Assyriologi ei ole päivääkään virallisesti opiskellut egyptologiaa. Silti muinainen Egypti on ollut läsnä elämässäni ihan syntymästä lähtien, Suomen ensimmäiseksi egyptologiksi kutsuttu Rostislav Holthoer (1937-1997) oli isäni opiskelija ja puolisoineen vanhempieni perheystäviä. Vuonna 1973 järjestetyssä Ateneumin "Ikuinen Egypti" -näyttelyssä Holthoer selitti ja käänsi minulle yhden kivisteelan hieroglyfitekstiä. Tämä muisto on yksi muinaistutkijaksi tulemiseni tukipilareista. Lisäksi Jochem Kahl (1961- ), opiskeluaikainen ystäväni Tübingenistä on tällä hetkellä egyptologian professorina Berliinin FUssa ja tänä talvena siellä myös kollega-fellow samassa tutkimuskollegiumissa, johon teen kuukauden mittaisia työrupeamia. Häneen voin tukeutua jos on viitattava egyptiläiseen materiaaliin omissa tutkimuksissani, etenkin sen jälkeen kun ystävä ja kollega myös Akateemisesta Kirjakaupasta, Jaana Toivari-Viitala (1964-2017) menehtyi äkillisesti muutamia vuosia sitten. Egyptissä olen ollut vain kerran, työmatkalla jolloin turisteeraamiseen ei ollut aikaa. Näin kuitenkin Gizan pyramidit ja Egyptologisen museon Kairossa.
Olen tottunut siihen, että Amos Andersonin säätiön ylläpitämä museo Amos Rex toteuttaa korkealaatuisia näyttelyitä ja odotukseni Egyptin loiston suhteen olivat siksi erittäin korkealla. Kävin myös perjantaina hakemassa Tiedekirjasta näyttelyn tueksi julkaistun, sen egyptologisena asiantuntijana toimineen Mia Meren kirjan Egypti. Kala sarkofagissa & muita mysteereitä (SKS 2020). Kaksi vierailua viikon lopulla jättivät kuitenkin ristiriitaiset tunteet, etenkin kohtalaisen korkealle nousseen pettymyksen. Miksi yksityisen säätiön ylläpitämä taidemuseo, joka on usein hyvinkin ansiokkaasti esitellyt muinaisia kulttuureja vanhoissa haasteellisissa tiloissaan, tyytyy tällaiseen suoritukseen?
Minua harmitti esimerkiksi se, että Amos Rexin loistavia tiloja ei käytetty maksimaalisesti hyödyksi. Torinon Museo Egizio n laajasta kokoelmasta on saatu Helsinkiin liki 400 egyptiläistä esinettä. Se on kunnioitusta herättävä ja ihailtava saavutus, monet esineistä on myös kooltaan mittavia. Museokävijöille ei ehkä aina aukene miten valtava määrä työtunteja, vaivaa, aikaa ja rahaa palaa ennen näyttelyn avautumista. Tänä erityisenä pandemiavuonna suoritus on vielä ihailtavampi ja on valtavan hienoa, että koronaviruksesta huolimatta meillä on mahdollisuus nauttia tällaisista näyttelyistä. Suomessa on jonkin verran muinaisegyptiläistä esineistöä Kansallismuseon kokoelmissa, mutta niitä emme pääse joka päivä näkemään. Edellisestä suuresta Egypti-näyttelystä on jo aikaa (Tampereen Taidemuseo 1993). Amos Rexin näyttelytiloissa on kaikki uusin tekniikka, mutta sitä on sovellettu vain niukasti ja esimerkiksi minulta jäi YLEn uutisissa mainostettu hautakammion lisätty todellisuus, pääsy älypuhelimen kautta (kuinka moni vanhempi kävijä on tottunut käyttämään tällaisia?), kokonaan kokematta (täytyy mennä vielä uudemman kerran?). Muutoin esineiden esillepano oli hyvin perinteinen, konservatiivinen ja milteipä arkaainen. Korkeat ja pinta-alaltaan valtavat "salit" olisivat mahdollistaneet esimerkiksi kokonaisen egyptiläisen hautakammion fyysisen rekonstruktion (seinämaalauksineen?, kuten jo 1987 Hildesheimissa) tai pienen temppelin, tai normaalikokoisen asuintalon tai... vaikka mitä. Esineet oli kuitenkin asetettu lasivitriineihin samalla, jo renessanssiajalta peräisin olevalla kuriositeettikabinettien konseptilla. Tämäntyyppiset muinaisesineet on tietysti tänä päivänä täysin alkuperäisestä kontekstistaan irrotettuja, mutta tämän päivän näyttelyiden lähtökohta on usein se, että pyritään antamaan museokävijälle kokonaisvaltainen elämys, myös didaktisesti. Amos Rexissä valtaosa seinistä on nyt tumminta harmaata, spottivalaistus ei sovi kaikkien vierailijoiden silmille. Mietin jo ensimmäisellä kerralla, että onko laajojen seinätilojen tyhjiksi jättäminen tietoinen valinta saada aikaan taidegalleriamainen tunnelma? Tunsin paikoin olevani maailman metropoleissa, "alan paikoissa", missä muinaisesineitä myydään pelkästään "taiteena" eikä hintalappua laiteta esille. Varmasti näyttelyn "värimaailma" on ollut tarkkaan harkittu, minä olisin kaivannut Egyptin valoa ja värejä, "tuonpuoleis"-painotteisuudesta huolimatta. Niitä ei jostain syystä tahdottu kävijöille nykyajan virtuaaliteknisin keinoin luoda.
Yllä linkatussa YLEn jutussa kerrotaan se, että Tallinnan KUMUssa oleva rinnakkaisnäyttely, myös torinolaisesta kokoelmasta, keskittyy egyptiläisen taiteen esittämiseen kun taas Amos Rexissä keskitytään kuoleman jälkeiseen elämään. Mietin toisella näyttelyvierailulla sitä, että onko toteutuskonsepti Tallinnassa kovin erilainen, se kiinnostaisi minua kovasti, mutten usko että näinä aikoina lähden KUMUun vierailemaan. Amos Rexissä minulle jäi se vaikutelma, että nimenomaan kontekstualisoinnin vähyys painotti ja varmasti myös jossain määrin pakotti kävijät katsomaan esineitä vain "taiteena" ja esteettisinä objekteina. Moni ehkä kuitenkin tahtoisi tietää enemmän niiden käyttötarkoituksista ja merkityksistä. Kirjassaan Mia Meri toteaakin, että [s]uurin osa säilyneestä muinaisen Egyptin taiteesta on funktionaalista, eli se on tehty tiettyä tarkoitusta varten (s. 109). Tällä lauseella annetaan ymmärtää, että jotkin esineet olisivat "oikeaa taidetta", mikä ei aivan pidä paikkaansa, koska itse en näe "piirustuksia tai koristeltua keramiikkaa" (s. 112) välttämättä "huvin vuoksi" tehtynä "taiteena" vaikka tämä kysymys on tietysti taidefilosofinen ja kiistelty. Henkilökohtaisesti minulle, myös nykytaidetta harrastavana ja esteettisiä näkökulmia arvostavana muinaistutkijana, tämänkaltainen näyttelykonseptin toteutus sillä ajatuksella, että kävijöille halutaan ensisijaisesti tarjota esteettinen elämys niinkuin taidenäyttelyissä yhä hyvin usein tehdään, on ihan hyväksyttävää. Lähestymistavasta olisi kuitenkin voinut tehdä lähestyttävämmän jos alkuun olisi selitetty mistä tämä jo arkaaiseksi luonnehtimani esillepano kumpuaa. Eurooppalaiset ovat jo antiikin ajoista asti olleet viehtyneitä, usein hullaantuneita egyptiläisiin esineisiin. Roomalaiset kuljettivat esimerkiksi lukuisia kiviobeliskeja, sfinksejä ja leijonia ikuiseen kaupunkiinsa ja muokkasivat niillä urbaania ympäristöään. Kun esine irrotetaan kontekstistaan ja se vaeltaa fyysisesti sekä ajallisesti, sen funktio ja merkitys muuttuu. Eurooppalaiset ovat siis pitkään rakastaneet egyptiläisiä esineitä etenkin niiden estetiikan vuoksi, tällainen arvostus on aika lailla eurooppalaisen kulttuurin ytimessä, yhä tänä päivänä. Mutta tahtoisiko kävijä myös tietää alkuperästä ja/tai näiden merkitysten muuttumisesta?
Monet esillä olevat esineet ovat oikeasti mielenkiintoisia, "hienoja" ja olen iloinen, että sain ne nähdä. Oli hilkulla liki kaksi vuotta sitten, etten olisi lähtenyt Torinoon hetitologikokoukseen. Silloin olisin nähnyt myös museon. Olen parhaillaan kirjoittamassa kirjan kappaletta heettiläisistä kuningaskuvista, ja minua kiehtoo egyptiläisen vertailumateriaalin runsaus. Yksi ahaa-elämys tuli myös nk. egyptiläisten hautakartioiden kohdalla: en ole niitä aikaisemmin muualla nähnyt tai en ole kiinnittänyt niihin huomiota. Ne ovat kovasti samanmuotoisia kuin heettiläisten suurkuninkaiden "sinettibullat", seikka jota pitäisi ehkä tutkia enemmänkin.
Toinen ihmettelyni kohde sekä näyttelyn että Meren kirjan suhteen liittyy maailmaalla tällä hetkellä kiihkeänä käytävään eettiseen keskusteluun siitä "kuka omistaa muinaisuuden"? Tämä aihepiiri on erittäin laaja ja siitä on kirjoitettu lukuisia paksuja opuksia. Yritän tiivistää vain pääkohdat tähän. Euroopassa sekä suuret "valtiolliset" museot että yksityishenkilöt ovat etenkin 1700-luvulta lähtien keränneet esineitä -- muinaisia, eksoottisia ja moderneja. Egyptissä on kautta aikojen tunnettu haudanryöstäjien ammattikunta ja Egyptin valtion myöntää yhä tänään antikviteeteille maastavientilupia (monissa maissa tämä on totaalisen kiellettyä). Useat nykyiset kansallisvaltiot ovat viimeaikoina kyseenalaistaneet eurooppalaisten museoiden omistusoikeuksia -- heidän mielestään esineitä on "ryöstetty" kolonialismin ja imperialismin aikakausina. Museot ja yksityishenkilöt ovat ostaneet esineitä basaareista, ryöstökaivauksilta, toisinaan kaivaneet itse, luvalla tai luvatta ja salakuljettaneet kotimaihinsa. Joitain esineitä vaaditaan palautettaviksi huolimatta siitä, että ne olisivat peräisin arkeologisilta kaivauksilta, joihin on ollut kaivauslupa ja löydölle maastavientilupa. Egypti entisen ministerin Zahi Hawassin johdolla vaatii mm. Saksaa palauttamaan ikonisen Nefertitin muotokuvan Berliinistä (ks esim. täältä ) ja pinnalla ovat viime aikoina olleet erityisesti afrikkalainen esineistö Britanniassa ja Ranskassa (ks esim. täältä ). Aihe on arka ja kipeä meille eurooppalaisille: muinaistutkimuksemme taustalla on valistusaika, tieteellinen maailmankatsomus ja sinänsä ylevä ajatus muinaisuuden todistusaineiston tutkimuksesta ja suojelusta, maailmanperinnön varjelusta. Me vaalimme myös suhteellisen nuorta ideaa maailmanperinnöstä, joka kuuluu kaikille ja josta meillä tulisi olla yhteisvastuu. Siitä huolimatta meidän täytyy voida päivittää tiede- ja kuluttuuritradioidemme eettisen kestävyyden perusteita. Mikä oikeuttaa meitä säilyttämään ulkopuolisten kulttuurien materiaalista perintöä hallussamme ja onko asianmukaista palauttaa esineitä alkuperämaihinsa? Kansallismuseo palautti vastikään saamelaiskokoelmansa Lappiin, eli nämä kysymykset koskettavat myös meitä.
Kun monet Amos Andersonin taidemuseon toteuttamat muinaisesineistön näyttelyt ovat perustuneet "löytömaassa" sijaitsevien museokokoelmien lainoihin, on tämän näyttelyn esineistöllä toinen tausta. Torinon Museo Egizion yli 40 000 esineen kokoelma pohjautuu nimenomaan (Napoleonin konsulin Bernardino Drovettin (1776-1852) yksityiskokoelmaan, vaikka myöhemmin se instituutiona on myös harjoittanut luvanvaraisia arkeologisia tutkimuksia Egyptissä. Amos Rexissä esillä olevien esineiden tekstit eivät siis mainitse niiden löytöpaikkaa, ammattikielellä käytämme sanaa provenienssi. Se, että provenienssia ei mainita, merkitsee siis sitä, että museo ei tiedä mistä esine on peräisin, vaikka nykystandardit sitä edellyttävät, ts jos alkuperää ei tiedetä, edes se "provenance unknown" ilmoitetaan esineen tekstityksessä, tai sitten annetaan hankintavuosi (ks. UNESCON sopimus ). Meren kirjassa on kyllä Museo Egizion johtajan jälkisanat museon kokoelmien historiasta, mutta siinä ei tämän päivän eettisiä kysymyksiä tematisoida lainkaan. Myös egyptologisten kokoelmien ongelmallisuudesta on kirjoitettu paljon, suosittelen esim. Alice Stevensonin artikkelia täällä.
Siihen, ettei esineen löytöpaikkaa tiedetä, liittyy myös kysymys esineen aitoudesta. Väärennöksiä on ollut viime aikoina erityisen paljon liikkeellä mm. sen vuoksi, että Lähi-idän ja Egyptinkin poliittinen tilanne on ollut epävakaa. Epävakaat olot mahdollistavat ryöstökaivaukset, niihin kytkeytyvän laittoman muinaismuistokaupan ja niiden vanavedessä kukoistavat väärennösmarkkinat. Mutta väärennöksiä on tehty siitä lähtien kun eurooppalaiset alkoivat kiinnostua muinaismuistoista ja luultavasti Museo Egizio ei ole aitouttanut ihan jokaista kokoelmansa esinettä. Esineteksteihin olisi voinut lisätä edes sen, milloin esine on tullut torinolaiseen kokoelmaan ja näyttelyn alkupuolelle tekstit, jotka antavat informaatiota näistä käytänteistä. Pääsääntöisesti museot ovat lakanneet ostamasta sellaisia esineitä joilla ei ole provenienssia ja tämän esimerkin tulisi rohkaista myös yksityiskeräilijöitä olla ostamatta ja keräämättä muinaisesineitä. Muinaisesineiden keräily oli vielä 1900-luvun puolivälinkin jälkeen sosiaalisesti arvostettu (usein yläluokkainen) harrastus, mutta tällä hetkellä korostetaan sitä, että hankkimalla ilman provenienssia olevia esineitä (vaikka kuinka pieniäkin) saattaa tahattomasti tukea laitonta muinaismuistokauppaa harjoittavia tahoja, jotka usein kytkeytyvät myös järjestäytyneeseen rikollisuuteen, asekauppaan ja terrorismiin. Rikollisesta toiminnasta ei Amos Rexin näyttelyn kohdalla ole varmasti kyse, vaikka tekstitykset eivät noudatakaan tämän päivän suosituksia. Näistä on kuitenkin hyvä suurenkin yleisön olla tietoinen.
ICOM code of ethics: https://icom.museum/en/resources/standards-guidelines/code-of-ethics/ Lisää kuvateksti |
Amos Rexin Egypti näyttäytyy epäedullisessa valossa etenkin jos sitä vertaa vielä parhaillaan avoinna olevaan Ostia -- portti Roomaan Tampereen Vapriikissa. Ostian suhteen olen hieman jäävi, koska tunnen liki kaikki sen asiantuntijatoteuttajat pitemmältä ajalta ja tulen arvioimaan näyttelyn yhteydessä julkaistun samannimisen kirjan toisaalla. Tähän riittää se huomio, että Vapriikissa kävijä astuu kirjaimellisesti Ostian kaduille ja pääsee välittömästi sen roomalaisaikaiseen tunnelmaan. Tämän elämyksen toteuttamiseen ei ole tarvittu edes paljon virtuaalitekniikkaa vaan ihan idearikkautta, vanhanaikaisia seinärakenteita sekä tekemisen paloa.
Sekä näyttely että Meren kirja jättävät minut siis hämilleni -- olen jollain tavalla pahoillani yleisön ja lukijan puolesta, joille monelta osalta olisi voinut antaa enemmän. Egyptin materiaalinen kulttuuri esitetään kauniissa ongelmattomassa kuplassa, missä sana "näyttelyesine" alkaa saada uusia eikä välttämättä positiivisia konnotaatioita. Olemme tottuneet esineellistämään muinaiset egyptiläiset, mutta se ei ole kovin tieteellinen lähestymiskulma. Kirjan teksti on sujuvasti kirjoitettua ja voin kuvitella, että joillekin kirjoja lukeville lapsille siitä saattaa tulla innoittava aarrearkku. Meri kuitenkin jättää liki tyystin selittämättä mitä arkeologia on ja miksi esineiden löytökontekstin tarkka dokumentointi on egyptologiassakin tärkeää. Meri kyllä pahoittelee sitä, että yksityiskokoelmien esineet ovat useimmiten tutkijoiden saavuttamattomissa (s. 184), mutta jättää siis mainitsematta löytökontekstin ja sen dokumentoinnin tutkimuksellisen arvon. Yleistajuinen tietokirja on vaikea laji ja moni epäonnistuu aliarvioidessaan sen aiheuttaman työmäärän. Tietoa tarvitaan paljon enemmän kuin yhteen aiheeseen keskittyvässä tutkimuksessa.
Amos Rexin näyttely tulee varmasti olemaan yleisömenestys ja näistä kriittisistä kommenteista huolimatta toivon mahdollisimman monen käyvän sitä katsomatta ja kiitän museosta kaikesta vaivannäöstä. Muistakaa kuitenkin pitää turvavälit maskeista huolimatta! -- museo päästää sisään kohtuullisen suuren määrä vierailijoita kerrallaan.