Miina Supisen "arkeologiaromaani" Säde

HSn syksyn uutuuksissa listattiin "arkeologiaromaani", Miina Supisen Säde (WSOY 2013).

Kiinnostuin tietysti välittömästi ja pyysin kustantajalta arvostelukappaleen, tietämättä mitään sen enempää romaanin sisällöstä tai sen kirjoittajasta. Palattuani Anatolian ylängöltä kirja odotti minua työpöydälläni. Lukeminen sujui nopeasti, koska en matkani aikana ehtinyt juuri lukemaan mitään kaunokirjallista. Teksti oli sinänsä vetävää, kirjoittajalta ei puutu kaunokirjallisia lahjoja ja tekstin tomittaminenkin oli suoritettu lähestulkoon moitteettomasti -- vain muutama kirjoitusvirhe havaittavissa.

Fregellae 1988, kuvat: Anu Hietamies

Jos olisin tiennyt sisällöstä edes hieman enemmän etukäteen, en olisi pyytänyt kirjasta arvostelukappaletta. Luettuani muutaman kymmenen sivua huomasin, etten kuulu kirjan kohderyhmään. Lisäksi tunnustaudun täydelliseksi tosikoksi, en ymmärtänyt tekstiin ilmeisesti ujutettua huumoria, en nauranut kertaakaan. Tunsin itseni vanhaksi akaksi, vaikka toisaalta kirjaan sisälle päästyäni olin tyytyväinen siitä, että tulin lukeneeksi sitä. Monta mielenkiintoista seikkaa nousi sivujen aikana mieleeni ja kokemuksena se oli epämiellyttävyydestään huolimatta avartava. Kypsempikin nainen on joskus ollut nuori ja monet kirjan kohdat herättivätkin omakohtaisia muistoja. Assyriologi aloitti aikoinaan klassillisen arkeologian opinnoilla Saksassa ja osallistui heti ensimmäisellä kesälomallaan palkattomana "orjatyövoimana" Prof. Filippo Coarellin kaivauksille Fregellaessa. Siellä oli liki sata nuorta opiskelijaa monista Euroopan maista. Meno, varsinkin pariutuminen, oli toisinaan aika hurjaa. Johtoporras valitsi nuorten naisten joukosta mieleisimmän kaivausheilan, tai useamman. Monet kirjan Kreikan kohtauksista vaikuttivat tutuilta,  jos ei nyt ihan henkilökohtaisesti koettuna niin ainakin sivustaseuraajan näkökulmasta.

Assyriologi vuonna 1990,  Orvieto Cannicella-pyhättö, hauta 4. Kuva: Martin Gaier

Romaani kertoo nimensä mukaisesti nuoresta naisesta jonka nimi on Säde. Säde on opiskellut arkeologiaa (ilmeisesti Helsingissä) ja ollut kesällä kaivauksilla Kreikassa. Se kertoo myös kahden miehen tarinaa, joista enemmän keskiössä on jostain haudan takaa elämäänsä ja tuntojaan purkava Victor (Vic) Allcock, ilmeisesti kreikkalaisbritti keski-ikäinen arkeologi. Toinen mies on Antti, Säteen samanikäinen avomies. Henkilöhahmona Vic on sellainen, miksi me pohjoismaalaiset naiset voimme välimerellisen machon kuvitella, mutta rohkenen epäillä, että eteläeurooppalainen mies tunnistaisi itsessään mitään sellaista, miksi Vic itseään tarinassa kuvaa. Vicin koko persoona kuului ehkä siihen kirjan huumoripuoleen, jota en ymmärtänyt ja jolle en osannut nauraa.

Olin klassillisen arkeologian professori ja kansainvälinen seikkailija, ja saatoin luontevasti rakastella naisia muinaisten sivilisaatioiden raunioilla ja samalla lausuksella heille Korkaa veisua arameaksi. Tietty naistyyppi arvosti sellaista yllättävän paljon. Suurin osa Korkeasta veisusta oli tietysti korahtelua omasta päästäni, koska muistin siitä vain pari lausetta, mutta mitäpä siitä? Siinäkin oli kaksi säettä enemmän kuin muilla. Hyvä tarina oli aina tärkein. (s. 8).

Kyllä, klassillisen arkeologian professoreissa on paljon naistenmiehiä ja he saattavat viedä tyttöystäviään yllättäviin ja eksoottisiin paikkoihin lempimään. Klassillisten arkeologien aramean kielen taitoa en kuitenkaan arvioisi edes parin säkeen tasolle, mutta tämäkin oli varmaan huumorimielessä kirjoitettu. Tosin voisin kuvitella jotain vastaavaa tapahtuneen erään ihkaoikean professorin, ei arkeologin, syrjähyppyjen kohdalla.

Fregellae 1988, kuvat: Anu Hietamies

Tarinassa kuvataan aika sattuvasti kahden arkeologisen todellisuuden kontrasti: Välimeren alue pursuaa kulttuurikerrostumia ja loistokausien taide-esineitä, Suomessa kaivetaan pylväänkoloja tai kiviröykkiöitä joiden alta ei löydy yhtään mitään.

Asutusta oli ollut Suomessa vasta hyvin vähän aikaa. Kun manner-Euroopassa lainehtivat mammuttiarot ja homo sapiensilla meni lujaa, täällä oli vain jäätä.
...
Suomen esihistoria -- ja historia -- oli hyvin vaatimatonta. Minua hämmästytti, että kukaan halusi tehdä siellä minkäänlaisia arkeologisia töitä. (s. 28).

Tässä kohtaa minulla kuitenkin kävi sääliksi Suomen kaikkia muinaismuistoja, siitä huolimatta, että olen aina rehellisesti sanonut etten voisi työskennellä suomalaisen arkeologisen materiaalin parissa koska se ikävystyttäisi minut kuoliaaksi. Olisin toivonut, että suomalaiset tarinat ja muinaisuus olisi kuvattu positiivisemmassa valossa, kiehtoviksi ja arvoituksellisiksi -- niin että romaanin luettuaan olisi noussut vastustamaton halu saada tietää enemmän ja tutustua aineistoon, jota ennen on pitänyt tylsänä ja mitäänsanomattomana. Syntyi tunne, ettei Supisella ole "henkilökohtaista" suhdetta minkään valtakunnan vanhaan materiaaliin ja tunteen myötä heräsi kysymys: miksi kirjoittaja valitsee arkeologisen viitekehyksen? En löydä tähän vastausta. Metsäläisten lahkon "muinaissuomalaisissa" (?) uskomuksissa oli kuitenkin jotain tuttuakin -- esim. umpilampi, saivo, jonka pohjassa on reikä toiseen maailmaan (s. 177). Tämä muistutti erehdyttävästi heettiläisten dKASKAL.KUR -käsitettä, joka on vedenalainen tunneli tai väylä maanalaiseen maailmaan. Leipoessaan Säde upottaa taikinaan kynnenpalasen, kynnet olivat olennaisia esim. assyrialaisissa rituaaleissa.

heettiläinen tunneli maanalaiselle lähteelle Nerikissä

Romaanin toisen vastakkainasettelun Supinen on rakentanut tiedeuskon/ateismin ja jumaluskon välille. Säteen ajattelu on monin paikoin yksioikoista ja jäin pietistisen taustan omanneen agnostikon tyttärenä miettimään sitä, että voiko ateistisen kasvatuksen saaneella naisella maailmankuva todella jäädä noin köyhäksi. Jälleen kerran Säteen aivoituksissa oli varmasti paljon sellaista pilke silmäkulmassa muotoiltua, mikä ei minulla mennyt jakeluun. 

"ekskavointia" Nerikissä

Romaanin hulluin sana oli "ekskavoida" (s. 178). Se kuulosti niin eksoottiselta väännökseltä englannin kielen termistä "to excavate" että piti välittömästi googlata se, ie. käyttävätkö Suomen arkeologiaa tutkivat kollegat oikeasti tuollaista termiä?! Löysin vain osumia hammaslääketieteen saralta. Vielä piti kysellä FB-kaverikollegoiden mielipidettä.  Ei ollut tuttu, kyllä täällä Suomessa ihan kaivetaan eikä ekskavoida. Jälkeenpäin sitten taas heräsi epäilys että suomalaiskreikkalaisen Voulan suuhun oli tahallaan laitettu tuo sanahirviö, ihan huumorimielessä vain :).

Supinen itse luonnehtii romaaniaan WSOYn tiedotteessa ja omassa blogissaan näin:

Halusin kertoa jotakin uutta ja tuoretta, aitoa ja sydäntäsärkevää ja silti mielettömän hauskaa. Se on poikkeuksellinen kolmiodraama, romaani valosta ja varjosta, kaiken katoavuudesta ja todella hyvästä seksistä.

Luin luonnehdinnan vasta kun olin lukenut lähes koko kirjan ja se hämmensi minut lopullisesti. En kokenut lukiessani mitään mielettömän hauskaa. Sydäntäsärkevää oli Säteen pikkusiskon kuolema, se vetosi oikeasti tunteisiini ja kykenin hetken ajan ymmärtämään sen, miksi Säteestä oli tullut sellainen kuin hän on. Kolmiodraamassa en nähnyt mitään poikkeuksellista, samantapaisia kuvauksia on maailmankirjallisuus pullollaan, vähintäänkin Troijan Helenasta lähtien. Valoa ja varjoa tarinassa oli, voittopuolisesti kuitenkin varjoa. Katoavaisuutta? Kaikki ihmiset, ateistit ja uskovaiset yhtälailla, pohtivat sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Kukaan ei oikeasti tiedä. Monet pelkäävät vaikkeivät sitä uskalla myöntää.

Tämä voisi olla Säteen kaivauksilla rikkoma Apollon figuriini...

Entä tuo todella hyvä seksi? Kaikki romaanin naiset oli kuvattu jollain tavalla vastenmielisesti, miehistä puhumattakaan. Seksin kuvaaminen oli enimmäkseen rujoa kun itse hahmotan "hyvän seksin" rakastelemiseksi. Tapahtumana se on (kiihkeydestä huolimatta) runollinen ja siitä jää hyvä olo. Myönnän olevani tämänkin suhteen tosikko -- oliko koko tuo luonnedintakin nyt taas joku Supisen vitsi? Nostan käteni ylös ja antaudun kuin perugialaisprofessori aikoinaan todetessaan: non ho mai capito le donne! 

Orvieto 1990, kuva: Rotraut Harling

Olen parantumaton esteetikko, siitäkin huolimatta että tällä hetkellä tutkin "rumia" patsaita ja omituisia torsoja. Supisen romaani havahdutti minut huomaamaan kuinka kaunis ja "runollinenkin" nuoruuteni ja opiskeluaikani olivat, niin toisenlaista kuin Säteen elämä. En itse pitänyt kirjasta, mutta niinkuin alussa totesin, se oli avartava ja olen vakuuttunut että monet muut lukijat varmasti ihastuvat, enemmän kuin minä.