sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Elämämme esineet

 Assyriologin elämä on koronarajoitusten vuoksi ollut erittäin hiljaista, vuoden 2019 ihanat työmatkat tuntuvat sijoittuvan kaukaiseen menneisyyteen eikä tulevaisuutta voi oikein suunnitella. Aikaa ei silti tunnu olevan ainakaan enempää kuin ennen. Olen innokkaasti jatkanut lukuharrastustani ja monet kirjat olisivat kyllä myös ansainneet pitkän postauksen. Mutta silloin kun tuotan tieteellistä tekstiä englanniksi, postauksen kirjoittaminen suomeksi tuntuu nielaisevan enemmän aikaa kuin minulla juuri sinä päivänä olisi käytettävissä. Tutkimus on ajanut blogin edelle.

Susanne Mayerin kirja Die Dinge unseres Lebens. Und was sie über uns erzählen (Berlin Verlag 2019) vaikutti minuun niin väkevästi, että nyt riskeeraan kirjoitusprojektini (heettiläisistä kuninkaankuvista) etenemisen ja postaan muutaman rivin tästä. 


Itse kirjan ostin jo runsas vuosi sitten Berliinissä. Se sai lojua lukemattomien lukemattomien kirjojeni pinossa yli vuoden ennen kuin tartuin siihen. Hankintahetkellä en ollut aivan vakuuttunut siitä, lukisinko kirjaa lainkaan, mutta aihe eli hieman itseäni vanhempi nainen raivaa äitinsä kuoltua entistä lapsuudenkotiaan, kuuluu niinsanotusti ajankohtaisiin kiinnostuksenaiheisiini ja siksi päätin antaa sille mahdollisuuden. 

Kirjan nimi on suomennettuna "Elämämme esineet", tosin tämän voisi myös kääntää "Elämämme asiat". Esine on asia, jonka ihminen on valmistanut, mutta asia voi olla myös jotain abstraktia. Kun suomeksi sanotaan, että jollain ihmisellä on jotain "selvittämättömiä asioita", sillä yleensä viitataan johonkin muuhun kuin fyysisiin esineisiin. Ihminen on kuitenkin siitä erityinen eläin, että emme tule toimeen ilman esineitä ja että useimmilla ihmisillä on jotain esineitä, jotka ovat enemmän asioita kuin objekteja. 


Ostaessani kirjan ennakko-oletukseni oli, että kirja käsittelee esineitä. Olin väärässä, kirja käsittelee sekä esineitä että asioita ja miten esineet ja asiat kietoutuvat toisiinsa. Mayerin kirjoitustyyli on äärimmäisen taidokas -- kun hän aluksi lähtee purkamaan täyteen sullottua taloa valtavista määristä valmisateriamuovipakkauksista, jotka on aterioinnin jälkeen tiskattu, kuivattu ja pinottu siisteihin pinoihin keittiön kaappeihin, ei lukija millään pysty aavistamaan mitä tuleman pitää. Yksin tavaramäärät, joita hän kuvaa ovat vaikuttavia: sekä koulutyttönä että nuorena naisena Saksassa opiskelleena minulla oli ennen lukukokemusta käsitys siitä, miten Saksassa sodanjälkeinen elämäntyyli on yhtäällä ollut samanlaista kuin Suomessa, mutta toisaalla Saksan talousihme loi myös keskiluokalle korkeamman elintason kuin meillä ja tämä korkea elintaso näkyi pitkään ja näkyy eräällä tavalla yhä siinä, että kotitalouksien tavaroiden lukumäärät ovat suurempia kuin meillä. Myös saksalaisten mentaliteetti yhdistettynä sodanjälkeiseen niukkuuteen loi suomalaisia vieläkin vahvemman negatiivisen suhtautumisen tavaran pois heittämiseen. Mitään, mitä saattaa voida tarvita "jonain päivänä", ei heitetä pois. Hengästyttävillä luettelomaisilla kuvauksilla mitä kaikkea yksi talo piti sisällään, on voimaa. Aloin tuntea itseni onnekkaaksi sen suhteen, että oman äitini huoneistossa oli kyllä paljon kirjoja ja papereita, muttei sitten kuitenkaan kuin kohtuullisesti astioita ja vaatteita (ja jäämistöllä oli kuusi jakajaa). Jollain tavalla verrattavissa on appivanhempieni kaupunkikoti, joka niinikään oli täynnä tavaraa ja jonka inventaarioon ja tyhjentämiseen osallistuin joitakin vuosia sitten (ja josta tämä oman tavarasuhteeni selvittäminen sai alkunsa). Mayerin ja appivanhempien esineitä täynnä olevia kotitalouksia näyttää yhdistäneen myös se, että vaikka tavaraa on valtavat määrät, jokaiselle esineelle on oma paikkansa. 


Talossa ei ole ainoastaan Mayerin äidin esineitä, vaan myös "perintökaluja", paljon aikaisemmin kuolleen puolison eli Mayerin isän esineitä kuin myös Mayerin ja sisarustensa leluja, jopa vuosikymmeniä aikaisemmin kuolleen lemmikkipuudelin peti (koskaan ei tiedä milloin taloon tulee uusi koira, jolloin petiä voidaan tarvita). Mayerin teksti kulkee suureksi osaksi esineluokittain -- kaikki täytyy käydä lävitse, mutta Mayer ei tee tavaroille konmarimaista ilotarkistusta (pikemminkin suhtautuu Marie Kondoon ivallisesti) vaan pysähtyy muistelemaan lapsuuttaan ja vanhempiaan sellaisten esineitten kohdalla, jotka herättävät hänet muistamaan. Itse koen ahaa-elämyksen luvun "Goldrand" kohdalla. Kultareuna-astiasto ja kaikki mitä siihen liittyi, myös se, että ensin hän yritti päästä siitä eroon, sitten yksi hänen lapsistaan sittenkin huoli astiaston asuinkommuuniinsa kunnes müncheniläisystäviensä luona huomasi miten niistä yhtäkkiä oli tullutkin huippumuodikkaat. Minulla on omia kultareunakuppeja ja vateja, se mitä vanhempieni häälahja-astiastosta vuodelta 1956 on jäljellä.


Esine esineeltä tekstiin ujutetaan myös asioita, joita alkaa löytyä erilaisista paikoista -- asioita, joita Mayer ei lapsuudessaan ole nähnyt, vaikka on kasvanut samassa talossa noiden tavaroiden kanssa. Esineitä, dokumentteja ja valokuvia vanhempiensa elämästä ennen Mayerin syntymää. Näitä asioita Mayer vertaa vanhempiensa kertomuksiin etenkin sodasta, hän myös vertaa niitä omiin muistoihin ja kokemuksiin siitä, millaisia hänen vanhempansa olivat ihmisinä hänen lapsuutensa aikana. Lapsille kerrottiin sota-ajasta vain hyvin vähän ja Mayerille käy selväksi, ettei kaikki kerrottu ollut "totuudenmukaista". Ja onko esimerkiksi äidin brijanttisormuksen esinebiografia konstruoitu -- peittämään sitä, että äiti kenties omi sormuksen jonkun pommituksessa kuolleen naisen sormesta, sen sijaan että olisi sattumalta löytänyt sen hiiltyneiden lankkujen joukosta? Kodin olohuoneen sohvapöytä on ilmeisimmin sotasaalis Pariisista. Isän rooli sodassa (etenkin natsipuolueen jäsenenä ja yhtenä V2-aseen kehittäjänä) alkaa hahmottua selvemmin. Äitinsä kirjoituspöydän laatikosta löytyy puolestaan useita vihkoja ja muistikirjoja, joihin on kopioitu runoja. Mayer liki parahtaa tuskaansa T.S. Eliotin värssyjen kohdalla: äiti, joka luki lastensa nähden vain romanttisia roskaromaaneja ei koskaan paljastanut intohimoaan runoutta kohtaan, edes tyttärelleen, joka oli opiskellut yliopistossa englantilaista kirjallisuutta ja joka olisi halunnut keskustella äitinsä kanssa nimenomaisesta kopioidusta runonpätkästä. Siis jos olisi tiennyt.


Sydämeni alkoi läpättämään luvun "Kalender" kohdalla. Eräässä somekeskusteluryhmässä on toistuvasti keskustelualoituksia kalentereista. Säilyttävätkö ihmiset vanhoja kalentereitaan, etenkin menneisyydessä suositut Teinikalenterit jakavat mielipiteet voimallisesti säilyttämisen ja tuhoamisen ääripäihin ja kuilu niiden välissä on sekä leveä että syvä. Mayerin isän sota-aikaiset kalenterit ovat pintapuolisesti tyhjää täynnä, mutta hän osoittaa miten merkityksellisen todistuksen ne voivat antaa myös silloin kun merkintöjä on vain vähän tai ei ollenkaan. Noina aikoina suosittiin taskukalentereita, koska pieni formaatti oli ainoa, jota esim. sotilaan oli mahdollista kantaa vaatteissa mukanaan. Sota-aikana tapahtui niin paljon, liian paljon mahtuakseen taskukalenteriformaattiin. Pienet merkinnät ja merkitsemättä jättämiset antavat Mayerille lisää tietoa hänen isästään, joka aina jäi etäiseksi. Samat merkinnät, jotka vahvistavat isänsä tietämyksen, jos ei osallisuuden, massamurhiin sodan lopussa, auttavat häntä ymmärtämään myös ajoittaisia rajuja puuskia joissa isänsä purki pahaa oloaan ihmisten hirviömäisyydestä ja julmuudesta, heijastusta silminnäkijyydestä. 

Kaivoin esille oman isäni taskukalenterit. Niitä ei ole säilynyt kovin montaa. Samankaltaista tyhjää on niissäkin, kertoen omaa tarinaansa isästäni. Äitini ruuhkavuosien aikaisia pöytäkalentereita löytyy myös arkiston uumenista, niissä on dokumentoituna koko perheen arjen tapahtumia. Tein päätöksen siitä, etten aio hävittää omia kalentereitani. Haluan antaa jälkipolville mahdollisuuden lukea merkintöjä ja merkitsemättä jättämisiä, siellä voi olla asioita, jotka auttavat heitä ymmärtämään minua ja sitä kautta myös itseään. Jokaisella on tietysti oikeus tehdä päätös henkilökohtaisten dokumenttiensa kanssa säilöökö vai ei. Itse koen tärkeänä sen, että annan heille mahdollisuuden kurkistaa niiden kautta elämääni. He voivat myös jättää käyttämättä tämän mahdollisuuden ja tuhota kalenterit tutustumatta niihin. Tulee kuitenkin muistaa, että kaikki tämänkaltaiset dokumentit ovat myös lähdeaineistoa huomispäivän historiantutkijoille.  Niiden paikka on aika usein arkistossa ja tutkijoiden käytössä.
Mayerin kirja auttoi minua taas hieman eteenpäin tällä pitkällä ja väsyttävälläkin tiellä ottaa selvää omasta henkilökohtaisesta suhteestani esineisiin. Mietin mistä "löytäisin" lisää aikaa, että voisin kirjoittaa enemmän perheeni historiasta juuri esineiden kautta. Minulle tuottaa myös eräänlaista hupia miettiä, minkälaisia tarinoita hankkimistani esineistä jälkipolville kertovat. Mistä isoäiti aikoinaan hankki tuon ja tuon taideteoksen tai miten isoisälle hänen vanhempansa hankkivat ensimmäiseen kämppään massiivikoivuisen divaanin, josta isoisän äiti sanoi silloin tulevan uusi perintökalu... Tuhat mahdollisuutta jättää jälki ja vaikuttaa tulevien elämään, hyvässä ja pahassa? :)



5 kommenttia:

  1. Kiitos mielenkiintoisesta, ajatuksia herättelevästä ja tuttuuden tunnetta luovasta kirjoituksestasi avaavine kirjaesittelyineen!
    Toivottavasti tuleva aika pian avaa meille mahdollisuudet niin työ- kuin vapaa-ajanmatkailuunkin. Tämä ns. kädet sidottuina elämä koettelee huumorintajua.

    On hyvä kysymys: milloin, miksi ja mitkä esineet muuttuvat asioiksi, ajatuksiksi, muistoiksi ja selventäväksi tieksi menneeseen. Itse olen syntynyt sodanjälkeisenä aikana, jolloin oli niukkuutta kaikesta, eikä koskaan tiennyt, milloin jotain tarvitaan. Seikka, joka nyt näin sukuni vanhimpana on näkynyt selvitettävissä kuolinpesissä ja idea, josta itse olen pyristellyt irti. Kun jotain uutta tulee sisään vanhaa vastaavaa lähtee ulos, - miiinus Kanssakulkija;)

    Muuttojen ja etenkin muutama vuosi sitten olleen putkiremontin, jolloin huusholli käytännössä paketoitiin ja pakattiin laatikoihin, suuri ansio oli, että sekä pakatessa että etenkin uudellen paikoilleen asetellessa kävin kaikki esineet läpi. Seulan vitriiniin läpäisivät vain ne esineet, joihin liittyi muistoja (hyviä) tai ne, joilla on kiehtova tarina, kuten esim. Mummilan kultareunaiset, kukkasin koristellut posliinikupit, jotka edelleen ovat kunniapaikalla vitriinissä ja pysyvät.

    Täpöisen täydet, aika ajoin selektiivisesti käsitellyt kirjahyllyt sen sijaan jäivät joidenkin kiertoon laittamieni jälkeen paikoilleen laitettaessa koskematta, vaikka muuta uhosinkin. Kanssakulkija nimittäin ilmoitti ei haluavansa aina yhden poisviedyn hyllyllisen jälkeen välittömän katumukseni iskiessä pinkoa teoksia takaisin noutamaan...

    Kalentereiden suhteen päädyin kanssasi samaan ratkaisuun: esipolvien olen säilyttänyt kuin myös heidän muut muistiinpanonsa, kuva-albuminsa ja puhelinmuistionsa, joista tulikin vastaan muutama erinomainen yllätys. Kuten sukututkimuskurssien, jotka kävin jäätyäni lyhyen omaishoitajuuden jälkeen sukuni vanhimmaksi (suvun ympärille rakentaminen auttoi surussa) mainio vetäjä Kari-Matti Piilahti aikanaan varoitti, kun/jos aloitatte tämän, varautukaa siihen, että se a) vie mennessään ja b) luvassa todennäköisesti tulee olemaan yllätyksiä. Ja näin kävi.

    Myös omat kalenterit ja paperiniput ovat tallessa, Sinua siteeraten: jälkipolvet päättäköön niistä, mahdollisuus on jätetty näin auki...

    Hyvää ja valoisaa pian koittavaa kevättä, intoa heettiläisten kuninkaankuvien pariin ja kutsuvia uusia polkuja elämääsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä kommentista! Sekä oman äitini että appivanhempien kohdalla kodin tyhjentämistä on helpottanut se, että oli muutettu siitä kodista jo toisaalle, jossa elettiin pitkään ja kasvatettiin lapset. Silloin ihmiset ilmeisesti usein karsivat jo siitäkin "pakosta", että uusi koti on neliöiltään pienempi. Jos taas jäädään (niinkuin Mayerin äiti) asumaan taloon, josta puoliso on kuollut ja lapset lähteneet, on tilaa tallentaa kaikki ja kerätä lisää.
      Ymmärrän myös monien tuskan tällaisten talouksien purkamisessa, etenkin jo ajalliset rajat estävät käymästä kaiken itse lävitse. Ja itse toivoisin voivani (pian) tehdä myös välitilinpäätöksen, jolloin voisi luopua osasta esineitä.
      Kirjoista ei kannata heti luopua, jos niillä vain suinkin on jokin säilytyspaikka. Me etsimme vanhempiemme kirjoille "uusia hyviä koteja" pikkuhiljaa ja aina välillä niitä myös löytyy ihmisten ja sukulaisten luota, jotka muutamaa vuotta aikaisemmin eivät olisi tienneet juuri sitä kirjaa arvostavansa.
      Toivotan sinullekin parasta mahdollista lopputalvea ja kevättä -- aurinkoa ja kiinnostavia asioita!

      Poista
  2. Olipa mielenkiintoinen postaus ja kirjavinkki, kiitos! Olen itse sortteerannut kaksi kuolinpesää, mikä oli samalla myös matka omaan menneisyyteen. Sama urakka on joskus omilla lapsilla edessä.
    Ihmisen ja tavaran/asioiden suhteesta on kirjoittanut varsin hienosti Alexander von Schönburg teoksessaan "Die Kunst des stilvollen Verarmens". Omalla tavallaan kirja on hengellisen kirjan tapainen, vaikkei siinä uskosta puhutakaan. Tekijä keskittyy siihen, mikä on elämässä tärkeää motolla "kuinka tulee rikkaaksi ilman rahaa".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Läheisten kotien purkaminen on tosiaan aina matka omaan itseensä ja se on ennen kaikkea henkinen prosessi, monille vaikea, mutta myös puhdistava. Ja kiitos kirjavinkistä, kirjaan von Schönburgin teoksen listalle, ehkä törmään siihen jossain! Henkinen ja materiaalinen rikkaus eivät tosiaan kuljen aina käsi kädessä. Omille pojilleni olen viime vuosia painottanut sitä, että isovanhempiensa henkinen perintö on paljon arvokkaampi kuin materiaalinen. Osa materiaalisesta perinnöstä myös kantaa tuota henkistä perintöä mukanaan & ne on asioita, joita ei kannata ensimmäisenä realisoida rahaksi :).

      Poista