sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Assyriologi, aika, tavara ja ymmärrystä jemmareille



Assyriologi on viettänyt nyt viitisen viikkoa kotonaan. Berliinin jälkeen olin "virallisesti" karanteenissa sen suositellut neljätoista päivää, mutta elänyt elämää liki karanteenimaisissa olosuhteissa senkin jälkeen.
Monenlaista ajatusta on pyörinyt päässä ja ennenkaikkea monista kirjoista olisi voinut postata yhtä sun toista. Minulla on useita tasaisesti akkumuloituvia taideaiheisten romaanien, taiteenteoriaa, keräilyä, taidekauppaa ja väärennöksiä käsittelevien kirjojen pinoja. Niistä kaikista olen (joskus) aikonut, yhdessä tai erikseen, kirjoittaa jotain -- niin monta inspiraation hetkeä, elämäni on rikasta! Mutta mistä saisin lisää aikaa?

Henkisesti olen jaksanut tätä poikkeustilaa kohtalaisen hyvin. Minua kaihertaa tosin se, että sairaita tai iäkkäitä läheisiä ei voi tavata fyysisesti ja perusarki täällä kotona on niin monotonista, että siitä on vaikeaa ammentaa mitään kerrottavaa viesteissä tai videopuheluissa. Muutoin työolosuhteeni täällä kotona eivät ole muuttuneet juuri lainkaan, koska vietän kotona muutoinkin suurimman osan aikaa työhuoneessani. Jonkin verran olenkin "ahdistunut" siitä, että sosiaalisessa mediassa niin monella tuntuu aika (mystisesti?) lisääntyneen ja he keksivät ja tekevät kaikennäköisiä "puhdetta", pitkästyvät kotonaan ja purkavat ylimääräistä energiaa siivoamiseen, leipomiseen, kokkaamiseen, tv-sarjakatselumaratoneihin ja ties mihin. Toisilla on enemmän aikaa lukea, se ilahduttaa. Oma aikani ei ole lisääntynyt, se kuluu yhtä varkain ja yhtä nopeasti kuin ennenkin, siis aivan liian nopeasti. Ajan kulumisen vauhdin tuntemukseen ei vaikuta se, viettääkö päivän löysäillen tai esimerkiksi kodinhoidollisissa välttämättömyyksissä, tekemättä juuri mitään, tai intensiivisesti lukien ja kirjoittaen, menneisiin maailmoihin uppoutuen. Koko ajan on sellainen tunne, että muut ihmiset saavat aikaan paljon enemmän... Tiedän että tuo tunne on vain harhaa ja toisaalla rauhoitan itseäni sillä, että minulla ei sinänsä ole kiire mihinkään. Teen rakastamiani asioita siinä tahdissa kuin teen, sen pitäisi riittää. Kaunokirjallisuuttakin luen pääsääntöisesti hitaasti ja nautiskellen, etenkin jos erittäin hyvä romaani sattuu kohdalle. Pascal Mercierin (1944- ) uusimman, Das Gewicht der Worte (Hanser 2020), sain päätökseen vasta viiden viikon jälkeen (toki sivujakin oli n. 600 ja luen samanaikaisesti myös muitakin ei tutkimuskirjallisuuteen liittyviä teoksia). 

Näinä päivinä olen ajan tuntemuksen lisäksi pohtinut sitä, miten pandemiaa edeltänyt elämäntapani, "periaatteeni" ja ostoskäyttäytymiseni nyt vaikuttavat elämääni poikkeusoloissa. Olen koko aikuisikäni matkustanut paljon ja oleskellut pidempiäkin aikoja ulkomailla. Suurin osa ulkomaanmatkoistani ovat olleet työperäisiä, mutta koska työni on harrastukseni ja harrastus on työni, olen pääsääntöisesti nauttinut joka hetkestä ja ammentanut henkistä rikkautta lähes kaikkialta missä olen käynyt. Henkisiä koteja minulla on monessa paikassa, etenkin Välimeren piirissä. Tälle vuodelle olin suunnitellut maaliskuisen Berliinin jälkeen useampiakin matkoja -- Italiaan, Turkkiin, Islantiin, uudestaan Italiaan ja jälleen tutkimushommiin Berliiniin. Näistä jäljellä ovat todennäköisemmin enää marraskuinen periodi Berliinissä, ainakin toivon niin. En harmittele, vaikka pääsiäisen jälkeisellä viikolla Espoossa satoi vielä runsaasti lunta, juuri silloin kun olisin ollut Bolognassa kokoustamassa. Turkkiin suuntautuvien työmatkojen suhteen olen jo kymmenisen vuotta lähtenyt siitä, että matkustan sinne joka vuosi, niin kauan ja aina kuin se on mahdollista. Tämä periaate sen vuoksi, että kymmenen vuotta sitten en olisi voinut ajatella tilannetta, jossa Syyriaan matkustaminen on mahdotonta ja lähdin siitä, että jotain yhtä absurdia voi tapahtua myös Turkin suhteen. Syyrian läksyni oppineena olen siis ottanut tuhansia valokuvia tutkimuksiani varten, maastoissa ja museoissa. Siksi toukokuisen matkan peruuntuminen ei juurikaan vaikuta erään kirjan kappaleeseen, jota parhaillaan kirjoitan. Pari monumenttia olisi ollut hyvä nähdä uudestaan, mutta ne eivät estä tekstin valmistumista ja syksyllä arvioidaan tilannetta sen osalta, voisiko Turkissa lähteä pikaisesti piipahtamaan. 

Kirjat ja suhteeni niihin liittyyvät sekä elämäntapaani että ostoskäyttäytymisiini. Vielä Berliinissä ollessani luin siitä, kuinka ihmiset Suomessa ryntäsivät kirjastoihin hakemaan lukemista ennen niiden sulkeutumista. Paniikki-ilmapiiriä näytti olevan ilmassa ja eräs runoilija, jota seuraan Twitterissä, näyttää alkaneen säännöstellä lukemisiaan, ettei luettava vain loppuisi kesken. Pysyin tyynenä ja olin tyytyväinen siitä, että minulla on yli sadan lainan kokoelma tutkimuskirjallisuutta työhuoneessani sekä lukemattomien lukemattomien itselle hankittujen kirjojen pinot kotini ylätasanteella, puhumattakaan muutoin laajasta kotikirjastosta. Minulta ei koskaan loppuisi lukeminen kesken. Olen myös etuoikeutettu sen suhteen, että valtaosa sähköisesti saatavilla olevasta, minulle tarpeellisesta tutkimuskirjallisuudesta on käytössä niin halutessani (vaikka mieluummin aina luen paperista versiota, etenkin kaunokirjallisuuden osalta). Maltan odottaa niitä joitakin teoksia, joita nyt työn alla oleviin kirjoitustöihin tarvitsisin ja jotka juuri nyt ovat ulottumattomissani. Tästä huolimatta toivoisi, että kirjastoille järjestettäisiin mahdollisuus asiakkaiden noutaa tilattuja kirjoja -- tällä olisi varmasti monella tapaa suuri yhteiskunnallinen merkitys.

Runsaudenpula kirjojen suhteen ei ole estänyt käymästä kirjaostoksilla NIDE-kirjakaupassa. Toivon tämän pienyrittäjän selviytyvän vaikeista ajoista, jo ennen Berliinistä paluuta ostin lahjakortin (jota en ole vielä lunastanut) & karanteenin päättymisen jälkeen olen käynyt liki viikoittain ostamassa pari kirjaa vaikken niitä sinänsä tarvitsisi juuri nyt. Olen huono ostamaan mitään verkkokaupoista & olen ollut kiitollinen NIDE-kaupan pitäjille mahdollisuudesta tehdä ostokset myymälässä. Se on ollut henkiselle hyvinvoinnilleni olennaisen tärkeää.

Ja jotain vielä muusta tavarasta: tämän päivän Hesarissa on toimittaja ja kirjailija Maria Mannerin kolumni "Ymmärrystä jemmareille". Kolumnissa käsitellään tavarasuhdettamme ja sitä miten Manner itse on vasta pandemian aikaan alkanut hieman ymmärtämään sitä, miksi isoäidit eivät heitä käytettyjä jugurttipurkkeja tai leipäpussinsulkijoita menemään vaan kasaavat niitä pahanpäivänvaralle. Oivaltavaa oli mm. se,  miten viime sodat eläneet ihmiset kenties pitäisivät järjettömänä sitä, että nykyään keskiluokkaiset ihmiset voivat laittaa tavarat kierrätykseen ja ajatella, että­ tarpeen tullen voi aina ostaa uuden. Paljon roinaa omistavia pidetään rahvaanomaisina, mutta monien halveksumat härpäkkeet kuten leipäkone tai kuntopyörä ovatkin yhtäkkiä poikkeusoloissa osoittautuneet hyödyllisiksi ja tarpeellisiksi. Suhteemme tavaraan on radikaalisti muuttunut viimeistään 1990-luvun laman ja nettishoppailun myötä. Aikamme ilmiöistä kuten konmarista tai minimalismista olisi tuskin tullut suosittuja isovanhempiemme aikaan, koska silloin harvoilla ihmisillä oli varaa hankkia valtavaa määrää tavaraa ja sitten nähdä vaivaa niiden poisheittämisessä. Ammattimaisia järjestelijäammattilaisia ei ollut. Esineiden iloa säkenöivä aspekti ei ollut tärkein, vaikka moni vuosikymmeniä palvellut tarvekalu saattaa hehkua kertakäyttöisyydelle vierasta estetiikkaa. 
Tärkeintä oli hengissä selviäminen ja sitä taustaa vasten käyttökelpoisen tavaran poisheittäminen tai "vastuullinen kierrättäminen" "ilotarkistuksen" jälkeen voisi tosiaan kuulostaa degeneraation ja turmeltuneisuuden huipulta. Ytimessä on kysymys siitä, mikä on materiaalisen vaurastumisen ja globalisaation myötä mennyt vikaan? Toisaalla täytyy ymmärtää menneitä sukupolvia ja heidän tarvettaan varautua pahanpäivänvaralle. Mannerin kolumnista saa turhaan etsiä muotisanaa kuolinsiivous, nuorempi sukupolvi on usein sitä mieltä, että ikäihmiset eivät saisi jättää mitään materiaalista "roinaa" jälkeläisten setvittäviksi, se vie liikaa aikaa harrastuksilta ja muulta elämältä. Toisaalla ainoa ratkaisu ehkäistä konmarittamisen tarvetta on kasvattaa uudesta sukupolvesta tiedostavampi -- pitäydytään alusta alkaen tavaramäärien kasvattamisesta hallitsemattomiksi ja samalla opetellaan arvioimaan eri esineiden pitempiaikaista tarpeellisuutta suhteutettuna säilytys- ja huoltomahdollisuuksiin. Jos edessämme on pandemia ja poikkeusajat noin kerran kymmenessä vuodessa, on opetettava lapsille toisenlaisia huoltovarmuusstrategioita. 

Mannerin jutussa mainituista leipäpussinsulkijoista tuli mieleen Liisa Lounilan taideteos Timekeeper, johon ihastuin muutamia vuosia sitten Helsinki Contemporaryssä (ja jota en valitettavasti silloin hankkinut). Teokseen Lounila on asetellut äitinsä jäämistöstä löytämiään leipäpussinsulkijoita, joissa parasta ennen päivämäärät kertovat ajan kulusta ja jossain lehtihaastattelussa Lounila myös kertoi miten kuoleman jälkipyykki on ollut hirveän pitkä. Tunsin suurta samaistumisen tunnetta. Appivanhemmat kuolivat tasan kuusi vuotta sitten ja yhä on jälkipyykkiä pestävänä. Yhteisomistuksessa olevista lomakiinteistöistä löytää yhä keittiön laatikostoista näitä pussinsulkijoita, pitäisi varmaan tehdä niistä oma kokoelma.

Olemme tänään suuren tuntemattoman edessä.  Lause kuulostaa epätodelliselta ja juhlalliselta, mutta emme pääse siitä mihinkään. Nämä poikkeusajat muuttavat suhdettamme tavaraan -- jää nähtäväksi mihin suuntaan.