Arvonta suoritettu: kuka saa Assurin kehrän?

Viikko sitten, postaukseni yhteydessä lupasin arpoa ylimääräisen kappaleeni Lauri Eirolan juuri ilmestynyttä Assurin kehrää (Like 2015). Eilinen sunnuntaipäivä kului kuitenkin rattoisasti Mäntässä: pääsin vihdoin sukeltamaan Muinais-Mänttään ja sen huikeisiin salaisuuksiin. Sen vuoksi tämä arvonta hieman viivästyi, sillä olin illalla reissusta ja kokemuksista sen verran uupunut, etten jaksanut ryhtyä toimiin.

Arpaonni suosi tällä kertaa Kari Hintsalaa, joka pitää mielenkiintoista Kapioneeri-historiablogia. Eli lähetä Kari postiosoitetta niin laitan kirjan Sinulle postiin vielä tämän viikon aikana! Olisi ollut mukavaa jos olisin voinut lähettää kirjan kaikille arvontaan osallistuneille, se tunne tuli kun arpominen tuli suoritettua. Mutta kenties tässä kevään ja kesän aikana tulee tarvetta luopua joistain kaksoiskappaleista tai muistakin, nyt syntyi ajatus siitä, että voisin blogini kautta löytää niille hyviä koteja ja lukijoita, vaikkei välttämättä arpomalla. Katsotaan.

Seuraavassa postauksessa luvassa muinaismänttää, mitäpä muuta!

Lauri Eirola, Assurin kehrä & kirja-arvonta!

Assyriologille kävi viikko sitten hassusti: oli puhunut joskus vuoden alussa puolisolleen, että aikoo pyytää Likestä kopiota Lauri Eirolan esikoisromaanista Assurin kehrä (2015), se kun tietysti kiinnostaa kovasti, ja samana päivänä kun posti toi saapumisilmoituksen paketista, kiikutti myös puoliso ex tempore samaisen kirjan kustantamon kaupasta. Oli nähnyt sen siellä ollessan kuopuksen kirjatoiveasioilla ja muistanut ilmeisesti vain sen, että halusin opuksen lukea...

Eli nyt KIRJA-ARVONTA: kommentoikaa tätä postausta kommenttiosioon niin arvon viikon päästä ylimääräisen kopioni tätä jännittävää kirjaa!

Nostan hattua esikoiskirjailija Eirolalle:  hän on erittäin rohkeasti sijoittanut tarinansa ajanjaksoon ja alueeseen, josta Suomessa on alan huippuasiantuntemusta: Simo Parpola (1943- ) on assyriologian suurimpia nimiä maailmassa ja hänen perustamansa säätiön puitteissa jatketaan The Neo-Assyrian Text Corpus -projektin julkaisusarjoja. Kaikki suomalaiset assyriologit varmaankin mielenkiinnolla lukevat kirjan ja kiinnittävät huomionsa lukuisiin pikkuasioihin punniten niiden autenttisuutta.

Mutta ensin hetkeksi itse tarinaan ja sen juoneen: Assurin kehrä on perinteistä seikkailugenreä. Päähenkilö nuori mies Naramu, menestyneen sepän poika, joutuu Assurin kaupungin kukistuessa (614 eaa) ensin meedialaisten ja sitten babylonialaisprinssi Nebuchadrezzarin orjaksi. Naramun elämä on tapahtumarikasta ja vaiheikasta, on lannanluontia, kidutusta, myrkkyjuomia, leijonanmetsästystä, taistelua ja muutama väkivaltainen kohtaus, esimerkiksi kastrointi. Hyvässä tarinassa on myös kaunis nuori nainen, totta kai. Kirjan tapahtumat päättyvät paria vuotta myöhemmin assyrialaisten pääkaupungin Niniven tuhoon (612 eaa). Lukukokemus oli viihdyttävä, ei hirvittävän syvällinen ja pituus oli kutakuinkin sopiva: ei liian lyhyt, mutta en ole varma olisinko jaksanut pysyä mukana esimerkiksi sata sivua pitempään. 

Merkitsemieni kohtien määrä tekstissä oli suuri -- muinaisuuteen sijoittuvia romaaneja en osaa lukea ainoastaan kaunokirjallisuutena (vaikka osaan kyllä samalla myös nauttia kauniista kielestä), vaan ammattipaheeni on tarkastella yksityiskohtia niiden uskottavuuden perusteella. Ammattipahe on myös se, että tunnistaa oikeat arkeologiset löydöt tai muinaiset tekstit, joita kirjailija on käyttänyt fiktiivisen kertomuksensa materiaalina. Tieteellisten lähteiden "bongaaminen" on oma erityinen (ja minusta sekä hauska että nautinnollinen) taso lukea historiallisia romaaneja. Eirolalle voi antaa täyden tunnustuksen, hän on oletettavasti lukenut suuren määrän kirjallisuutta ja syvällisesti perehtynyt aikakauteen ja sen ominaispiirteisiin. Suurimmaksi osaksi hän myös onnistuu luomaan tunnelman ja ilmapiirin, joka myös assyriologille maistuu ja tuoksuu muinaiselle valtakunnalle.

Heti ensimmäisistä sivuista lähtien Eirolan kuvauksissa on kuitenkin piirteitä, jotka saivat minut hieman nikottelemaan tai ainakin lievästi hymyilemään. Suuremmissa assyrialaisissa yksityistaloissa oli sisäpihat, se on totta, mutta minun korvaani vesialtaat ja/tai lammikot kultakaloineen kuulostaa kovin roomalaiselta... Samoin sisäpihoilla kasvavat kukat? Samalla sivulla perheen lapset laitetaan iltakylpyyn, sekin kovin anakronistista, vaikka osassa taloissa onkin tiloja, joiden oletetaan olleen kylpyhuoneita (s. 14). Dannulla, Naramun veljellä, on Ninivessä "kaksi kivirakennusta" (s. 301) kun kuninkaiden palatsitkin olivat tiilestä rakennettuja ja vain edustustilat ym. kivilevyin eli ortostaatein vuorattuja. 

Monissa roomalaiseen aikaan sijoittuvissa romaaneissa ja dekkareissa on henkilönnimiin liittyviä heikkouksia, kirjailijat kun harvoin jaksavat oikeasti perehtyä praenomen/gentilicium/cognomen -- nimenmuodostuksen hienouksiin. Eirola on luultavasti henkilögalleriaansa rakentaessaan käyttänyt hyväkseen niinikään The Neo-Assyrian Text Corpus -projektin prosopografista hakuteosta The Prosopography of the Neo-Assyrian Empire, niin että nimet ovat täysin uskottavan kuuloisia ja osalle löytyy suorat vastineet hakuteoksesta (ilman että romaanissa esiintyvät henkilöt olisivat historiallisia). Pientä haparointia on siinä, mitkä moniosaisista assyrialaisista tai babylonialaisista nimistä kirjoitetaan yhteen ja mitkä ei. Kuninkaiden henkilönimet esiintyvät niiden myöhemmissä, esim. kreikkalaisissa kirjoitusasuissa, siksi esimerkiksi Babylonian prinssi ja myöhempi kuningas on Nebuchadrezzar (kirjoitetaan myös Nebuchadnezzar ), vaikka nuolenpääteksteissä nimi on muodossa Nabû-kudurri-uṣur. Kuninkaiden ja muiden "suurten" nimistä on kuitenkin muodostunut juuri tällaisia konventioita ja niitä käytetään yleisesti myös tieteellisissä teksteissä.

Assurin kehrä vilisee myös muinaisen Assyrian ja Babylonian materiaalista kulttuuria. Eirola yrittää parhaansa loihtiakseen lukijan mieleen kaupunginmuurit, niiden portit, reliefien aihekuvia. Tässä voisin lähteä oikomaan joitakin pieniä epätarkkuuksia, mutta oikeastaan niillä ei ole väliä kirjan kokonaisuuden kannalta. Uskottavuutta kyllä nakertaa hieman se, että sekä Babylonissa että Ninivessä kaikki kulkemiset ja muut kirjataan savitauluille -- tällä hetkellä kun tiedämme, että yhä suurempi osa päivittäisistä logistiikkaan ym. liittyvistä muistiinpanoista tehtiin 600-luvulla eaa todennäköisesti joko papyruksille tai vahapinnoitteisille puutauluille, aramean kielellä. Arameaa ei siis käytetty ainoastaan suulliseen vaan myös kirjalliseen kommunikaatioon, sekä Assyriassa että Babyloniassa.

Kuten alussa jo mainitsin, Assurin kehrä on enemmän seikkailukertomus kuin syvällinen pohdinta ihmiskohtaloista Assyrian valtakunnan tuhon päivinä. Eirolalla on kuitenkin yritystä ujuttaa mukaan joitain mesopotamialaisen kirjallisuuden teemoja, näkyvimpänä esimerkkinä on kertomus hurskaasta kärsijästä (s. 163-164), jonka eri versiot T. Oshima on vastikään koonnut kirjaksi. Tämä aihe esiintyy myös Vanhassa Testamentissa Jobin kirjassa. Kenties tässä kiteytyy tarinan sanoma -- oikeudenmukaisuuden logiikka jumalilla on usein ristiriidassa sen kanssa, mitä ihminen itse katsoisi "ansaitsevansa". Tämän kanssa meidän on varmaan kaikkien kamppailtava, myös tänään, jolloin uutiset assyrialaisten muinaismuistojen tuhosta ja ihmisten kuolemista terroristijärjestön käsissä on jokapäiväisiä.

Astuimme sisään, ja entisaikojen kuninkaiden muisto ympäröi meitä joka puolella. Pölyn peittämissä pintareliefeissä muinaiset hallitsijat ajoivat sotavaunuja, piirittivät kaupunkeja ja kuljettivat valloitetun maan asukkaita pakkosiirtolaisuuteen. Nuolilla lävistetyt leijonat tuijottivat ohi käveleviä kuolevaisia basalttisilmillään. Niiden muuttumattomissa ilmeissä näkyi ajatonta surua (s. 304). 

Suosittelen Assurin kehrää kaikille, joita kiinnostaa muinainen Assyria, historian kuvaaminen fiktiona ja tietysti vetävä juoni.

Assyriologi Knut Tallqvistin syntymästä 150 vuotta

Tänään, 16.3. on 150 vuotta assyriologi Knut Tallqvistin (1865-1949) syntymästä. Tammikuun syntymäpäiväpostaukseni hänen oppilaastaan Armas Salosesta (1915-1981) nousi nopeasti suosituimpien joukkoon, ja nyt on vuorossa siis Tallqvist, papinpoika Kirkkonummelta. Koska Suomen ensimmäinen assyriologi Karl Fredrik Eneberg (1841-1876) kuoli nuorena ensimmäisellä tutkimusmatkalla Mosulissa, muodostui Tallqvistista suomalaisen assyriologisen tutkimuksen varsinainen perustaja.

Toisin kuin Armaksesta, minulla ei ole mitään henkilökohtaisia muistikuvia sata vuotta minua ennen syntyneestä Tallqvistista. Isäni Jussi Aro (1928-1983) puolestaan pääsi näkemään iäkkään, suuresti ihailemansa professorin aloitettuaan opintonsa Helsingissä syksyllä 1945, mutta vain matkan päästä, tieteellisten seurojen kokouksissa ja muissa vastaavanlaisissa tilaisuuksissa. Kerran, keväällä 1947, Jussi yritti ottaa yhteyttä Tallqvistiin, rohkaisi mielensä ja soitti puhelimella. Nuoren miehen sosiaaliset taidot eivät olleet vielä juurikaan kehittyneet eikä professori syystä tai toisesta suhtautunut yhteydenottoon myönteisesti -- Jussin mukaan Tallqvist tiuskaisi puhelimeen: Minä en ole mikään näyttelyesine. Erään kirjan välistä löysin sattumalta Tallqvistille osoitetun, mutta lähettämättömän kirjeen, joka huolimatta kohteliaasta anteeksipyynnöstä sisältää myös hienoista ironiaa. Ehkä oli sittenkin parempi, ettei kirjettä lähetetty.

Vasta Tallqvistin kuoleman jälkeen heidän välilleen syntyi yhteys: Jussi luetteloi yliopiston silloiselle Historiallis-kielitieteelliselle kirjastolle professorin sinne lahjoittamat kirjat ja sai Armas Saloselta tehtäväkseen editoida Tallqvistilta kesken jääneen kokoelman babylonialaisia hymnejä ja rukouksia. Vielä hieman myöhemmin Jussi saattoi loppuun Armas Salosen kanssa Tallqvistin aloittaman Koraanin käännöksen. 

Tallqvist oli aikalaistensa piirissä hieman pelätty persoona. Kirjekokoelma Knut Tallqvist och hans fästmö. Deras brevväxling under hans resa i Orienten 1893-1895 (1986) toimittaja, Tallqvistin miniä Helene Tallqvist kuvaa esipuheessa appiukkonsa tuikeutta (ruots. barskhet) legendaariseksi. Pelko perustui siihen, että Tallqvist oli erittäin älykäs ja etenkin assyriologina myös kansainvälisesti tunnustettu tutkija, mutta hän sieti hyvin vähän minkäänlaista humpuukia eikä koskaan käsitellyt ketään silkkihansikkain jos kritiikin tarvetta ilmeni. Jussikin kirjoittaa 1948 päiväkirjaansa, haettuaan Tallqvistin perustaman Suomen itämaisen seuran jäsenyyttä:

Tallqvist on nerokas tiedemies, ja niin suorapuheinen, että ainakin minä jo edeltäkäsin melkoisesti vapisen.

En ala tässä laajemmin esittelemään Tallqvistin ansioita tutkijana ja assyriologian popularisoijana -- kirjoittamiani esityksiä hänestä on saatavilla neljällä kielellä, mm. på svenska. Voin ilmaista vain suuren ihailuni -- ensinnäkin tuosta "tuikeudesta", koska siedän itsekin hyvin vähän humpuukia tieteellisissä teksteissä ja taidan olla tullut jo minäkin tunnetuksi suoruudestani :). Tallqvist ei myöskään linnottautunut omaan työhuoneeseensa eikä eurooppalaisiin tutkimuskirjastoihin tai savitaulukokoelmiin vaan oleskeli useamman vuoden Lähi-idässä ja rakastui sitä kautta itse alueeseen ja sen ihmisiin. Jos käy maissa vain turistimatkoilla eikä koskaan jalkaudu toreille, kyliin ja opettele paikallisten kieltä paikallisissa olosuhteissa, jää kulttuurin tuntemus ja ymmärtämys pakostakin erittäin kapeaksi. Edelleen, jo iäkäs Tallqvist ei 1930-luvulla antanut päätään nostavan antisemitistisen hengen viedä mukanaan, mikä tuli ilmi esimerkiksi hänen suhtautumisessaan Israel-Jakob Schuria (1879-1949) kohtaan, jonka väitöskirja hylättiin Helsingin yliopistossa 1937 (aiheesta voi lukea enemmän: S. Muir/I.Salomaa (toim.), Hyljättiin outouden vuoksi. Israel-Jakob Schur ja suomalainen tiedeyhteisö (2009). 

Lisää Mosulista, Ninivestä ja Hatrasta... ja Agatha Christien Nimrud!

Viime viikon painajaisesta tämän viikon painajaiseen... Eilisen perjantain muinaismuistouutinen oli, että ISIS on tällä kertaa kohdistanut tuhoamisvimmansa Nimrudiin, yhteen Assyrian valtakunnan pääkaupungeista. Sitä on kuulemma tuhottu puskutraktoreilla, joskin kuvamateriaalia ei ole tähän aamuun mennessä ollut saatavilla. Hiljaa mielessäni toivon, että tämä olisi uutisankka -- runsas kuukausi sitten internetissä liikkui huhuja siitä, että samainen terroristijärjestö olisi räjäyttänyt Niniven kaupunginmuurit ilmaan (ts. niiden rekonstruktiot, aidot ovat suurimmaksi osaksi säilyneet huonosti tai maavallien suojaamina), mutta tämä ei onneksi ollut totta.

Ensin kuitenkin palaan hetkeksi Mosulin museossa tapahtuneisiin vahinkoihin. Minkälaista kuvanveistoa tuhoutui?

Filmimateriaalista käy ensinnäkin ilmi, että ainakin joitakin assyrialaisten palatsien ja kaupunginmuurien portteja vahtineita veistoksia tärveltiin. Nämä kolossaaliset porttiveistokset olivat  mm. lamassu- tai aladlammu- nimillä kutsuttuja suojelusjumalia, jotka kuvattiin hybrideinä: härän tai leijonan vartaloon yhdistettiin siivet ja ihmisen kasvot (korvat saattoivat olla puolestaan pitkät ja suipot...). Tämän hauskan ja opettavaisen videopätkän voi katsoa vaikka ei osaisikaan ranskaa.

Näitä porttikolosseja on löytynyt kaikista neljästä Assyrian valtakunnan pääkaupungista -- Assurista, Kalhu/Nimrudista Dur Sharruken/Khorsabadista ja Mosul/Ninivestä ja monet niistä päätyivät jo 1800-luvun puolivälin jälkeen eurooppalaisiin ja amerikkalaisiin museoihin. Voisi ajatella, että mitään korvaamatonta ei ole tapahtunut jos pari kappaletta näistä pirstottiin sirpaleiksi. Jokainen porttikolossi on kuitenkin yksityiskohdiltaan ainutlaatuinen -- niiden pirstaloiminen on äärettömän murheellista. 

Toisekseen Mosulin museossa tuhoutui UNESCOn maailmanperintokohteen Hatran patsaita. Näistä on tehty erinomainen yhteenveto Christopher Jonesin blogissa, etenkin hän on saanut käytettäväkseen  muutoin vaikeasti saatavissa olevia kuvia henkilöiltä, jotka vierailivat museossa ennen ISISin viimeviikkoista iskua. Hatra oli roomalaisaikana -- ajanlaskumme alun puolin ja toisin -- kukoistava keskus tarunhohtoisen silkkitien varressa. Se ei ihan vedä vertoja Palmyralle, mutta yhtäkaikki on yksi tärkeimmistä myöhemmistä muinaiskaupungeista Mesopotamian alueella.

Jokainen hatralaispatsas oli niinikään ainutlaatuinen eikä niitä ole ihan tusinoittain ripoteltuina pitkin maailman museoita.

Näinä henkisen ahdistuksen päivinä olen tehnyt lukuisia virtuaalimatkoja näihin paikkoihin. Monet matkailijat ja tutkijat ovat kirjoittaneet omia kokemuksiaan Mosulista ja muualta, mm. suomalainen legenda Aapeli Saarisalo (1896-1986), joka julkaisi mm. teoksen Paratiisin maan kaivauksia (1931). Löysin myös enemmän Keski-Aasian tutkimusretkistään kuuluisan Sven Hedinin raportin Baghdad, Babylon, Ninive (1917), jossa kerrotaan sekä kuvin että sanoin hänen 1916 (!) matkasta noihin paikkoihin. Sotareportaasia Hedin ei tee, vaan kertoo matkansa tarkoituksen olleen tutustua muinaisten assyrialaisten ja babylonialaisten rauniokumpuihin!

Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin kappale Agatha Christien muistelmista (An Autobiography (1977)). Agatha työskenteli Nimrudissa arkeologimiehensä Max Mallowanin kanssa (katso myös tämä postaus), kirjoitti sekä dekkareitaan että valokuvasi ja puhdisti norsuunluuesineitä, joita löytyi kaivauksilta runsain mitoin. Agatha rakasti myös tätä rauniokumpua, sen keväistä vihreyttä ja kukkia, jotka saivat väliaikaisesti väistyä kun tutkijat avasivat uusia kuoppia. Hän jatkaa:

Now Nimrud sleeps.

We have scarred it with our bull-dozers. Its yawning pits have been filled in with raw earth. One day its wounds will have healed, and it will bloom once more with early spring flowers.

Here was once Calah, that great City. Then Calah slept...

Here came Layard to disturb its peace. And again Calah-Nimrud slept...

Here came Max Mallowan and his wife. Now again Calah sleeps...

Who shall disturb it next?

We do not know (s. 546).

Me tiedämme.

Vakavampaa tekstiä Lähi-idän muinaismuistoista

Viime viikko oli assyriologille pientä painajaista -- migreeniä pukkasi ja sitten Pohjois-Irakissa tapahtui se mitä oli jo jonkin aikaa pelätty: Mosulin kaupungin museo esineistö tärveltiin ISISin toimesta. Tämä on tapahtuma, johon minun pitää ottaa kantaa ammattini puolesta. Kirjoitin eilen tekstin, jota tarjosin tänä aamuna HS:n Vieraskynä -palstalle. Heillä on kuulemma sinne niin suuri tarjonta, etteivät he sitä julkaise. Julkaisen siis tekstin nyt tässä, vaikka yleensä postaukseni ovatkin kevyempää tavaraa -- blogini tarkoitus ei ole olla liian vakava tai tieteellinen vaan tarjota lukijoille sanallisia ja kuvallisia virikkeitä asioista ja ilmiöistä, joita itse pidän mielenkiintoisina.

Kesällä 2012, runsas vuosi Syyrian kansannousun alkamisesta, UNESCO ja kansainvälinen tutkijayhteisö alkoi huolestua maan muinaismuistojen tuhosta sisällissodan keskellä. HS:n Vieraskynässä 9.7.2012 käsittelin aihetta ensimmäisen kerran. Kolmen viimeisen vuoden aikana pahimmat uhkakuvat ovat toteutuneet Syyrian osalta. Erityisesti Aleppon historialliset kohteet ovat sittemmin kärsineet korvaamattomia vahinkoja. UNESCO antaa säännöllisin väliajoin julkilausumia, mutta tuhon jatkumista eivät nämä kirjalliset kannanotot pysty estämään.

Viimeisen vuoden aikana Lähi-idän muinaismuistojen tuho ja ryöstely on saanut täysin uuden ulottuvuuden ja nopeamman vaihteen. Parrasvaloihin on astunut terroristijärjestö ISIS, jonka maailmanvalloitusideologiaan ja –strategiaan kuuluu muinaismuistojen näyttävä hävittäminen ja laaja esinekauppa, jolla osaltaan rahoitetaan toimintaa. Vain ISIS tietää kuinka suurta tiliä se tekee arkeologisilla ryöstökaivauksilla. UNESCO ja Interpol arvioivat laittomien muinaisesineiden kaupan  ylipäätään liikkuvan tällä hetkellä 5-7 miljardissa eurossa vuosittain.  Laiton esinekauppa ei olisi kannattavaa ilman antiikkikauppiaita ja heidän asiakkaitaan, jotka ostavat muinaismuistoja kyselemättä niiden alkuperää. Timanttien rinnalle ovat nousseet verellä tahratut muinaismuistot.

Nopean sähköisen tiedonvälityksen ja sosiaalisen median kautta vaikuttaa siltä, että yleinen suhtautuminen tuhoutuvaan maailmanperintöön on muuttunut. Tietoisuus historiallisten monumenttien tärkeydestä on kasvanut ilahduttavasti ja  aiheesta on saatavilla runsaasti tietoa, vaikka itse tuhojen suhteen olemme suurimmaksi osaksi olleet sotaa käyvien osapuolten levittämän propagandistisen kuvamateriaalin armoilla. Näitä aineistoja käytettäessä on aina pidettävä mielessä se, että ne on valmistettu ja jaettu pyrkimyksenä osoittaa vastapuolen syyllistyneen sotarikoksiin.

ISIS toimii eri tavalla, tämä tuli erityisen selvästi ilmi helmikuun viimeisellä viikolla, kun järjestö julkaisi viiden minuutin ”lehdistötiedotteen”.  Suunnitelmallisesti kuvatussa videossa järjestön jäsenet itse kaatavat ja moukaroivat pohjoisirakilaisen Mosulin museon kuvanveistoa. Muutamia päiviä aikaisemmin huhuja Mosulin kirjaston poltosta jaettiin jonkin verran mm. Facebookissa, mutta tämä patsaiden tuhoamista esittävä video levisi epidemiamaisesti sosiaalisessa mediassa ja aiheutti suurta paheksuntaa. Vain harva, joka katsoi videon ja laittoi se sitten kiertoon, ymmärsi, että ISIS oli täydellisesti onnistunut valjastamaan heidät propagandansa airueiksi. ISIS tiesi länsimaisen yhteisön reagoivan tekoon juuri odotetulla tavalla eli kauhistelulla ja levittämällä sitä erilaisissa sähköisissä kanavissa. Koska läntinen maailma oli pelännyt tätä jo viime vuoden kesäkuusta lähtien, jolloin ISIS valtasi Mosulin, ja useat tahot olivat esittäneet huolensa museon kohtalosta, saimme juuri sen mitä kerjäsimme.

ISIS vetää meitä kuin pässiä narussa. Sen ymmärsi Chicagon yliopistossa työskentelevä arkeologi Ömür Harmanşah. Hän postasi omalla FB-seinällään pyyntöjä siitä, että ihmiset poistaisivat kyseiset videolinkit. Harmanşahin mielestä video on toteutettu samalla tavalla kuin tositelevisio, sillä tarkoituksella, että meistä tulee sekä filmin yleisö että ISISin ideologian levittäjä. Video ei dokumentoi väkivaltaa, se ON väkivaltaa, samalla tavalla kuin järjestön tarkoin ohjaamat ja kuvaamat panttivankien mestaukset. Niitähän länsimainen media ei suostu uutislähetyksissään näyttämään.

UNESCOn pynnöstä YK:n Turvallisuusneuvosto kokoontui hätäistuntoon ja tuomitsi lausunnossaan ISISin teot. Lausunnot eivät valitettavasti pysäytä näitä fundamentalisteja, olemme tapahtumien edessä jokseenkin voimattomia. Suru tuhotusta maailmanperinnöstä on kuitenkin vähäinen verrattuna alueen ihmisten kärsimyksiin. Tässä akuutissa henkisessä katastrofissa humanitäärisen avustustyön tulisi ajaa monumenttien pelastamisen edelle, vaikka toivottavaa yhä edelleen olisi, että sekä ihmiset että muinaismuistot voitaisiin pelastaa.

Tällaisissa lehtiartikkeleissa tekstin täytyy olla tiivistä. Monet yksityiskohdat piti jättää pois ja tulen postaamaan niistä myöhemmin tällä viikolla erikseen. Mosulin kaupungista voi kuitenkin mainita sen verran, että se sijaitsee Tigris-virran varrella ja 600-luvulla eaa tiettävästi maailman suurimman kaupungin, Niniven kyljessä. Ninive oli viimeinen Assyrian suurvallan (n. 900-600 eaa) pääkaupungeista, sen valtionarkistoja julkaisi 1980-2000 -luvuilla Helsingin Yliopiston projekti toimesta ja toimintaa jatkaa tällä hetkellä Suomen assyriologisen tutkimuksen säätiö. Mosul on myös siksi mielenkiintoinen paikka, että Suomen ensimmäinen assyriologi Karl Fredrik Eneberg kuoli siellä keväällä 1876 (tästä aiheesta olen postannut hieman aiemminkin)

Teoksesta: A.H. Layard, Nineveh and its Remains (1850).

Minulla on jo vuosia ollut palava halu käydä Mosulissa ja Ninivessä. Poliittiset levottomuudet ovat estäneet sen toistaiseksi. Isäni Jussi Aro (1928-1983) pääsi keväällä 1972 Mosuliin kutsuvieraana, visiitti ei ollut kummoinen. Matkakirjassaan Pyhissä maissa ja pahoissa (Kirjapaja 1975) hän kuvaa sitä näin:

Mosulissa nähtiin paikallinen, poliittisesti kuvioitu kevätjuhla ja ruokailtiin kasinolla aivan Niniven vieressä. Mutta Ninivessä ei ennätetty käydä. Sen sijaan meidät vietiin erämaasta esiinkaivettuun rauniokaupunkiin Hatraan, (ks. yllä vanha postikortti) joka oli ollut kukoistava paikka ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina (s. 208).

Muutoin hän oli viehättynyt mesopotamialaiseen jokimaisemaan:

Kevätsateiden kaselema Irak tuntui minusta sikäli kotoisalta, että se oli aivan kuin Lapuan jokilaaksoa, tosin vielä avarampaa ja valtaisampaa. Kun auton ikkunasta katsoi taivaarannalla siintävää metsää, sitä luuli samaksi, joka reunustaa sitä maisemaa, missä poikasena paimensin lampaita (s. 206-207).

Ja intohimoinen murteiden ja harvinaisten kielten kerääjä halasi kenttätöihin:

Olisin halunnut tehdä Irakissa samaa kuin Libanonissa ja Syyriassa: lähteä magnetofoni mukana kiertelemään Mosulin seudun ja Kurdistanin kyliä. Mutta en edes kysynyt olisiko se mahdollista, tiesin ettei se olisi. Ei taida minun elinaikanani tulla tilaisuutta... (s. 209).

Palaan siis Mosuliin, huomenna aamulla ensin radioon.