keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Kööpenhamina, muistoja kätkevät esineet ja perintöjärjestelmä


Assyriologi oli viime viikon Kööpenhaminassa. Jo ennen matkaa oli mielessä monenlaista mistä olisin halunnut ehdottomasti postata, etenkin eräästä populaarista tiedekirjajutusta. Kirjoitin postausta jo todella pitkälle, mutta sitten aloin epäillä tekstin mielekkyyttä. Seuraavana päivänä edessä oli matka ja minulle käy aina niin, että matkalla näen ja koen niin paljon mielenkiintoista etten sitten kotiin päästyäni tiedä mistä pitäisi vaikuteähkyä alkaa purkamaan. 

Matkan ensimmäiset kolme päivää kuluivat pääasiassa syyrialaisen ystäväkollegani seurassa, joka kutsuttiin täältä Helsingistä paikallisen kulttuuri-instituutin Homs-iltaan esitelmöimään. Viivyin Kööpenhaminassa muutaman päivän senkin jälkeen, koska minulle on elintärkeää saada kuljeskella museoissa myös aivan itsekseni. Olen pitkään odottanut kohtaamista Syyrian Hamasta löydetyn myöhäisheettiläisen kivileijonan kanssa. Haman leijonat saavat minut palaamaan kaupunkiin todennäköisesti aika piankin. Matka sujui erinomaisesti lukuunottamatta tulopäivän pikku hässäkkää: Rosenborgin linnassa olin niin syventynyt esineiden ja peilien kuvaamiseen, että pitkäkyntinen varas kähvelsi lompakkoni. Varkaalle kelpasi vain käteinen, itse kukkaro oli sitten heitetty linnan puistikkoon. Alkujärkytyksestä ja luottokorttien sulkemisesta seurasi tietysti lievää epämukavuutta, mutta sain kokea sen miten etuoikeutetussa asemassa oleva henkilö, jolla on myös edes yksi ystävä vieraassa kaupungissa selviytyy tällaisesta minimaalisin vahingoin. 

Erityisen sykähdyttävä paikka Kööpenhaminassa on kuvanveistäjä Bertel Thorvaldsenin (1770-1844)  töitä, antiikkikokoleman ja kirjoja esittelevä museo. Siellä minunkaltaiseni patsasentusiasti, kauniiden kattojen ja vanhojen kirjojen rakastaja pakahtuu kaikesta kauniista. Se joka pitää Roomasta ja klassisismin aikakaudesta ei voi olla ihastumatta tähän museoon. Sinne minun on nyt sitten aina Kööpenhaminassa käydessäni päästävä.
Nähtävyyksien katseleminen syyrialaisen pakolaisen kanssa tällaisessa historiallisessa kaupungissa, jossa on erittäin hyvin säilynyt vanha rakennuskanta ja taloista on pidetty ainakin keskustan alueella erittäin hyvää huolta, nosti minussa monenlaisia tunteita ja ajatuksia pintaan. Olin aistivinani, että ystäväkollegaani Kööpenhaminan vauraus vaikutti sekä kohottavasti että masentavasti. Mieleen tulivat muistot kaikesta siitä, mitä oli pitänyt taaksensa jättää -- oma talo, puutarha ja kaikki tavarat. Hän itse sanoi, että potee huonoa omaatuntoa surustaan, koska hänen henkensä on sentään säästynyt ja niin moni, myös sukulainen, on menettänyt henkensä. Omassa mielessäni ystäväni tunnot ja reaktiot yhdistyivät jo vuosia sitten kirjoittamaani postaukseen Virpi Hämeen-Anttilan romaanista Tapetinvärinen (Otava 2012). Siinä pohdin sitä miten

"köyhistä" perheistä peritään vähemmän omaisuutta ja juuri esineisiin sitoutuu muistoja. Myös taloihin ja koteihin kiinnittyy elämä -- kuinka paljon helpompaa onkaan kokea olevansa osana jotain merkityksellistä jos talot periytyvät sukupolvelta toiselle. On vaikea hahmottaa omaa ja perheensä menneisyyttä silloin kun mitään muistoja kantavaa materiaa ei ole. Kirjan päähenkilö kuvittelee pitäneensä päiväkirjaa, vaikkei olekaan. On niin paljon helpompaa todistaa eläneensä, jos siitä on jäljellä jotain kirjallisia dokumentteja. Päähenkilö saa kuitenkin lapsuutensa takaisin kun alkaa kirjoittaa siitä. Traumaattisten muistojen lisäksi löytyy myös niitä positiivisia ja kauniitakin.


 Voin vain aavistaa kuinka kipeää on kun koko elämä on jäänyt taakse, siitä huolimatta että esimerkiksi valokuvia on säilössä sähköisillä laitteillasi. Valokuva ei ole sama kuin taloosi jäänyt astiasto, taulut, huonekalut, matot... Marie Kondo on KonMari-kirjassaan sitä mieltä, että todella kallisarvoiset muistot eivät katoa, vaikka luopuisit niihin liittyvästä esineestä (Siivouksen elämänmullistava taika s. 125). Ongelmana tässä Kondon teesissä on se, että esineisiin voi olla kiinnittyneinä sellaisia elämäsi asioita, joita et kenties sillä hetkellä "muista" kun heität tavaran pois, mutta jotka saattavat olennaisella tavalla auttaa sinua muistamaan jotain jollain toisella hetkellä -- juuri silloin kun työstät erityistä elämäntilannetta, sellaista johon et ikinä aikaisemmin olettanut päätyväsi. Itse en läheskään aina "muista" lapsuudenkodissani ollutta esinettä tai siihen liittyvää tapahtumaa. Jos näen valokuvan esineestä, tai pitelen kädessä kyseistä esinettä, laukaisee se mielessäni monia tapahtumia juuri tuosta talosta ja siinä asuneista ihmisistä. Esimerkkinä tästä voin antaa kaksi pientä "koristeapinaa", joita en enää muistanut olevan olemassa, mutta jotka viime tammikuussa kaivoin esille eräästä kassista "arkistohuoneestamme". Muistin vasta apinat nähtyäni ja niitä kädessä pidellessäni varhaislapsuuteni ympäristön esteettisen niukkuuden. Apinat olivat tyttöjen makuuhuoneen hyllyllä koristeina, ja nämä sekä muut huoneessa olleet esineet sekä vaaleankeltaisiksi maalatut seinät ja haalistuneet ruutusamettipäiväpeitot jne., aiheuttivat minussa jo varhaisteininä totaalisen henkisen täyskäännöksen kohti "kauniimpia" esineitä. Jos olisin tuolloin tai myöhemmin vain heittänyt nämä apinat ilotarkistuksen seurauksena roskiin, koska ne minun mielestäni ovat äärettömän rumat, en tänään täydelleen ymmärtäisi kuka olen, mistä olen tullut ja mistä esteettinen makuni kumpuaa. Toisinaan on tärkeää muistaa myös epämiellyttäviä asioita (joskaan niitä ei kannata alati kantaa taakkana sydämessään).  Esineiden merkitystä kaikenlaisessa muistamisessa on tutkittu paljonkin ja esineistä nimenomaan mnemoteknisinä apuvälineinä voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Jätän tämän tällä kertaa tähän ihan henkilökohtaiseen kokemukseen. Pelastunut ihmishenki on tärkeä, mutta ilman menneisyyden esineitä elämän jatkaminen voi olla vaikeaa. Ja todella kallisarvoisetkin muistot voivat kadota jos heität tavaraa menemään. 

Muissa järjestelyoppaissa ja selfhelp-kirjoissa esineiden ja muistin välinen yhteys tunnistetaan paremmin. Paikka kaikelle Ilana Aalto myöntää sen, että muisto on kiinni fyysisessä esineessä ja kirjassaan hän siteeraa ystäväänsä Pia Ingströmiä, jolle esineet ovat muistivarastoja, jotka luovat yhteyden omistajiensa menneisyyteen (s. 328). Aalto kritisoi edelleen Marie Kondon neuvoa valita itselleen diktaattorimaisesti menneisyys, jonka tahtoo itselleen säilyttää (s. 329). Ei tarvitse sitten ihmetellä, jos myöhemmässä vaiheessa on itsensä kanssa hukassa. Myös Mitä jälkeen jää -- taito tehdä kuolinsiivous -kirjan (Tammi 2018) kirjoittaneen Margareta Magnussonin suhtautuminen on hyvin antikonmarimainen. Hän kertoo säilyttäneensä muutamia tavaroita ainoastaan itseään varten. Sellaisia ovat esimerkiksi vanhat rakkauskirjeet, ohjelmalehtiset ja matkamuistot. Ne auttavat monia muistamaan asioita, jotka muuten saattaisivat unohtua (s. 173).

Perintönä sukupolvilta toisille kulkeutuvista esineistä saa oivan aasinsillan viime sunnuntain Helsingin Sanomissa olleeseen mielipidekirjoitukseen, jonka kirjoittaja Roy Sandberg on sitä mieltä, että koko tällä hetkellä vallitseva perintöjärjestelmä tulisi kokonaan lakkauttaa. Sandbergin mielestä perintönä kulkeutuva omaisuus on aidon tasa-arvon este yhteiskunnassamme. Yhtäläisistä mahdollisuuksista koulutukseen ja lukio-opintojen kalleudesta on ollut tänä vuonna hyvin paljon keskustelua. Nykysysteemi ei toimi, koska nuoret keskeyttävät lukion sen vuoksi, ettei oppikirjoihin ole varaa ja tähän on ehdottomasti saatava muutos eli Suomeen on luotava sellainen mekanismi, että vaatimattomistakin oloista ponnistavilla on mahdollisuus päästä ylioppilaiksi ja siitä eteenpäin. Ajattelen tässä omaa isääni, jonka lapsuudenkoti oli suoraan sanottuna todella köyhä, mutta jonka kouluttamaton äiti siitä huolimatta ymmärsi poikansa lahjakkuuden ja teki kaikkensa, jotta oppikoulun käynti onnistui. Monet ystävät auttoivat tavalla taikka toisella ja oppikoulussa isäni opiskeli vapaaoppilaana. Tasavertaiset koulutusmahdollisuudet ovat siis tärkeät, mutta tarvitaanko siihen perintöjärjestelmän poistaminen? Ajatus on järjetön.

Jos perintöjärjestelmä poistettaisiin, eivät varakkaat jättäisi perinnöksi mitään vaan lahjoittaisivat omaisuutensa ennen kuolemaa joko lapsilleen tai muihin kohteisiin. Kansalaisten tasapäistäminen tällä tavalla ei onnistuisi mitenkään. Sandberg ei myöskään ajattele sitä, kuinka tärkeitä perintönä suvuissa kulkevat talot ja loma-asunnot voivat olla ihmisen identiteetin kannalta. Puhumattakaan esineistä, etenkin sellaisista joilla ei ole juurikaan rahallista arvoa. Pitäisikö nekin sitten ihmisen kuoleman jälkeen realisoida? Sandberg ei ajattele sitä, että sukutaloja tai -mökkejä omistavat myös vähemmän varakkaat ihmiset. Ne kaikki kantavat perheiden muistoja, historiaa ja antavat niissä varttuneille ihmisille tunteen yhteenkuuluvuudesta. Pahimman ajatusvirheen Sandberg kuitenkin tekee tuijottaessaan ainoastaan ihmisen materiaalisiin kehyksiin ja rahan tuomiin mahdollisuuksiin. Raha voi tasapäistää ihmisiä jonkin verran, mutta tasa-arvoisia se ei meistä kuitenkaan tee. Ihmisen menestykselle elämässä paljon rahaa olennaisempaa on yksilön omat resurssit. Emme synny yhtä älykkäiksi ja meillä kaikilla on erilaiset taipumukset ja lahjakkuudet pärjätä, siitäkin huolimatta että lahjakkuuden on väitetty muodostavan vain vähäisen osan esimerkiksi urheilijan menestyksestä. Harjoitus tekee kuulemma sen mestarin tälläkin saralla. Lisäksi materiaalista perintöä tärkeämpi on se henkinen perintö, jonka lapsi saa vanhemmiltaan ja muulta suvultaan. Materiaalinen ja henkinen rikkaus eivät aina kulje käsi kädessä. Geenit ja henkinen perintö tulevat aina tekemään ihmisistä hyvin epätasa-arvoisia, tahdoimme tai emme.


sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Saako (vai pitääkö jopa) taidetta viedä päivähoitoon?


Assyriologi oli kuluneen viikon Berliinissä. Vaikka matkan syy olikin pääasiassa tutkimuksellinen ja samalla kaivattu hengähdystauko arkirutiineista, tarkoituksenani oli samalla käydä katsastamassa yksi seinä, joka voisi toimia vastikään hankkimani taideteoksen väliaikaisena ripustuspaikkana. Ja sitten torstain ja perjantain välisenä yönä, kun en täysikuun möllöttäessä suoraan hotellihuoneeseeni saanut unta ja erehdyin surffaamaan netissä, luen Helsingin Sanomista Aino Frilanderin jutun Seppo Fräntin taidekokoelmasta ja hänen lahjoituksestaan Kiasmaan. 

Fräntin asunto on kuulemma niin täynnä taidetta, että vapaana on enää kapeita polkuja huoneesta toiseen. Kokoelman lahjoittaminen museolle tuntuu kuitenkin keräilijästä pahalta. "Se on vähän kuin veisi lapsen päivähoitoon", Seppo Fränti sanoo.  No heh, ajattelen yösydännä -- olisiko kyseinen juttu voinut ilmestyä sattuvampaan ajankohtaan! Taiteella ja taiteen keräämisellä on omassa elämässäni iso eikä aivan ongelmaton rooli. Mutta saako taidetta viedä päivähoitoon? Vai onko niin, että taidetta on ehdottomasti vietävä päivähoitoon!

Elämässäni tapahtui suuri mullistus noin kuukausi sitten, kun olin tarpeeksi rohkea hankkiakseni taideteoksen, joka on niin suuri, ettei sille ole nykyisessä kodissamme kunnollista paikkaa. Yli neljännesvuosisadan olen asunut puolison kanssa yhdessä ja kuten olen jo aikaisemminkin eri postauksissa kertonut, olemme saaneet niin paljon taidetta lahjaksi, että se on paljolti estänyt minua tekemästä niitä "omia ostoja". Onko oikein hankkia lisää taidetta kun suurin osa kodissani olevista maalauksista eivät ole edes esillä? Körttitaustani tappeli jonkun aikaa vastaan. Mutta vihdoin ymmärsin sen, että tärkeää on nimenomaan ympäröidä itsensä taiteella josta pitää. Marianna Uutisen työ on tuonut niin paljon positiivista energiaa viime viikkoina, että aluksi sulaksi hulluudeksi nimittämäni teko on muuttunut yhdeksi elämäni viisaimmista päätöksistä. Nyt minulla on voimaa työstää suhdettani myös muuhun tavaraan. Työstäminen tapahtuu kirjoittamalla, muun muassa näitä postauksia joissa tavara ja kerääminen ovat keskiössä.
Olen koko aikuisen elämäni ajatellut, että taiteen tulisi olla esillä. Taiteen tulisi myös olla esillä siten, että teoksella on hyvä paikka, ei mikä tahansa nurkka tai seinä. Monet taidetta keräävät kuitenkin ostavat taidetta vain varastoidakseen isoa osaa kokoelmaansa jossain näkymättömissä. Äärimmäisin muoto tästä on mielestäni huippumestarien työt, jotka lymyävät vapaasatamien pankkiholveissa koska ne on ostettu vain investointitarkoituksiin. Monet suurkokoelmien omistajat ovat kuitenkin viime aikoina avanneet yksityisiä museoita, joita hallinnoidaan niitä varten perustettujen säätiöiden kautta. 

Minulle Fräntin tapa kasata töitä lattioille useaan riviin pitkin seiniä tuntuu käsittämättömältä -- voiko taiteesta nauttia, pääsevätkö yksittäiset työt oikeuksiinsa tällä tavalla? Meitä on moneen lähtöön, kukin tekee tietysti taideostoillaan mitä haluaa. Joku toinen voisi ajatella, että varastoidessani kirjoja kotini alimman kerroksen arkisto- ja varastohuoneissa hyllyissä kahdessa rivissä, teen kirjoille saman mitä Fränti on tehnyt taiteelle. Oma lähtökohtani on siis tosiaan se, että omistajana minulla on vastuu taideteoksista ja monille kirjoillekin olen pyrkinyt etsimään hyviä koteja eli en vain kasaa mitä tahansa kirjoja vain siksi että kirjat ovat intohimoni. Jos joku kirja tuottaa toiselle enemmän iloa kuin minulle, lahjoitan sen pois. Näin myös perheemme renessanssiaarre päätyi vuosi sitten keväällä lahjoituksena Kansalliskirjastoon

Saksalaisilla on termi Rabenmutter sellaisille äideille, jotka käyvät päivätöissä tai muutoin antavat lapsensa muiden hoidettavaksi ja kasvatettavaksi. Berliinissä ajattelinkin huvittuneena, että minusta tulee varsinainen korppiemo Uutisen maalaukselle jos se päätyy väliaikaiseen päivähoitoon sille seinälle, jota kävin katsomassa. Ajatuksena siis on, että kun uusi koti löytyy, tulee työ takaisin Suomeen. Minua viehättää myös se ajatus, että työ olisi jonkin aikaa Berliinissä, se muuttaisi teoksen esinebiografiaa huomattavasti. Uutinen itse työskentelee kaupungissa suurimman osan aikaansa ja oma toiveeni on tehdä siellä töitä muutaman lyhyemmän rupeaman ajan lähitulevaisuudessa. 
Taide vaikuttaa siellä missä se on esillä. Siksi taiteen tulisi ehdottomasti päästä päivähoitoon, jos vain mahdollista, sellaisiin paikkoihin, missä se on edukseen. Tästä syystä kannankin huonoa omaatuntoa kaikista niistä töistä, jotka on kodissani varastoitu näkymättömiin. Kuplamuovin alla ei varmasti ole hyvä olla. Näillekin maalauksille tulee löytää jokin tyydyttävämpi ratkaisu, vaikka iso osa onkin sellaisia töitä, joista en henkilökohtaisesti hirveästi pidä. Fränti teki siis täysin oikean ratkaisun lahjoittaessaan kokoelmansa Kiasmalle. Vaikka ne eivät kaikki pääsekään esille edes väliaikaisesti, on taidemuseossa niille varmasti paremmat säilytysmahdollisuudet ja lisäksi ne varmaankin ovat tutkijoiden käytettävissä (näin ainakin toivon). Ihailen hänen päätöstään ja toivon, ettei kokoelmasta eroaminen tuota liikaa tuskaa.
Ilana Aallon Paikka kaikelle -Facebookryhmässä on viime aikoina käyty keskustelua eri termeistä kuten kerääminen, pakkokerääminen ja hamstraus -- siitä miten ne määritetään ja voiko näiden ilmiöiden välille vetää selkeitä eroja. Itse olen oman kokemusmaailmani perusteella ajatellut, että "oikean" keräilijän erottaa hamstraajasta se, että keräilijällä on tietyt kohteet joita kerätään ja että yleensä keräilijä pitää kokoelmastaan hyvää huolta kun taas hamstraus on sairaus, jossa myös roska alkaa akkumuloitua siksi, että mitään ei voi heittää pois. Mutta onko olemassa harmaa alue, jossa nämä roolit sotkeutuvat toisiinsa? Taidekauppias Hildebrand Gurlittin poika Cornelius Gurlitt eli elämänsä eristäytyneenä suuren taidekokoelman kanssa ja kun viranomaiset takavarikoivat työt tutkintaa varten, oli se henkisesti liikaa vanhalle miehelle. Salzburgin asunnossa hän ei kuitenkaan pitänyt taideteoksista hyvää huolta ja iso osa oli pahoin vahingoittunut. Hänen kohtalossaan on jotain niin kiehtovaa, että olen jo jonkin aikaa lukenut kaiken mitä tapauksesta olen käsiini saanut. Postauskin on suunnitteilla, toivottavasti aika pian. Nyt on aika miettiä osaanko itse luopua taidehankinnastani ja laittaa sen päivähoitoon. Ennen kuin se saapui olohuoneeseeni, aikeeni oli vakava ja vahva, nyt en ole enää ihan sataprosenttisen varma hennonko tehdä niin.