Edith Södergran, De främmande länderna

Yksi viikko kotona. Koivun lehdet kellastuvat ja ehkä sielunikin alkaa pikkuhiljaa palata Anatoliasta, vaikka tutkimuksellisella tasolla oleskelenkin siellä alituiseen. Karkamisista postaan pian pidemmin, mutta tähän väliin täytyy laittaa kuva viime viikon lauantain automatkalta: huoltoasemalla myytiin räsymattoja. Räsymatot ovat niin suomalaisia, ettei ajattelisi äkkiseltään niitä tehtävän myös muualla. Missään turkkilaisessa sisätilassa en tosin ole räsymattoja kohdannut.

Käydessäni lävitse matkan valokuvia = kiviä, kiviä ja lisää kiviä...

Heettiläisten pääkaupunki Hattusa, kesän uusi kaivausalue

... mieleeni muistui äkisti Edith Södergranin runo, josta jo opiskeluaikoina pidin kovasti, mutta jota en enää osaa ulkoa:

De Främmande Länderna

Min själ älskar så de främmande länderna, 
som hade den intet hemland.
I fjärran land stå de stora stenarna
på vilka mina tankar vila.
Det var en främling som skrev de sällsamma orden
på den hårda tavla, som heter min själ.
Dagar or nätter ligger jag och tänker
på saker som aldrig hänt:
min törstiga själ har engång fått dricka.

(Samlade Dikter, Wahlström & Widstrand 1985 s. 30)

Ajatuksissani tosiaan elän muilla mailla, suurien kivien äärellä.

Södergranin runoissa on monia, joita rakastan ja tuntui ihanalta ottaa ohut, huonolle paperille painettu pokkarilaitos hyllystä, 1985 hankittu, lukea uudestaan, löytää jälleen De främmande länderna. Vaikka inhoankin pakkaamista ja lentokenttien turvatarkastuksia, matkojen kohokohtia on aina se, kun lentokone kohoaa ilmaan, usein pilvien yläpuolelle. Södergran ei tiettävästi koskaan fyysisesti lentänyt -- uskon, että kokemus olisi kuitenkin kirvoittanut hänestä runon.

Kuin Akseli Gallén-Kallelan maalauksesta, mukana myös nuori Kai Donner.

Pilviä ja laskevaa aurinkoa voi kuitenkin ihailla myös maalta käsin, sen olen kuluneella viikolla todennut kun olen kävellyt tuttua reittiäni kotirannassa.

Asun todella kauniissa paikassa, aina en vain osaa ihan arvostaa ympärilläni olevaa. Samalla sieluni alkaa soimata & syyllistää -- niin moni ihminen elää mahdottomissa olosuhteissa, sodan, nälän ja toivottomuuden keskellä... 

Mielessäni alan lausua toista Södergranin runoa, Jag längtar till landet som icke är, ty allting som är, är jag trött att begärä...