maanantai 24. marraskuuta 2014

Inspiraatiohaaste: kolme inspiroivaa blogia

Hm, kun sunnuntai-iltapäivänä väännän kuumeisesti viime talvena Firenzessä pitämääni esitelmää julkaisukuntoon, mieleni on täynnä jumalkuvia ja hallitsijapatsaita ja muinaisuuden äänet pyörivät päässäni, räpsähtää sähköpostiin haaste Marjatalta. Tässä haasteessa listataan inspiroivia blogeja, kappalemäärä on kolme ja listaamalla kolme omaa inspiraation lähdettäsi haastat samalla niiden blogien pitäjät mukaan.
Kun runsas vuosi sitten aloitin bloggaamisen, en ollut varautunut kahteen asiaan: blogimaailman yhteisöllisyyteen ja keskutelevuuteen enkä tällaisiin mahdollisiin haasteisiin. En ollut seurannut juurikaan muita blogeja, mutta pian huomasin sen, että maailmani avartui kun aloin tätä harrastamaan. Huomasin myös sen kuinka mukavaa on aina välillä kommentoida toisten postauksia ja saada kommentteja omiinsa. Enimmäkseen vierailen kirjablogeissa, koska assyriologin elämä ON täynnä kirjoja, mutta minua kiehtovat myös suuresti kuvallinen dokumentaatio. Itsekin harrastan kuvia, vaikka kuvaankin omalla kömpelöllä ja epäammattimaisella tavallani. Opettelen vasta. Ja lukijani ovat tietysti huomanneet, että usein postaan kirjoista, niiden keskellä kun elän, vaikka kirjabloggariksi minua on vaikeaa lokeroida...
Kirjoitan blogiani suomeksi, koska toivon nimenomaan suomalaisia lukijoita. Iloitsen kuitenkin siitä, että postauksiani luetaan yllättävän ahkerasti myös muualla maailmassa -- osa näyttää olevan kansainvälistä tuttava-ystävä-kollegapiiriäni, joskaan kaikki käynnit eivät selity sillä. Myös Suomessa  kohderyhmäni on enemmänkin "ei-itsebloggaavat" lukijat, mutta silti osallistun mielelläni keskusteluun silloin kun tunnen, että minulla on jotain kontribuoitavaa.
Ja sitten niihin blogeihin, jotka inspiroivat minua: Marjatan oman blogin olisin listannut ensimmäiseksi -- me huomasimme joskus kauan sitten, että hän oli opettajauransa alussa opettanut kansakoulussa, jossa minä kävin (tosin ei minua :) ). Marjatta on reseptiivinen lukija, jolla on aina omia huomioita, pintaliitoa on hänen postauksistaan turha etsiä. Viime aikoina sairaudet ovat varjostaneet hänen elämäänsä, mutta niihin on suhtauduttu ihailtavalla elämänmyönteisyydellä.
Sekä visuaalisuudeltaan että sanalliselta anniltaan ehdottomiin huippuihin nousee runoilija Pirkko Soinisen Tuulen naapurina -blogi. Kuvat ja tekstit ovat runollisia, häkellyttävän kauniita. Vierailkaa siellä, elämys on joka kerta taivaallisen voimaannuttava. Pirkon postaukset puhuvat välittömästi omasta puolestaan, niitä ei tarvitse tässä lähteä sen enempää kuvaamaan.
Kirjablogeista on vaikeampi valita ehdotonta suosikkia. Käyn säännöllisesti useissa, mutta toisaalla luen aika vähän sellaista juuri sillä hetkellä uusinta, keskustelun keskipisteessä olevaa suomalaista kaunokirjallisuutta, johon moni blogisti keskittyy. Niiden avulla pysyn hyvin perillä siitä, mistä puhutaan ja toisinaan saatan lukeakin jonkin uutuuden, kuitenkin vasta kohtuullisella viiveellä :). Virkistävän erilainen on Jokken kirjanurkka. Jokke lukee kirjoja omassa tahdissaan, nostaa esille kauan unohduksiin vaipuneita helmiä, kertoo lukemastaan äärimmäisen tarkasti ja analyyttisesti. Hän kirjoittaa myös pitkiä ja analyyttisiä postauksia. Jokke pohtii, ihmettelee ja ihmettelee usein myös "ääneen" jos ei mielestään ole ymmärtänyt jotain. Jokke on äärimmäisen sivistynyt persoona ja minä ihailen häntä suunnattomasti.
Mutta niin se vain on, että kaikkea ei voi elämässä saada -- tämän Kerkenesin pyhän koiranpennun kleopatransilmineen olisin mieluusti napannut mukaani viime syyskuussa jos vain olisin voinut (neiti oli sellainen riiviö ja puri ihmisiä kinttuihin että se olisi kaivannut hieman koulutusta...). Kaikkea ei voi eikä ehdi myöskään lukea, valitettavasti. Siksi jätän nimeämättä ja haastamatta kolmannen blogin, nyt on aika vain postata tämä ja jatkaa muiden kirjallisten töiden parissa.
Kuningas Mesilim, romanialainen rescue-koira, on sulostuttanut ja rikastuttanut perheeni elämää jo vuoden. Carpe diem.


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Kirjaähkyä, listoja ja kaukokaipuuta.

Viime viikonloppuna oli isänpäivä, assyriologi ei millään kerennyt postaamaan. Päivät pimenevät pimenemistään ja viikkokin vierähti niin vauhdilla, että vaikka mielessä pyörivät kaikenlaiset aiheet niin tässä kirjoituspöydän ääressä istuessa ei niitä kuitenkaan ollut aikaa tekstiksi asti muotoilla. Näin käy aina silloin kun tuntuu, että ympärillä on kenties liikaakin mielenkiintoisia kirjoja, ei oikein tiedä mihin tarttua seuraavaksi. Ja kun vielä lisäksi saa lahjana Saksasta lähetetyn näyttelykatalogin, alkaa rinnassa kummasti sykyttämään kaukokaipuu -- Lontoon matkastakin on jo melkein kuukausi...
Olen myös matkustanut Riikka Pelon romaanin Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013) mukana pääasiassa Venäjälle, aikaan ennen toista maailmansotaa ja hieman sen aikanakin. Hulluilta päiviltä ostin kappaleeni seitsemällä eurolla ja nautin kirjasta koko rahan edestä. Sirpa Kähkösen Graniittimies (Otava 2014) pääsee varmasti joululahjalistalleni, siinä aika ja paikka kuulostavat aika samoilta kuin Pelon teoksessa, odotankin siis mielenkiinnolla löytyykö yhtäläisyyksiä ja kummasta pidän sitten enemmän. 
Nyt kun meneillään oleva kurssini käsittelee muinaisen Lähi-idän savitaulukokoelmia, kiinnitän entistä enemmän huomiotani meitä joka puolella ympäröiviin listoihin. Laadimme tänä päivänä alituiseen mitä erilaisimpia listoja ja toiset tekevät niistä myös taidetta, kuten Riiko Sakkinen. Sakkisen listataidetta oli esillä viime kesänä Serlachiuksen taidemuseossa Superpop -näyttelyssä. Useat myös tunnustavat rakastavansa niitä (-- tähän en laita nyt yhtään linkkiä sillä googlaamalla "rakastan listoja" pääsette heti puolentusinaa blogia ym., joissa tämä tunnustus tehdään). Harva meistä tulee ajatelleeksi sitä, että listoja on laadittu aina kirjoitustaidon synnystä alkaen ja voisi miltei sanoa, että listat ovat yksi vahvimpia ja näkyvimpiä länsimaisen kulttuurin ilmiöitä, joilla on suora ja katkeamaton jatkumo muinaisesta Mesopotamiasta meille. Jokin pakottava tarve meillä on jäsentää maailmaa ja elämäämme listojen muodossa.
Yksityiskohta Riiko Sakkisen työstä, Makeimmet tyttöbändit 1976 (2013), Taiteilijan omistuksessa
Kuten mekin, muinaiset mesopotamialaiset listasivat oikeastaan ihan kaikkea. Yleistajuista teosta "listatieteestä" ei tietääkseni ole kirjoitettu, kuuluisimpia lienevät kuitenkin erilaiset kuningaslistat, kuten tämä.
Lista sumerilaisista kuninkaista, nk. Weld-Blundell prisma, Ashmolean Museum, n. 1750 eaa. Kuvalähde: Cdliwiki
Antiikin aikana suosittuja olivat etenkin listat seitsemästä ihmeestä, niitä oli monia eri versioita ja ne muuttuivat vuosisatojen myötä. 1930-luvun Yrjö Karilaan (1891-1982) Pikkujättiläisessä listattiin myös uuden ajan seitsemän ihmettä.
Ja sitten viime viikolla saapuneeseen kirjalahjaan: rakkaalta ystävältä sain näyttelykatalogin Bonnissa paraikaa esillä olevaan näyttelyyn Abenteuer Orient. Max von Oppenheim und seine Entdeckung des Tell Halaf, esillä ensi vuoden elokuuhun asti. 
Von Oppenheimin (1860-1946) elämästä voisi tehdä useammankin romaanin ja elokuvan, hän oli diplomaatti, tutkimusmatkailija ja sitten hänestä tuli myös arkeologi, löydettyään Pohjois-Syyriasta rauniokummun ja vertaansa vailla olevaa veistostaidetta. Von Oppenheimilla oli Berliinissä osalle veistoksia oma yksityismuseo, joka tuhoutui toisen maailmansodan aikaisissa pommituksissa. Saksan yhdistyminen mahdollisti sen, että Itä-Berliinissä varastoidut veistosfragmentit restauroitiin ja ensimmäisen kerran ne olivat esillä Berliinissä muutama vuosi sitten. Samaan aikaan esillä oli niinikään von Oppenheimin valokuvia, joita voi selailla ja ihailla myös täällä. Miehellä oli satumainen, joskin traaginenkin elämä ja hänen valokuviensa avulla voi tehdä matkoja Orienttiin, jota ei enää ole.
Tämän viikonlopun aikana sydämessäni on alkanut itää suunnitelman siemen, että jos vaikka jo ennen joulua lähtisin Bonniin näyttelyä katsomaan...


sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Mitä luin tänään: Jan Mårtenson, Den grekiska hjälmen

Lontoon lomamatkalle assyriologi otti mukaansa kevyen pokkarin: Jan Mårtensonin Den grekiska hjälmen (Wahlström & Widstrand 2013, Månpocket 2014). Aiheeseen sopivasti British Museumissa oli esillä useampi kreikkalainen kypärä, joita kuopukseni ahkerasti valokuvasi.
Mårtenson on oikeastaan (nyttemmin eläköitynyt) ruotsalainen diplomaatti, mutta on useamman vuosikymmenen ajan julkaissut liukuhihnamaisesti "Homan-dekkareita". Niissä pääosassa on Tukholman Vanhassa kaupungissa antiikkiliikettä pitävä Johan Kristian Homan, jonka elämään kuuluu antiikkikauppa, siamilaiskissa Cléo, kuninkaallisten ja muiden silmäätekevien henkivartijana toimiva naisystävä. Täysin rauhallista elämää viettävä, kohtalaisen väritön Homan onnistuu joka tarinassa sotkeutumaan murhiin ja muihin rikoksiin, joita alkaa sitten myös itsenäisesti selvittämään.
Kreikkalaisessa kypärässä Homan käy toimenksiantona Miamissa ostamassa kreikkalaisen kypärän eräälle tukholmalaiselle keräilijälle. Murhien lisäksi juoneen on lisätty pahoja venäläisiä liikemiehiä, terroristeja, CIAn agentteja ja atomivoimaan tarvittavia materiaaleja. Mitään oikeasti vaarallista tai ylenpalttisen jännittävää ei kuitenkaan tapahdu. Klassista viihdehömppää siis.
Olen lukenut Mårtensonilta ainakin kaksi muutakin Homan-dekkaria, ensimmäisen  (Döden går på auktion 2005) muistan siitä, että ostin sen kansikuvan vuoksi -- siinä kun komeilee erittäin kuuluisa, jotain Akkadin kuningasta (Sargon vai Naram-Sin?) esittävä pronssipatsaan pää -- ja sen vuoksi, että takakannen teksti lupasi tarinan käsittelevän Irakista salakujetettuja muinaismuistoja. Muistan hämärästi hankkineeni ja lukeneeni myös kolmannen, juonesta en tosin muista juuri mitään enkä onnistunut sitä tänä aamuna arkistohuoneesta paikallistamaan.
Kuten kaikkien dekkarien kohdalla, olen viime aikoina toistamiseen kysellyt itseltäni miksi minä näitä luen? Useimmitenhan valitsen dekkarit sen mukaan, että niissä joko liikutaan minulle rakkaissa italialaisissa maisemissa tai sitten niissä sivutaan ammattiani ja kiinnostuksenkohteita tai tapahtumat sijoittuvat antiikkiin. Mårtensonin Homan viihdyttää minua sen vuoksi, että tekstiin on ujutettu kaikenlaista historiallista nippelitietoa Ruotsin kuninkaallisista ja muista merkkihenkilöistä, historiallisista rakennuksista ja ruotsalaisesta ruoasta. Vaikka Homanin ruokakuvaukset ovat mielestäni hieman puisevia, paistaa jokaisesta "informaatiota" antavasta lauseesta läpi se, että Mårtenson on huomattavan sivistynyt mies ja tekee kaikki taustatutkimukset äärimmäisellä huolella. Homanin miljöö, hänen elämäntapansa ja hänen tuntemansa ihmiset ovat myös ajankuvaa -- kaikessa poroporvarillisuudessa ja ruostalaisia perinteitä kunniottavassa olen lukevinani aimo annoksen lempeää sarkaismia ja ironiaa. En tiedä onko se tahallista vai tahatonta. Mutta mikä tärkeintä: Mårtenson tuo hyvin esille sen miten muinaismuistojen ryöstökaivaminen ja salakuljettaminen läntisillä markkinoille enemmän kuin usein kytkeytyy muuhun laittomaan kauppaan kuten aseisiin ja huumeisiin. Tämä on Lähi-idän kriisien myötä viime vuosina noussut akuutiksi ongelmaksi.
Mårtensonin dekkareita on suomennettu ainakin pari kappaletta 1980-luvulla, mutta pikainen googlaus internetissä osoitti, ettei niitä näytä olevan kirjastoissakaan saatavilla. Suosittelen kuitenkin lukemaan näitä nimenomaan ruotsiksi, teksti ei ole vaikeaa, kouluruotsilla pärjää erinomaisesti ja samalla tulee petrattua kielitaitoaan.