasoista. Lisäksi Tuomituissa on kepeän huumorin lisäksi (esim. Angelon hahmo on sympaattisen karikatyyrinen) myös syvempiä tasoja, etenkin Areksen mukaantulon ansiosta. Ystävyyden merkitystä ja uskon voimaa tuli pohdittua sekä lukemisen aikana että sen jälkeen. 
Kun viime kesänä olin sitä mieltä, että Valalla on enemmänkin lahjoja ja kapasiteettia kuin Villa Sibyllan kirouksesta ehkä saattoi ajatella, niin nyt hän on näyttävästi edennyt oikeaan suuntaan ja Vala osoittaa myös sen, ettei kangistu kaavoihinsa vaikka kirjoittaakin Ariannan tutkimuksista jatko-osina. Kyllä Tuomitut hakkaa minkä tahansa niistä Donna Leonen Brunetti-dekkareista, jotka olen lukenut (kuten jo aiemmin kerrottu, olen lopettanut niiden lukemisen jo vuosia sitten). Korkeatasoista viihdettä, suosittelen kaikille, jotka pitävät dekkareista, Italiasta ja kulttuurihistoriasta. Jään innolla odottamaan seuraavaa!


tiistai 9. kesäkuuta 2015

Palasia Palmyrasta

Lupasin palata Palmyraan. Kun kirjoitin tätä postausta, en ollut vielä ehtinyt kaivaa kaikkia vanhoja Palmyra-diojani esille. Nyt olen myös useamman viikon ajan yrittänyt aina välillä etsiä arkistojeni kätköistä kahta vanhaa Palmyra-aiheista kuparipiirrosta. Toisen muistan ostaneeni Pariisin kirpputoreilta 1980-luvun lopussa ollessani Tübingenin assyriologien kanssa ekskursiolla Louvressa. Jo kauan aikaa sitten suunnittelin kehystäväni ne, mutta tässä perheessä kuvien kehystäminen ja etenkin seinään ripustaminen ovat monivuotisia projekteja. En löydä niitä, löydän vain kaikkea muuta vanhaa parafernaliaa, vanhoja valokuvia ja onnittelukortteja, esitelehtiä...
Sen sijaan diojen kautta olen palannut ensimmäiseen matkaani Syyriaan. Kun nyt skannaa vanhoja pölyisiä värifilminkappaleita muovikehyksissä, sitä suuresti ihmettelee miten digivallankumous saa 15 vuotta sitten kuvatut otokset näyttämään kuin jostain menneestä maailmasta.
Tähän auringonlaskukuvaan sopii hyvin Gertrude Bellin (1868-1926) kokemus samasta tapahtumasta tasan sata vuotta tätä otosta aikaisemmin:

Sunset here ought to be numbered among the wonders of the world. The columns and temple walls turn yellow and then gold and then deep orange and the desert behind flushes pink and fades away into a dim mystery in the dusk.  (Letter, 21.5. 1900 = Newcastel University arkistot). 

Bell matkusti monissa paikoissa Lähi-itää (sen lisäksi, että oli tehnyt matkan maailman ympäri ja kiivennyt Alppien hankalimmille huipuille) ja julkaisi sekä vakavasti otettavaa tutkimusta että suuren suosion saavuttaneita populaarimpia matkakirjoja. Hänen upeita ja lukuisia valokuviaan voi ihailla yllämainitun Newcastel Universityn internetarkistossa

Freya Starkin, toisen brittinaismatkailijan, tapaan Gertruden rakkauselämä oli onnetonta ja aavikon kuningattareksi ja aavikon tyttäreksi nimitetyn  päiväkirjoista että kirjeistä voi lukea rivien välistä pakenemista autiomaan yksinäisyyteen.


Bellistä on kirjoitettu useita elämäkertoja, Nicole Kidman näyttelee häntä elokuvassa (en ole nähnyt) ja lisäksi tekeillä on myös dokumentti. Käyttäsin Bellistä taas adjektiivia KIEHTOVA -- minusta kuitenkin tuntuu, että olen käyttänyt sitä jo liikaa ja sana on kärsinyt blogissani aikamoisen inflaation.  Bell on siis enemmän kuin kiehtova. 
Palmyra-dioja katsellessani huomasin, että koska paikka itsessään on giganttinen ja lähestyy vastaanottokyvyn rajoja, käsittelin monumentaalisuutta kuvaamalla pieniä yksityiskohtia. Kaupungissa oli runsaasti palmupuun runkoa jäljitteleviä pylväitä, jotka lojuvat hajallaan, eivät pystyssä. Eroosio tuhoaa niitä vuosi vuodelta enemmän.
Pystyssä seisovat rakennukset ovat paljaita, aikoinaan ne olivat arkkitehtonisia koristeita täynnä.
Kukka-aiheet ovat aina viehkoja.
Maanalaisen haudan rauhaa vartioi nämä kasvot.
Vuonna 2000 olin kahdesti Palmyrassa. Marraskuussa heinäkuun liki 50C asteen kuumuus oli vaihtunut jäätäväksi tuuleksi autiomaasta. Aaro Söderlundin kanssa teimme muista joukosta riippumattoman kierroksemme raunioilla. Aaron innostuneisuus tempaa kenet tahansa mukaan.
Nostalgiaa, kaihoa menneisiin aikoihin. Kiitollisuutta siitä, että on saanut elää kaikki hetket Palmyran pylväiden juurella. 

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Sylvia Plath kiehtoo taas

Assyriologi on ollut viime päivät niin kiinni muinaisessa ja modernissa Lähi-idässä että on ollut vaikeaa keskittyä juuri mihinkään muuhun. Kaunokirjallisuuden lukemista en ole kuitenkaan jättänyt, se on minulle erittäin tärkeä henkireikä. Mutta kuten olen tainnut joskus aikaisemminkin kirjoittaa tällä foorumilla: en postaa kaikista lukemistani romaaneista tai biografioista, toisinaan luen enemmän ja toisinaan en jaksa iltaisin kuin lukea pari sivua kerrallaan. Monesti jokin pieni yksityiskohta, romaanin aihe tai elämäkerran henkilö inspiroivat minua. Pari viikkoa sitten luin romaanin Sylvia Plathistä (1932-1963), Kate Moses, Wintering (Hodder and Stoughton 2003). Lainasin sen kirjastosta, osaksi sen vuoksi, että aikaisemmin talvella luin ihan kaupasta ostamani Andrew Wilsonin Mad Girl's Love Songin (Sylvia Plath and Life Before Ted, 2013).
Tutustuin Plathin tuotantoon 1990-luvun alussa kun asuin vielä Saksassa ja toisinaan etsin kirjakaupoista myös englanninkielisiä pokkareita ja päädyin parin ostamiseen, osittain varmaan sen vuoksi, että valikoima oli huono. Plathin runoutta en tunne niin hyvin, olen lainannut niitä kirjastoista, mutten omista yhtään hänen runokirjaansa. Sanon suoraan, että Plathin runot ovat mielestäni aika vaikeita, mutta lisäävät kyllä hänen kiehtovuuttaan luovana ihmisenä. Plathistä, sekä kirjallisesta tuotannosta että elämästä, on kirjoitettu tuhansia ja tuhansia tutkielmia ja kirjoja, häntä palvotaan, varsinkin nuorten naisten keskuudessa. Plathistä on tullut mytologinen hahmo. Nyt myöhemmällä iällä Plath on omalta kannalta kiinnostava, koska hän syntyi samana vuonna kuin äitini. Syntyi oiva kontrasti vertailla amerikkalaisen ja suomalaisen naisen elämää kunakin vuonna.
Wintering -romaanissa Moses menee eräällä tavalla Plathin ihon alle ja kertoo oman käsityksensä siitä millaista kirjailijan elämä oli vuoden 1962 viimeisten kuukausien aikana kun tämä oli muuttanut Devonista kahden pienen lapsen kanssa Lontooseen asumaan -- huoneistoon, jossa runoilija W.B. Yeats (1865-1939) oli aikoinaan asunut. Plath oli aloittamassa uutta elämää yksinhuoltajaäitinä, Devonin talosta hän oli ottanut mukaansa omenoita ja kuusi purkkia omaa hunajaa. Wintering on jaettu 41 lukuun ja ne on nimetty Plathin runojen mukaan. 
Vilkuilin romaanista kirjoitettuja arvosteluja -- ne eivät kaikki olleet mitenkään hirvittävän ylistäviä. Minua Wintering sen sijaan puhutteli useassa kohdassa. Siitä huolimatta, että tunnelma oli monin paikoin ahdistava, kuvataanhan siinä nimenomaan mieleltään epätasapainoista naista (Plathin oletetaan sairastaneen joko kaksisuuntaista mielialahäiriötä, PMSää tai molempia), joka epätoivoisesti yrittää selviytyä ja päästä elämään kiinni aviomies Ted Hughesin petettyä ja jätettyä hänet. On myös taitavasti joulukuun tapahtumien sisään rakennettuja takautumia -- parissa loihditaan silmien eteen Assia Wevill ja ne ratkaisevat hetket, jolloin tämä "toinen nainen" anasti Hughesin Plathin omassa talossa (tosin Assian lainaaman pöydän ääressä) itselleen. Plath kirjoittaa aamuvarhaisella ennenkuin lapset heräsivät ja vaativat huomion loppupäiväksi (teen sitä itsekin, etenkin kesällä kun on valoisaa), sitä käytännöllinen kätilö oli suositellut:

She wasn't sure, at first, that she could either think or write: her mind paced like an animal, desperate to flee, to connect, too frantic to do either. But something happened in those predawn mornings at her desk, some alchemy that distilled, concentrating her pain, dripping her fury into a purified essence, her own hot eau de vie. She had struggling to write like this for years. Then Ted left, and the real muse moved in. Her poems had been flaming up, sparkling, dangerous, for months. There was no sign of them stopping (s. 6).

Sylvia rakastaa WHSmithin vaaleanpunaisia muistilehtiöitä, vaaleanpunainen paperi esiintyy useassa kohtaa romaania. En siis ole ainoa, joka ei jätä yhtään vaaleanpunaista paperiblokkia kauppaan (vaikka keltaiset kelpaavat myös...)

She holds in her hand a manuscript, a stack of poems half an inch thick, composed on the reverse side of a variety of papers: crisp pink Smith College memorandum sheets; a handwritten draft of one of Ted's early plays, the calm; and the opening chapters of her own first novel... (s. 10).

Jokaista naista ja äitiä raastaa sydämestä useampi kohtaus puhelinkopissa. Plath oli tilannut lankapuhelimen asuntoonsa, mutta 1960-luvun Lontoossa se ei käynyt käden käänteessä. Niinpä asiat oli hoidettava lähtemällä kahden pienen lapsen kanssa lähimpään kioskiin soittamaan, myös silloin kun lapset ja hän itse ovat sairaita. Yksinäisyys puristaa, mutta kukaan ei vastaa hänen soittoihinsa, hän on hukannut Tedin puhelinnumeron.

No one, no one is answering. If she could set up just one tea, one visit (s. 109).

Puhelut USAssa olevan äidin kanssa ovat olosuhteiden kieltämistä, hän ei halua myöntää voivansa huonosti, tarvitsevansa apua ja kieltäytyy tarjouksesta viettää joulu äitinsä luona. Plath vakuuttaa tekevänsä kaikki tarvittavat valmistelut.

All the old traditions. I'm going to decorate the tree with cookie cutouts, glazed hearts, just like you always did, on Christmas eve, We're going to make springerle and German punch and gingerbread I've already been baking. 
...
The flat is really looking inviting and cozy, I've been sewing curtains... (p. 248).

I've got a blue theme for the decor, really elegant but simple (p. 249).
Helmikuussa 1963 Plath kaasutti itsensä saman asunnon keittiössä missä hän jouluksi vielä leipoi kakkuja ja pipareita.

Wilsonin kirja puolestaan keskittyy nimensä mukaan Plathin elämään ennen muuttoa Cambridgeen ja Ted Hughesin tapaamista. Nuori Plath oli perfektionisti, teki itselleen lukulistoja, luki eikä ainoastaan konsultoinut keittokirjoja, kirjoitti paljon amerikkalaisiin aikakauslehtiin, rakasti kauniita vaatteita ja juhli villisti. Hän ehti tehdä hengästyttävän paljon ottaen etenkin huomioon, että hän oli jatkuvasti sairaana, etenkin poskiontelotulehduksessa. Kiehtova, huippulahjakas nainen, hengästyttävän energinen. Traaginen loppu.

Plathin proosateos Johnny Panic and the Bible Dreams ilmestyi viime vuonna myös Jussi Korhosen suomennoksena. Suomalaisista bloggareista mm. EleonooraKatja ja Leena Lumi ovat lukeneet Plathia. Suosittelen kaikille, myös miehille :).