keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Aika kuluu Berliinissä nopeammin

Aika on mystinen ja käsittämätön juttu. Assyriologi operoi päivittäin tutkimuksissaan vuosituhansia vanhoja tekstejä, tapahtumia ja esineitä, ja ajan mittaamiseen on nykyään kaikenlaisia hyvin tarkkoja laitteita, on ajan kulumisen tunne vain ja ainoastaan yksilöllinen, usein myös ristiriitainen. Tammikuinen tutkimusjaksoni Berliinissä meni ohitse niin nopeasti, etten "ehtinyt" hyvästä tahdosta huolimatta postaamaan yhtään mitään. Toisaalta taas vuoden alkamisesta tuntuu olevan pieni ikuisuus: kun on kaikki aika ja rauha keskittyä vain ja ainoastaan omaan tutkimukseensa, luo se uskomattoman ajallisen syvyyden. Kun tekee kirjojen ja artikkelien lukemisen ja oman kirjoittamisen kautta aikamatkoja moniin eri suuntiin, tuntee (ja taas käytän tätä samaa verbiä) eläneensä pidempään ja intensiivisemmin. 
Seuraava Berliinin-periodini sijoittuu toukokuulle. Tammikuussa vahvistui entisestään tietoisuus siitä, kuinka onnekas olen. Kiitokseni kohdistuvat siis tutkimuskollegioon Rethinking Oriental Despotism, jonka "despoottivillassa" minulla on työtila ja loistava tutkimusyhteisö sekä myös liki ainutlaatuiset fasiliteetit tehdä omaa tutkimustani koskien muinaisen Lähi-idän hallitsijapatsaita. Täällä kotona elämäni pirstaloituu erilaisten asioiden ja velvollisuuksien vuoksi ajallisesti pieniin yksikköihin. Introverttinä luonteena tarvitsen kuitenkin pidempiä häiriöttömiä jaksoja tuottaakseni "kunnollista" tekstiä. Siksi koen suuren onnen potkaisseen minua, myös siksi, että en kotitilanteeni vuoksi voi työskennellä Berliinissä pitempiä jaksoja. Minun annetaan kuitenkin tulla ja mennä juuri näitä kuukauden pituisia jaksoja. Ja vaikka kuukausi kuluu, kuten totesin, hirvittävän nopeasti, ehdin siinä ajassa kuitenkin tehdä paljon ja edistää töitäni tuntuvasti. 
Tutkimus on intohimoni ja rakastan uppoutumista muinaisiin asioihin. Toisille kollegoille riittäisi tämänkaltainen pöytä ja tuoli ja kirjat (nykyään usein digitaalisena, suuri fyysinen tutkimuskirjasto on alle sadan metrin päässä kuvassa näkyvien puiden takana), minä taas kaipaan myös "kontaktia" itse tutkimusmateriaalin kanssa. Siksi käytän myös aikaani museoissa haahuiluun. Museoissa työ- ja vapaa-aika sekoittuvat, en erota niitä juuri muutenkaan toisistaan. Aina Berliinissä ollessani minun on pakko päästä katsomaan muinaisen Lähi-idän kokoelmaa Pergamon-museoon, vaikka tällä hetkellä museota laajennetaan ja remontoidaan ja tämä vaihe tulee kestämään vielä useita vuosia. Valokuvat ovat minunlaiselleni tutkijalle hyviä ja välttämättömiä, mutta mikään ei voita sitä, että pääsee omin silmin näkemään esineitä ja piirtokirjoituksia. Nyt tammikuussa pyörin siis vaikka ties kuinka monennen kerran kuningas Assarhaddonin (681-669 eaa) steelan (monet käyttävät myös suomeksi steele -kirjoitusasua...) ympärillä. Aina saan uusia ideoita ja näen näissä monumenteissa jotain uutta.

Tämä monumentti löytyi 1888 nykyisen Turkin kaakkoisosasta, Zincirli-nimiseltä rauniokummulta. Assyrian kuningas Assarhaddon pystytti sen alamaiskaupungin portille, todennäköisesti paikkaan ja ehkä myös samalle jalustalle, jolla oli ennen valloitusta sijainnut Sam'alin kaupunkivaltion oman hallitsijan patsas. Monet yksityiskohdat tekevät tästä steelasta erityislaatuisen: koko (liki 3,5 m), Asarhaddonin kertomus siitä, miten hän kukisti egyptiläisten kapinan ja miten kaksi kukistettua kapinoitsijaa on pakotettu polvilleen Assarhaddonin eteen ja kuningas pitelee kädessään ketjuja, jotka on puolestaan renkaalla kiinnitetty vihollisen huulesta. Pystytettikö Assarhaddon steelansa varoitukseksi sam'alilaisille -- näin heillekin kävisi, jos ryhtyisivät vastustamaan Assyrian mahtavaa voimaa?
Kun Assyrian valtakunta puolestaan hajoaa noin 60 vuotta steelan pystyttämisen jälkeen, meille (ainakin toistaiseksi) tuntematon taho hajottaa Assarhaddonin monumentin palasiksi ja se hautautuu odottamaan saksalaisia pioneeriarkeologeja kaivamaan se ylös, kokoamaan uudestaan ja pystyttämään Assarhaddon uudestaan keisarinsa museoon. 
Joka kerta on myös tervehdittävä Babylonin leijonia, näitä värikkäitä ja ikonisia petoja, jotka vartioivat aikoinaan kaupungin Ishtarin porttia. Heidän äärellä ihailen ja ihmettelen saksalaisten sinnikkyyttä koota ja täydentää tuhansista emaljoiduista tiilifragmenteista tällainen kokonaisuus. Miltä alkuperäinen portti on mahtanut näyttää?
Aurinkoisena sunnuntaina retkeilin Potsdamissa -- kesällä jäi Fredrik Suuren (1712-1786) rakennuttama kesäpalatsi Sanssouci näkemättä sisältäpäin. Vaikka sisätiloissa ei kykene kulkemaan omaa tahtiaan osittain aika rankastikin restauroitujen salien lävitse, olin siitä huolimatta vaikuttunut ylitsepursuavasta rokokoo-tyylistä.
Kuninkaan kirjastoon pääsi kurkistamaan vain ovesta, lasin lävitse...
Päivän päätteeksi katsastin vielä Museum Barberinin näyttelyt. Olen tykästynyt tähän taidemuseoon ja alan varmaankin käydä siellä myös aina kuin mahdollista.
Kun päivä on täyttynyt auringosta, kauneudesta ja taiteesta, tunsin saaneeni erittäin paljon uutta energiaa ja myös tuoreita ajatuksia. Mieletön, pakahduttavan kaunis päivä.
Eräänä sateisena ja pimeänä lauantaina käväisin puolestaan tutustumassa kirjakauppoihin. Löysin taidekirjarakastajan taivaan, Bücherbogenin. Sieltä matkaani tarttui useampi kirja, päälöytöinä kuitenkin kaksi uutta kirjaa Kiefer-kokoelmaani. Selattuani Hall -säätiön kokoelman katalogin kirjoitin puolisolle s-postin, jossa oli linkki tänne -- s-postin aiheeksi laitoin: tahtoo tänne!