Edith Södergran, De främmande länderna

Yksi viikko kotona. Koivun lehdet kellastuvat ja ehkä sielunikin alkaa pikkuhiljaa palata Anatoliasta, vaikka tutkimuksellisella tasolla oleskelenkin siellä alituiseen. Karkamisista postaan pian pidemmin, mutta tähän väliin täytyy laittaa kuva viime viikon lauantain automatkalta: huoltoasemalla myytiin räsymattoja. Räsymatot ovat niin suomalaisia, ettei ajattelisi äkkiseltään niitä tehtävän myös muualla. Missään turkkilaisessa sisätilassa en tosin ole räsymattoja kohdannut.

Käydessäni lävitse matkan valokuvia = kiviä, kiviä ja lisää kiviä...

Heettiläisten pääkaupunki Hattusa, kesän uusi kaivausalue

... mieleeni muistui äkisti Edith Södergranin runo, josta jo opiskeluaikoina pidin kovasti, mutta jota en enää osaa ulkoa:

De Främmande Länderna

Min själ älskar så de främmande länderna, 
som hade den intet hemland.
I fjärran land stå de stora stenarna
på vilka mina tankar vila.
Det var en främling som skrev de sällsamma orden
på den hårda tavla, som heter min själ.
Dagar or nätter ligger jag och tänker
på saker som aldrig hänt:
min törstiga själ har engång fått dricka.

(Samlade Dikter, Wahlström & Widstrand 1985 s. 30)

Ajatuksissani tosiaan elän muilla mailla, suurien kivien äärellä.

Södergranin runoissa on monia, joita rakastan ja tuntui ihanalta ottaa ohut, huonolle paperille painettu pokkarilaitos hyllystä, 1985 hankittu, lukea uudestaan, löytää jälleen De främmande länderna. Vaikka inhoankin pakkaamista ja lentokenttien turvatarkastuksia, matkojen kohokohtia on aina se, kun lentokone kohoaa ilmaan, usein pilvien yläpuolelle. Södergran ei tiettävästi koskaan fyysisesti lentänyt -- uskon, että kokemus olisi kuitenkin kirvoittanut hänestä runon.

Kuin Akseli Gallén-Kallelan maalauksesta, mukana myös nuori Kai Donner.

Pilviä ja laskevaa aurinkoa voi kuitenkin ihailla myös maalta käsin, sen olen kuluneella viikolla todennut kun olen kävellyt tuttua reittiäni kotirannassa.

Asun todella kauniissa paikassa, aina en vain osaa ihan arvostaa ympärilläni olevaa. Samalla sieluni alkaa soimata & syyllistää -- niin moni ihminen elää mahdottomissa olosuhteissa, sodan, nälän ja toivottomuuden keskellä... 

Mielessäni alan lausua toista Södergranin runoa, Jag längtar till landet som icke är, ty allting som är, är jag trött att begärä...

Miina Supisen "arkeologiaromaani" Säde

HSn syksyn uutuuksissa listattiin "arkeologiaromaani", Miina Supisen Säde (WSOY 2013).

Kiinnostuin tietysti välittömästi ja pyysin kustantajalta arvostelukappaleen, tietämättä mitään sen enempää romaanin sisällöstä tai sen kirjoittajasta. Palattuani Anatolian ylängöltä kirja odotti minua työpöydälläni. Lukeminen sujui nopeasti, koska en matkani aikana ehtinyt juuri lukemaan mitään kaunokirjallista. Teksti oli sinänsä vetävää, kirjoittajalta ei puutu kaunokirjallisia lahjoja ja tekstin tomittaminenkin oli suoritettu lähestulkoon moitteettomasti -- vain muutama kirjoitusvirhe havaittavissa.

Fregellae 1988, kuvat: Anu Hietamies

Jos olisin tiennyt sisällöstä edes hieman enemmän etukäteen, en olisi pyytänyt kirjasta arvostelukappaletta. Luettuani muutaman kymmenen sivua huomasin, etten kuulu kirjan kohderyhmään. Lisäksi tunnustaudun täydelliseksi tosikoksi, en ymmärtänyt tekstiin ilmeisesti ujutettua huumoria, en nauranut kertaakaan. Tunsin itseni vanhaksi akaksi, vaikka toisaalta kirjaan sisälle päästyäni olin tyytyväinen siitä, että tulin lukeneeksi sitä. Monta mielenkiintoista seikkaa nousi sivujen aikana mieleeni ja kokemuksena se oli epämiellyttävyydestään huolimatta avartava. Kypsempikin nainen on joskus ollut nuori ja monet kirjan kohdat herättivätkin omakohtaisia muistoja. Assyriologi aloitti aikoinaan klassillisen arkeologian opinnoilla Saksassa ja osallistui heti ensimmäisellä kesälomallaan palkattomana "orjatyövoimana" Prof. Filippo Coarellin kaivauksille Fregellaessa. Siellä oli liki sata nuorta opiskelijaa monista Euroopan maista. Meno, varsinkin pariutuminen, oli toisinaan aika hurjaa. Johtoporras valitsi nuorten naisten joukosta mieleisimmän kaivausheilan, tai useamman. Monet kirjan Kreikan kohtauksista vaikuttivat tutuilta,  jos ei nyt ihan henkilökohtaisesti koettuna niin ainakin sivustaseuraajan näkökulmasta.

Assyriologi vuonna 1990,  Orvieto Cannicella-pyhättö, hauta 4. Kuva: Martin Gaier

Romaani kertoo nimensä mukaisesti nuoresta naisesta jonka nimi on Säde. Säde on opiskellut arkeologiaa (ilmeisesti Helsingissä) ja ollut kesällä kaivauksilla Kreikassa. Se kertoo myös kahden miehen tarinaa, joista enemmän keskiössä on jostain haudan takaa elämäänsä ja tuntojaan purkava Victor (Vic) Allcock, ilmeisesti kreikkalaisbritti keski-ikäinen arkeologi. Toinen mies on Antti, Säteen samanikäinen avomies. Henkilöhahmona Vic on sellainen, miksi me pohjoismaalaiset naiset voimme välimerellisen machon kuvitella, mutta rohkenen epäillä, että eteläeurooppalainen mies tunnistaisi itsessään mitään sellaista, miksi Vic itseään tarinassa kuvaa. Vicin koko persoona kuului ehkä siihen kirjan huumoripuoleen, jota en ymmärtänyt ja jolle en osannut nauraa.

Olin klassillisen arkeologian professori ja kansainvälinen seikkailija, ja saatoin luontevasti rakastella naisia muinaisten sivilisaatioiden raunioilla ja samalla lausuksella heille Korkaa veisua arameaksi. Tietty naistyyppi arvosti sellaista yllättävän paljon. Suurin osa Korkeasta veisusta oli tietysti korahtelua omasta päästäni, koska muistin siitä vain pari lausetta, mutta mitäpä siitä? Siinäkin oli kaksi säettä enemmän kuin muilla. Hyvä tarina oli aina tärkein. (s. 8).

Kyllä, klassillisen arkeologian professoreissa on paljon naistenmiehiä ja he saattavat viedä tyttöystäviään yllättäviin ja eksoottisiin paikkoihin lempimään. Klassillisten arkeologien aramean kielen taitoa en kuitenkaan arvioisi edes parin säkeen tasolle, mutta tämäkin oli varmaan huumorimielessä kirjoitettu. Tosin voisin kuvitella jotain vastaavaa tapahtuneen erään ihkaoikean professorin, ei arkeologin, syrjähyppyjen kohdalla.

Fregellae 1988, kuvat: Anu Hietamies

Tarinassa kuvataan aika sattuvasti kahden arkeologisen todellisuuden kontrasti: Välimeren alue pursuaa kulttuurikerrostumia ja loistokausien taide-esineitä, Suomessa kaivetaan pylväänkoloja tai kiviröykkiöitä joiden alta ei löydy yhtään mitään.

Asutusta oli ollut Suomessa vasta hyvin vähän aikaa. Kun manner-Euroopassa lainehtivat mammuttiarot ja homo sapiensilla meni lujaa, täällä oli vain jäätä.
...
Suomen esihistoria -- ja historia -- oli hyvin vaatimatonta. Minua hämmästytti, että kukaan halusi tehdä siellä minkäänlaisia arkeologisia töitä. (s. 28).

Tässä kohtaa minulla kuitenkin kävi sääliksi Suomen kaikkia muinaismuistoja, siitä huolimatta, että olen aina rehellisesti sanonut etten voisi työskennellä suomalaisen arkeologisen materiaalin parissa koska se ikävystyttäisi minut kuoliaaksi. Olisin toivonut, että suomalaiset tarinat ja muinaisuus olisi kuvattu positiivisemmassa valossa, kiehtoviksi ja arvoituksellisiksi -- niin että romaanin luettuaan olisi noussut vastustamaton halu saada tietää enemmän ja tutustua aineistoon, jota ennen on pitänyt tylsänä ja mitäänsanomattomana. Syntyi tunne, ettei Supisella ole "henkilökohtaista" suhdetta minkään valtakunnan vanhaan materiaaliin ja tunteen myötä heräsi kysymys: miksi kirjoittaja valitsee arkeologisen viitekehyksen? En löydä tähän vastausta. Metsäläisten lahkon "muinaissuomalaisissa" (?) uskomuksissa oli kuitenkin jotain tuttuakin -- esim. umpilampi, saivo, jonka pohjassa on reikä toiseen maailmaan (s. 177). Tämä muistutti erehdyttävästi heettiläisten dKASKAL.KUR -käsitettä, joka on vedenalainen tunneli tai väylä maanalaiseen maailmaan. Leipoessaan Säde upottaa taikinaan kynnenpalasen, kynnet olivat olennaisia esim. assyrialaisissa rituaaleissa.

heettiläinen tunneli maanalaiselle lähteelle Nerikissä

Romaanin toisen vastakkainasettelun Supinen on rakentanut tiedeuskon/ateismin ja jumaluskon välille. Säteen ajattelu on monin paikoin yksioikoista ja jäin pietistisen taustan omanneen agnostikon tyttärenä miettimään sitä, että voiko ateistisen kasvatuksen saaneella naisella maailmankuva todella jäädä noin köyhäksi. Jälleen kerran Säteen aivoituksissa oli varmasti paljon sellaista pilke silmäkulmassa muotoiltua, mikä ei minulla mennyt jakeluun. 

"ekskavointia" Nerikissä

Romaanin hulluin sana oli "ekskavoida" (s. 178). Se kuulosti niin eksoottiselta väännökseltä englannin kielen termistä "to excavate" että piti välittömästi googlata se, ie. käyttävätkö Suomen arkeologiaa tutkivat kollegat oikeasti tuollaista termiä?! Löysin vain osumia hammaslääketieteen saralta. Vielä piti kysellä FB-kaverikollegoiden mielipidettä.  Ei ollut tuttu, kyllä täällä Suomessa ihan kaivetaan eikä ekskavoida. Jälkeenpäin sitten taas heräsi epäilys että suomalaiskreikkalaisen Voulan suuhun oli tahallaan laitettu tuo sanahirviö, ihan huumorimielessä vain :).

Supinen itse luonnehtii romaaniaan WSOYn tiedotteessa ja omassa blogissaan näin:

Halusin kertoa jotakin uutta ja tuoretta, aitoa ja sydäntäsärkevää ja silti mielettömän hauskaa. Se on poikkeuksellinen kolmiodraama, romaani valosta ja varjosta, kaiken katoavuudesta ja todella hyvästä seksistä.

Luin luonnehdinnan vasta kun olin lukenut lähes koko kirjan ja se hämmensi minut lopullisesti. En kokenut lukiessani mitään mielettömän hauskaa. Sydäntäsärkevää oli Säteen pikkusiskon kuolema, se vetosi oikeasti tunteisiini ja kykenin hetken ajan ymmärtämään sen, miksi Säteestä oli tullut sellainen kuin hän on. Kolmiodraamassa en nähnyt mitään poikkeuksellista, samantapaisia kuvauksia on maailmankirjallisuus pullollaan, vähintäänkin Troijan Helenasta lähtien. Valoa ja varjoa tarinassa oli, voittopuolisesti kuitenkin varjoa. Katoavaisuutta? Kaikki ihmiset, ateistit ja uskovaiset yhtälailla, pohtivat sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Kukaan ei oikeasti tiedä. Monet pelkäävät vaikkeivät sitä uskalla myöntää.

Tämä voisi olla Säteen kaivauksilla rikkoma Apollon figuriini...

Entä tuo todella hyvä seksi? Kaikki romaanin naiset oli kuvattu jollain tavalla vastenmielisesti, miehistä puhumattakaan. Seksin kuvaaminen oli enimmäkseen rujoa kun itse hahmotan "hyvän seksin" rakastelemiseksi. Tapahtumana se on (kiihkeydestä huolimatta) runollinen ja siitä jää hyvä olo. Myönnän olevani tämänkin suhteen tosikko -- oliko koko tuo luonnedintakin nyt taas joku Supisen vitsi? Nostan käteni ylös ja antaudun kuin perugialaisprofessori aikoinaan todetessaan: non ho mai capito le donne! 

Orvieto 1990, kuva: Rotraut Harling

Olen parantumaton esteetikko, siitäkin huolimatta että tällä hetkellä tutkin "rumia" patsaita ja omituisia torsoja. Supisen romaani havahdutti minut huomaamaan kuinka kaunis ja "runollinenkin" nuoruuteni ja opiskeluaikani olivat, niin toisenlaista kuin Säteen elämä. En itse pitänyt kirjasta, mutta niinkuin alussa totesin, se oli avartava ja olen vakuuttunut että monet muut lukijat varmasti ihastuvat, enemmän kuin minä. 

Keho kotona, sielu palaa hiljalleen Anatoliasta

Vielä viime torstaina istuin odottamassa bussia Havzan bussiasemalla ja minulle tarjottiin teetä, kuten lukemattomia kertoja aikaisemminkin. En muutoin juo juurikaan teetä, mutta Turkissa ja Syyriassa se maistuu aina erityisen hyvältä ja virkistävältä.

Mielessä oli vielä Nerikin huimaavan kauniit maisemat ja auringonlaskut, kaikki ne mielenkiintoiset asiat sekä ennen kaikkea ihmisten ystävällisyys. Minut on siunattu ihanilla kollegoilla ja ystävillä.

Perjantaina kiipesin kahdesti Hattusan monumenteille, paahtava aurinko lämmitti luita, ytimiä ja sielua.

Minua askarrutti eräs tietty kysymys liittyen tähän heettiläisten suurkuningas Suppiluliuma IIn huonosti säilyneeseen piirtokirjoitukseen. Nyt näyttää siltä, että omat työhypoteesit menevät uusiksi, ainakin osin.  En silti ollut pettynyt: myös negatiivinen tulos on aina tulos.

Kaivauksia Hattusasissa johtaa Dr. Andreas Schachner (oikealla) ja co-directorina toimiin Dr. Metin Alparslan (vasemmalla), yhteistyö näyttää toimivan mutkattomasti ja huumorilla. Ylhäältä kaupunginporteilta avautuu huikeat näkymät. Maisemasta nauttii ennen kaikkea silloin kun on itse omilla jaloillaan kiivennyt porteille -- niinhän muinaiset heettilläisetkin tekivät.

 Lauantaina Ankaran lentokentällä oli monenlaista tulijaa ja menijää. Minua kiehtoo nuorten naisten erilaiset tavat sitoa huivejaan. Nämä kaksi tulivat sitten juttelemaankin, ja valkohuivinen etsi puhelimensa käännösohjelmasta lauseen ihan suomeksi: hyvää matkaa.

Kotona on syksyistä ja koska lentokoneet siirtävät ihmisen nopeasti, liian nopeasti paikasta toiseen, on tänään ollut tunne siitä, että sielu on yhä Anatoliassa ja palaa sieltä paljon hitaammin. Pihassa viimeiset auringonkukat kukkivat vielä, vaikka koivu on alkanut pudottaa osittain kellastuneita lehtiään.

Matka lähestyy loppuaan...

Assyriologi on jatkanut intensiivistä matkaansa, joka kuitenkin uhkaavasti alkaa lähestyä loppuaan. Olen tänään iltapäivällä saapunut viimeiseen kohteeseeni ja huomannut, miten valokuvia ja vaikutelmia on kertynyt taas niin paljon, etten voi millään välittää tunnelmia täällä blogissa samaan tahtiin. Materiaalia on siis kertynyt likitulkoon koko syksyn ajaksi.

Viime sunnuntaina pistäydyin Sivasissa. Edellisestä kerrasta on noin 15 vuotta. Kaupunki on kasvanut ja pessyt kasvojaan. Siellä ei näyttäyt itseasiassa yhtään hullummalta.

Tiistaina pääsin puolestaan ensimmäistä kertaa kunnolla Mustanmeren rannalle Samsuniin. Ystäväkollega vietti kuusi tuntia museossa tutkien heettiläisiä savitauluja, minä katselin sillä aikaa kaupunkia.

Lounasaikaan sataa ropsautti vettä runsaan puolen tunnin ajan. Sateen aikana kaupungin yllä leijaili huikea melankolia ja romanttinen tunnelma: kesä on mennyt, syksy sataa kaduille isoina pisaroina ja sateenvarjokauppiailla riitti taas töitä. Sitten aurinko alkoi jälleen hitaasti tunkeutua lävitse ja houkutteli myös ryhmän nuoria naisia rantapromenadille. 

Heidän mielessään oli dondurma -- eli jäätelö.

Kaikki ostivat jäätelöä ja hetken aikaa myyjällä oli kiire. Sitten kojujen edusta hiljeni jälleen.

Horisonttiin rakennetaan Sheraton-hotellia -- Mustanmeren rannikon (Turkin puolen) korkeinta rakennusta.

Samsunin museon pihassa kaikennäköistä mielenkiintoista muinaiskreikkaa taitaville epigrafistiystäville.

Kello oli neljä ja aika palata takaisin Nerikin heettiläisen temppelin juurelle. Kaivauksilla olivat löytäneet uuden savitaulufragmentin sekä sinetti-"bullan". Samsunin melankolisuus oli hävinnyt taivaan tuuliin.

Suppiluliuma Gaziantepessä

Assyriologi vaihtaa nyt tiuhaan maisemaa. Eilen ennen lähtöäni Kayseriin käväisin Gaziantepen uudessa hienossa Mosaiikkimuseossa, joka on rakennettu muinaisen Zeugman kaupungin yksityisvilloista löydetyille upeille mosaiikeille. Seinämaalauksiakin on.

Tänne taidankin tuoda opiskelijoita ensi keväänä.

Museon yhteydessä on kaksi matkamuistokauppaa. Toinen oli valitettavasti kiinni. Jouduin katselemaan   viime vuonna Tell Tayinatista löydetyn Suppiluliuma-nimisestä paikallisesta hallitsijasta tehtyjä pienoisveistoksia vain ulkoapäin. Tuollaisen olisin voinut haluta ehkä ostaakin.

Tällä kertaa minulla oli huono onni -- Kayserin bussi meni heti Gaziantepestä lähdettyä rikki ja odotimme 1 1/2 tuntia korjausta. Kun pääsimme liikkeelle oli tie Antitaurus-vuoriston ylitse henkeäsalpaavan kaunis. Tätä tietä en ole koskaan ennen ajanut.

Koko matkan mietin muinaisassyrialaisia kauppiaita, jotka käyttivät tätä(kin) reittiä päästäkseen Kayserin likellä sijainneseen kauppakoloniaansa ja pidemmällekin. Matkan on täytynyt aasilla ja apostolin kyydillä kestää todella kauan.

Päästessämme vuorten länsipuolelle matkaväsymystä alkoi olla jo ilmassa.

Kauempaa katsottuna niiden korkeus ja mahtavuus on kouriintuntuvaa. Vuorijonot ovat myös muodostaneet todennäköisesti Tabalin itäisen rajan. Näiden ylitse oli myös assyrialaisten vaikea päästä.

Kayserin arkeologisessa museossa aika on pysähtynyt. Kukaan muu ei tunnu käyvän tervehtimässä tätä "leijonaani", jonka tyyliä ja ajoitusta käsittelin väitöskirjassa. Muutto saattaa kuitenkin olla pian edessä sillä Kayserin linnoituksen luona oli kylttejä, jotka vihjasivat museon muuttavan sinne uusiin tiloihin.

Tämän museon puutarhassa on omenapuita. Syksy on tulossa, vaikka ilma on vielä paahtavaa päivisin.

Toisella puolella Syyriaa

Eilen assyriologi matkasi Kilikian porttien ja Adanan kautta Gaziantepeen.

Bussissa kuvaamisesta on tullut ajanvietettä. Usein bongaan rauniokumpuja, mutta vuoret ja ihmisetkin ovat alkaneet pikkuhiljaa kiinnostaa.

Laskeutuminen ylängöltä solaan aamuauringossa.

Taukopaikalla voi tarkkailla ihmisiä bussin sisältä.

Gaziantepessä odotti yksi lempiravintoloistani Imam Çağdaş. Kaupunki tuntuu jo kotoisalta, viihdyn täällä erinomaisesti.T

Tänään kävin sillä puolella Syyriaa, johon on vielä mahdollista matkustaa. Kun vaihdoin dolmuş-bussia Nizipissä ja päästyäni autoon, joka oli menossa Karkamişiin, alkoi kanssamatkustajien keskuudessa kuhina, koska ulkomaalaisia on aika harvoin näissä matkustusvälineissä. He kysyivät mistä olen tulossa ja minne menossa. Kun vastasin olevani Suomesta ja matkalla Karkamişiin, useat sanoivat: "Welcome to Suriya" -- tervetuloa Syyriaan.

Yllä olevassa kuvassa näkyy kappale "oikeaa" Syyriaa. Raja kulkee siinä missä on hieman tummempi viiva kullankeltaisella pellolla.

Sekä Karkamişissa että tänään illallisella Imam Çağdaşissa minua ovat puhutelleet nuoret miehet, jotka ovat Syyriasta. Yleisesti ottaen syyrialaisia liikkuu sekä busseissa että muualla paljon enemmän kuin ennen. Syyrialaisuudestaan he kertovat heti toisessa lauseessa. Karkamisissa poika kertoi olevansa Homsista. Hetken kuluttua hän kiikutti minulle Pepsi-tölkkiä. Ravintolassa astioita kantava nuori mies oli puolestaan Alepposta. Kun kerroin heille olleeni monet kerrat Syyriassa ja rakastavani heidän maataan, toivovani sille ja etenkin syyrialaisille kaikkea parasta, heidän ilmeensä kertoivat paljon. En saanut ikuistettua niitä valokuviksi, mutta muisto niistä nostaa kyyneleet silmiin.

Miten elämä voi olla yhdelle niin hyvä ja toisille niin paha?

Ereğlin asemalla odotetaan lähtöä

On iltapäivärukouksen aika, tänne pinjapuiden alle kutsu kantautuu useammasta moskeijasta. Eilen kävin iltapäivästä kiertelemässä asemalla, Joken edellisen postauksen kommentista ja omasta vastauksestani inspiroituneena.

Ereğlin aseman ohitse siis idän pikajuna kulki kohti Taurusvuoriston lävitse vievää solaa, Kilikian portiksi kutsuttua. Junat kulkivat siitä Adanaan ja edelleen Aleppoon ja muihin kuuluisiin paikkoihin. Agatha Christie matkusti junalla usein Syyriaan ja Irakiin. Olettaisin Agathan junan pysähtyneen tällä asemalla, joka näyttää todennäköisesti jotakuinkin samalta kuin silloinkin. En tiedä viipyikö Agatha koskaan täällä, siitä voisi yrittää ottaa selvää. Ereğlin kohdalla Taurusvuoristo tulee liki.

Asemalla rinkelikauppias myi pyöräkärrystä hiukopalaa.

Ja junakin saapui.

Ei ollut idän pikajuna tämä, Toros ekspresi kylläkin, kuinkas muuten.

Vuorten takaa yritti kumpupilvi työntyä ylitse, onnistumatta.

Tänään kävin vuorten juurella Ivrizissä, tervehtimässä vanhoja ystäviäni -- säänjumala Tarhunzasia ja Tuwanan kuningas Warpalawaa.

Mieli on taas kiitollisuutta täynnä. Huomenna jatkan matkaa, kohti Eufratia.