Elämämme esineet

 Assyriologin elämä on koronarajoitusten vuoksi ollut erittäin hiljaista, vuoden 2019 ihanat työmatkat tuntuvat sijoittuvan kaukaiseen menneisyyteen eikä tulevaisuutta voi oikein suunnitella. Aikaa ei silti tunnu olevan ainakaan enempää kuin ennen. Olen innokkaasti jatkanut lukuharrastustani ja monet kirjat olisivat kyllä myös ansainneet pitkän postauksen. Mutta silloin kun tuotan tieteellistä tekstiä englanniksi, postauksen kirjoittaminen suomeksi tuntuu nielaisevan enemmän aikaa kuin minulla juuri sinä päivänä olisi käytettävissä. Tutkimus on ajanut blogin edelle.

Susanne Mayerin kirja Die Dinge unseres Lebens. Und was sie über uns erzählen (Berlin Verlag 2019) vaikutti minuun niin väkevästi, että nyt riskeeraan kirjoitusprojektini (heettiläisistä kuninkaankuvista) etenemisen ja postaan muutaman rivin tästä. 

Itse kirjan ostin jo runsas vuosi sitten Berliinissä. Se sai lojua lukemattomien lukemattomien kirjojeni pinossa yli vuoden ennen kuin tartuin siihen. Hankintahetkellä en ollut aivan vakuuttunut siitä, lukisinko kirjaa lainkaan, mutta aihe eli hieman itseäni vanhempi nainen raivaa äitinsä kuoltua entistä lapsuudenkotiaan, kuuluu niinsanotusti ajankohtaisiin kiinnostuksenaiheisiini ja siksi päätin antaa sille mahdollisuuden. 

Kirjan nimi on suomennettuna "Elämämme esineet", tosin tämän voisi myös kääntää "Elämämme asiat". Esine on asia, jonka ihminen on valmistanut, mutta asia voi olla myös jotain abstraktia. Kun suomeksi sanotaan, että jollain ihmisellä on jotain "selvittämättömiä asioita", sillä yleensä viitataan johonkin muuhun kuin fyysisiin esineisiin. Ihminen on kuitenkin siitä erityinen eläin, että emme tule toimeen ilman esineitä ja että useimmilla ihmisillä on jotain esineitä, jotka ovat enemmän asioita kuin objekteja. 

Ostaessani kirjan ennakko-oletukseni oli, että kirja käsittelee esineitä. Olin väärässä, kirja käsittelee sekä esineitä että asioita ja miten esineet ja asiat kietoutuvat toisiinsa. Mayerin kirjoitustyyli on äärimmäisen taidokas -- kun hän aluksi lähtee purkamaan täyteen sullottua taloa valtavista määristä valmisateriamuovipakkauksista, jotka on aterioinnin jälkeen tiskattu, kuivattu ja pinottu siisteihin pinoihin keittiön kaappeihin, ei lukija millään pysty aavistamaan mitä tuleman pitää. Yksin tavaramäärät, joita hän kuvaa ovat vaikuttavia: sekä koulutyttönä että nuorena naisena Saksassa opiskelleena minulla oli ennen lukukokemusta käsitys siitä, miten Saksassa sodanjälkeinen elämäntyyli on yhtäällä ollut samanlaista kuin Suomessa, mutta toisaalla Saksan talousihme loi myös keskiluokalle korkeamman elintason kuin meillä ja tämä korkea elintaso näkyi pitkään ja näkyy eräällä tavalla yhä siinä, että kotitalouksien tavaroiden lukumäärät ovat suurempia kuin meillä. Myös saksalaisten mentaliteetti yhdistettynä sodanjälkeiseen niukkuuteen loi suomalaisia vieläkin vahvemman negatiivisen suhtautumisen tavaran pois heittämiseen. Mitään, mitä saattaa voida tarvita "jonain päivänä", ei heitetä pois. Hengästyttävillä luettelomaisilla kuvauksilla mitä kaikkea yksi talo piti sisällään, on voimaa. Aloin tuntea itseni onnekkaaksi sen suhteen, että oman äitini huoneistossa oli kyllä paljon kirjoja ja papereita, muttei sitten kuitenkaan kuin kohtuullisesti astioita ja vaatteita (ja jäämistöllä oli kuusi jakajaa). Jollain tavalla verrattavissa on appivanhempieni kaupunkikoti, joka niinikään oli täynnä tavaraa ja jonka inventaarioon ja tyhjentämiseen osallistuin joitakin vuosia sitten (ja josta tämä oman tavarasuhteeni selvittäminen sai alkunsa). Mayerin ja appivanhempien esineitä täynnä olevia kotitalouksia näyttää yhdistäneen myös se, että vaikka tavaraa on valtavat määrät, jokaiselle esineelle on oma paikkansa. 

Talossa ei ole ainoastaan Mayerin äidin esineitä, vaan myös "perintökaluja", paljon aikaisemmin kuolleen puolison eli Mayerin isän esineitä kuin myös Mayerin ja sisarustensa leluja, jopa vuosikymmeniä aikaisemmin kuolleen lemmikkipuudelin peti (koskaan ei tiedä milloin taloon tulee uusi koira, jolloin petiä voidaan tarvita). Mayerin teksti kulkee suureksi osaksi esineluokittain -- kaikki täytyy käydä lävitse, mutta Mayer ei tee tavaroille konmarimaista ilotarkistusta (pikemminkin suhtautuu Marie Kondoon ivallisesti) vaan pysähtyy muistelemaan lapsuuttaan ja vanhempiaan sellaisten esineitten kohdalla, jotka herättävät hänet muistamaan. Itse koen ahaa-elämyksen luvun "Goldrand" kohdalla. Kultareuna-astiasto ja kaikki mitä siihen liittyi, myös se, että ensin hän yritti päästä siitä eroon, sitten yksi hänen lapsistaan sittenkin huoli astiaston asuinkommuuniinsa kunnes müncheniläisystäviensä luona huomasi miten niistä yhtäkkiä oli tullutkin huippumuodikkaat. Minulla on omia kultareunakuppeja ja vateja, se mitä vanhempieni häälahja-astiastosta vuodelta 1956 on jäljellä.

Esine esineeltä tekstiin ujutetaan myös asioita, joita alkaa löytyä erilaisista paikoista -- asioita, joita Mayer ei lapsuudessaan ole nähnyt, vaikka on kasvanut samassa talossa noiden tavaroiden kanssa. Esineitä, dokumentteja ja valokuvia vanhempiensa elämästä ennen Mayerin syntymää. Näitä asioita Mayer vertaa vanhempiensa kertomuksiin etenkin sodasta, hän myös vertaa niitä omiin muistoihin ja kokemuksiin siitä, millaisia hänen vanhempansa olivat ihmisinä hänen lapsuutensa aikana. Lapsille kerrottiin sota-ajasta vain hyvin vähän ja Mayerille käy selväksi, ettei kaikki kerrottu ollut "totuudenmukaista". Ja onko esimerkiksi äidin brijanttisormuksen esinebiografia konstruoitu -- peittämään sitä, että äiti kenties omi sormuksen jonkun pommituksessa kuolleen naisen sormesta, sen sijaan että olisi sattumalta löytänyt sen hiiltyneiden lankkujen joukosta? Kodin olohuoneen sohvapöytä on ilmeisimmin sotasaalis Pariisista. Isän rooli sodassa (etenkin natsipuolueen jäsenenä ja yhtenä V2-aseen kehittäjänä) alkaa hahmottua selvemmin. Äitinsä kirjoituspöydän laatikosta löytyy puolestaan useita vihkoja ja muistikirjoja, joihin on kopioitu runoja. Mayer liki parahtaa tuskaansa T.S. Eliotin värssyjen kohdalla: äiti, joka luki lastensa nähden vain romanttisia roskaromaaneja ei koskaan paljastanut intohimoaan runoutta kohtaan, edes tyttärelleen, joka oli opiskellut yliopistossa englantilaista kirjallisuutta ja joka olisi halunnut keskustella äitinsä kanssa nimenomaisesta kopioidusta runonpätkästä. Siis jos olisi tiennyt.

Sydämeni alkoi läpättämään luvun "Kalender" kohdalla. Eräässä somekeskusteluryhmässä on toistuvasti keskustelualoituksia kalentereista. Säilyttävätkö ihmiset vanhoja kalentereitaan, etenkin menneisyydessä suositut Teinikalenterit jakavat mielipiteet voimallisesti säilyttämisen ja tuhoamisen ääripäihin ja kuilu niiden välissä on sekä leveä että syvä. Mayerin isän sota-aikaiset kalenterit ovat pintapuolisesti tyhjää täynnä, mutta hän osoittaa miten merkityksellisen todistuksen ne voivat antaa myös silloin kun merkintöjä on vain vähän tai ei ollenkaan. Noina aikoina suosittiin taskukalentereita, koska pieni formaatti oli ainoa, jota esim. sotilaan oli mahdollista kantaa vaatteissa mukanaan. Sota-aikana tapahtui niin paljon, liian paljon mahtuakseen taskukalenteriformaattiin. Pienet merkinnät ja merkitsemättä jättämiset antavat Mayerille lisää tietoa hänen isästään, joka aina jäi etäiseksi. Samat merkinnät, jotka vahvistavat isänsä tietämyksen, jos ei osallisuuden, massamurhiin sodan lopussa, auttavat häntä ymmärtämään myös ajoittaisia rajuja puuskia joissa isänsä purki pahaa oloaan ihmisten hirviömäisyydestä ja julmuudesta, heijastusta silminnäkijyydestä. 

Kaivoin esille oman isäni taskukalenterit. Niitä ei ole säilynyt kovin montaa. Samankaltaista tyhjää on niissäkin, kertoen omaa tarinaansa isästäni. Äitini ruuhkavuosien aikaisia pöytäkalentereita löytyy myös arkiston uumenista, niissä on dokumentoituna koko perheen arjen tapahtumia. Tein päätöksen siitä, etten aio hävittää omia kalentereitani. Haluan antaa jälkipolville mahdollisuuden lukea merkintöjä ja merkitsemättä jättämisiä, siellä voi olla asioita, jotka auttavat heitä ymmärtämään minua ja sitä kautta myös itseään. Jokaisella on tietysti oikeus tehdä päätös henkilökohtaisten dokumenttiensa kanssa säilöökö vai ei. Itse koen tärkeänä sen, että annan heille mahdollisuuden kurkistaa niiden kautta elämääni. He voivat myös jättää käyttämättä tämän mahdollisuuden ja tuhota kalenterit tutustumatta niihin. Tulee kuitenkin muistaa, että kaikki tämänkaltaiset dokumentit ovat myös lähdeaineistoa huomispäivän historiantutkijoille.  Niiden paikka on aika usein arkistossa ja tutkijoiden käytössä.

Mayerin kirja auttoi minua taas hieman eteenpäin tällä pitkällä ja väsyttävälläkin tiellä ottaa selvää omasta henkilökohtaisesta suhteestani esineisiin. Mietin mistä "löytäisin" lisää aikaa, että voisin kirjoittaa enemmän perheeni historiasta juuri esineiden kautta. Minulle tuottaa myös eräänlaista hupia miettiä, minkälaisia tarinoita hankkimistani esineistä jälkipolville kertovat. Mistä isoäiti aikoinaan hankki tuon ja tuon taideteoksen tai miten isoisälle hänen vanhempansa hankkivat ensimmäiseen kämppään massiivikoivuisen divaanin, josta isoisän äiti sanoi silloin tulevan uusi perintökalu... Tuhat mahdollisuutta jättää jälki ja vaikuttaa tulevien elämään, hyvässä ja pahassa? :)