maanantai 23. helmikuuta 2015

Saran ja Sarrin matkassa Roomaan

Joulun jälkeen assyriologi nappasi oululaisesta majapaikasta mukaansa Anni Swanin (1875-1958) tyttökirjan Sara ja Sarri matkustavat (WSOY, 2. painos 1937). Vuosikymmeniin en ole juuri tyttökirjoja raottanut, siitä yksinkertaisesta syystä, että molemmat omat lapseni ovat poikia ja heidän kanssaan on luettu luonnollisesti muunlaista kirjallisuutta.
Tänään olen lueskellut kirjaa -- siitä yksinkertaisesta syystä, että edellisestä ulkomaanmatkastani alkaa olla aikaa ja kaipuu erityisesti Roomaan alkaa taas kutista sisuskaluissani sietämättömällä tavalla. Vajaa vuosi sitten sain viimeksi hengittää itseeni Gianicololta aukeavaa huikeaa vistaa.
Jo heti ensimmäisiltä sivuilta 1930-luvun maailma ja asenteellisuus huokuvat lukijaa vastaan. Sara ilmoittaa Paulille, että hän, koululaistyttö tähtää taiteilijan ammattiin. Nuori mies tyrmää tämän tokaisemalla —Rouva sinusta tulee, älä muuta yritäkään (s. 7).

Tarinassa Sara ja Sarri pääsevät kiertomatkalle Eurooppaan. Yhden isän lisäksi tytöille lähtee esiliinaksi vanhapiika Bella Märtz, joka rakastaa shoppailua, suklaakonvehteja ja roskaromaaneja, mutta kiinnostus historiaa ja taidetta kohtaan neidillä on huomattavasti vähäisempi. Tytöt puolestaan ovat kulttuurinnälkäisiä ja tahtovat sivistää itseään. Näin käy myös Roomassa.
 Bella olisi tahtonut ravata Corsolla ostoksilla ja istua kahviloissa. 

Mutta kun he pyysivät Bellaa mukanaan museoihin, kirkkoihin ja vanhaan Roomaan, teki tämä tenän. Taidekokoelmissa hänen jalkansa väsyivät, kirkoissa hän tuli uniseksi, Forum oli yksitoikkoinen ja Kolosseumin portaita kiipeillessä lohkesi korko hänen kengästään. Lopulta tytöt ostivat hänelle pari uutta helppohintaista saksalaista romaania, veivät hänet johonkin sopivaan kahvilaan istumaan, tilasivat hänelle viiniä ja hedelmiä tai suklaata ja leivoksia ja katosivat itse omille teilleen luvaten heti tulla takaisin (s. 81).
Rooma on tietysti siinäkin mielessä ihmeellinen kaupunki, että siellä voi kukin keskittyä omaan lempipuuhaansa. Minä pidin myös shoppaamisesta, silloin nuorena naisena. Tänään tutkin ehkä tarkemmin kirjakojuja kuin kenkäkauppoja.
Tänään olen myös ylenmääräisen hullaantunut Rooman patsaisiin, sekä antiikkisiin että hieman moderniimpiin tapauksiin.
Aika näyttää pääsenkö tänä vuonna niitä ihailemaan ja tutkimaan. Toivossa on hyvä elää, nyt helmikuun lopussa täytyy tyytyä tekemään virtuaalimatkoja ikuiseen kaupunkiin. Sekin on mukavaa ja inspiroivaa. 

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Syyriaa Helsingissä ja Agatha Christien sanoin

Tänään assyriologi käväisi kaupungilla ravintolapäivän merkeissä. Suomen Lähi-idän instituutin säätiön eli FIMEn ihanat naiset auttajineen olivat kokanneet lähi-itäisiä herkkuja ja päivän tuotto menee syyrialaisten hädän lievittämiseen. Ruoat myytiin loppuun noin parissa tunnissa, minäkin opiskelijani kera pääsin vain nipin napin osalliseksi...
Kohta pari viikkoa sitten kävin ensimmäisen kerran lounaalla uudessa Levant -nimisessä paikassa Helsingin Bulevardi 15ssä. Sieltä saa taivaallista syyrialaista ruokaa, joka synnyttää sydäntä korventavan kaipuun Syyriaan. Suosittelen paikkaa lämpimästi!
Näiden makujen viemänä poiminkin lukemattomien kirjojen pinostani viime syksynä Lontoon-matkalla hankkimani Agatha Christie Mallowanin kirjan Come, Tell Me How You Live (alkuperäispainos 1946, tämä HarperCollins 1999). Agathan toinen aviomies oli arkeologi Max Mallowan (1904-1978), ja Maxin matkassa tämä dekkarikirjallisuuden kuningatar osallistui monien vuosien ajan sekä pintatutkimukseen että arkeologisille kaivauksille, sekä Syyriassa että Irakissa.
Come, Tell Me How You Live on lumoava aikamatka 1930-luvun Syyriaan. Agatha kuvaa siinä millaista on matkustaa ja työskennellä koillisessa Syyriassa Turkin rajan pinnassa -- alueella, joka silloin ja nyt on jumalan selän takana mutta missä tuhansia vuosia sitten kukoisti monia suuria kaupunkeja ja kulttuurit kukoistivat. Teksti on erittäin henkilökohtaista, siinä kuvataan humoristiseen sävyyn arkeologisen kenttätutkimuksen luonnetta, innostavuutta ja kaikennäköisiä pikku ongelmia. Ihailen Agathan reippautta kestää telttailua, erikoisissa asumuksissa viliseviä rottia ja luteita, arkeologeja, jotka unohtavat ostaneensa Alepposta kuusi kypsää Camembert -juustoa, jättäen ne hyllylle kypsymään edelleen... Agatha kuvaa myös eri ryhmiin kuuluvia ihmisiä, on arabeja, armenialaisia, kurdeja ja jesidejä. Riidat kaivauksien työmiehistössä olivat jokapäiväisiä ja välillä hyvin rajujakin, silti kaikkien kanssa tultiin toimeen. 

Agatha rakasti Syyriaa, jokainen lause tihkuu ihastusta ja syvää kiintymystä, vaihtelevista ja osin sietämättömistä olosuhteista huolimatta. Palmyra on unenomainen:

That, I think, is the charm of Palmyra -- its slender creamy beauty rising up fantastically in the middle of hot sand. It is lovely and fantastic and unbelievable, with all the theatrical implausibility of al dream. Courts and temples and ruined columns... (s. 39).

Aamua rauniokummun juurella, kaivauspäivän ensimmäisellä tauolla kuvaa hän näin:

... the sun just pleasantly warm, and the morning shadows making the landscape incredibly lovely, with the blue Turkish hills to the north, and all around tiny springing flowers of scarlet and yellow. The air is wonderfully sweet. It is one of those moments when it is good to be alive (s. 87).
Elämä on hyvää. Sen sain itse niin monta kertaa kokea Syyriassa. Voin kuvitella Agathan rauniokummun reunalla, hörppäämässä teetä ja haaveilemassa.

Mallowan työryhmineen työskenteli ei kovinkaan kaukana siitä alueesta, missä palkittu valokuvaaja Niklas Meltio on viime aikoina käynyt dokumentoimassa paikallisten taistelua ISISiä vastaan. Sotaa käydään sekä Syyrian että Irakin puolella. Tämän aamun Helsingin Sanomissa oli jälleen Meltion kuvareportaasia.
Agathan kirjan epilogi on tällä hetkellä ajankohtaisuudessaan riipaisevan koskettava. Hän kirjoitti sitä keväällä 1944, kun Normandian maihinnousu oli vielä edessä ja sota täydessä käynnissä. Epilogissa hän valottaa niitä syitä miksi kaivoi vanhat muistikirjansa esille ja kirjoitti kirjansa:

For it seems to me that it is good to remember that there were such days and such places, and that at this very minute my little hill of marigolds is in bloom, and old men with white beards trudging behind their donkeys may not even know there is a war (s. 205).

Tällä erää sota on siellä (ja tietysti osaltaan myös Ukrainassa), mutta me täällä Euroopassa tiedämme syyrialaisten kärsimykset. Moni kääntää selkänsä ja unohtaa.

lauantai 7. helmikuuta 2015

Mitä luin tänään: kaksi kertaa Kähkönen

Assyriologi ei ollut ehtinyt ennen joulua lukemaan ainuttakaan Sirpa Kähkösen romaania. Muutamia vuosia sitten satuimme muutaman kerran Kansalliskirjaston eteiseen samaan aikaan -- hän on niitä kirjailijoita, jota ilmeisimmin tekevät huolellista taustatyötä kirjastoissa ja arkistoissa. Olin myös kuullut ja lukenut hänen kirjoistaan jonkin verran, mutta se mitä aihepiireistä tiesin, ei vaikuttanut "minulle kirjoitetulta". Hyvin harvoin luen kaunokirjallisuutta vain sen vuoksi, että muut lukevat (ja pitävät) -- tutkimuskirjallisuutta joutuu jonkin verran tämänkaltaisillakin kriiteereillä ainakin vilkaisemaan...
Joululahjaksi toivoin Graniittimiestä (Otava 2014), kiinnostuin koska kirjassa eletään vallankumouksen jälkeisessä Pietari/Petrograd/Leningradissa ja kerrotaan Klaran ja Iljan tarinaa. He ovat hiihtäneet rajan yli Suomesta Neuvostoliittoon, täynnä unelmia vapaudesta ja ihanteellisesta, sosialistisen ideologian mukaan eletystä elämästä. Koulutyttönä minua kiehtoi Romanovien hallitsijasuku, ennen kaikkea Venäjän viimeisen tsaariperheen traaginen kohtalo. Hieman myöhemmin, kun tietous (ei välttämättä ymmärtämys) historiasta kasvoi, minua askarrutti se, miten kukaan suomalainen oli ennen toista maailmansotaa loikannut rajan toiselle puolelle juuri ideologisin perustein. Kuinka monelle heistä kävi niin sanotusti hyvin? Jo 1800-luvun puolella suomalaisia lähti isoon maailmaan Amerikkaan, mutta sieltä monet palasivat, ts. pääsivät palaamaan takaisin. Neuvostoliitossa suurin osa oli loukussa, vaikka kuinka olisi huomannut tehneensä pahan virheen. Mikrohistoria, pieni ihminen suurten tapahtumien myllerryksessä, sydäntäriipaisevat kohtalot.
Graniittimies ei kenties ollut aivan minulle kirjoitettu, mutta kyllä minä sen parissa "viihdyin" jos voi viihtyä näin rankan aiheen parissa. Kähkönen on taidokas kirjoittaja, tunnelmanluoja. Genja ja Dunja koskettivat minua erityisesti, katulapset, joiden kulkua Klara helpotti. Klara yrittää kaikkensa, mutta pieni sielu väsyy lopulta, jo alkuvaiheessa hän alkaa epäillä systeemin ja vallankumouksen toimivuutta:

Halusin myös sanoa, että aluksi oli vaikeinta. Tärkeintä oli löytää se pieni asia, johon saattoi kohdistaa katseensa ja jota saattoi ryhtyä korjaamaan. Jos katsoi koko suurta työmaata, uupui. Minun olisi pitänyt osata puhua rehellisesti silloin, myös vaikeuksita -- että niitä oli kaikilla ja että toverit on tehty niitä jakamaan. Mutta minusta tuntui, että pettäisin ne ihmiset, jotka tekivät aamusta iltaan työtä. Vallankumouksen tehdessään he olivat ottaneet vastuulleen jättiläisurakan. Arvelin että heistä ei kostaan tuntunut sitlä kuin minusta. Että tästä ei koskaan voisi tulla mitään -- että jokainen teko johti tuhanteen arvaamattomaan seuraukseen (s. 65)

Kähkösen Kuopio-trilogian ensimmäisen osan, Mustat morsiamet (Otava 1998) ostin pokkarina ennen joulua, ennen kuin olin saanut Graniittimiehen lahjaksi. Kuopion seutu alueena ei kiehdo minua pätkääkään, enkä ollut osannut romaanin nimeäkään yhdistää lainkaan siihen aihepiiriin, joka oikeasti kiinnostaa.
Mustat morsiamet. Romaanin päähenkilö Anna on menossa 1930-luvulla naimisiin. Tuleva anoppi, körttinainen, toteaa Annalle:

Ja sitten myö lähetään kaksistaan kauppoihin. Musta puku se pittää naisella olla, ja kun laittaa hyvän niin se kelepoo vielä monneen lähtöön. Tyyvytkö tuumaan? (s. 87).

Ja niin Anna menee mustassa hääpuvussa vihille, niinkuin oma äitini vielä 1956. Kummasti alkoi Kähkösen teksti kulkea tämän kiinnekohdan jälkeen, alku oli hieman nihkeää, varsinkin kun suurin osa on kirjoitettu savolaisella murteella. Sitä on vaikeaa lukea sujuvasti.
Toinen, oikeastaan vielä vetoavampi yksityiskohta oli John Bunyanin (1628-1688) teoksen Kristityn vaellus (1678) käyttö kirjassa, myös kahden kappaleen alkutekstissä. Kirja oli huippusuosittu heränneiden piirissä aina sotiin saakka, sen jälkeen syntyneet sukupolvet eivät sitä tunne tai ole lukeneet.
Oman isäni lapsuuden kirjallisessa maailmassa Kristityn vaelluksella oli suuri merkitys -- se oli ensimmäisiä kertomuksia (Raamatun jälkeen), joita hän noin neljän-viiden vuoden iässä 1930-luvulla Lapuan Hellanmaassa luki ja naapurin rouvalta hän sai vanhan kirjan lahjaksi, kuvitettuna laitoksena. Työskennellessään kesällä 1963 Lontoossa British Museumissa nuolenpäätauluja lukemassa, oli Bunyanin muotokuvan näkeminen National Portrait Galleryssä yksi vapaa-ajan kohokohdista. Hän osti mukaansa myös postikortin maalauksesta.
Kähkösen trilogian toisen ja kolmannenkin osan tulen varmaankin jossain vaiheessa vielä lukemaan, sen verran kiinnostavia molemmat lukukokemukset olivat.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Veljeä lämmöllä muistaen

Koskaan ei tiedä milloin lähtö tulee. Paitsi jos päättää lähteä itse. Veljeni teki tällaisen päätöksen, nuorena miehenä, tasan 30 vuotta sitten. 
Alku ei ollut helppo. Äitini ei tiennyt odottavansa kaksosia ja veljeni olemassaolo havaittiin vasta kun kaksoisveli oli syntynyt... Hapenpuutetta ja muuta lienee ollut ilmassa. Erittäin lahjakas ja erittäin herkkä, kuvaavat häntä varmaankin parhaiten. Tavallista haavoittuvampi.
Lapsena veljeni olisi todennäköisesti tarvinnut erityishuomiota, paljon enemmän aikaa kuin suurperheen kiireisillä vanhemmilla oli hänelle antaa. Muutaman vuoden iässä hän oppi itsekseen lukemaan, Hesaria tavaten, koska nousi sisaruksiaan varhemmin, samaan aikaan äitinsä kanssa varastaakseen edes sen varttitunnin "laatuaikaa". Koulutie takkuili kun opettajat eivät aina ymmärtäneet. Jo alaluokilla verbaalisesti taiturimainen poika saattoi pyörittää aikuisia raivon partaalle. Aineen aiheeksi annettun "Matka mummolaan" veli koki typeräksi, se kuitattiin yhdellä lauseella: Mummo ei ollut kotona.
Nuoruutesi oli raju ja repivä, isämme varhainen ja äkillinen kuolema sekoitti meidän kaikkien elämän pitkäksi aikaa. Sinä teit valintasi, me muut jatkamme matkaa. Kaipaan ja muistelen Sinua lämmöllä. Olit perheemme runoilija, minä tällainen vaivainen prosaisti.
Runo Varhain tai myöhään, Lassi Nummi, Requiem (Otava 1990) 25.