"turha" ja kaunis tavara

Assyriologi kirjoitti jo helmikuussa postauksen siitä miten ihminen on jo satojatuhansia vuosia elänyt symbioosissa ja riippuvuussuhteessa esineisiin ja että ilman työ- ja tarvekaluja olisimme täysin hukassa. Totaalinen riippuvaisuutemme tavarasta on asia, jota kaikki nykymaailmassa elävät eivät näytä miettineen lainkaan. Joskus maaliskuussa Ilana Aallon Paikka kaikelle FB-ryhmässä syntyi keskustelua siitä mitä minimalismi oikeastaan tarkoittaa lifestyle-ideologiana ja miten "ääriminimalistien" (= ihmiset, joilla on esim. kodissaan vain muutamia kymmeniä esineitä) elämäntapa on mahdollinen ainoastaan silloin kun ympärillä olevat ihmiset omistavat ne ruoanlaittovälineet, pesukoneet jne. joista he henkilökohtaisesti ovat luopuneet, mutta joita ilman nämäkään ihmiset eivät täysin tule toimeen. Minua huvitti lisäksi se, että monet minimalisteiksi itseään kutsuvat eivät itse asiassa tiedä mitä sana tarkoittaa. Sana juontaa juurensa latinasta eli parvus on pieni, ja sen superlatiivista minimus, eli pienin mahdollinen. Minulle tämä, jos siis olisin minimalisti, merkitsisi esimerkiksi sitä, että talvi- ja kesäkenkien sijasta minulla olisi vain yksi pari kenkiä. Jos minulla on muutama pari, muttei hillitön määrä kenkiä, olen moderatisti. Havaintoni oli, että monet itseään minimalisteiksi kutsuvat ovat itse asiassa moderatisteja... Mutta jokainen voi tietysti kutsua itseään tavaran suhteen ihan miksi haluaa ja elää miten haluaa. Itse olen vain tällainen tiukkapipo termien ja niiden käytön kanssa :).

Lupasin jo helmikuussa kirjoittaa tarvekalujen jatkoksi niistä esineistä, joilla ei ole mitään funktiota. Esineitä, joita ilman ihminen tulisi mainiosti toimeen ilmankin, mutta joita kuitenkin on valmistettu siitä huolimatta. Ja sitten on vielä niitäkin työ- tai tarvekaluja, jotka on joko muotoiltu tai koristeltu niin, että ne ovat kauniita esineitä käyttöfunktiostaan huolimatta.

Taas ollaan ihmisyyden ytimessä. Olemme valmistaneet koruja ilmeisesti lähes yhtä kauan kuin työkalujakin. Melkein kaikki naiset ja hyvin monet miehetkin omistavat jonkun kaulakorun ja yhä edelleen useimmissa kulttuuripiireissä kaulan ympärille on valmistettu roikkumaan nauha, johon on punottu kiviä, metallihelmiä, luuta, villieläinten hampaita tai jotain muuta silmää viehättävää. Esihistoriallisen ihmisen hauta tuhansien vuoden takaa, jossa vainajalle on asetettu mukaan esimerkiksi kaula- tai rannekoru, puhuttelee sisimpiä tuntojamme yhä tänään, koska koru yhdistää -- voimme kuvitella tuon henkilön kulkeneen koru kaulassa ja ajatella, että esine oli omistajalleen tärkeä, siihen liittyi muistoja ja se oli osa omistajansa identiteettiä. 

Esihistoriallisissa kaulakoruissa käytettiin kauniita ja värikkäitä puolijalokiviä, harvinaisten materiaalien saamiseen käytettiin vaivaa. Anatolialaisista löytöpaikoista on dokumentoitu suuria määriä esimerkiksi punaisia karneolihelmiä ja sinistä lapislatsulia -- lähimmät esiintymät ovat kaukana Afganistanissa. Itäisen Välimeren alueella balttilainen meripihka oli jo pronssiajalla haluttu materiaali

Kuningatar Puabin pääkoriste sekä puolijalokivistä valmistettu kappa, kuva: Heather D. Baker (thanks Heather!)

Arkeologian opiskelijat törmäävät käsikirjoissa hautoihin, joissa on koruja ja esimerkiksi keramiikkavaaseja. Usein herää kysymys siitä, ovatko esineet valmistettu ainoastaan hautaan asetettaviksi vai käyttikö vainaja niitä oikeasti jo elinaikanaan? Jos esineet olivat vain "tuonpuoleista" varten, korostuu ihmisen erityinen piirre valmistaa "turhia" esineitä entisestään.  Aina emme tiedä tähän vastausta. Toisinaan haudasta löydetyssä esineessä on käyttöjälkiä ja niitä on saatettu korjatakin. Mutta jos tarkastelee muinaishistorian upeimpia hautakonteksteja, kuten esimerkiksi Ur-nimisessä kaupungista löydettyjä kuningatar Puabin pääkoristeita tai kivistä tehtyä kappaa, tai hänen puolisonsa kultaista kypärää ja satoja muita "luksusesineitä" (Penn Museum Philadelphiassa avasi juuri uudelleen näyttelynsä, jossa Puabin pääkoristetta voi ihailla), tulee tunne, että tämänkaltainen parafernalia valmistettiin erityisesti yhteisöjen eliitin hautoja varten, varustukseksi tuonpuoleiseen elämään. Egyptissä usko siihen oli vahva, että vainaja oikeasti tarvitsi kaiken sen tavaran, joka akkumuloitui hautoihin.

Työ- ja tarvekaluja on niinikään koristeltu kauan. Kivisiin ja luisiin kahvoihin jne. kaiverretut hahmot, kuviot ja ornamentit eivät luultavasti olleet "vain" koristeita vaan niiden taakse kätkeytyy todennäköisesti paljon sellaista symboliikkaa mikä ei meille enää aukene. Ihmisellä on siis ollut suuri tarve ympäröidä itsensä "kauneudella". Erityistä on kuitenkin se, että esimerkiksi mesopotamialaisista teksteistä emme kuitenkaan löydä sanaa "kaunis" ("taide" on niinikään tuntematon käsite, mutta siitä joskus toinen kerta). Yhdysvaltalainen tutkija Irene Winter on kirjoittanut tästä aiheesta vaikuttavia tekstejä -- sanaa kaunis ei ole, mutta on lukuisia muita adjektiiveja kuten taidokkaasti valmistettua, valoisaa, ylivoimaista ja hohdokasta jne.

Ovatko korut ja koriste-esineet, tavara ilman käyttötarkoitusta, täysin turhia? Miksi ihmeessä valmistamme niitä, tulisimmeko toimeen ilman? 

Ihminen selviytyy mitä niukimmissa ja karuimmissa olosuhteissa, mutta kauneuden kaipuu on monilla sydämissä. Me ilmaisemme itseämme tuottamalla mitä erilaisimpia "kauniita" asioita ja likitulkoon kaikki ilmaisun keinot ovat yhtä vanhoja kuin ihmisyytemme. Ja nyt kun pääsen tähän pisteeseen, iskee väistämättä mieleeni Muumimamma. Tove Janssonin kirjassa Muumipappa ja meri (WSOY 1965)  muumiperhe asuu majakkasaarella joka on omalla tavallaan kaunis, mutta hyvin karu. Muumimamma ikävöi kotiaan. Koti-ikävä on samalla kaipuuta myös kodin esineitä ja kotipuutarhaa kohti. Kaipuu yltyy niin sietämättömäksi, että muumimamma alkaa purkaa ikäväänsä maalaamalla majakan sisäseiniä:

Ja sitten äiti alkoi maalata kukkia majakan seiniin. Niistä tuli suuria ja voimakkaita, sillä siveltimet olivat isot, verkkoväri imeytyi suoraan kalkkiin ja näytti syvältä ja läpikuultavalta — voi, niistä tuli ihmeen kauniita! Tämä oli tuhat kertaa hauskempaa kuin halkojen sahaaminen. Kukka toisensa jälkeen puhkesi seinään, ruusuja, kehäkukkia, orvokkeja, pioneja... Äiti melkein pelästyi nähdessään, miten kauniisti hän osasi maalata. Hän maalasi lattian rajaan pitkää vihreätä huojuvaa ruohoa; kaikkein korkeimmalle olisi pitänyt saada aurinko paistamaan, mutta se täytyi jättää pois, sillä keltaista väriähän ei ollut (s. 126).

Kuluneen kevään aikana olen alkanut kiinnittää huomiotani myös henkilö-esine -suhteisiin kaunokirjallisuudessa. Aihe on kiinnostanut minua jo paljon aikaisemminkin, nyt tämä tarkkailu on kuitenkin entisestään tiivistynyt. Luen romaaneja uudella tavalla, uudesta perspektiivistä. Tästä näkökulmasta katsottuna Virpi Hämeen-Anttilan Villa Speranza (Otava 2017) oli odottamattoman kiehtova ja antoisa. Itsessään tarinan juoni ja henkilöt ovat minusta aika ohuita ja päälleliimattuja, mutta se tapa millä Hämeen-Anttila vähä vähältä avaa päähenkilö Siljan kaipuuta kauniisiin esineisiin, hänen ihastumistaan vanhaan italialaiseen "toivon villaan" ja suoranaista kateutta ihmisiä kohtaan, jotka omistavat sen ja sisällä olevat taide-esineet. Siljan (joka on kokenut monet traumaattiset asiat lähimenneisyydessään) kotiympäristön yksinkertaisuus ja vanhan välimerellisen talon tursuava kauneus asetetaan taitavaan kontrastiin keskenään. Siljan isä on kitupiikki eikä koskaan hanki mitään kaunista. 

Kituuttamisesta seurasi, että Silja rakastui luksukseen. Se oli tylsän ennustettavaa, ja myös hävettävää, vähän kuin ahmimishäiriö, eikä Silja viitsinyt kertoa isästä psykologille.

Sitäkään hän ei kertonut, että oli kätkenyt pikku aarteitaan avioliittonsa aikana. Hän ei ollut varma, mitä Riku olisi niistä sanonut. (s. 103).

Villa Speranzassa ...

... Siljan katse hakeutuu vaistomaisesti nurkkiin. Jokaiseen näistä on sijoitettu monilokeroisia, epäsymmetrisiä hyllyköitä ja tasoja, joihin on kerätty kaikenlaisia esineitä: antiikkisia lamppuja, kynttilänjalkoja, kelloja, koruja ja pikkupatsaita, itämaisia pulloja, asioita, rasioita, jumalankuvia, huiveja, kehyksiin pingotettuja kangastöitä, kirjailtuja pikkutyynyjä ja ...

Nurkat ovat kuin alttarit, joiden edessä palvotaan esineiden kauneutta. (s. 30-31).

Talon omistavan oopperalaulajattaren sisar toteaa Siljalle tavaroista, jotka hänen edesmennyt lankonsa on kerännyt:

Ali ei piitannut yhtään siitä, mitä ihmiset ajatteli. Jos se näki kauniin korun ja käsilaukun, tai huivin, sen piti se saada. 

... kun joku oli kaunista, se halusi sen. Että sai omistaa, katsella ja koskea. 

Nämä on Intiasta. Ali kertoi minulle, millaista siellä oli. Miten kuumaa ja värikästä. Ali sanoi, että se muisti joka ikisen esineen. Sen, miten se oli hankittu. Mistä se alun perin tuli. Mikä oli sen tarina. Minua suretti, kun se ei mannut niitä muistiin. Niitä tarinoita. (s. 64).

Villa Speranzaa lukiessani palasin kertaalleen jo vuosien takaiseen lukukokemukseeni Hämeen-Anttilan romaanista Tapetinvärinen (Otava 2012), siihen ajatukseen, että "köyhistä"perheistä peritään vähemmän omaisuutta ja juuri esineisiin sitoutuu tarinat ja muistot. Tämä teema toistuu: 

Pieni Marian ilmestys on Raffaellon isän. Todennäköisesti. Ei varmasti. Mutta se on kulkenut Morettin suvussa aitona 1600-luvun lopusta alkaen. 

Silja katselee yksinkertaisen sulokasta maalausta kunnioituksen ja kateuden tuntein. Millaista olisi kuulua sukuun, jolle on itsestään selvää omistaa vanhoja, kalliita esineitä ja taloja? (s. 60).

Villa Speranza lukiessani kysyin myös, että onko moni seikka Sijan tavarasuhteessa jotain, mitä Hämeen-Anttila on itse tuntenut ja elänyt? Minulla ei ollut kitupiikki-isää, mutta lapsuus oli materiaalisesti vaatimaton Tapiolan modernistisen historiattomassa ympäristössä (Hämeen-Anttilakin varttui Tapiolassa),  ja kun nuorena opiskelijana pääsin ensimmäisiä kertoja Italiaan, hullaannuin Siljan tavalla kauniista ja vanhoista taloista, esineistä, museoista, kirjastoista... Elämäni oli siihen mennessä ollut paljolti harmaata ja ankeaa, vaikka kaikennäköistä olin jo silloinkin nähnyt ja kokenut. Olen tähän mennessä ajatellut, että Hämeen-Anttilaa ja minua ei yhdistä juuri mikään, mutta ehkä sittenkin enemmän kuin olen aavistanut. Tosin vuosikymmenien aikana halu omistaa tavaraa on vähentynyt rajusti, varmasti myös siitä syystä, että olen neljännesvuosisadan ajan kuulunut puolison perheeseen, jossa tuo vanhojen esineiden ja talojen omistaminen on ollut sitä "itsestään selvää". 

Olen myös ymmärtänyt sen, että kaikki kallis ei ole kaunista eikä kaikki kaunis kallista.